Part 6

Kärpäset hörisevät paksuna ja mustana parvena. Ne tuprahtavat sieltä täältä, kaikkialta. Varsinkin pöydän kohdalla on niitä sakeanaan kuin noki ilmassa lampun savuttaessa, ja pöydällä kuhisee niitä kuin missäkin muurahaispesässä. Ne ympäröivät aterialla istuvien päitä. Ne pistävät ja imevät. Ne suhisevat ja soivat yhtenä säveleenä. Ne ponnahtavat lentoon, jos niitä karkoittaa korvistaan, ponnahtavat kimahtavalla äänellä. Ja jos niitä lyö huivilla, tuprahtaa niitä ilmaan satojen parvi. Eivätkä ne vähene tällaisesta tuvasta, vaikka niitä makaakin jo kirjavanaan rikkaisella lattialla, raheilla ja ikkunanlaudoilla, kellii kuolleina, keltaiset vatsat ylöspäin, maistettuaan kärpässienistä, joita on tuotu punanloistavista kärpässienilehdoista ja pantu paistettuina ja sokerilla ripoteltuina uunin reunoille, niin korkealle, etteivät pienimmät muoskat pääsisi nuolaisemaan niistä sokeria. Mutta kymmenin verroin on niitä yhä lentämässä ja humisemassa, korviin ja silmiin tunkeutumassa. "Kukapa Luojan luomaa kärpästen sukua hävittäisi, jos Luoja tahtoo kärpäsiä lisätä", sanoo mummokin, joka istuu uunin ääressä ja jonka niskaa kärpäset nipistelevät. Mutta Ananias suutahtelee ruokapöydässä, koska ne hörisijät tunkeutuvat sieraimiinkin, vaikka luulisi niillä olevan muutakin syömistä. Ja syömistä muulloinkin kuin ihmisten ruoka-aikoina. Ovathan huttuiset padat öisinkin pankolla, ja pöydällä on maitolamparoita ja leivänmuruja.

Mutta pikku Repekalla, joka aterioi vatsa paljaana rahin ääressä seisten, kun taas toiset pikku lapset istuvat polvillaan permannolla saman rahin ympärillä, hänellä ei ole aikaa ajatella kärpäsiä, vaikka ne lentävät hänen suureen lusikkaansa. Tukka tummien ja ruokahalusta kiiltävien silmien edessä, viisi kärpästä poskellaan, koettaa hänkin tavoittaa hapanmaitoa lasten yhteisestä kupista, noita meheviä ja suuria kokkeleita, jotka kelluvat vaaleassa sinnussa. Hän koettaa, koettaa. Mutta hän ei ennätä. Vaikeaa on hänen tunkea kuppiin lusikkaansa, jota hän pitää kiinni keskeltä vartta, tuohon hyppelevään ja heilahtelevaan kuppiin: niin nopeasti saavat toiset siihen aina peltiset lusikkansa, päreestä reväistyt lastunsa taikka paljaat kouransa. Aina on kupissa käsiä, jotka vievät vimmatulla kilvalla toisiltaan kokkeleita. Milloin oikeita, milloin vasempia käsiä, kun taas hampaat puraisevat vapaina olevista käsistä rajusti leipää ja nieleksivät Putkinotkon meheviä ja vasta kaivettuja kesäperunoita. Kuppi tyhjenee kiireesti. Silloin hätääntyy Repekka. Hän katselee ällistynein silmin toiseen ja toiseen rahin ääressä ahnastelijaan. Ja hän huomaa kauneimman kokkelin Jopin suussa! Hänen ruskeat silmänsä välkähtävät. Ja yhtäkkiä karkaa hän päin Jopia rahin ylitse, ja pieksää piimäisellä lusikalla häntä vasten naamaa, itselläänkin suun ja nenän ympärykset ja kädet piimässä. Pieksää, ja silmät säkenöivät vimmasta.

