Part 34

"Aivan niin. Kuten herrojen ainakin. Juodaan nyt. Vai niin se valitti, Rosina! Ja ihmekö, jos pohjarahvas yleensä vihaa ja epäilee herrasväkeä? Onhan kateus inhimillinen tunne, sitä inhimillisempi kuta vähemmän sivistystä ihmisellä on. Ja ehkä on kansalle mennyt syystäkin vereen viha parempia kohtaan. Syöpynyt satoina vuosina, jolloin vieraskielinen paremmisto on kohdellut sitä ellei aina tylysti, niin vierashenkisesti. Mutta kohtelevatpa nuo rikkaammat talonpojatkin tylysti torppareitaan. Harvapa heille ... antaa edes omaa maata. Ja sehän on selvää, että jokaisella, jonka ammattina on kyntö, olisi oikeus saada oma kynnettävänsä. Ja antaako tämä Aapeli? Ei, minäpä annan! Ah, älä sinä nyt hätäile sitä suklaan juomista! Kärsi vielä kuunnella hiukan oikein komeaa juttua. Pateettista niinkuin mikäkin sankariruno. Näin minä pauhaan: Ah, niinkuin maalla oleskellut kesävieras, jonka on lähdettävä sieltä pois ja joka jättää hyvästejä kesätuttavilleen, viimeisinä elokuun öinä ajattelee kukkaisia nurmia, niin minäkin tahdon ajatella Putkinotkoa. Kesävieraalta unohtuvat sillä hetkellä pienet harmit, joita kesällä sattui, ja ainoastaan auringonpaisteiset kesäpäivät muistetaan. Niin tahdon muistaa Putkinotkoa. Ja niin koko maailmaa. Ja vieläkin runollisuutta: niinkuin toisiin maihin lähtevä matkalainen lopultakin siunannee taakse jääviä maita, niin vanha Aapelikin. Eikö sitten ole vanha? Mutta vanhan miehen päätä pitäisi hyvyyden ympäröidä juhlallisena säteikkönä. Riittääkö muka sivistyneelle se, että hän antaa köyhemmille helppoja ehtoja? En tiedä. Pitäisi antaa oikeutta... Ja he vihaavat minua ... ja tekevät ainaista kiusaa. Ja tuo Mauno Kypenäinen... Ja yhä lisääntyy tänne muita, roistoja, kuljeksijoita. Katso, Lyygia, tuossa on."

Aapeli kääntää äsken kirjoittamansa paperin Lyygialle katseltavaksi. Lyygia lukee. Isolla paperiarkilla antaa Muttinen Käkriäiselle ja hänen perillisilleen lahjaksi kappaleen Putkinotkoa: lammen tuonpuolisen osan.

"Mitä, mitä sinä annat minulle?" nauraa Lyygia iloissaan.

Muttinen myhäilee:

