Part 4

Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi.

Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään niinkuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa:

"Koila juokki tietä myöten..."

Sillä r:ää ei pikku Repekka myöskään osaa sanoa.

"Kissan häntä suussa", jatkaa Repekan laulua leikillisesti kiusoitellen Ananias, joka on asettunut aitan kynnykselle, unestaan virkistymään.

Repekka pyörähtää ja vilkaisee Ananiakseen.

Mutta sitten unohtaa hän tuon lempeän matkimisen, ja laulaa ja tanssii jälleen.

Nyt huomaa hän Hurjan ja sen punaisen kielen. Ja hän juoksee Hurjan luokse ja ravistaa sitä niin, että se väistyy syrjemmälle. Repekka ajaa sitä takaa ja koettaa heittäytyä poikittain sen selkään. Mutta Hurja ei ole nyt leikkisällä tuulella; mistä lienee jo väsynyt ja kyllästynyt. Se menee yhä edelleen Repekan edestä tiehensä. Ja kun Repekka ajaa sitä, näyttää se hänelle viimein kelmeitä ikeniäänkin.

Mutta tuossahan on Moksi, mökin riippuvatsainen kissa, joka puolestaan väistyy sitä kohti sattuvaa Hurjaa. Moksia Repekka nyt vanuttaisi. Moksi raapaisee kimppuunsa heittäytynyttä Repekkaa paljaaseen vatsaan. Silloin tulee Repekan suusta itku ja kiukkuinen kirkuna:

"Tapan tuon kittan!"

Mutta se kipu unohtuu, sillä mummo kutsuu Repekan luokseen ja puhaltaa häntä tuohon pieneen navanpympykkään. Ja sitten alkaa Repekka jälleen nauraa, laulaa ja tanssia. Hän laulaa nyt:

"Eikä te pukke, eikä te pökki, eikä te vettä vikkaa..."

Mummo on kietaissut huivin päähänsä, toisella tavoin kuin se oli hänellä yöllä, nimittäin käärittynä pään ympäri moneen kertaan, saunassa kuhisevien lutikoiden esteeksi. Nyt on huivi siten, että korvat näkyvät. Huivi on kuin huntu, riippuen takana niskassa, mummo naurahtelee lapsen lauluille. Ja siinä hän vilkuu taakseen, ja ajattelee, jokohan Lejalla lienee se kahvi joutumassa, sillä Leja se kaataisi hänellekin kahvia, kaataisi aivan auliilla mielellä, eikä läikähdyttäisi niin jurosti kuin hänen oma tyttärensä, tuo Rosina, jota äidin olo täällä alkaa varmaan jo kiusastuttaa. Kiusastuttaa mummon olo täällä heidän kahvitilkkaansa silloin tällöin kaipaamassa, ja maitoa ja leipääkin joskus, kun ei omaa milloin ole, vaikka mummo koettaakin elättää henkeään itse, marjojen keräämisellä.

Mutta jos Rosina on mummolle köyhyytensä tähden tuskastunut, niin vielä enemmän johtuu tyttären kiukku siitä, että mummo on täällä muka sotkemassa Rosinan ja tuon Juutaksen välejä. Mutta eihän mummo ilkeä nähdä tyttärensä miehenä mokomaa, joka tulee yhä kehnommaksi. Oman tyttärensä, joka on riuska. Mutta Juutas Käkriäinen ... missä se nyt yhä on? Samalla kuin kahvinhalu tuntuu mummon sydänalassa ja pitää hänen ajatuksiaan vireillä itseensä päin, täytyy hänen väkisinkin tähystellä huonoilla silmillään myöskin saunalle ja karjarakennuksille. Eikö se Juutas sieltä jo tule? Missä se nyt taas kutvehtii? Eikö se hommaa heinäntekoon Ananiasta, joka tuossa jo odottaa häntä, ja Malakiasta ja Topia? Ai ai, eilisiltanakin antoi se kuivattujen heinien jäädä niitylle karheille kastumaan. Tuollahan se Juutas äsken kävi. Lieneekö taas mennyt makaamaan? Äsken tuli saunan eteen, karvareuhka päässä ja huopikkaat jalassa. Ja piippuaan rassaten. Siinä seisoi ja ravisteli noita luteita kulmakarvoistaan. Mutisi niiden olevan suuria. Kuka tässä on syynä niiden suuruuteen? Sehän on tietty, että niitä leviää vielä enemmän märkään saunaan kuin tupaan. Eikä näin paljojen luteiden paikassa vanha ihminen voi nukkua. Näin paljoa ei niitä ole vaivaistalolla. Sitäpaitsi mummo on ollut aina virkku, ja viime aikoina on hän alkanut kuulla yöllä koiran pienimmätkin urahdukset, niin että hän nousee täällä Putkinotkon sopukassa vähän väliä tirkistelemään ulos saunan ikkunasta, olisiko mökillä varkaita. Sillä siitä viinahommasta johtuu, että tänne pyrkii myöskin kaikenlaisia joutavia, muka ostelemaan ... ja sitten varastelevat Käkriäisen ja Ananiaksen verkkoja.