"Saakeli soi!" huudahtaa Jopi ensin. Pikku sisko lyö yhä. Silloin kiivastuu Jopi. Hän ponnahtaa poikki rahin, iskee Repekan paksuun ja tanakkaan kurkkuun, josta pääsee parahtava ja surkea itku. Kevyt ja lyhyt rahi, Juutas Käkriäisen kyhäämä kapeasta laudasta, siirtyy ja kolisee siinä rytäkässä. Mutta eipäs kuitenkaan kaadu, koska sen katajanhaarukoista tehdyt jalat harrottavat leveällä. Perunat pyörähtävät kuitenkin maahan. Ja kuppi kallistuu ja piimämaito siinä läikähtelee. Topi kiroilee sorakielellään. Pieni, musta Sanelma, Repekkaa kolme vuotta vanhempi, hipiältään kuin mustalainen ja luonnoltaan kuin pippuri... Sanelma, joka on saanut nimensä Mauno-enon tyttären taikka oikeastaan Maunon Pertan tyttären mukaan, ystävyydenosoitukseksi siltä ajalta, jolloin Mauno ensi kertaa rupesi auttamaan Käkriäistä, neuvoen häntä myymään viinaa ja hankkien sitä hänelle, vaikka silloin ainoastaan tilapäiseen hätään, sillä muutamaan vuoteen ei Juutas sitten vielä tullut ruvenneeksi vakituisesti sitä myymään ... seitsenvuotias Sanelma, hän ärjyy, ja polkee jalkaa ja itkee kiukusta ja noituu:

"Saatanat, saatanat...!"

Mummo rupeaa ihan kauhistuksesta siunailemaan, istuessaan niska pystyssä siellä liitän eli hellan ääressä. Siellä hän kampaa nyt tukkaansa ja etsii päätänsä, vedellen tukkeutuneella luukammalla hapsiaan niin että rasahtelee ja hilseet pölisevät. Ja tähystellessään kampaa läheltä nenäänsä, silmin, jotka punertavat vanhuudesta ja ovat kuin särjen silmät, tarkastaa hän myöskin, kuinka hänen särkensä paistuvat tuossa liitän suussa, josta tuprahtelee savua tupaan. Sillä uunikin on vialla, on ollut jo monta vuotta: sen kupeet ovat halkeilleet raoille, ja leivinuunin päälaki on savella paikattu. Paikkaus kohoaa uunin päällä kuin suunnattoman kalakukon kuori. Joskus lehahtaa hellasta, kun aamuinen tuuli vielä hengähtää, paitsi savua, mustanpunaisia tulenkieliäkin, ikäänkuin haluten päästä nuoleksimaan mustunutta seinää. Ihme, ettei se tuli tartu mummoonkin. Mutta hän istuu hiukan syrjemmällä hellan suusta, etteivät liekit kärventäisi häneltä silmiä. Ja silloin, kun ei tuulen henkäystä tarvitse odottaa, kumartuu hän varovasti katsomaan kolmea pientä särkeään, tikussa paistuvia. Eilen on mummo ne kalat itse onkinut.

"Voi hyvä isä noita pentuja! Mitenkä ne kiroilevat!" siunailee mummo. "Ja mistä pitää tuon Sanelman tietää, mikä se h--ra on?"

Täten on näet pikku Sanelma juuri huutanut Esterille. Entäs toinen hyvä, tuo Topi! Sen pitää tuota tulipussia, Sanukkaa, taas ärsyttää! Ja sanoa häntä Syhelmäksi, niinkuin se ei jo muutenkin heittäisi penkiltä kaikkea pitkin lattiaa, lusikat ja kupit ja kaikki. Itsensä sietäisi Topin saada selkäsauna. Kas, kas, tuolla tavalla paiskii toista potateilla.

"Hyvä Isä siunaa!" huudahtaa mummo. "Penkinpäs kaasivat! Siinä nyt yhtenä sorkkaläjänä survovat. Koirankin ihan tappavat."

Nyt täytyy Rosinankin hypähtää paikaltaan. Hän on istunut punaisen pöydän päässä, Ananias ja Leja sivullaan, sillä Malakiaksen on Leja saanut taivutetuksi olemaan ilman aamiaista niiden rohtojen tähden, jotka äiti tuo kaupungista. Ja Malakias on lähetetty syömättömyyttään nurisevana rantaan, äyskäröimään vettä veneestä, jolla kaupunkiin aikovaiset, Rosina, Saara ja pikku Jopi, on saatettava laivaan. Saara jäi aittaan pukeutumaan, ja mitä lienee jäänyt tekemään.

