Part 33

Pöydällä on, paitsi kirjoja ja papereita ja tietysti myöskin karamellejä, lamppu. Yöperhoset räpistelevät sen lasin ympärillä, josta suuntautuu heijastus kattoon ja valaisee siitä sinisen pyörylän.

"Hohoi, niin se aika menee", huokaisee Aapeli jälleen tuohon loistavaan pyörylään tirkistellen. Sitten hän kirjoittaa, hitaasti ja rauhallisesti, maiskutellen namusia. Hänen harmaissa silmissään on sekä onnellinen että alakuloinen hymy.

Ilta on viilentynyt, mutta vielä lämmin. Erämaa kuistin ympärillä tumma. Korkeat koivut ylenevät syreenien seasta kohti taivasta, jolla kuultaa jo heikosti kellertäviä tähtiä. Koivuissa sirisevät heinäsirkat, nousten näin syksyllä puihin.

Ikäheinät värähtävät silloin tällöin kuistin pylväissä, mutta punakukkaisesta kinnukkapensaasta portaiden vierestä tuikkivat kiiltomadot: ne ovat kuin mitäkin sinisiä ja vihreitä pirujen silmiä. Tuolta mäen takaa Muttinen niitä äsken keräili, tullessaan Lyygian kanssa mökiltä, hämärästä lepikosta, missä tuskin enää polkua erotti. Eihän Lyygia mitenkään itse uskaltanut koskea sellaisiin karvajaakkoihin, vaikka ne olivat kauniita ja hänen teki niitä mieli.

Nyt ne kiiluvat täällä monta iltaa, kunnes leviävät sinne tänne ... karkaavat pois...

Puutarha on pikimusta, jos yhtäkkiä lampun valosta luo siihen katseensa. Vähän vain hahmottaa omenapuita: niinkuin luurangot kapuaisivat sieltä ylös rinnettä ... jos luurangot olisivat mustia.

Lahden ympäristökin pimeä; ei erota Muttisen ylpeyden esinettä, moottoriakaan, vaikka se on kuistille näkyvässä paikassa.

Luoteinen taivas kuultaa yhä keltaisena.

Lyhyt pohjolan kesä...

Kuuluu koiranhaukuntaa pimeästä. Kahdeltakin suunnalta. Kovempi on valkean Hurjan ääni mökiltä. Ja toinen, jota tuskin erottaa, tuo heikkoja silloin tällöin keskeytyvä, sävyltään ikäänkuin pimeyttä kammova, voi olla Sahan hovilta.

Hurja se räyskyttää kaiket syysyöt. Juoksee yhtä hyrrää mökin ympärillä ja haukkuu ulapalle ja synkkiin rotkoihin, milloin risahduskin kuuluu. Mutta jos kuka tosiaan tulee öiselle mökille, juoksee koira vinkuen mökin oven taakse pakoon.

Viimeisinä vuosina on Putkinotkon mökillä alkanut liikkua. Viinankuljettajia. Sekä Potamiasta soutaneita kelmejä, jotka ovat Käkriäisen tuttaviksi tultuaan ruvenneet haluamaan paitsi Aapelin risuja kurjiin tölleihinsä myöskin Juutaksen verkkoja, ja maitoa hänen lehmistään, lypsäen niitä varkain. Ja isompien talojen saarista ne varastavat lampaita.

On hunsvotteja muuallakin. Mutta Putkinotkossa! Sellainen pesä on Putkinotkosta vähitellen tullut.

Järveltä kuuluu nyt kumeaa ja tahdikasta jyskettä. Se jyskytys vahvenee. Ja sitten ilmestyy saarten väliin laivan vihreä etumaston lyhty. Savutorvesta suitsuaa ilmaan punaisia ja kultaisia säkeneitä. Hinaaja kuljettaa siellä halkolotjia tai tukkilauttaa. Se jyskyttää lyhyen aikaa kovemmin ... saarten aukossa. Sitten se katoaa oikealle, etelään päin, Saimaan alarannan sahoja tai Viipuria kohti.

