Part 5

Lujille hän olikin yrittänyt sitä ennen, ei täällä Putkinotkossa peltoja möyrien, sillä onhan hänellä mielestään ikäänkuin renkejä, on viime vuodet ollut; pojat, Ananias ja Malakias ja Topikin. Ja ilmaisia renkejä, ne pojat. Mutta kauempana hän oli kierrellyt, ulapan takaa näkyvien vaarojen kylissä, missä häntä ei niin paljoa tunneta, Käkriäistä viinoineen. Kierrellyt näennäisesti velttona vetelehtien, mutta päässä eli hänellä alinomaan se viinanmyyminen, siinä määrin, ettei hän siihen jaksoon nukkunut paljoa öisinkään. Se oli hänen virkkua aikaansa.

Ja rahaa lähtikin Käkriäiselle. Seteleitä niinkuin allakanlehtiä. Onhan sitä maailmassa rahaa miehelle, joka osaa sitä hankkia! Enemmän ei korpi-oravillakaan käpyjä kassassa kuin hänellä rahaa! Eikä Käkriäisen Juutasta siepattu kiinni. Ei hän vain niin itseään anna! Kerran tuli itse vallesmannikin vastaan veneellä, Käkriäisen soudellessa kilisevissä kevätjäissä. Käkriäisellä oli monta putelia veneensä kokkalaudan alla. Nimismies pysähdytti hänet, pyysi tupakkaa pistämään, tarjosi tupakan. Ja hän otti. Siksi se ei ruununherra häntä epäillytkään, kun hän seisahtui ja otti: hänen rohkeutensa tähden. Tahi ehkä se ei häntä tuntenut, Juutas kun oli nylkenyt pois tuon parran ylähuulestaankin, ja puhui muutetulla äänellä, pitäen kielensä päätä toisessa poskessaan. Ja se oli iltahämärä, melkeinpä pimeä.

Mutta ihmekös, jos sellainen nukuttaa sitten perästä! Nukuttaa niinkuin muukin työ. Eikä tuosta ole ollut virkuksi tekijää tästä kesästäkään. Sellainen tuo on ollut kesäkin. On sataa rätkinyt melkein kokonaan, juhannukseen asti.

Vähitellen on sitten Käkriäisen aivoissa alkanut kuitenkin herätä ikäänkuin ajatus, että ne rahat rupeavat loppumaan siitä hänen suuresta ja vanhasta kukkarostaan. Ja loppuvat eväät pennuilta.

Ja sitten on tullut hieno halu, että pitäisi tästä ruveta hommaamaan uusia rahoja.

Pitäisi mennä ottamaan lankomieheltä sitä korpijoonia myytäväksi.

Rosina on tyrkyttänyt hänelle, että hänen olisi ruvettava polttamaan itse, mutta...

Mutta ... se sitä tyrkyttää!

Ja nuo kotirengit pitäisi neuvoa työhön, joskaan ei itse isä vielä. Ei vielä, vaan ... sitten. Hänellä on nyt muuta ajattelemista. Sitä oli hän ajatellut tänä aamunakin, silloin kun sanoi mummolle tupakoita katsellessaan, että hänellä on tässä katselemista. Ei hän silloin ollut katsellut pelkästään tupakoita, vaan oli tuuminut, että pitäisi mennä hankkimaan jauhoja jostakin, vaikka velaksi ensimmäiseen hätään, koska entiset ovat loppumaisillaan, eikä hänellä ole rahaa ostaa uusia. Hän oli ajatellut, että tuolta Könösen sahalta ja myllyltä niitä saisi, Kenkkuinniemen päästä. Sieltä on annettu ennenkin velaksi. Kaupungissa ei häntä tarpeeksi tunneta puodeissa.