Rosina hypähtää nyt kapalolapsi sylissä paikaltaan ja nykäiseepä ensimmäistä eteensä sattunutta pienokaista hiukan tukastakin. Se nykäisty on Topi. Ja Rosina huutaa:

"Jo nyt on ihmeet ja kummat! Minä ... nyljen teidät kaikki tupelle! Kun ankerit!"

Mutta Topi, kaksitoistavuotias ja lyhyt, ällistyy ja suuttuu. Hänen tukkaansa on nykäisty. Hän sieppaa haaraiset rahinjalat, jotka ovat rytäkässä päässeet irti, ja hyökkää ne kourassa hammasta purren Rosinaa kohti.

Ananias tempaa rahinjalat pois Topilta. Ja niinkin paljon on hänen mielestään syytä puuttua asiaan, että hän nousee pöydästä ja tavoittelee seinältä solmuisia köysiohjaksia, antaakseen tuolle jurikalle kuranssausta.

Sen näkee Topi. Ja pelästyy. Hänen täytyy hellittää tervaiset ja mustat kouransa Rosinan hihasta, eikä hän ennätä iskeä edes hampaitaan Rosinan käsivarteen, kuten aikoi, kun ei ylettänyt häntä lyödä. Sydän kurkussa livistää Topi seinän alitse ulos, heittäen ateriansa kesken. Rosina rientää vielä hiukan portaille hänen perästään. Mutta tuolla juoksee Topi jo pakoon pihan poikki, niin että tallattu polku tömisee ja hänen paksut, paljaat pohkeensa hyrräävät väkkäränä. Vielä huutaa hän Rosinalle, taakseen katsomatta ja täydessä vauhdissa, huutaa kimakalla äänellä, jo lähellä itkua, puhaltamalla ja vinkaisevassa kiukussa:

"Rusina Kypenäinen! Sinä ... sinä... Sinulla on ... p--!"

Viimeisen sanan huutaa hän läkähtyvällä äänellä, josta puhuu äärimmäinen halveksuminen ja pilkka.

Alaveräjän raosta pujahtaa Topi saunalle. Ja menee ylös kalliolle ja petäjikköön. Ja siellä pillahtaa hän itkuun, pelonkin itkuun. Sillä joskaan äidistä ei hätää, se kun ei kuitenkaan antaisi vitsaa, vaikka sanoo lyövänsä korennolla, niin Ananias kovine ohjaksineen saattaa muistaa tämän myöhemminkin.

Topista on parasta nyt vähän välttää Ananiasta. Itsekseen hitaasti kävellen ja kohotellen kiipeilee Topi kallioilla.

Mutta sitten johtuu hänen mieleensä, että Malakiaksen pitikin olla tuolla kauempana rannalla, lappamassa veneestä vettä. Malakiaksen, hänen parhaan ystävänsä ja joskus suojelijansakin.

Topi kääntyy metsästä takaisin ja menee nuottakodalle, Malakiaksen luokse.

Mutta minkälaista on sillä välin tuvassa?

Jopikin itkeskelee tuvassa, ruskeaksi maalatun taikinakorvon vieressä. Hänen tukkaansa ei Rosina tosin ole koskettanutkaan: johan nyt, pienen äidinpojan, Jopin, pehmeitä ja vaaleita haivenia! Sekin jo riittää Rosinalle, että hän on ollut niin kova Topille: ajanut pentunsa metsään, ja saanut hänet haukkumaan äitiään niin julmasti, että Rosinan sydäntä oikein pahoinvointi kouristaa. Moittivalla silmäyksellä hän on estänyt Ananiaksen kurittamasta Jopia, joka ravisteli vimmoissaan Repekkaa. Jopilla ei siis nyt ole minkäänlaista ruumiillista kipua. Mitä sitten kalpea ja hento Jopi nyyhkyttelee ja kitisee? Sitäpä hän nyyhkyttelee, että Repekan tähden on piimää ja kokkelia kaatunut paitsi hänen silmilleen myöskin takin rintamuksille. Uuden, harmaan takin, keväällä teetetyn, pikkupoikien, Topin ja Jopin, yhteisen juhlatiloissa. Tällä kertaa se takki on annettu Jopille, hänen ensimmäistä ja ihanaa kaupunginmatkaansa varten.