"En, enpä tiedä! Mutta, Lyygia, puhutaanhan siitä toiste... Uskon, että sinä nyt väität, kun ajattelet, tämän saattavan olla Käkriäisille ainoastaan vahingoksi. Niin, olisihan se ... ajateltava. On mahdollista, että Juutas myy Putkinotkon. Joko köyhyydessään tai rupeaa sillä keinottelemaan. Mutta nythän Käkriäiset ovat sitä hoitamatta siksi, että se on toisen oma. Niin ovat ruvenneet sanomaan. Ja kuinkapa ihminen rakastaisi toisen maata. Omaanihan minäkin tahdon. Ja eikö Suomi ole ennestään täynnä tuollaisia Juutaksia, avuttomia ja katkeria, jotka on muka lain oikeudella häädetty tällaisista mökeistä ja tehty irtolaisiksi? Ajettu tehtaisiin tai kaupunkien etukyliin, kasvamaan varkaiksi ja veijareiksi, koko ympäristönsä vihamiehiksi? Miten käy, miten käy maalle, jos se hätään joutuu, oikein ryssän piiskan alle, eivätkä sen kaikki lapset sitä puolusta? Ehkä he rakastaisivat tätä rämettä, jos se olisi heidän omansa. Minäpä koetan... Se huvittaakin. Ja: olenhan kiitollinenkin Juutakselle! Mieleisiä nämä Käkriäiset ovat minulle. Olen ollut heidän tuttavansa niin monta vuotta. Minäkö tosissani työntäisin heidät maantielle! Voi, Lyygia! Karkottaisin pentuni? Minäkö liittäisin Putkinotkon kesiin sellaisen muiston, että Juutas viattomine lapsineen harhailisi pitkin maailman rantaa? Hän, joka on näyttänyt minulle, millaista korpiemme kansa osittain on. Suloiset syrjässä eläjät. En tarkoita, että kaikki olisivat samanlaisia kuin nämä. Onhan niitä paljonkin ... onnellisempia. Mutta toisissa on näiden yksi hauska ominaisuus, toisissa toinen. Ja talonpojat ovat talonpoikia aina, kuten herrat ... herrastelijoita. Hm, jospa suuremmatkin herrat kuin Aapeli näkisivät kansaa: ihmisiä. Silloin kyllä ehkä sallittaisiin kaikkein hienoimpien herrojemme loruta ulkomailla ja joskus kotimaassakin, liköörilasi kädessä, yhtä ja toista ylen ihanteellista kansastamme. Loruta joko pakosta, nimittäin ulkonaisen vihollisen pelosta, jonka vuoksi meidän täytyy muille vaikuttaville kansoille maalata kaikki asiamme mahdollisimman kauniisti, taikka loruta hyvässä uskossa: suomalainen kansa ... rehellistä, aina. Aina ahkeraa. Lukutaitoistakin ... mikä on melkoinen valhe. Mutta antaisimme sen heille mielellämme anteeksi. Ja edes koettaisimme saada köyhiä rakastamaan jos ei juuri isänmaata, sillä mitäpä he siitä tietävätkään, niin omaa peltoaan. Mutta pois saarnat! Pois pateettisuus. Tehdä sitä pitäisi jotain. Huomenna vien tämän paperin Käkriäiselle. Onpa hauska nähdä, millaiseksi nyt Juutas suunsa panee! Ja ensi pyhäksi hän hankkikoon paperiinsa todistajat, jos viitsii. Maanmittari haetaan. Ja pitäköön kemut Juutas. Aapeli kustantaa sokerit. Mutta korpirojut kuppeihin tiputtakoon Juutas omistaan, jos tahtoo. Myyköön viinojaan, hemmetissä: onhan jokaisella oikeus omalla tilallaan myydä ... ja oppia vastaamaan. Ja tarjotkoon suutari Sinikanteleelle ja hänen mairevalle akalleen. Ja ehkä Maljaselle, joka on talonsa juonut ja alennettu työmieheksi. Ja joillekin muille: kukapa Juutaksen luottamusmiehiä tietää. Minä en aio hänen kuppiinsa sylkeä, tällä kertaa. Minä tahdon olla ... Aapeli."

Lahdelta paukahtaa pyssynlaukaus. Kalliot räikkyvät. Pimeä metsä raikuu. Jokin rapsahtaa koivujen latvoissa kuistin vieressä ... varisee maahan: lehtiä varmaan.

Muttinen kohottaa hätkähtäen päätänsä. Sanattomana istuu hän pitkän tuokion, suu auki ja pyörein silmin. Sitten huudahtaa hän:

"Mauno Kypenäinen..."

Herra kömpelöi pystyyn ja juoksee saliin, jättäen huovat ympäriltään kuistin permannolle miten sattuu. Ja hän seisoo oven takana ja hokee Lyygialle, joka on väistynyt kuistin pylvään suojaan:

"Tule pois! Ampuivat... Kuulat vinkuivat."

"Niin tekivät", vastaa Lyygia. "Lehtiä putosi koivusta. Mutta älähän nyt hätäile. Tai ... näytetään, että on täälläkin paukkuja, ja vähän nopeampia."

Lyygia rientää Aapelin huoneeseen, ottaa sieltä revolverin ja juoksee takaisin. Ase kädessä hän seisahtuu kuistin ovelle ja huutaa yöhön, josta kuuluu mörähtelevää ääntä. Pimeyttä ei hämärän kuun hohde jaksa paljoa valaista. Neiti huutaa:

"Kuka siellä?"

Ei kuulu vastausta, vain airojen hiljaista kolinaa.

"Kuka ampui?" toistaa Lyygia. "Vastatkaa, tai alkaa täältäkin sataa."

Ei vieläkään vastausta.

Lyygia huudahtaa niin, että etäälle metsään kaikuu:

"Hyvä on!"

Hän ojentaa revolverin ja laukaisee airojen ääntä kohti. Ilma nasahtaa. Ja vielä toisen kerran hän laukaisee.