Mutta viime kerralla Kenkkuinniemen sahalla käydessään niinikään jauhoja ottamassa, vaikka silloin rahalla, oli hän tullut olleeksi koppava. Ja siksi ei hän nyt tiedä, kuinka ilkeäisi pyytää sieltä velaksi. Sahan konttoristi oli näet silloin vihjaillut jotakin, jota Käkriäinen arveli pistelyksi hänen tienioihinsa, niihin viinoihin. Se oli sanonut, että hätäkös Käkriäisellä, onhan hänellä niitä kapitaaleja. Ja konttoristi oli hymyillyt. Ikäänkuin leikitellen hänellä, Käkriäisellä! Silloin oli Juutas yhtäkkiä pistänyt reuhkan päähänsä ja karjaissut niin, että konttorihuone kumisi:

"Hyvästi!"

Ei hän muka tarvinnut Könösen jauhoja. Hänellä oli silloin rahaa. Ja käreällä äänellä örähtäen oli hän lähtenyt rahapussi kädessä ulos.

Niin pistätti häntä se hänen asioihinsa sekaantuminen.

Kun se konttoristi antaisi nyt hänelle anteeksi. Mutta tiettävästi se nauraa hänelle, muistellen hänen viimekertaisia hyvästejään.

Minkätähden pitää ihmisten olla sellaisia? Etteivät voi unohtaa, antaa anteeksi! Tuollaista ... leikkiähän se oli.

Tänä aamuna tupakoitakin katsellessaan on Käkriäinen tuuminut, kuinka siistiksi hän pukeutuisi sinne sahalle ja myllylle mennäkseen. Muulloin ei hän paljoa välitä, mitä ihmiset hänen vaatteistaan ajattelevat, kun hänellä kerran on rahaa matkassa. Mutta nyt on ... toinen liikutus asiassa...

Sitten hän on ajatellut, kuinka lupsakka mies hän olisi siellä sahan ja myllyn konttorissa käytöksensä puolesta. Ja jos tarvittaisiin, niin hän puhuisi katumisestaankin muka.

Tällä tavoin miettien on hän pistäytynyt nurkan takaa vielä vähän saunaan. Aprikoimaan asian ihan selväksi. Ja kahviakin hän on siellä odottanut.

Mutta silloin alkoivat nuo akat puhua hänestä, juuri kun hän tuli takaisin ulos, mietittyään kaiken selväksi. Siltä tuntui hänestä mummon saunalle päin vilkumisesta päättäen. Ja sen arvaa, mitä mummo hänestä puhuu!

Käkriäinen on ollut kodassa jo hieman hyvillään siitä, että hän aikoo nöyryyttää itsensä sahalla, olla kohtelias ja aneleva ja siisti vaatteiltaankin, mutta yhä on hänen mielessään toimettomuudessa kasautunutta ukkosen raskautta. Vielä on hän päättänyt, että hän rupeaa tekemään kohta heinää, aikaisemmin kuin eilisaamuna. Tekee siihen asti, kunnes sahan konttoristi voisi ottaa hänet puheilleen, kello kymmeneltä, aamiaisen syötyään.

Nyt ... nuo akat siinä sotkeutuvat. Vaikkei Käkriäinen oikein tarvitsisikaan riitaa ... enää.

Rosina on ihan hiljaa. Ja aikoo sitten vastata sukkelasti jotain selitykseksi. Silloin ehtii mummo ennen Rosinaa. Hän kivahtaa terävällä kielellään, joka myrkyttää Juutasta ihan mahan pohjaan asti, että hänestä, Juutaksesta, tässä on sietänyt puhuakin. Käkriäisestä, joka makaa, makaa! Ei opeta lapsiaan töihin, pässien kanssa ne kaiken aamua teluavat. Häntä ei kannattaisi pitää talonhoitajan kirjoissa, tuon Muttilaisen nimittäin...

Niin myrkyttää mummo Juutasta. Ja pakenee aidan luota kiireesti pois.

Minkäpä tekee Juutas? Hän on hirmuisen pikavihainen. Mutta mummoa vastaan ei hän voi oikein karata puheillakaan, vieraampaa ihmistä, joka oleksii hänen luonaan ainoastaan näin tilapäisin. Ja jos Juutas ärjyy hänelle, niin lähtee hän kohta köntystämään täältä kylille, vaivaistalolle muka. Mutta kylillä hän mennessään kertoo taas, minkälainen hänen vävymiehensä on.