Jopi ei näet vielä ole käynyt kaupungissa. Eikä missään muuallakaan kauempana kuin kinkereillä lähimmässä mantereentalossa, neljän virstan päässä, tavaamassa isämeitää. Siellä kävi hän toissa talvena. Sekä pari kertaa Kenkkuinniemen sahalla, jossa sai nähdä, kuinka isä muiden timperien joukossa tilkkesi ja pikesi tervahöyryä. Sitä samaa, missä Saara sitten on ollut ruokarouvana. Mutta muu maailma ja Kenkkuinniemi on Jopille vielä aivan merkillistä ja epämääräistä. Niinkuin kaunista unta. Varsinkin kaupunki, josta puhutaan aina ja enimmän. Ja hän on kuunnellut näitä puheita vaiti ja virkuin korvin. Kuunnellut mainittavan korkeaa kirkontornia, ja jonkinmoista, jota sanotaan linnaksi. Ja varsinkin joitakin kivimuureja. Minkähänlaisia nuo muurit ovat? Eivät ne kai ole sellaisia kuin tuo tuvan uuninmuuri? Sillä mitäs siinä olisi ihmettelemistä. Jopista ne taitavat olla saman näköisiä kuin ne Sioninmuurit, joista mummo veisaa. Ja veisaa joskus Mauno-enon Perttakin. Niitä on Jopi nähnyt siitä kirjasta, jonka Saarukka ja Ananias ja Leja saivat lainaksi koulusta siihen aikaan kun ne kävivät siellä ... kansakoulua. Muttinen ne sinne tiukkasi, antaen heille kengät, nimittäin Saarukalle ja Lejalle. Ananiakselle oli isän hankittava. Antoi kengät, että olisivat siellä kävelleet ... koulussa. Ja kävivät ne ... kunnes kengät menivät ihan riekaleiksi sinne sahan taakse kävellessä, ja äiti sanoi, että mitä luettanevatkaan siellä, lorulauluja, ei edes pääkappaleita kaikkia annettu lukea. Ja Juutas Käkriäinen jatkoi, että ... paskia ne ovat, ne pääkappaleetkin; mutta työ se on toista. Ja isä tarvitsi Ananiaksen työhön, hän itse meni Mauno-enon kanssa lääniin, kävelemään sanoi menevänsä. Ja kun kerran Saarukka ei lähtenyt kouluun eikä Lejakaan joutanut sinne, vaan äiti tarvitsi häntä ja Saarukkaa, niin opettaja otti kirjansa pois, lähetti ottamaan. Siinä niitä oli korkeita muureja, siinä piplianhistoriassa. Jos lienevät olleet kultaa. Lienevätkö sellaisia ne kaupungin muurit?

Ei ole Jopi iljennyt kysyä isommilta pennuiltakaan, kaupungissa käyneiltä. On ajatellut, että näkeepä hän ne sitten itsekin, sillä hän on saanut äidiltä lupauksen päästä tänä kesänä kaupunkiin. Siksi hän onkin koonnut kaiken kesää rahaa, isältä ansaittua, hakkaamalla hänelle tupakoita. Viisi ja kymmenen penniä kerrallaan on Jopi saanut palkkaa. Jopa isä yhden kerran, kun oli mukavalla tuulella ja tuli läänistä ja naureskeli muutaman päivän, antoi hänelle rahaa kahmalonsa täydeltä, pennejäkö lienevät olleet vai markkoja, sitä ei Jopi vielä tiedä. Mutta niitä rahoja Jopi on pitänyt ensin piilossa tuvan nurkkahyllyllä, peltisessä rasiassa, piilossa muilta muoskilta ja varsinkin Sanukalta, kunnes Juutas Käkriäinen yhtenä päivänä meni ja vei kaikki Jopin rahat tuusasta, ja Jopi pelkäsi, ettei hän saisikaan niitä takaisin. Mutta sittenpä äiti antoi hänelle rahaa sijaan, yhtä paljon sanoi antavansa, vaikkei antanutkaan niin monta rahaa kuin rasiassa oli. Mutta ei se äiti Jopille valehtele. Ja näitä äidiltä takaisin saamiaan rahoja piti Jopi sitten kätkössä muualla eikä enää tuvassa. Sikopahnan katolle, lahonneiden päreiden alle hän työnsi rahatuusansa.