Mutta kun mummo sillä tavoin vartioi saunassa kaiket yöt, eivätkä lutikat anna rauhaa, niin paha on olla sitten päivällä. Väsyttää sellainen...

Ei, ei korjaa Juutas tupaa!

Mummo oikein rukoilee mielessään Jumalaa, että se Muttinen sittenkin kävisi tänä kesänä täällä. Mutta ettei se suuttuisi. Vaan auttaisi nyt perhettä, niinkuin on ennenkin autellut, ensi aikoina. Korjauttaisi itse tämän tuvan. Pitäisi sitä köyhiä auttaa. Noiden lasten tähden. Vaikkei tuon vävyn tähden tarvitsisikaan.

Niin, äsken seisoi Juutas Käkriäinen karjapihassa saunan edessä ja sanoi pojilleen, kun mummo äännähteli jotain sinne päin, sanoi että heinään tässä pitääkin lähteä. Niin lupasi Juutas. Mutta sitten mutisi, että kahvia pitäisi saada ensin. Ja lisäsi, kelvoton, että menkööthän nyt ensin Malakias ja Ananias. "Minä tulen sitten ... heti tulen", sanoi. Oli ensin muka muuta katselemista... Poikiaan se yllytti lähtemään! Mutta itse seisoi, ja katseli muka. Napit sillä olivat varmaan auki, koskapa Topi karjapihassa huusi sille:

"Juutas hoi, tallin ovi on auki, hepo hyppää ulos."

Se on se Topi...

Mutta milloinkapa Juutaksella olisivat housunnapit kiinni näprätyt? Ja sentähdenkö sitä aina nukuttaneekin. Sitä se jaksaa puuhata.

Niin huusi Topi isälleen. Isä käännähti silloin ja örähti jotain. Mutta ei se sen virkeämmäksi tullut. Lieneekö saanut yhden napin pannuksi umpeen. Sitten otti parisen askelta. Ja seisattui ja jäi tuonne tupakkamaansa aitauksen viereen. Tupakat ovat niitä katseltavia, parempia kuin parhain pelto. Ja sitten ... eikö liene taas mennyt makaamaan saunaan.

Tuossa odottaa nyt Ananias! Ja mihinkäs se Malakias on mennyt? Entäs Topi, ja Saara? Saara makaa...

Vain tuo on ripsakka, tuo Herran terttu, Repekka!

Mummo virkkaa Repekalle:

"Niin, niinhän se reppana tanssii ... reppaisee!"

Nyt kuuluukin Malakiaksen ääni aittojen takaa. Se on isän äänen kanssa talon ainoa köreä ihmisääni. Niin, kuuluu kirous, ja kauhea karjaisu. Ja aidanseipään rusahdus.

Kaksitoistavuotias Topi huutaa karjapihalla:

"Se oli pässin tär-rsky Malakolle!"

Topi on sorakielinen.

Mitä ne pojat sille pässille taas tekevät? Mummo köpittää hoippuen aidan nurkkaukseen, veräjältä katsomaan.

Siellä istuu Topi isolla kivellä kujalla. Ja nauraa niin, että leveä suu on taivasta kohti auki, paksu Topi. Tukka törröttää pitkänä Topin päässä.

Topi se alkoikin ensin pässin kanssa leikitellä. Hän näytti sille päkkäämistä matkivaa kämmentä, kaikessa hiljaisuudessa, niin etteivät muut tietäisi mitään, ja mäkätti sille niin hiljaa kuin voi: "Pä-ä-ääh."

Sitten hän ärsytteli sitä: "Tseh, tseh."