Juutasta suututtaa kovasti. Johonkin hänen nyt täytyy saada puskea vimmaansa siitä, että hänen elämäänsä sotkeudutaan. Ettei anneta hänen olla rauhassa, mennä ja olla missä milloinkin haluttaa!

Mihinkä hän puskisikaan muuhun kiukkuaan kuin Rosinaan, lähimpäänsä? Rosina sattuukin nostamaan päätänsä ja kääntämään kasvojaan, ja kun näkee Juutaksen suuttuneet kasvot, niin hänkin suuttuu. Rosina on kuin tuli ja leimaus.

Rosinan jäykistä kasvoista ja synkistä kulmista huomaa Käkriäinen, että eukko on kiukkuinen. Nytpä tulee sittenkin riita, hautuvan ukkosen helpottaja.

"Mitäh?" sanoo Juutas. "Mikä se on...?"

"Häh", vastaa Rosina. "Kas, kas ... nyt posket punottavat!"

"Häh?" kysyy Juutas tiukemmin.

"... kuin punatulkun vatsa!" jatkaa Rosina. "Niin, sinun poskesi, hyvänkin tuomioherran...!"

Nyt on riita valmis.

"Ja mikä se on?" kysyy Käkriäinen. "Että minä ... mummo ... makaan. Mutta... Missä se on se kahvin-kurri? Ei suinkaan tässä töihin ... kun maha huutaa kurria! Siihen kun minä en rupea!"

"Voi helvetti", huudahtaa Rosina. "Se huutaa. Mutta minun mahani ... ei pitäisi huutaa...! Aamun kaiken olen juossut. Mitenkä tässä on ennättänyt sitä keitellä? Kymmeneen kappaleeseenko tässä olisi pitänyt revetä? Eikä ole kahvia heti aamulla kurkkutorveen kaadettu. Anna huutaa. Anna huutaa mahasi kuin posetin, monella äänellä. Äh. Ähä!"

Niin kiivastunut on Rosina, että hän kiihdyttää kauheasti Juutaksen vastarintaa ja voittamis- ja isännöimishalua. Käkriäinen tulee niska jäykkänä ja tuikein silmin yhä lähemmäksi Rosinaa, paisuvin ja vapisevin sieraimin. Ne sieraimet paistavat punertavina. Ja piippukin kädessä vapisee.

"Mikä... Pysyykö se..." alkaa Juutas.

"Mikä, pysyykö?" kimmahtaa Rosina. "Minunko turpani kiinni? Ii! Odotapas. Mikä ... mikä kuningas sinä tässä luulet olevasi! Komentaja! Kämpyräjalka. Minä ... minä kun otan tuosta seipään kappaleen ... ja lyön tuon kompurasi poikki...!"

"Kuuletko ... kun minä setvin!" ärjähtää Käkriäinen. "Kuuletko, kun sanoin, että pysyykö, niin minä meinasin..."

Hän oli tosiaan tarkoittanut, että pysyykö se Rosinan suu kiinni. Mutta nyt hän ei keksi minkäänlaista pientä veruketta, jolla kääntäisi ne sanat tarkoittamaan jotain muuta.

Rosina on noussut pystyyn. Hän on taisteluun valmis vastustaja. Hän säksättää. Hän laskettelee sanoja sellaista vauhtia, ettei Juutas saa suunvuoroa. Ja silloin miehen vimma yhä kiihtyy. Niin, hänen tekisi mieli käydä käsiksi Rosinaan ja nipistää häntä niskasta niin kauan, että kyllä se tottelisi. Niin tekee mieli. Sen hän tekisi, ajattelee hän, jos ei Rosina olisi akka.

Niin on Juutasta aina ennenkin haluttanut Rosinan kanssa riidellessään. Mutta eihän sitä ... akkaa voi! Ja sitäpaitsi on Rosina vahva. Auta armias, jos se antaisi takaisin, kun se on noin silmille lentämässä! Se on sellainen ... kuin mikä vihainen kana.