Lahden perukassa leijailee usvaa.

Niin menee hetki.

Nyt tulee Lyygia kuistille. Laulaen hän tulee: hänen hyräilynsä kuuluu iloisesti pienestä salista. Se hyräily lähenee, ja keinuvin, muurahaishoikin vyötäröin hän ilmestyy kuistille. Hän kantaa Aapelille suklaata ja torttuja, ja itselleenkin. Asettaa tarjottimen pöydälle ja istahtaa Aapelin polvelle. Aapeli työntää kynän ja paperin tuonnemmaksi.

Vastarannalla syttyy kirkas tuli.

Lyygia katselee sitä ja huudahtaa:

"Kas, nyt ovat Käkriäiset varmaan tuulastamassa."

Mutta Aapeli arvelee, etteivät he niin kauas vielä liene ennättäneet. Onhan niitä muitakin tuulastajia.

Sitten heittäiksen Lyygia Aapelin kaulaan, kurottautuu suutelemaan häntä. Ja keinuttaa itseään siinä kuin kiikkutuolissa ja hyräilee:

"Kiikun, kiikun! Mitä sinä kirjoitit? Etkö näytä sitä vieläkään? Kenelle sinä kirjoitit? Hm, nyt minä olen nyreä. Nyt minä lähden Putkinotkosta pois! Koska sinä muille kirjoittelet."

Hän nyökäyttelee päätänsä ja rypistelee kulmiaan. Mutta pian huudahtaa hän:

"En! En koskaan minä lähde Putkinotkosta! Minä tahdon olla täällä aina. Rusinansyöjän kanssa. Onko rusina-apinani tyytyväinen?"

Aapeli tietää:

"Apina on tyytyväinen. Muttisen Aapeli voi täällä kuin pukki..."

"Kaalimaassa. Attisen Muupeli!" jatkaa Lyygia, vääntäen leikillään sanoja, niinkuin nuoren naisväen usein on tapa.

Aapeli toistaa vielä:

"Niin, Muupeli voi täällä kuin porsas pavussa."

Hän katselee hymyillen neitiin. Ja alkaa puhua kuin jotain kauan ajattelemaansa:

"Täällä erämaassa...! Odotahan, kohta saat kuulla, mitä tuohon olen raapustellut. Sillä niin tyytyväinen olen nyt Putkinotkoon. Tämä ensimmäinen päivä ja ilta ... mainioita! Riittäisiköhän sitä iloa nyt hyvinkin kauan? Sillä nyt: missään maailmassa ei ole tällaista paikkaa. Kuinka ... rauhallista, ja kaunista ... kesällä. Katso tuota kuutakin! Onko missään maanpallolla sellaista kuuta kuin meidän Putkinotkossa, punaista ja pyöreää? Mikään kultaraha ei ole sen arvoinen! Ja kuule noiden koivujen suhinaa, alakuloista ... joskus se tuntuu. Mikään musiikki ei ole sen vertainen, tämän Suomen erämaisen musiikin. Kuinka mukavaa köllötellä täällä ... riippumaton pohjassa kuin lahna haavissa. Tai muuallakin köllötellä ... nurmikossa kuin pässi. Taikka aurinkoisella rannalla, maha paljaana. Entäpä sitten saunan lauteilla, ähkiä, puhkia ja röhkiä. Tai kävellä lepikoissa, joissa itikat kauniisti laulavat. Ja onkia ... miettiä maailman myllerryksiä, ja muistojaan. Ja lueskella... Olla kuin onnenkukko. Kun saa kerran olla. Pysyä syrjässä ... niinkuin suomalaisen halu parhaiten vetää. Poissa pölyäviltä kaduilta, selluloosatehtaiden tuoksusta. Kaukana kilpatanterilta... Ohhoh, paljonpa saisi antaa tälle Aapelille väliä ennenkuin hän vaihtaisi sänkynsä ja saunansa ja hietikkonsa mihinkään muuhun ... nyt enää. On jo aikansa seisonut tiskin takana. Miksi ajaa rikkauksia? Nähdä vaivaa? Kuoleehan ihminen kuitenkin. Parempi on maiskutella sitä vähää, mitä on saanut kootuksi. Juu, juu, satatuhatta ja viisikymmentä miljoonaa Ryssänmaan ja Saksan keisarien parhainta ritarimerkkiä hylkäisi hän mielellään ... jos niitä hänen rintaansa tungettaisiin ... ja onkisi sen sijaan pieniä ahvenia ja punasilmäisiä särkiä. Mitä ovat maailman makeudet? Parempi ... olisi ... hyvä sydän vaikka kehnon takin kätkössä. Sellainen ... pitäisi Muttisellakin olla ... sydän nimittäin."