Ja pässi suuttuikin, katseltuaan hetkisen Topia saunan edustalla ruohotukko suussa. Mutta kun Topi tuli kämmenineen ihan lähelle sen kuonoa, niin se perääntyi, otti vauhtia, juoksi vähän, pysähtyi, ja vihdoin paiskautui kiivaasti loikaten päin Topia, etujalat koholla ja leuka rintaa vasten. Mutta se lensikin nurin kujan lastukasoille, sillä Topi heittäytyi syrjään. Topi nauroi tätä makeasti, ja päkkyytti pässillä vielä leppiä ja kiviä. Ja sitten nauroi hän taas puun takana, kun pässin kiemuraiset sarvet rusahtivat. Ja naurussa väänneskellen Topi kirosi itsekseen:

"Voi per-rkele."

Sitten tuli pihalta Malakiaskin, verkalleen liikuskellen ja katsellen pää kallellaan poutaiseen aurinkoon, ja tuumien, missähän se isä viipynee, ja että kamaloita hän ei rupea syömään, jos ei äiti tuo kaupungista muita rohtoja hänen mahansa käärmeille. Sillä Mauno-enonkin täytyi täällä yhtenä kesänä olla ilman illallista ja murkinaa niiden kamaloiden tähden.

Silloin huomasi Malakias Topin härnäämässä pässiä. Ja hän aikoi jo tempaista aidasta seipään ja ärähtää Topille, koska hän on muita veljeksiä vanhempi ja aikamies:

"Älä sinä sitä eluketta... Tai kun pusketan sillä sinua itseäsi!"

Mutta samassa teki pässinlento kahdelta jalalta häneen niin hupaisen vaikutuksen, että hänessä virkosi halu yhtyä leikkiin. Malakias kiipesi veräjän ylitse, ja sanoi Topille, ettei päkiä saa puskettaa puihin, vaan sellaiseen, josta sille ei tule vahinkoa. Ja Malakias itse asettui aittojen takana selin pässiin. Hän kumartui perä koholle sitä kohti, ja nytkytteli pässille takapuoliaan, leveitä ja repaleisia. Sivuitseen katsoi hän selkänsä taakse, suu iloisessa naurussa, toisella silmällä maahan, toisella taivaaseen tähdäten. Siinä hän nytkytti ja rytkytti itseään ja hoki verkalleen:

"Tseh, tseh, paiskaapas tuohon isomuotoiseen."

Kallion pykämällä Malakias ärsytteli pässiä. Pässin silmät kiiluivat mustina päässä. Mutta äskeisestä kiviin päkkäämisestä oli se tullut taas vähäksi aikaa viisaaksi. Se ei liikahtanut, se antoi Malakiaksen takaliston lähestyä itseään, eikä perääntynyt vauhtia ottaakseen. Kunnes se yhtäkkiä ampui Malakiaksen takalistoon koko ruumiinsa painolla ja sarviensa voimalla, niin että Malakias syöksyi kalliolta alas ja oli lyödä punoittavan nenänsä kiveen. Siinä käsiensä varassa katseli Malakias hetken pässiä. Ja sitten hän kalpeni. Hän suuttui. Hän kohosi pystyyn, repäisi lahosta aidasta tosiaan seipään, jota aikoi äsken Topin varalle, ja lähestyi pässiä silmät jäykkinä. Tutisevin viiksihaivenin seisoi hän hetken, ja löi yhtäkkiä seipäällä eläintä. Löi osaamatta, mutta seiväs rusahti poikki. Ja Malakias karjaisi kaikkien Putkinotkon mökin asukkaiden tavallisen uhkauksen:

"Minä tapan ... sinut. Minä kun en puskettanut sinulla kiveen..."

Topi katseli pelästyneenä Malakiaksen raivoa. Mutta kun pässi sitten lähti lentämään pakoon, saaden loitompaa seurakseen muut lampaat, jotka säikähtivät Malakiaksen seipään huiskausta ja karjuntaa, lähti pakoon vilkaisten vielä taakseen pari kertaa ja lyöden jalkaa, kun taas pässin perästä kulkeva Malakias jäi seisomaan jyrkän riihikallion reunalle, silloin purskahti Topi ällistelevään nauruun ja kirosi riemuissaan. Malakias seisoo nyt riihen nurkalla yhä. Topi katselee häntä kujalta, ja raapii jalkoteriään, jotka ovat liasta ja ahavoitumisesta ja haavoille vedetystä tervasta ruskeat ja karkeat kuin siannahka.