Eikähän Juutas Käkriäinen toki ole Rosinaa koskaan lyönyt, enemmän kuin hän toteuttaa muitakaan julmia uhkauksiaan.

Mutta tällä kertaa hän kuitenkin ajattelee:

Kun se vain koskisi yhtä ainoaakin paikkaa hänessä, silloin hän...! Jos se koskisi hänen näppejään! Tai hänen piippuaan. Silloin... Mutta sitä se karttaakin tekemästä. Se ainoastaan säksättää:

"Vai ... kuningas. Liikkuu ... kuin sontiainen. Joka sontiaiseen turvaa, se sontaan menee! Menisit tuonne lehmän rieskan alle ... tuossa on ... kuningas!"

"Kuuletko sinä", karjaisee Juutas Käkriäinen niin että riihikin tuolla kauempana tuntuu kumeasti mörähtävän.

"Juutas Käkriäinen lehmän-r-rieskan alle!" nauraa paksuposkinen Topi kujan kiveltä.

Ja nyt huomaa Juutas, että muutkin lapset pilkistelevät kujalle piha-aidan raoista. Vielä kerran huutaa hän niin kovalla äänellä kuin väkevän ja leveän rinnan uumenista lähtee:

"Se on pidettävä suu kiinni, akka ... sen sanon minä...!"

"Minä kun otan tuosta tuon Yömin rieskan ja länttään, niin...!" huutaa Rosina.

Ja samaa tulee Rosinan suusta loppumaton määrä.

Juutas-parka ähkii ja puuskuttelee. Hän on vihainen. Hän örisee. Tekisi mieli lyödä akkaa, mutta nuo lapset... Ja joskin hän välistä lyö hevostaan ja vielä harvemmin lapsiaan, niin hänkö ... akkoja!

Viimein hän ärjähtää, kun saa Rosinalta sananvuoroa:

"Kun ei ... kun ei minun anneta olla rauhassa!"

Sitten ryntää hän pihalle. Ei matalasta veräjänkohdasta, vaan kömpii suoraan aidan ylitse. Hän harppailee kiireesti miesten aitan luokse. Ja pujahtaa matalasta ovesta aittaan. Ja siellä alkaa hän penkoa vaatekasaa, joka on lattialla, höyläpenkin tapaisen takana, sillä hän on taitava puuseppäkin, jos milloin tulee ryhtyneeksi toimeen ja löytää mistä sahansa ja höylänsä.

"Ei anneta ihmisen ... ihmisen olla rauhassa", äännähtelee hän edelleen aitassa. "Missä nyt lienee se hattukin..."

Niin muristen hän tempoo jalastaan huopikkaat ja ottaa nurkasta vaatekasasta ruskeat lapikkaansa, leveät ja kiveräkärkiset. Sitten nyhtää hän rimsuhäntäiset housut jalastaan ja etsii sijalle toiset. Pyhäiset housunsa hän etsii, tai paremminkin kylähousut, sillä arki- ja pyhäpäivillä ei Käkriäiselle ole muuta eroa kuin että hän voi sunnuntait pötköttää täydellisessä rauhassa, jos on makuutuulella. Eikä Rosina saa houkutelluksi häntä kirkkoon juuri koskaan. Mutta harvoin Rosina itsekään kirkkoon joutaa. Työpuuskan tullessa möyrii Käkriäinen pellolla pyhänäkin. -- Mutta nämä housut! Näitä harmaita kylähousuja täydentää hän nyt vielä kylätakilla, unohtaen siinä kiireessä kuitenkin vaihtaa liivejä. Ja nyt työntää hän rajusti jo päähänsä parempaa hattuakin, paiskattuaan karvaisen reuhkansa höyläpenkin alle. Se ainoastaan juhlatiloissa käytetty hattu, joskin pojat anastavat sen muulloinkin, jopa pienimmät äyskäröivät sillä vettä pois veneestä, se hattu on hyvin leveäreunainen ja sinertävä. Se on huopahattu, Muttisen entisen, lyhytaikaisen rouvan hattu, annettu pikku Lejalle tuuhealla höyhenellä varustettuna. Mutta kerran kaupunkiin lähtiessään ei Juutas löytänyt vanhaa hattuaan, jota penikat sitäkin kuljettelivat. Ja silloin johtui hän katselemaan Lejan saamaa hattua. Kiukuissaan repäisi hän silloin siitä irti sen kukon tai teiren hännän, kuten hän sellaisia koristeita nimittää, ompeli toista liertä edestä vähän koholle, ettei se ollut silmiä sokaisemassa, ja paineli pohjankin kuopalle niinkuin miesväen hatuissa. Siten oli hän omistanut itselleen sen hatun kylähatuksi.