Lyygia ihmettelee:

"Mikä sinulla on? Miksi sinä puhut noin."

"En tiedä", sanoo Aapeli. "Muuten vain olen ... mokomanlainen... Kuules, mitähän tuo Mauno Kypenäinen teki täällä? Se mustaverinen mies, tiedäthän. No, mutta ... olkoon. Rauhaa minä tahdon. Vanhaksi tulen. Siksi minä tahtoisin olla niin peijakkaan hyvä! Muistotkin täällä minua siihen kehottavat. Ja kirjat, tuossa pöydällä, mainiot toverit, jotka antavat tällaisen porsaan seurustella kanssaan. Nuo mahtavat kirjat, Cervantes, Rabelais, Tolstoi. Ne eivät olekaan mitään Ibseniä, itseään peilailevaa, eivät mitään Rollandia, teoriain luurankoja. Eivät Hamsunia, sanahumpuukin sumua silmille. Niitä oikeita pelkkiä ihmisiä: aina lystikkäitä. Ja ne kirjat ... ei sankarilorua, ulkokuorta. Ne ovat hymyä ja hyvyyttä... Mutta eipä nyt kirjoista! Muuta minä aioinkin sinulle tässä jutella. Sitä koskee tuo paperikin, jonka kyhäsin. Älä katso sitä ihan vielä. Anna minun ensin vähän mutista ajan kuluksi... Se paperi koskee näitä Käkriäisiä. Juutasta. Jolle nyt kostan. Kauheasti! Kun hän ei ole korjannut nurkkiaan."

"Niinkö?" äännähtää Lyygia ja tulee hiukan levottomaksi. "Sinäkö ... kostat Käkriäiselle? Ethän? Haastatko sinä hänet käräjiin? Ajat hänet täältä pois? Voi, voi! Ja minä kun juttelin tänä iltana Rosinan kanssa. Vaikka pyysit minua olemaan Käkriäisille jäykkä, viime kesänä. Nyt en voinut olla ... ja meillä oli hauskaakin. Ja lopulta hän oli niin avomielinen, että minun tulee sääli. Onko mörköni nyt minulle siitä vihainen?"

Aapeli vastaa Lyygialle:

"Mörkö? Odotahan. Kuulehan nyt. Puhutaan siitä asiasta. Kyllä ... pyysin sinua olemaan heille näyttämättä liikaa ystävyyttä. Miksi sen tein? Koetin heihin kaikkein viimeistä keinoani. Oikeinpa komennella heitä. Nyt: ei ole sekään hölmön Aapelin keino heihin pystynyt. Kaikki on ennallaan. Vain lisää lapsia heillä. Ja pahemminkin: heidän mielialansa meikäläistä kohtaan. Ja siksi ... minä kostan tälle Käkriäiselle! Tälle takkiaispehkolle! Tälle suojuurikkaalle! Tupakka-Jaakolle! Tälle metsänotukselle, joka karkottaa luotaan tulikiven tuoksulla, ellei muuta mahda. Tälle haisuketulle, jonka kanssa Aapelinkaan ei ole mentävä siinä suhteessa kilpasille. Kostan minä ... köhniäiselle. Itsekkäälle kuin ainakin kansa on ... ja ovat sivistyneetkin: sehän on inhimillistä. Tälle savolaiselle kerskurille ... mutta enemmän kerskuu Pohjanmaa. Ovelalle niin kuin talonpojan muuallakin sopii olla. Ja ennen kaikkea karvaiselle luonnon lapselle, joka makaa ... kuin karhu talvella. Ja hänen akalleen, naarastiikerinä karjuvalle. Ja koko hänen sukukunnalleen hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Amen."