Nyt aikoo hän ostaa kaupungista rahoillaan vehnästä ja namusia. Ja aikoo antaa niitä muillekin pennuille. Sen julisti hän heti, kun äiti tänään viimeinkin myöntyi viemään Jopinsa kaupunkiin. Niin julisti Jopi, vaikka hän sitä ennen olikin sanonut pudottaneensa sen tuusansa, jossa rahaa oli. Mutta tuusa tulikin tällä kertaa pian esille. Sitten Jopi pesi oikein silmänsäkin. Niin tekevät muutkin aina kaupunkiin lähtiessään, muut paitsi Malakias, ja Juutas Käkriäinen silloin kun hän on totisella päällä.

Jalassa on Jopilla Saaran nappikengät, sillä Saaralla itsellään on Muttisen emäntärouvan valkeat kengät, koska hänen omansa ovat jo niin läntässä.

Ja sitten ei Jopi malttanut oikein kunnolla syödäkään, niin teki levottomaksi se kaupunkiin lähtö, matka laivareitille soutaen, ohitseajavaan laivaan.

Ja silloin kokkeloi Repekka hänet tällä tavalla!

Lapset itkevät. Toiset heistä nostavat pystyyn rahia ja asettavat katajanhaarukan siihen paikoilleen. Pikku Sanelma menee ruokakonttoriin, joka on tuvassa, pihanpuolisessa nurkassa, ja tuo sieltä uutta piimää. Sitten lapset taas syövät. Niin aikuisetkin.

Nyt tulee sisään Saara, kaupunginmatkalle pukeutuneena.

Hänellä on punainen pusero. Vaaleanpunainen satiinipusero.

Mutta hame on hänellä musta, ja tukka korvallisilta kikkaroitu. Kodassa, padan alla kuumennetulla poltto-oralla hän kikkaroi tukkansa.

Saara on korea, niin että pienet lapset katselevat häntä iloisesti ihaillen, ja Repekka asettuu hajasäärin hänen eteensä ja sanoo veikeästi:

"Sinä olet ryökkinä!"

Ja sitten Repekka nauraa kirkkain silmin.

Saaran sydämestä tuntuukin hyvältä noiden toisten katselu, joskin häntä hiukan harmittaa Ananiaksen naurahdus. Mutta vielä enemmän harmittaa häntä, kun äiti äännähtää:

"Mikäs se tässä niin haisee?"

Rosina huudahtaa sen aivan viattomasti, muistamatta, että se haju lähtisi Saarasta. Pistävä ja voimakas haju. Se on hajuvettä, jonka Rosina on unohtanut. Se haju tuntuu hänestä pahalta.

Mutta Saara ajattelee, että äiti pistelee häntä tahallaan. Hän mutisee:

"Sellainenhan se on äidin nenä! Vaikka ... itsekin haisee..."

"Voi Herra siunatkoon...!" huudahtaa Rosina. "Haisee... Sinä olet..."

"Haise itse paremmin!" sanoo Ananias.