Nyt hän on jo melkein valmis. Minnekä hän lähtee? Sahan hovilleko ja myllylle?

Ei hän sinne lähde. Hän lähtee matkalle. Lääniin. Jonnekin hyvin kauas. Sillä hän on ottanut orrelta ja asettanut viereensä myöskin ruudukkaan kapsäkkinsä, saman, jota hän on keikuttanut mukanaan kävellessään korpijoonia myymässä. Mutta eihän hänellä ole nyt viinojakaan matkalaukkuunsa pistää?

Sitä ei mies kuitenkaan ajattele. Vielä ottaa hän rahakukkaronsa, jossa on muutamia seteleitä, housujensa oikeaan taskuun. Ottaa vanhan ja ruskean arkkunsa pohjalta, jonka hän teki muinoin renkimiehenä ollessaan avioarkukseen. Mutta hänen jalkansa ovat paljaat, ja toinen sukkakin puuttuu. Ei sitä löydy aitasta mistään. Perhanaankos se sukka...?

Pennut ovat tulleet ovelta katselemaan. Etummaisina ovat pieni, musta Sanukka, Topi ja Jopi. Heidän välistään kurkistelevat kynnyksen yli Repekka ja Ester.

"Niin, niin, Jopi, isi lähtee nyt", puhuu heille Juutas Käkriäinen. "Ei voi jäädä ... lehmänrieskalla paiskellaan. Pitää lähteä ... lääniin. Jopi, työnnähän tupakkaa tuohon tupakkakukkaroon. Missäs perhanassa se minun sukkani?"

Käkriäinen ojentaa Jopille tupakkakukkaronsa, harmaan ja pitkän, pässinpusseista tehdyn. Jopi kokoaa siihen tupakkaa huhmaren pohjalta ja sanoo, ettei siellä enää paljoa olekaan, tähän ne loppuvat.

Ja sitten muistaa Topi nähneensä jonkin sukan tuolla alhaalla humaliston juurella, kivelle jätettynä. Topi aikoo käskeä Jopia sitä hakemaan, mutta Käkriäinen ei anna Jopin juosta, vaan menee itse rantaan päin, ajatellen, että rantatietä hänen onkin poistuttava Putkinotkosta Kenkkuinniemen kannakselle päästäkseen. Ja rannalle mennessään aikoo hän pistää sukat ja kengät jalkaansa.

Sinne hän katoaakin pian, saunan ja korsujen taakse, tyhjä kapsäkki toisessa kädessä ja toisessa lapikkaat ja sukka. Kerran vilkaisee hän haikeasti taakseen, mutta sitten hän menee päättävästi. Paksuposkinen Topi ällistelee hänen menoaan, Jopi ja pieni Sanelma näyttävät kummastelevan, Repekka ja Esterkin hätääntyneiltä.

Rosina melkein itkee kiukusta. Ja sitten katsoo hänkin, minne se Juutas menee. Tuokioon ei Rosina muista edes lypsettävää Juotikkia, vaikka Leja jo lopettaa toisenkin lehmän lypsämistä, punaisen Jertan, jonka otsassa on valkea sydämenkuva. Ainoastaan muutaman suihkauksen on Rosina vetänyt Juotikin nänneistä, ja vetänyt hihaansa. Nyt johtuu hänen mieleensä, että Juutaksella on kaikki rahat, niinkuin ainakin. Se köntäle on nyt sellainenkin, ettei se antaisi mitään Rosinalle, joten Rosinalla ei tavallisesti olekaan muuta kuin mitä hän on hankkinut itselleen salaa, myymällä akoille sikareen voita, ja jos oikein koville ottaa, hiukan Juutaksen jyviäkin. Eikä Rosinalla ole nytkään rahaa. Ja kaupungissa hän on aikonut ostaa paitsi niitä rohtoja myöskin hiukkasen vaatteita lapsilleen, raukoilleen!