Silloin kuuluu järveltä näkymättömistä se äskeinen karkea miehen ääni:

"Älkää ampuko, hoi! Omiahan tässä ollaan. Omia. Ananiashan se ampui... Erehdyksestä...! Sihtasi huuhkajaa tuonne puuhun. Niin että ... tulikos sinne mitä?"

Ääni on Putkinotkon Käkriäisen.

Nyt toruu Lyygia, kuinka pyssyllä sillä tavoin leikitellään. Eiväthän täällä rauhalliset ihmiset enää voi asua! Huvilaan ei tosin mitään tullut, mutta laukaus... Eikä täällä lahdella tarvitse öisin kenenkään liikuskella. Vielä kysyy Lyygia:

"Ja minnekä te olette menossa...? Voi sellaista Juutasta, kuinka säikytteli."

"Ka, kaloja ... keihästämään", vastaa Käkriäinen. "Ananiaksen kanssa... Tulella kiikaroimaan. Niin ... kyllä tulee herrallekin kalaa huomenna!"

Sitten kuuluu Juutas ääntänsä korottaen toruvan Ananiasta, joka käytteli pyssyä niin, että tässä tuttavia ja ystäviä pelotellaan. Ja samalla alkavat airot soutaa. Lahdelta erottaa miesten murahtelevaa puhelua ja airojen vinkunaa. Ne loittonevat ja haipuvat oikealle niemen taakse.

Aapeli huudahtaa salissa:

"Hyi hemmetti! Tämmöinen se on ... viinakurrien pesä. Nyt ... ovet kiinni. Ja ... totisesti minä annan tuolle vintiölle oman palstan. Työnnän heti nimeni lahjakirjaan."

Lyygia nauraa Muttiselle, sammuttaessaan paperilyhtyjä. Sitten ottaa hän kuistin pöydältä tarjottimen ja kirjat ja paperit ja muut pikku vehkeet ja vie ne sisään. Ja viimein lampun. Lukitsee lamppu kädessä oven. Lyygia sanoo sisällä:

"Voi kuinka minä pelästyin. Mutta sehän oli harhalaukaus."

Kolmaskymmenesseitsemäs luku

Veneessä on paitsi Käkriäistä ja Ananiasta myöskin kolmas, josta Juutas ei äsken maininnut, nimittäin Mauno, tuo Mesopotamian mustaverinen ja tuima mies, Aapelin pelkäämä. Käkriäinen soutaa kokkatuhdolla, Ananias istuu taemmalla laudalla, ja Mauno on perässä. Tällä hetkellä ei Mauno enää pidä perää, sillä yksinään Juutas tietää, minne tässä oikein ollaan menossa.

Keskellä venettä on paitsi suurta sammiota, jonka Rosina vieritti illemmalla läävän ovelle, sammion sisässä iso jauhosäkki, kuusikymmentä kiloa painava, ja vieressä toinen säkki, pitkulainen ja hamppuinen, sama, jonka Mauno Kypenäinen toi Mesopotamiasta ja kantoi Putkinotkon mökin korsun alle, pelotellen sillä laihan Hurjan vimmatusti haukkumaan. Nyt on Hurja jätetty kotiin. Itse Käkriäinen ajoi sen veneen kokasta pois, kopauttaen sitä lapionvarrella hiukan ristiluihinkin, kun se ei muuten totellut, se matkalle lähdöstä iloitseva. Kuria saatuaan luikki Hurja häntä koipien välissä saunan nurkalle ja katseli lähteviä sieltä surkeana, korvat selkää pitkin. Eihän sitä mukaan, koiraa, joka saattaisi valkoisella karvallaan ilmaista, ketä venemiehet olivat.

Kokassa Käkriäisen takana on vielä paitsi atrainta ja tulikouraa kirves ja lapio, rautakanki ja pari lekkeriä.

Matkalla tänne saaristoon on Mauno vetänyt housujensa taskusta litteän pullon ja tarjonnut Ananiakselle ryypyn. Ja vielä toisen, toiselle jalalle. Ja kolmannen perpentikkelille. Ja Kypenäinen itse on ottanut, niin että hänen pitkä kurkkunsa on holahdellut. Juutas ei ole huolinut muuta kuin hiukkasen, lämmittääkseen itseään kylmenevällä järvellä, pukeutuneena karvareuhkaan, repaleisiin huopakenkiin ja lampaannahkaturkkiinsa. Tämän tapaisilla retkillä ainakaan ei hän suvaitse itselleen korpijoonia, sellainen se on luokka...