Ja sitten jatkavat hän ja Rosina ja Leja syöntiään. Lapset katselevat yhä Saaraa. Saaralla on ne punaiset sukat. Ja kengät valkeat niinkuin liitu. Mutta sukista pyrkivät Saaran kantapäät paljaina vilkahtelemaan, kun nämä Muttisen neidin kengät ovat sellaiset, ettei jalka painu niihin ihan pohjiin asti. Saara ajattelee, että siksi kai se jättikin ne tänne maalle. Ei sillä niin pieni jalka ole. Varmaan se ei voi niitä enää käyttää. Niinpä saattaakin Saara niitä lainata. Tosin se neiti mahtaillakseen sulki viime syksynä täällä kaikki tavaransa lukon taakse ja telkesi huvilan ulko-ovet pienillä rautapuomeilla ja isolla munalukolla, ettei vain mentäisi sinne sisälle... Niinkuin ne olisivat hänen, nuo Muttisen huoneet! Ikkunain säpitkin se näpelöi sisältä nyörillä hakoihin kiinni, sen näkivät Saara ja pikku Sanelma kavuten kurkistamaan ikkunasta huvilaan. Mutta jäipäs siltä yhdestä ikkunasta haka solmimatta, keittiön porstuan ikkunasta! Sen saa auki, kun sorkottelee varvulla. Ja eteiskonttorin lukko aukeaa melkein itsestään, ja konttorissa on tavaroita. Ei se huomaa, että hänen kenkiään on lainattu, tai muitakin kapineita. Herra itse ei huomaisi yhtään mitään, eikä se ennen sellaisesta välittänytkään. Mutta nyt tämä neiti panetti munalukon kellumaan yksinpä saunankin ovelle. Ei se Muttinen ennen muinoin sellainen! Siihen aikaan sai lainata siltä kaikkea. Ja jos joku lusikka katosi, harakka vei täältä tuvalta, ne harakat kun ovat sellaisia varkaita, niin hän ihmetteli vain. Ja nauroi sillekin, että isä sattui kerran talvella ottamaan hänen kenkänsä, jäädessään kelirikolla lapikkaattomaksi, niin ettei päässyt mutaa luomaan. Ne ruskeanahkaiset ja matalat kengät.

Eikä Rosina Käkriäinenkään virkkanut Saaralle mitään silloin, kun näki ensi kerran nämä kengät Saaran jalassa, Saaran mennessä viime heinätalkootanssiin Vaskilahteen. Saara koetteli silloin näitä hiukan, koska omansa olivat läntässä. Eiväthän nämä sellaisesta vähäisestä kävelystä kuluneet.

Ja Rosina ajatteli, että joutavat ne sen verran rikkaiden tavarat. Ja tavaroista pöyhkeäksi tulleen herran leipäsudelleen kustantamat tavarat.

Nyt tarvitsee äiti itse kenkiään, joita Saara on täällä ollessaan käyttänyt, milloin hänet on pantu työhön. Sillä hän kun ei työnnä tällaisiin louhikkoihin edes omia länttäisiäkään kenkiään. Mutta pihoilla niillä vielä kyllä kävelee, niillä nappikengillä, täällä Putkinotkon piha-aituuksien sisällä. Eikä Saara enää osaa olla paljasjaloin, hän kun nyt on ollut ruokarouvana tervahöyryssä.

Vasemman käden nimettömässä on Saaralla sormus. Sen on hän saanut siltä laivamieheltä, joka palveli samassa tervahöyryssä kuin hän. Mies on jo kerran kirjoittanut Saaralle tänne Putkinotkoon. Siksi on varsinkin Ananias joskus sanonut Saaraa pilkallaan Saara-morsiameksi, vaikkei Saara olekaan väittänyt nimenomaan olevansa morsian, vaan ainoastaan vihjaillut huvikseen sinne päin. Mutta pilkatkoon! Saattaa siitä asiasta vielä tulla tosikin. Juuri äsken on Saara aloittanut tuolla aitassa kirjeen sille laivamiehelle, vastaukseksi; Saara osaa kirjoittaakin, kansakoulussa käynyt ... kaksi kuukautta. Ananias osaa yhtä paljon kuin Saara. Ja Leja on isänsä äitiin, ja on muka ahkera, ja kirjoittaa muka paremmin kuin Saara. Mutta Käkriäisen Juutas se ei osaa muuta kuin nimensä raapustaa, ja lukee päin helvettiä melkein joka sanan!