Mutta nyt tuo mörökki, Juutas, lähtee luppaisemaan kylille! Lähtee melkeinpä aavistamatta, vaikka Rosina on kylläkin jo ennestään tottunut näihin temppuihin. Siksipä tietää hän miehensä tulevan takaisinkin sieltä. Mutta milloin? Ja rahamassi sillä on housujensa taskussa, se on selvä.

Rosina keskeyttää yhtäkkiä Juotikin lypsämisen, ja huutaa lyhyesti Lejalle:

"Katsokaa, tyssit, tuota Luukasta! Ja lypsä, Leja, Juotikki loppuun!"

Sitten alkaa hän päättävästi rientää Käkriäisen perästä, läävän ja saunan välitse ja sieltä rantaan. Hän tapaa matkalaisen nuottakodan luona kalliolla, sovittamassa jalkaansa jo toista, humaliston juurelta löydettyä sukkaa sekä lapikasta, joka tahtoo repiä puolittain mädänneen sukan poikki ennenkuin jalka menee pohjaan.

"Entä ... millä minä sitten siellä kaupungissa ostan?" kysyy Rosina.

Käkriäinen murahtaa jotain kyllästyneesti ja katselee maahan. Sitten vääntää hän housujensa takataskusta mustan ja litteämahaisen kukkaron ja työntää sen Rosinalle, torjuen kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet.

Ja sitten nousee hän paikaltaan ja lähtee taas mennä jöröttämään, heittäen kapsäkin selkäänsä. Kiipeää rantakallioilta ylös metsään.

Rosina katselee hänen menoaan, nytkäyttää niskojaan hiukan myhäillen, ja rientää takaisin mökille hommiinsa.

Minne Juutas menee? Sitä hän ei ole tullut vieläkään ajatelleeksi. Kaupunkiin hän ei ole aikonut mennä. Kylille vain, jonnekin. Lääniin. Sinne tekisi hänen mielensä kulkea. Kulkea erilleen.

Ja jokin alkaa kaivaa rintaa kuin alakuloisuus. Äsken on kiukku siinä voimakkaassa rinnassa lietsonut niinkuin pauhaavat ja pölisevät pajanpalkeet. Yhä polttaa otsassa se suuttuminen... Ettei saa olla rauhassa ... omine aikoineen! Että pitää tulla se rähinä!

Nyt vasitenkin, kun hän juuri oli rupeamaisillaan suosiolla taas töihinkin ja aikoi lähteä ilomielin hankkimaan evästä niille kasakoille, lapsille.

Kävelee, kävelee.

Johtuu sitten siinä vähitellen ajatuksiin, että nyt ne muut juovat kahvia siellä mökillä, seinättömässä tuvassa. Kyllä se Leja oli kai keittänyt sen varikon valmiiksi, ei siinä oikeastaan ollut äkäilemistä... Ja tunnin parin päästä rupeavat ne kotona syödä riuhtomaan. Riuhtomaan Putkinotkon isoja ja murakoita perunoita, Käkriäisen omia viljelemiä, koko Kenkkuinniemen ja läänin parhaita, sellaisia, että omenatkin niiden rinnalla ovat pelkkiä paskia. Mitäs nämä nyt omenat... Muttisen, ennen ... ruuan rinnalla. Ei niistä oikean ihmisen maha täyty. Ja voita ne syövät! Ja perkaavat eilisiä kaloja, jos ei Ananias liene sattunut tänäänkin verkkoja nostamaan. Olihan niissä eilen siianpoikia ja muuta. Ja piimää ne hörppäisevät päälle, piimää, joka täyttää vatsan sihiseväksi ja poussahtelevaksi kuin käyvä kaljatynnöri.