Aina, kun Topi ajatuksissaan näkee, minkälaisen tärskyn pässi antoi Malakiakselle, nauraa hän uudestaan, nauraa makeasti ja hiljaisesti, silmät sirrallaan taivasta kohti.

Mummo siunailee veräjällä. Hän vapisee. Ja hän syyttelee kiivasta Malakiasta Juutas Käkriäisen pojaksi. Mutta Topia, kiroilijaa, sanoo hän syntisen vesaksi. Repekka on juossut mummon luokse ja tähystelee häneen pelästyksestä pyörein silmin, ja pillahtaa itkuun, kun kuulee mummon voivottavan.

Mutta nytpä kajahtaa saunalta toinenkin itku, pienimmän lapsen avuton, läähättävä ja valittava itku, yltyen pian kimeäksi kirkunaksi. Mummon huivin reunat heilahtavat ja hän kuuntelee, eikö se Saara siellä saunassa sitä lasta asettele. Taikka muut vanukat, onhan niitä ... Sanukka ja Ester. Mutta mitäs niistä, pienimmistä, kun ei Saarukka! Kas niin, nyt juokseekin Leja jo tuvasta, menee lapsen luokse saunaan hätään. Se on toki riuska tyttö, vaikka onkin isänsä äidin näköinen, täällä toissa talvena kuolleen. Niin hiljainen on Leja, ja eikö se tulle ylpeäksikin, kovin on kunniallinen olevinaan, se Juutas Käkriäisen äitiä muistuttava tyttö.

Mutta eipä nyt Lejan apua tarvitakaan! Jo tulee Rosina. Jo romisevat lehmien kellot lähellä, nehän ne äsken kaikuivat kallioiden takana. Ja nyt vaimentaa Rosinan huuto tuokioksi niiden äänen.

Sitten ryntää Rosina lehmiensä ohitse kujalle ja saunalle. Hän katoaa sisälle kodan ovesta. Hetken hän siellä viipyy. Pieni poika herkeää itkemästä.

Mutta sitten kuuluu saunasta karjaisu, Rosinan sekin. Ja se jatkuu sellaisena huutona, siitä kasvaa sellainen räkätys ja rähinä ja säksätys, moinen valtavalla rintaäänellä purkautuva räikkynä, että lukemattomat kalliot metsissä kaikuvat ja kivet ja hongikot remahtelevat virstan päähän. Rosina alkaa pitää järjestystä Putkinotkon mökissä:

"Entä sinä, Saarukka ... makaat kuin hako! Niin, ... kuin lammin hako! Märkänet siinä! Vaikka poika huutaa suu auki kuin kontti. Huutaa korvan juuressa. Ja muut sanikat! Pitäneekö iskeä kivellä päähän... Mitä sinä itket, Ester, mitä? Mikä siinä on sellainen: Yyyy-yy? Jopiko kiusaa sinua? Mi-mikä se on Jopilla peli? Matkii? Saa matkiakin, kun suusi on kuin ryssänlusikka. Pidätkö sinä turpasi kiinni! Etkö? Mene siitä pihatantereelle ... Repekan kanssa juoksemaan. Etkö mene? Ja ole siinä matkimatta, Jopi! Katsohan, kun vanuttaa toista tukasta kuin nuottaa! Odotapas, kun repäisen sinua pääkarvoista. Sanelma Sanukka ... voi nyt ihme! Halko tässä pitää ottaa ja lyödä pääkuori halki. Jopi ... nyt minä...!"

Saunasta pujahtaa ulos pieni ja vikkelä poika paljain jaloin, ovelasti taakseen katsellen. Se on Rosinaa pakeneva Jopi, pojista lähinnä nuorin.

Mutta saunasta kaikuu Rosinan ääni paljon äskeistä kovempana:

"No se nyt on kumma, Ester, kun ei lopu tuo: Yy-yy-yy! Menetkö siitä hyvällä toisten kanssa pihalle! Etkö muka mene? Että siellä ... onko hevonen? Mikä... Eikös konkari siellä on, se nyt on ihme. Minä kun otan seipään ja ajan sinut seipään kanssa hevosen p--siiseen."

Sitten räikähtää pajatus jo kodasta, josta mökin emäntä pian tulee kalliolle, imetettävä lapsi rinnoillaan ja työntäen toista, vähän isompaa, käsipuolesta alaveräjää kohti. Tälle isommalle jatkaa hän äskeistä lempeämmällä äänellä:

"No, se on pidettävä suu kiinni, Ester! Kissan kanssa aittaan sinut on pantava. Tai ... annan sinulle ... katsopas, tuolla on Jertta ja Palmu ja Yömi. Mennäänpäs ja otetaan niiden tissukoista Esterille lilliä."