Sitten on Ananias kysellyt, eikö noustaisi tuon korkean saaren rannalle, ottamaan sieltä tervaksia: katajapensaikosta, johon Ananias parisen viikkoa sitten on niitä hakannut, kätköön tuulastuksen varalta. Mutta Mauno-eno on sanonut, että taitaa se tässä yö mennä niissä toisissakin puuhissa. Paistaisi nyt tuo Pölläsen päivä, kuu, sen verran, että pääsisi alkuun. Ja Juutas on soutanut sen Sahan hovin saaren ohitse.

Mutta sitten on lauhkea, maltailta maistuva ja petollinen viina noussut Ananiaksen päähän. Villit vaistot ovat pyrkineet hänessä iloisesti kuohumaan. Temmeltää ja riehua on hän kohta tahtonut. Ja hän on tullut puheliaaksi: on toivotellut, että olisipa tuolla saaressa, jonka rannan ohitse mentiin, näkynyt lampaita, niin hän olisi ampunut. Mitäs muuta, hankkinut evästä... Ja Ananias olisi vienyt evästä Maunon Sanelmalle, rieskamaidon ja mansikkain väriselle. Ja naivansa on hän vannoskellut Sanelman. Mauno nauroi hänelle ja vastasi:

"Nai vaan! Kyllä sinusta vävy tulee. Mutta otetaanpas ryyppy, Ananias!"

Niin ovat he soudelleet ... synkille ja syville vesille.

Matka vei huvilan lahden poikki. Sinne paistoi huvilan kuisti kelluvine lyhtyineen. Ja kuistilla näkyivät Aapelin ja neidin hahmot.

"Nyt, lemppari, minä ammun!" huudahti Ananias. "Porvalit... Rapamaha..."

"Ammu, läjäytä!" sanoi Mauno Kypenäinen.

"Kyllähän se sen sietäisi", arveli Juutas Käkriäinen, aavistamatta poikansa aikovan totta. "Eihän se tänä iltana, Aapeli... Mutta saattaa se olla taas ärhentelemässä, kontrahteineen..."

Tuskin ennätti Juutas pelästyä ja törmätä sammioon kompuroiden ottamaan pyssyä Ananiaksen kädestä pois, niin laukaus pamahti. Käkriäinen sai lyödyksi sen verran pyssyyn, että tähtäys meni tarkoitettua ylemmäksi. Sitten otti hän haulikon pojaltaan ja örähteli:

"Ei sitä sillä tavalla...! Se onkin toinen luokka..."

"Voi Jeesuksen Ristuksen kiljuva s--tana!" huudahti Mauno Kypenäinen. "Nyt, Juutas, soutamaan karkuun!"

Ja karkuun he aikoivat. Kunnes neidin ääni kuului ja hän paukutteli vastalaukauksensa. Juutaksen oli pakko antaa veneen seisahtua. Mutta sitten hän selitti asian, ja pääsi jälleen lähtemään.

Nyt he soutavat edelleen.

Käkriäinen on ollut niin ällistynyt, että sanoi vasta hyvän ajan kuluttua, pistäen piippuunsa hätätupakoitaan:

"Huuhkajaa ilmoitin Ananiaksen sihdanneen. Uskoivatpas varmaankin. Ja kyllä minä aina sanasen keksin. Ja vielä minäkin niille näytän ... porvaleille... Maha niiltä pitäisi halkaista, mitäs... Mutta pitää tässä heitä ensin katsastella, mitä he ... se on toinen liikutus, se."

"Mikä se tuolla edessä on?" kysyy Mauno Kypenäinen. "Tuo tuolla niemellä, luoteista ilmaa vasten?"

Maunon osoittama hahmo on niinkuin omituinen ja iso elukka. Aivan kuin hevosen pää, joka joisi salmesta vettä. Ananias huudahtaa:

"Ammunko sitä? Pistänkö patruunan torveloon?"

"Se on Hevonpään saari", sanoo Juutas Käkriäinen. "Kohta ollaan perillä."

Eikähän Ananiaksella olekaan pyssyä. Ja sitten Ananias unohtaa koko ampumisen. Hän sanoo naivansa Sanelman.