"Paskia", murahtaa Juutas Käkriäinen itsekseen, istahtaen karjapolun varrelle vihantaan notkelmaan, tuskin puolen virstan päähän Putkinotkosta. Ja hän kaivaa housujensa taskusta tupakkakukkaronsa, sen toistakymmentä vuotta sitten ison pässin pusseista tekemänsä, Hiesun myllärin tapetun pässin pusseista, hänen koko ikänsä kestävän ja pojillekin perinnöksi jäävän. Ja piippuunsa hän pistää, ja imee kaksi piipullista oikein kiukkuisesti, yhtä mittaa. Siten istuu hän keskellä kirpeää savupilveä. Nyt hän sylkäisee ruosteenruskeain hampaittensa särkyneestä kolosta ja sanoo itsekseen:

"Hyh ... tästä nyt yhdestä suuruksesta! Elää tuota ilmankin ... ihminen."

Että saisi olla rauhassa, yksin. Miksi eivät ihmiset elä keskenään rauhassa?

"Tahtovat olla yksinään ... siinäpä se aihe ja liikutus onkin."

Mutta nyt hän on yksinään. Hongikon rinne tuolla lämpenee. Petäjät suhisevat hiljaisessa tuulessa. Kangas huokuu ja hengittää.

Siinä hän käännähtelee, työntää leveän naisenhattunsa takaraivolle ja katselee maahan. Hän katselee pian muurahaisia, joista hän, Kenkkuinniemellä ja muuallakin tunnettu parantaja, osaa valmistaa voiteita kihtiin. Ja voiteita hän osaa tehdä muihinkin tauteihin. Ja kuta kovempi on rohdon aihe, sitä paremmin se parantaa. Punatauti nyt lähtee lehmistä helposti, vaikkei hän sano, millä se lähtee, kun häntä kutsutaan taloihin lehmiä parantamaan. Mutta ei siinä tarvita sen enempää kuin että panee venäjänlehteä puteliin korpijoonin sekaan, ja sitä antaa lehmälle... Ja apteekkirohdoista hänellä on kokemus. Hän tietää, mitä ovat keripukin rintatipat, kaiken syövän voide, kolmen sormen linjamentti. Ja kuolleen vuoteen juuri. Mutta lasten yskään ei pidä panna sievettä enempää kuin yksi pieni pisare ... niinkuin siilaamalla, veteen. Kaikenlaista hän on oppinut muilta, vanhoilta. Ja itsekin keksinyt uusia. Ja jos eivät ne rohdot aina auta, niin joskus ne auttavat. Ja sen auttamisen ne ihmiset muistavat. Niille ei vain pidä itse mainita, milloin ne eivät auta. Ja sen paremmin ne auttavat, kun ei sano, mitä niihin on sekoitettu. Sellainenhan vie voiman...

Ja niin paljon hän on saanut ihmisiä ja elukoita voima-aiheillaan paranemaan, ettei häntä Kenkkuinniemessä sanotakaan turhaan Putkinotkon jumalaksi. Sillä jos siinä nimessä on pilkkaa ja leikkiä ihmisten puolelta, niin on siinä toinen puoli tottakin. Joten se Rosinakin, jos se ei olisi äkäpussi ja tulistuisi ... jospa se oikein tietäisi, minkälainen mies hänellä onkaan! Sellainen jumala vaan on, poppa, muka. Ja tietäähän nyt sen: pelätäkin häntä pitää...

Yhtäkkiä näkee hän maassa jotain uutta. Se on sellainen ... eluke. Hän kaappaa sen sukkelasti isoihin sormiinsa ja katselee, haistelee sitä. Voi hylky, kuinka haisee pahalta!

Siitä jos tekisi rohtoa johonkin! Kolotukseen taikka muuhun. Siitä voisi tulla. Se on väkevää, ja tauteihin pitää olla väkevää. Ja sillä voiteella kun voitelee, niin jos ei silloin vika lähde, niin ei millään! Siinä on sellainen voima, koska se haiseekin kirpakalta.