Aamu-uninen ja Jopin kiusaama Ester lakkaa itkemästä ja alkaa nauraa tyrskiä. Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee:

"Tänn'se, Yömiä! Tänn'se, Palmua! Tänn'se, Poikaa!"

Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan nurkalle, aamuisen tapansa mukaan. Päässä on hänellä Muttisen vanha knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Sen päähineen on hän kaapannut äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienikasvuisen Jopin hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen:

"Saakeli soi, saakeli soi!"

Kaiku pihan toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan hyvin Jopin huutoon. Sentähden Jopi pysähtyy seipään varaan ja alkaa siinä matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa elämänvoiman pakotuksesta. Nyt hän matkii kaikua. Milloin suu pyöreänä ja möräkällä äänellä. Milloin hihkaisten leukapielet taivasta kohti levällään. Jopi huutaa. Ja kaiku huutaa. Ja kun Ester yhtyy Repekan lehmänkutsuntaan, ja Rosina huutaa ja mummo siunailee, niin on koko mökki pelkkää kaikua ja hoihkausta. Saarankin ajaa moinen makuulta. Hän kömpii röijynsä nappeja kiinni kuroen tuolla alaveräjän ylitse ja motkottaa äidilleen, että kakaroita ei hän ole tänne tullut imettämään ... hän on kotona kesälomalla... Mummo keskellä pihaa alkaa silloin siunailla Saaralle ja sanoo, että Saara on kuin Maunon akka, hänen miniänsä, muka, se maantieltä kopattu. Mutta mummon ääni hukkuu Rosinan mekastukseen, Rosinan, joka seisoo karjapihan kalliolla, kiulu kädessä. Hän on nostanut Esterin aidan ylitse pihaan, Lejan käsiin, ja aikoo ruveta lypsämään, toista lasta rinnoilleen sulkien. Saaran sanat kuullessaan hän käännähtää, ojentautuu pystyyn. Ja hän kohottaa oikeaa kättään, jossa on kiulu, ja huutaa, kiljuu Saaralle, soimaavasti ja suu pilkallisesti väärässä:

"Ai, ai!"

Sitten hän vaikenee silmänräpäykseksi. Ja jatkaa syvällä, sydämen pohjasta tulevalla ja mielenkatkeruudesta änkkäävällä äänellä:

"Ai, ai...! Kunhan et itse ... omiasi imettäisi ... kerran. Kyllä olet! Mutta ... nyt on hitto, kun ei saa enää ääntään kuuluville! Pennut kiljuvat. Malakias, mitä sinä honotat siinä? Honottaa kuin honolulu! Ja sinä, Jopi, huudat siinä kaiken päivää kuin kukko aidalla! Ja ne heinät! Niin, menisit sieltä, Ananias, edes heiniä kaatamaan. Pässikö on puskenut, Topi? Olet itse tainnut sitä härnätä... Olisi paiskannut Malakiaksen kivikkoon niin, että olisi itselleen tullut sellaiset sarvet kuin pässillä. Ja ... paholainenko sitä isoa pässiä täällä pitääkin, kun ei vie noita eukkojaan metsään! Ihmisten kintuissa ne pässin eukot... No, eikö tämä kuulu, yhäkö se Malakko seisoo siellä riihellä? Seisoo, hojottaa kalliolla kuin mikä aminohvi... No, Leja, tulehan nyt lypsämään. Työntäköön tuo Saarukka sitä varikkoa miesten turpaan ... niin pääsevät lähtemään ... kuin juotetut vasikat. Hiiden kattilaanko se toinen kiulu sitten? Ota, Leja, se kiulu saunasta, ja huuhtele! Sanukka, juokse hakemaan. Tässä pitää lentää niinkuin kipuna hännän alla! Ala lorottaa, heti, heti! Heti!... Mutta tuo pikkuinen Luukas vieressä, maassa, sepä se nauraa ja rekottaa. Ja sillepä me lauletaan lypsäessä: Tii, tii, tipukka..."

Yhdeksäs luku

"Onko se siellä?" kysyy mummo Rosinalta uteliaasti ja kiukkuisesti piha-aidan takaa, johon hän nojailee selkä kumarassa.