Siinä kirjeessä on Saara, joka suuttui varsinkin äidin tämänaamuisesta haukkumisesta, sanonut olevansa kyllästynyt Putkinotkoon. Hän ajattelee, että hänen täytyy puuhata täällä kuin minkäkin piian, hänen, joka ei rupea piiaksi parempiinkaan paikkoihin, koska on saanut kyllänsä sellaisista, koetettuaan raataa Vaskilahden akkaakin passaillessa. Ja täällä kun on oltava vielä lapsenpiikanakin. Vaikka hän on jo toisessa iässäkin, ja ollut tervahöyry "Turhassa" ruokarouvana. Näitä ajatuksiaan ei Saara kuitenkaan ole kirjeeseen pannut. Ei, kirjeessä laivamiehelle on Saara sanonut, että hänellä on ikävä täällä maalla, kesälomallaan. Ja sitten hän on sommitellut pari riviä, eikö se ystävä hommaisi hänelle toista ruuantekijän paikkaa, jossakin toisessa höyryssä tai laivassa, kun Saara ei viihtynyt siinä ensimmäisessä niiden pömpelien eli hyttien kirppuisuudenkaan tähden. Ja Saara muistaa, että varsinkaan sen ilkeän kapteenin vuoksi ei hän viihtynyt siinä. Että se kapteeni viitsikin hiipiä sillä tavoin öillä pömpelien ovien edessä! Kiusata itseäänkin unettomuudella. Kapteenin ilkeydestä ei Saara kumminkaan tässä kirjeessä mainitse, enempää kuin muustakaan, mikä saattoi kapteenin ajamaan hänet tervahöyrystä. Ja ne syyt olivat toisenlaisiakin kuin viinan levittäminen. Kirjeessään ystävälleen pyytää Saara laivamiestä vain toimittamaan hänelle sitä uutta ruokarouvan tai teeterskan paikkaa, joskin Saaralla kyllä on täällä kaikkea, mitä mieli tekee: oma kammari, ja voita ja läskiä ja maitoa. Mutta maalaiselämä on niin ikävää.

Sen kirjeen on hän aloittanut aitassa pakkalaatikon kannella, joka tytöillä on piironkina, alkanut poski kiinni paperissa, jonka hän on repäissyt Ananiaksen entisestä ja Sanelmalle antamasta kouluvihkosta. Siinä oli ainoastaan alkulehdillä Ananiaksen tekemiä kirjaimia. Sitten on Saara jättänyt kirjeensä keskentekoisena laatikon kannelle aittaan, pohtiakseen aamiaisen ajalla jatkoa.

Saara istahtaa pöydän ääreen, ja vetäisee keskeltä pöytää käsiinsä särjen, auringonpaisteessa kuivatun. Eipä uhallaankaan eilen saatua siikaa, sillä hän on nyt närkästynyt Putkinotkoon. Ja hän naurahtaa, etteihän tässä ole taltrikkiakaan, mistä syödä. Jokin kuppi pitäisi edes olla. Rosina myhähtää, että kupit ja kipit tässä ... maidossa ovat toiset, ja porsaan edessä vati. Mutta silloin huudahtaa Jopi, jonka Leja on siivonnut ja saanut jälleen onnelliselle mielelle, että eipä se vati ole enää porsaallakaan, sillä hän juoksi sen sieltä ja pani itselleen siihen konttorista piimää, kun tyssit kaatoivat yhteisen piimän lattialle, josta nyt Hurja sitä nuoleskelee, laihana ja häntä maata pitkin, ja Repekka lusikoi. Oman astiallisensa on Jopi kapustoinut itselleen piimää.

Saara vaikenee hetkeksi. Hän katselee nyreästi ja särki kädessä pöydän reunalla paikkaa, mihin hän voisi sijoittaa punaisen puseronsa kyynärpäät. Viimein sovittaa hän ne pöydälle läikähtäneiden maitolammikoiden väliin, ja alkaa syödä, könöttäen pöytälautaa vasten. Saara jatkaa nurisemistaan. Ensin ylimalkaisesti ja lauhkeasti, niinkuin juttu olisi muuten vain johtunut hänen mieleensä. Puhelee siinä, että mukavaa siellä on kuitenkin, siellä tervahöyryssä: saa riisiryynipuuroa. Ja voita pannaan puuron silmäksi! Neljälle miehelle ja ruuankeittäjälle verokseen aina melkein kilo voita.