Jos nyt kuka kysyy Kenkkuinniemellä tai muualla neuvoa, ja tahtoo rehellisen puheen kuulla, niin kuulkoon, että maassa on sellainen ... iso juoksija, kiiltäväkuorinen kuin messinki, taikka paremminkin niinkuin kuparossi. Ja siitä jos keittää voiteen ... ja panee sekaan pirtua, oikein väkevää ... se on tärkeä luokka siinä ... niin se auttaa paremmin kuin apteekkarien keitokset. Ne sellaisten keitokset ... paskia!

Viimein Juutas Käkriäinen ottaa matkalaukkunsa, jossa ei olekaan mitään tavaraa, ja ontuu keveänlaisesti takaisin kotiaan kohti, vaikkakin varaten silmäkulmiinsa Putkinotkon mökin lähistöllä vielä vakavan ja suuttuneen ilmeen.

Kymmenes luku

Saksanheisi pilkistelee seinän alitse Putkinotkon tupaan, jossa perhe on suuruksella. Rehevä on se heisi niinkuin nokkospehko. Lapset ne ovat maistelleet sen pensaan marjoja tuolla Muttisen Aapelin huvilalla, ja vaikka ne olivat äiteliä ja happamia, joten silloinen pieni Malakias paiskasi kokonaisen tertun seinään, lienevät hän tai muut lapset niistä muutaman syöneetkin, kuten pennut nykyäänkin koettavat niitä syödä, koskapa heisi nyt rehottaa täällä mökin nurkalla. Samalla tavoin on Putkinotkon mökin pientareille ja pikku laaksojen siimekseen siirtynyt viini- ja karviaispehkojakin. Tosin on Käkriäinen heinäntekoaikaan tai peltoa kyntäessään sukinut ja nykäissyt noita marjapensaita pois, sukinut viikatteellaan ja repinyt kiukuissaan paljainkin käsin niitä pistäviä vesoja, sillä joutavia ne ovat hänestä, koska ihminen ei elä marjoilla. Esimerkiksi puolukat saattavat olla hyviä, koska hän on jo niihin tottunut, mutta ei niilläkään elä. Metsot ne marjoilla! Ja samoin hän arvelee ilkanäköiseksi tätä heittäkin, siinä ihan seinässä kiinni, missä se tukkii hänen mielestään kaikki ikkunat. Ja lisäksi se mädättäisi, jos pääsisi nousemaan puuksi, tuvan seinät pilalle. Niinhän hyötyvät syreenit ja puuherneetkin Muttisen seinämillä. Ja Rosinakin sanoo, että puhtaan sen pitää rakennuksen ympäristön olla, ei metsää, vaan kyntömaita. Siksi on Käkriäinen montakin kertaa sivaltanut tämän heiden poikki. Mutta niinpäs on maa väkevää ja höystyisää tuossa paikassa, jossa lapset aina talvella pistäytyvät, että pensas nousee yhä uudestaan, lykäten yhtenä kesän alkupuolena juurivesoista miehen vyötäröille ylettyvät haarat. Eikä Juutas ole tullut viitsineeksi kaivaa maasta pois juuria, joita peittelemässä on viholaisiakin, pahannäköisiä paholaisia. Se häneen huolikoon työntää kynsiään, ja varsinkaan ilman rukkasia, muuten kuin oikein suutuksissaan! Eipä silti, ettei hän, jos oikein sisulle pistää, sysäisi kouraansa niihinkin, kasvoipa tuossa vaikka käärmeitä. On hänellä sellainen koura ja sellainen luonto! "Se on toinen aihe siinä ... se sellainen", sanoo hän.

Varjon puolelta se heisi tupaan pilkistelee. Mutta toisaalta jälleen, etuseinän alta, loistaa sisälle pihan heleä nurmikko, ja samoin aurinko, joka paistaa ylempänä olevasta ikkunasta. Muista ikkunoista ei se vielä paistakaan. Ei etelänpuolisesta läheskään, josta se hautoo vasta keskipäivällä ja suurimman osan iltapäivää. Mutta silti hörisevät jo kärpäset tuvassa. Aamu on lämmin, ja päivästä lupaa tulla kuuma.