"Nyt sinä lasket leikkiä!" huudahtaa Lyygia. "Sano, mitä sinä heille aiot? Ethän häädä heitä, vaikka syksyllä uhkasit?"

"Odota!" vaati Aapeli. "Kuuntele... On niin hauskaa heistä puhua. Ja tahtoisin availla sinulle sydäntäni, lihavaa ja vanhaa, joka on viitsinyt heistäkin hiukan harmitella. Nuo Käkriäiset, metsäläiset! Ah, oli aika, jolloin tämä tyhmä Aapeli oli nuori, uskotko sitä? Jolloin hänen päässään liehuivat kultaiset kiharat. Niin, usko pois: kiharat kuin kartattua pellavaa. Silloin oli mies ollut kaupungissa viitisen vuotta, sekatavarain kauppiaan tiskin takana, myymässä sillejä..."

Lyygia huudahtaa:

"Ja rusinoita!"

"Ja lueskelemassa iltapuhteilla kirjoja. Kauniita kirjoja, joissa puhuttiin kansastakin. Ja vaikka olin tullut rusinoiden ääreen suoraan kansakoulusta ja näin tiskin takaa joka päivä tuota niin sanottua kansaa, niin muutamina vuosina ennätin kaunistua sellaiseksi, että kun sitten sain hankituksi vaivaisen kirjakaupan ja viimein huvilankin, olin kansaan nähden varsin kummallinen. Aivan tavaton! Oikea herra. Ja siihen aikaan, jolloin luulin Böckliniä taiteilijaksi ja pidin antiikkisaiheisista sankarirunoista, otin minä Juutakseni tänne mökkiin voudiksi. Eihän Lauri Falk aina voinut täällä unikkoja viljellä. Tarvitsin miestä, joka vartioisi asumustani talvella... Ja Aapelipa osasi valita miehen, hän, joka tunsi kirjoista kansan ja tiesi, että se on Saarijärven Paavoja. Mitäpä siitä jutella, että löysin hänet metsämökistä: kaiken olet kuullut. Sen kyllä herrakin huomasi, ettei se mökki ollut niin siisti kuin kirjoissa kuvaillaan salolampien rannoilla uinuvia metsämökkejä. Ei kukkivan pihlajan oksia ikkunanpielissä ... silloin oli kesä. Mutta seinien raoissa punanahkoja ... niinkuin yhäkin monella mökin Juutaksella. Ja onhan niitä täällä taloissakin. Eikä avattua raamattua pöydän päässä telineellä. Ja porsas oli melkein puhtain niistä pienistä, jotka leikkivät keskenään kätkyessä. Sellaista on enimmissä Suomen tölleissä... Mutta ne huomionsa työnsi Aapeli ajatuksistaan, jollakin tavoin surullisina ja ikävinä. Ja hän katseli kansaa sillä tavoin kuin on sitä totuttu katsomaan: mainiona. Ajatteli, että tämä Juutas-poloinen olisi esimerkiksi kovin ahkera, koska talonpoika yleensä on sellainen. Ja tietysti vilpitön. Tai ainakin uskoi Aapeli hänestä tulevan mainion, jos ulkonaiset olosuhteet sen sallisivat. Onpa hän koettanut niitä suhteita parannella ... minkä on ymmärtänyt. Ei hän paljoa ymmärrä. Mutta pois oli Juutas saatava sieltä korvesta, joka oli viljelijälle vielä hirvittävämpi kuin tämä, raatamasta tosiaan orjan possakoita ahnaalle ja saidalle talolliselle. Aapeli antoi ihmisveljelleen muka paremmat ehdot. No, onnellinen kai Juutas niistä ensin oli. Ja kiireestipä pisti Rosina karstaisen kahvinpannunsa liedelle, ja sen pannun tulista nestettä juoden