He soutavat hyvin kapean lahden perukkaan, joka supistuu viimein ojaksi. Siitä vetävät Juutas Käkriäinen ja Mauno veneen läpi. Ananias kompuroi kivistöllä. Sitten astuvat he jälleen veneeseen. Soutelevat korkean ja jyrkän vuoren juurella. Vuori kaikuu melkein pienimmätkin äänet. Juutas on vaiti. He soutavat vielä jonkin matkaa ja tulevat tuon syrjäisen saaren viereen, johon Käkriäinen on sanonut mentävän. Senkin saaren ranta nousee vedestä kuin kirkonseinä. Ei näy, mistä siihen pääsisi ylös. Mutta Juutas tietää, että vaikka saari on kolmelta puolen jyrkkä, niin yhdestä paikkaa pääsee siihen tältäkin kulmalta. Neljäs sivu on siinä asumattomassa saaressa loivempi. Harvoin siellä myhkyrässä, joka on kätkössä toisten, isompien saarten välissä, sattuu ketään kiipeilemään, koska lähin mökki on parin virstan päässä. Tämä myhkyrä on Vaskilahden Matin oma, eikä siinä pidetä lampaitakaan: Aina Kustava herrastelee, joten hänellä ei ole enää lampaita eikä mitään. Ja liian pienihän se saari olisikin lampaille.

Kerran, viitisen vuotta takaperin, oli Käkriäinen jo katsellut tätä saarta saman homman varalta. Sattumoisin oli hän tänne joutunut. Oli vähän suutahtanut kotona ja lähtenyt soutelemaan lystikseen... Oli noussut maihin loivemmalta puolelta. Ja nähnyt myhkyrän harjalta jalkainsa juuressa tällä seinämällä puolukoita, ikäänkuin hyllyllä. Juutas oli laskeutunut niitä poimimaan ... ainoastaan luikumalla oli päässyt sille hyllylle. Mutta sianpuolukoita ne olivatkin, ne puolukat. Juutas mörähti itsekseen suuttuneesti:

"Paskia..."

Mutta sitten oli hän löytänyt täältä muuta, nimittäin sen hyvän paikan, johon nyt tullaan.

Kokka kolahtaa rannan lohkareihin. Niiden väliin vetää Käkriäinen veneen tiukasti. Sitten hän pistää pulleista pässinpusseista piippuunsa, ja neuvoo lankomiestä ja Ananiasta lähtemään perästään, varottaen heitä putoamasta kivien halkeamiin, joissa ammottaa vesi kuin ... missäkin hiiden kirnuissa.

Kaikki kolme kiipeävät perätysten sille hyllylle, jonka Juutas äsken mainitsi, ja siellä alkaa Juutas hääriskellä ja kopeloida kiviä. Nyt sanoo hän löytäneensä, ja kolistelee joitakin paasia. Tässä se on se hyvä paikka. Mikä piru hänet lienee aikojen varrella tehnyt, sellaisen kolon sorvannut...

Juutaksen ääni kuuluu onkalosta, jonka hän sanoo tässä olevan. Siellä hän raapaisee tikulla tulta, ja Mauno ja Ananias näkevät hänen turkinkaulus pystyssä kyyköttävän luolassa, jonka kapealta oviaukolta hän taannoin käänsi syrjään paasia. Kumeasti kaikuu hänen äänensä, kun hän nauraa mielissään ja kehottaa toisia tulemaan luokseen. Mauno ja Ananias kömpivät viileään onkaloon. Se on niin pieni, että he kolme tuskin mahtuvat sinne yhtaikaa. Mutta siitä aukeaa kallionrako toiseen, alempana olevaan koloon, joka on suurempi. Sitä he nyt kaikki tarkastavat.

Se on heistä verraton kätköpaikka viinapadalle ja muille pienemmille vehkeille. Kun tukkii ulkoaukon sellaiseksi louheksi, mikä se on tavallisesti, ei kukaan aavistaisi mitään, vaikka joku saarelle sattuisikin. Ja vaikka kätkössä olisi raatoja. Ehkä lienee kuka pitänyt täällä hirvenlihoja, aikoinaan. Tai tokko niitäkään, sillä paadet kolon suulla ovat jo paikoilleen sammaltuneet.

Sen jälkeen tulevat he ulos jyrkänteelle.

Itse keittopaikka on tämän onkalon takana. Juutas näyttää sen Maunolle ja Ananiakselle, hyvillään nauraen. Se on syvänlainen rotko, sakeaa petäjikköä kasvava. Toisella puolella on louhikko ja toisella saaren pystysuora seinä, sellainen, ettei lammaskaan siitä tulisi alas. Ja petäjikön keskellä on varsin pehmeää hiekkaa.

Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo kantanut jauhosäkin veneestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä, kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.