"Se on ihan totta, kilo sitä pannaan!" huudahtaa Saara.

Rosina rypistää hiukan kulmakarvojaan, ja Ananias vääntää huuliaan pilkallisesti.

Silloin könnistää myöskin itse Juutas Käkriäinen tupaan. Hän tulee takaisin kotiin. Hän komauttaa kapsäkkinsä ovensuuhun nurkkaan, tuikeasti ja jäykästi. Hän on jo melkein täydellisesti tyyntynyt. Mutta täytyyhän kuitenkin vielä olla tuimaa miestä, sellaista on nyt ilmestyä toisten eteen, varsinkin mummon, vieraamman ihmisen. Mutta kun on olevinaan yhä suutuksissaan, niin pelkäävät ne ruveta irvistelemään hänen äskeisestä matkastaan! Häntä täytyy pelätä, on Käkriäinen ajatellut saunalta päin palatessaan. Sellainen voima on hänellä silmissäänkin, hän kun on kerran sellainen ... ei turhaan Putkinotkon jumalaksi sanota!

Niinpä tuijottaa Käkriäinen ensin kulmakarvat rypyssä eteensä maahan, ovelle seisahtuen. Sitten katselee hän hiljaa ja vaiti kulmiensa alta ympärilleen. Ja pistää vielä varmuuden vuoksi piipun suupieleensä. Juutas on hyvillään, että perheen huomio näyttää nyt kiintyneen Saaraan, joka kertoo edelleen, että tervahöyryssä syödään paitsi riisiryynipuuroa myöskin läskiä: sitä saa ostaa Pietarista kuinka paljon tahansa.

"Mutta se maistuu kattopihville", jatkaa Saara.

"Niin ... maistuu mikä?" kysyy Ananias.

"Se läski", vastaa Saara.

Juutas Käkriäinen höristää korviaan. Hänpä ei oikein usko niitä. Mitä se Saara sanoi?

Mutta olkoon, ajattelee Käkriäinen. Ja jatkaa ajatustaan: Puhelkoot nyt muut ... siinä...

Ja kohtapa sitten kysäiseekin Ananias, ihan kuin isänsä puolesta:

"Millekä se maistuu?"

"Niin se? Kattopihville!" vastaa Saara, halukkaana ilmaisemaan, että hän on nähnyt sitäkin siellä matkoillaan. "Sellaiselle, jolla on ne pömpelit katettu. Sellaisella kaikki kivimuuritkin siellä ... Ronstaassa."

Kivimuurit! Sen sanan kuulee Jopi, joka kuuntelee korvat pystyssä.

Aikuisten, Rosinan, Ananiaksen ja mummonkin aivoissa liikkuu ajatus, että mikä lieneekään se Ronstaa, josta Saara on ennenkin maininnut. Kylä tai kaupunki lienee siellä, Ruotsin puolella, taikka venäläisten. Mutta eivätpä he sitä kyselemään, tuolta mahtailijalta. Ja mitä he sillä tiedolla tekisivät.

Pömpeleistäkin on Saara ennen haastellut, ja Ananias tuntee hyvin, mitä ne ovat, ne lotjamiesten pienet kammarit. Hän on nähnyt niitä sahalla, kun korjattiin kauppaneuvos Könösen tervahöyryä. Ja senkin Ananias tietää, mitä kattopihvi on, joskin mummo ja Rosina ajattelevat vain, mitä lienee. Siksi sanookin Ananias, nuolaisten peltisestä lusikastaan viimeisen piimän pois:

"Eikö tuota liene kattopihviä muuallakin kuin Ronstaassa."

Sen sanoo hän hiukan pilkallisesti. Ja lisää:

"On meidänkin kaupungissa. Ja muuallakin kuin kivimuureissa."