tehtiin sopimus, suullisesti kuin komean herran kelpasi. Ja hyvältä maistuikin Aapelista se kahvi, jota hän höysti myöskin muulla kuin taskussa tuomallaan konjakilla: mukavalla tunteella siitä, että hänpä täyttää kansaa kohtaan velvollisuuttaan. Ja ajaa samalla ... omaa etuaan. Mutta kuinka voi ihminen auttaa toista? Minusta ei ole siihen. Olenhan hiukan koettanut, mutta... Ja mitäpä se nyt? Tarvitseeko työn onnistua? Eikö pitäisi riittää vain, että koettaa vähän auttaa...? Ja sitten haaveilin, kuinka tämä kansa, kun se saa ahkeran työnsä tuottamat edut, vaurastuu täällä. Pellot paranevat hurjaa vauhtia ... muka. Ja rahvaan mökki on lopulta ilman punanahkojakin... Lupasinpa heille palstankin täältä ... jos he täyttäisivät komean herran ehdot: vaalisivat hänen omenapuitaan ... ja muuta vähäistä. Lupasin ... hm, oman etuni vuoksi: että he nuo ehdot täyttäisivät. Sellainen houkuttelu oli itsekästä. Ja kaduinkin, raukka, lupaustani: Putkinotko kävi rakkaaksi minulle. Olin hyvilläni, etteivät he ehtoja täyttäneet. Ja samalla heiltä sitä vaadin! Se oli ... rangaistukseni, se, etteivät he täyttäneet! Että toivomukseni saivat pitkän nenän. Olin näet aikonut elää kesät ja joskus talvisinkin täällä ... niinkuin ainoastaan kansan seurassa saattaa elää. No, sinä tiedät, mitä siitä aikeesta tuli. Harmi ... nähdä heitä porsaina. Ja puutarhani rappiolla. Juutas, joka ei luonnollisesti välittänyt ryytimaistani, valitteli, että pellot tarvitsevat niiden asemesta mutia. Ja ... oikeassa hän olikin: tärkeämmät ovat kuitenkin köyhän pellot kuin kauneimmat omenapuut. Ihmisen henki, kurjankin, on kalliimpi turhaa ylellisyyttä. Ja kuolivathan nuo omenapuuni, niinkuin monet muut senaikuiset tuumani. Miksi ne kuolivat? Siksi, ettei näistä seuduista oikeastaan niille ole, liian kylmistä. Ei ainakaan ennenkuin lajit on tänne koulittu ... vuosisatoina. Narri olin, että niitä istuttelin. Narri ja herra Käkriäisen silmissä, tahtoessani häntä mokomia vaalimaan. Ihmekö, jos hän kohteli sitten muussakin herraa herrana. Enkä minä ensin osannut häntä pahoin kovistella. Tuota kiviaitaa, joka kuului Juutas-raukan lupauksiin, odotin vähän aikaa ... seitsemän vuotta. Sitten se nousi kontrahtipaperin nojalla. Ja jäi kesken, koska näet lakkasin kovistamasta. Mutta alussa, ah, kuinka hyvin Luoja itsekkyyteni rankaisi! Niinkuin kuningas Kambyses muinoin torjui egyptiläisten nuolet antaen sotamiehilleen kilviksi kissoja, joita egyptiläiset pitivät pyhinä, niin torjui myöskin Käkriäinen Aapelin kiristyksiä lisääntyvin lapsiparvin. Hyvin se parvi lisääntyi, ja lisääntyivät Putkinotkon mökissä punanahkat. Ja lisääntyi Juutakseni makailu ... sillä eihän hänestä, joka ei ollut tottunut isännöimään, ollut elämään omin valloin... Eikä Aapelista hänen kasvattajakseen. Juutas isännöi itsensä vähitellen viinarokariksi..."