Rosina murahtaa jotain, josta ei saa selvää, onko se myöntämistä vai eikö hän ole äitinsä kysymystä kuullut. Kiuluihin vedetyt maitosuihkutkin soittavat niin, etteivät korvat oikein erota puhetta. Kuitenkin luulee Rosina käsittäneensä, että äiti tähtäsi Juutasta, se riidankärhän nostaja, joka pistää paitansa alinomaa toisten pyykkiin. Siksi murahtaa Rosina vastaan jotakin epäselvää ja välinpitämätöntä.

"Makaako se siellä yhä?" jatkaa mummo pisteliäästi, tarttuen korvansa lehteen ja kääntäen sitä eteenpäin, kuullakseen mitä Rosina sanoi. Ja mummo kurottelee ruskeaa ja punasuonista kaulaansa aidan ylitse.

"Mitäpäs se muuta tehnee", hymähtää tytär äskeistä lyhyemmin ja nopeammin. Mutta tämäkin vastaus on onnettomuudeksi huomattu sellaiselta taholta, jolla sitä ei olisi tarvinnut huomata. Joskaan sitä ei ole juuri kuultu, niin suurin ja levein korvin se on huomattu: itse Käkriäisen korvin.

Käkriäinen on näet juuri tullut saunasta kotaan, ja seisoo vielä vähän kodassa, nuhjailee, ulos aikoessaan. Hänen terävät silmänsä keksivät nyt, kuinka mummo on kumartunut veräjän takaa puhelemaan Rosinalle. Ja siksi hän tarkastelee mummoa ja koettaa erottaa hänen sanojaan. Sillä hän on hirveän epäluuloinen, varsinkin mummoa kohtaan, joka aina parjaa häntä. Ja hän kun ei sellaista kielenpieksämistä siedä!

Vaikka Käkriäinen on toisella puolella pihaa ja karja-aitausta eikä saa ollenkaan selvää mummon sanoista, epäilee hän kuitenkin mummon puhuvan hänestä. Ja huomaa nyt vielä Rosinan vastaavan jotain mummolle.

Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen. Nyt tulee hän harvinaisen ripeästi ulos kodasta, se karvareuhka kallellaan toisella korvallisella. Vaalea ja hiukan ruosteenpunertava tukka pörröttää päälaen oikealta puolelta karkeana ilmassa, tuon karvalakin ylös sysätyn reunan alta. Avonaiset liivit, joihin on napeiksi vuolaistu katajapuisia tikkuja, näyttävät housuista ulos pullistuvan paidan. Paidan rintamusaukko on revennyt vaaksaa pitemmäksi kuin se on ollut alkujaan. Ja paidan aukeamasta rehottaa ylen karvainen rinta koko leveydeltään, puolen metrin laajuisena. Rintakarvat ovat tiheät ja varsinkin keskikohdalta, rintakuopasta, mustan ja punertavan kirjavat. Siitä jatkuvat ne kahtiajakautuneena vakona vatsalle. Pää, joka kääntelehtii milloin Rosinaan, milloin mummoon päin, on iso ja pyöreähkö. Niskasta on tukka niin pitkä, että se harjaa liivien kaulusta sekä ulko- että sisäpuolelta. Suuren äkänystyrän takaraivossa erottaa kuitenkin tukan sisästä. Otsaluiden alta ja pystynenän päältä pälyilee kaksi pientä ja kummallisesti sädehtivää silmää. Otsa on vankka, mutta vielä vankemmat ovat leukaluut, kulmikkaat ja lujat kuin mitkä kääntöauran kädensijat. Leukojen toisesta pielestä tempaisee hän juuri pois piippunsa, halukkaana juttelemaan. Hänen käsivartensa ulottuvat raskaina sivuilla riippuessaan melkein polvien kohdalle asti, nuo kyynärpäistä koukkuiset käsivarret. Nyt on piippua pitävä käsi ylhäällä ja näkyy kokonaisuudessaan olkapäästä alkaen, koska toinen paidanhiha on revennyt halki, ja se näkyy pelottavan paksuna: väkevät ja kiinteät ovat olkavarren lihakset. Kyynärvarsissa kiiltelee sakeassa kellertävää ja punertavaa karvaa. Karvaiset ovat leveät ranteetkin ja valtavan isojen käsien selkämykset, käsien, jotka ovat kuin tummat puunjuurikot.