"Mutta nytpä ei huvilan avaimia annetakaan talveksi Käkriäisille", huudahtaa Lyygia. "Nytpä täältä ei kenkiä viedä, Aapelin, muistatko?"

Muttinen vastaa:

"Mitä joutavia, tuo kenkäjuttu! Hän ... tarvitsi niitä kenkiä, mudanvetoon. Ei hänellä ollut muita. Mutta kiitos silti mammonani vaalimisesta, Lyygia! Mutta ... tuota noin, mitäs minun piti sanoa? Niin, olipa hän isännöidä veden ja lumen satamaan tuvassa niskaansa. Täytyihän herran silloin nurista. Mutta Juutas lohdutti, että ensi kesänä hän korjaa nurkkansa... Ja katso kummaa: tekipä hän tosiaan tuonne alimmaisen aittansa taakse sen vinon rakennuksen, kun hankin hänelle apumiehet työhön. Se on tosiaan, uudelleen kehuakseni, valtava ihme. Ja se riittikin vuosiksi. No niin. Kun herra sitten jälleen tiukkeni hänen tuvastaan, niin suuttuipa Käkriäinen: ärjähteli Aapelille, uhkasi melkein ajaa hänet pirtistään ulos. Mitäpä tarvitsi Aapelin mennä isännöimään hänen tupaansa? Haha. Silloin närkästyi mahtava herrakin. Täytyihän Käkriäisiä nyt väkisinkin ... kasvattaa. Tosin piileskeli Juutas pari viikkoa metsissä ennenkuin pisti variksenvarpaansa eli paremminkin puumerkkinsä kirjalliseen sopimukseen. Ja sitten hän teki tuon kiviaidan... Mutta nyt on herra kasvatukseen väsynyt: ei hän enää jaksa."

Lyygia sanoo:

"Niin, niin, kyllä Käkriäinen lopulta tottelisi, jos sinä osaisit olla hänelle vaativa. Hän on talonpoika ... pitää ennen muuta itsestään huolta."

"Sellaisia ovat muutkin, niin sanotut sivistyneet", arvelee Aapeli. "Ja onhan se inhimillistä. Mutta ... vaatia minun pitäisi! Ja mitä olen saanut heiltä osakseni, kun tein tuon kontrahdin? He ovat alkaneet minua suorastaan vihata. Sen olen huomannut. Yhä kiukkuisemmaksi on se viha tullut. Ja onhan se luonnollista: miten muistaisivat metsän lapset, kuinka paljon enemmän toiset lähimmäiset voisivat heitä tiukata? Ja olenko edes antanut heille kaikkea, mitä sivistys vaatisi antamaan? Olenko antanut heille ... oikeutta? Rehlehteeraapas sitä! Ja minä kun tahtoisin heidän ystävyyttään. En pakosta, vaan ihmisen vapaasta tahdosta. Mitä suloutta on väkisin annetulla ystävyydellä? Alla piilee katkeruuden myrkky. Kuinka syvän ja intohimoisen vihan näin Rosinan silmissä kiehuvan silloin, kun pakotin hänen miehensä pykäliini! Ja muistatko, mitä Rosina sanoi varsinkin viime kesänä? Jos huomasi meidät mökin pihalla tai pientareilla, purki hän sydäntään, ikäänkuin ainoastaan toisille Käkriäisille, mutta tarkoitti sanansa minulle. Näin hän sanoi: Miksi täällä kyntämään ja kylvämään ... toisen tilalla, josta ajetaan pois? Onhan se niin luonnollista, ettei hän hoitele ... vieraita omenapuita. Ihminen on itsekäs... Sivistyneimmätkin ovat siinä suhteessa joskus vielä enemmän elukoita kuin nämä luonnonlapset, joiden on melkeinpä mahdoton tehdä mitään varsinkaan herrojen eduksi. Kuta alkeellisempia, sen tarkempia omastaan. Ja ajattelehan: jos he muokkaisivat jonkin pienen kallionkolon pelloksi, niin aikoinaan se jäisi minulle. Voisiko sellaista vaatia ... näiltä? Nyt minä mietin: tulisivatkohan ne paremmiksi, jos saisivat tosiaan täällä palstan omakseen? Sitenhän houkuttelin heidät vetämään multia kukilleni. Ei se ehto ollut vaikea, mutta... Ja muistatko, mitä Juutas on puhunut kylillä? Kehunut, että koska hänet kerran kontrahtiin nipistettiin, niin hän osaa kiskoa mökkinsä maista kaiken voiman antamatta niille mitään sijaan. Hänet on muka narrattu tänne, ja nyt ajettaisiin pois ... ja onhan siinä tottakin: itsekäs olin, tahdoin voutia hoitamaan omaisuuttani... No niin, tämä Juutaksen uhkailu voi olla osittain lorua, sillä kyllä hän sonnittaa peltoja omaksi edukseen minkä kykenee. Mutta katkeruus ja viha on hänen sanoissaan. Hän on ruvennut Putkinotkoa vihaamaan! Putkinotkoa! Ja ... on uhannut puukollakin minun isoa mahaani."