Jalat ovat lyhyet ja näyttävät huopakengissä vieläkin lyhyemmiltä, kun hän, vähän matkaa Rosinaa kohti onnuttuaan, pysähtyy hiukan ja seisoo siinä toinen polvi koukussa, se vioittunut polvi.

Niin, hänen muotonsa muistuttaa hiukan sitä olentoa, jota kuumissa etelämaissa nimitetään metsänihmiseksi.

"Mitäh?" ärähtää Käkriäinen leveästi ja astuu jälleen pari askelta Yömin komeain utareiden kohdalla kyyköttävää Rosinaa kohti. Sitten seisahtuu hän taas pää nuukassa kuuntelemaan. Riekaleet, jotka riippuvat hänen housujensa takalistosta melkein maata hipoen, asettuvat jälleen heilahtelemasta.

Rosina ei vastaa, katselee vain eteensä, hiukan tuijotellen. Sillä hän pelkää, että nyt tästä taas täytyy tulla riita. Tänä päivänä, jolloin sen ei varsinkaan sopisi tulla, sillä ennen kaupunkiin menoaan on hän ajatellut koettaa vielä kerran suostutella Juutasta siihen uuteen viinoja koskevaan järjestelyyn. Siksi tahtoisi Rosina olla kiihtymättä. Mutta hän ei tiedä vielä, millä tavalla vastata Juutakselle tarpeeksi lauhkeasti, koska näet Juutas taisi jo kuulla, että Rosina sattui sanomaan hänen makaavan.

Se Rosinan vastaamattomuus saattaisikin lauhduttaa Käkriäisen. Siihen ei tarvittaisi tuskin lempeää selittelyäkään Rosinan suusta, nyt, kun Juutas ei ole varmasti kuullut, tokko hänestä puhuttiinkaan pahaa.

Mutta silloin pitää Rosinan äidin ennättää vastata ennen Rosinaa! Ja se vastauskos ärsyttää Juutasta.

Juutas Käkriäisen valtaominaisuuksia on, ettei hän voi kärsiä vastarintaa, ei koskaan, ei ainakaan omassa kodissaan. Ja myöskin muualla on hän, etenkin murjotustuulella, yksinpä erilaisista mielipiteistäkin niin niskoittelemaan nouseva olento, että hän on yleensä kaikessa vasten kaikkea, mitä hän ei ole itse ensin ajatellut. Jos joku esittää asian omanaan, ei hän kenties vieraiden ihmisten joukossa sitä vastustele. Mutta sitten, kotoistensa parissa, nousee hän kumoamaan sitä vääränä, vaikka hän aikaisemmin olisi yksikseen ollut siitä samaa mieltä kuin nuo muutkin, joita hän nyt vastustaa.

Tuota luonnonlasta ikäänkuin kiusaa muiden ajatusten yhtyminen hänen omiinsa. Ne ahdistavat häntä samaan tapaan kuin vieraat ihmiset puristavat kulkijaa hartioista markkinatungoksessa.

Ja useinpa hakee Juutas Käkriäinen kotonaan riitaa pelkästään sen vuoksi, että kaipaa riidellä, päästäkseen siten aivan erilleen ihmisistä, niistäkin vähistä aikuisista, joiden kanssa hän elää kylki kyljessä, nimittäin kotoisistaan, vaimostaan ja isommista lapsistaan. Riideltyään hän saattaa juosta metsään yksikseen taikka lähteä kylille vieraampien ihmisten pariin, joille hän puhuu silloin paljonkin ja kaikenlaista, mutta pääsee puhumasta kotoisista seikoistaan: kalvavista huolista, jotka eivät helpotu puhumisella. Joskus herkimmillä hetkillään avaa hän sydämensä Rosinalle, mutta ei saa sanoilla kuitenkaan oikein ajatuksiaan ja salaperäisiä kiusojaan kevennetyksi. Vetäytymällä kodista ja kotoisista erilleen ne keventyvät.

Siksi riita. Se on välttämätöntä kuin ukonilma, että kaunista ja mukavaa ja iloista ja rauhallista tulisi jälleen. Nyt se ukonilma on kasautunut hänessä jo monia viikkoja, joiden kuluessa hän ei ole tehnyt mitään muuta kuin syönyt ja maannut hirveästi. Syönyt leivän ja kolmisenkymmentä perunaa kerrallaan, ja juonut neljä tuoppia piimää aterialla. Ja sitten maannut. Niin on yhä nukuttanut.