Lyygia kysyy yhtäkkiä:

"Pelkäätkö sinä hänen puukkoaan?"

Aapeli ällistyy:

"Pelkäänkö? Hm ... vai sinä! No, suoraan sanoen, en tiedä. Enkä minä häntä! Mutta tuo eukko. Ja eukon sukulaiset. Tuollaiset kuin tämä Mauno. Mitä se taas täällä? Ja muut Juutaksen toverit ... mustat miehet, joita on istuskellut täällä, supatellen ... viime kesänäkin. Niin niin, eihän Juutaksen itsensä tarvitse mitään tehdä. Vain neuvo tuollaisille tuttaville. Pimeä yö ... laukaus ikkunasta sisään. Uh, eihän tämä vetele! Minä en voi kovistella Juutasta enää. Viimesyksyinen oli ihan viimeinen yritys. Rauhassa minä tahdon olla ja lueksia. Ja tahtoisin, että Käkriäinen rakastaisi maata, Putkinotkoa. Miten hemmetissä saisin hänet sitä rakastamaan? Olenhan häntä torunut. Ja olen neuvonut. Pidellyt lauhkeasti kuin pesusienellä. Houkutellut lupauksilla. Hän on pysynyt ennallaan ... itsepäisesti kuin suomalainen ainakin. Ja minkäpä ihminen sille mahtanee, että hän on saamaton ja unelias ja veltto? Sehän voi johtua syistä, joita en kykene tuomitsemaan. Eikähän minusta ollut häntä opettamaan. Kuinka olisin saattanut panna Juutaksen kouluun, aikamiehen, vaikkei hän osaakaan lukea? Eihän Aapelista ollut kauemmin pakottamaan edes hänen lapsiaan kouluun. Olisi pitänyt uhrautua, vartioida heitä: asua aina täällä. Ja silloin ei olisi jäänyt aikaa köllötellä mukavuudessa. Niin, ja moni ylen tärkeä kaunis maalaus olisi jäänyt herralta ostamatta. Sellaiset ovat meidän sivistyneiden ... tärkeyksiä. Minähän olen sivistynyt muka. Ei, minähän itse sallin heidän olla valloillaan. Minäkö heidät siis olen yhä lisää totuttanut tällaisiksi? Ja nyt he antavat Putkinotkon rappeutua. Ensi talvena he joutuvat varmaankin asumaan saunassa. Ja kun sauna on asuttu loppuun, he kai muuttavat perunakuoppaan. Ja sitten louhien koloon mäyrien luokse. Ja jos yhä kovenen, vihaavat minua yhä enemmän, vaikka kunnioittaisivatkin. Kunnioitus, se on ikävää. Ja kuljettavat tänne kaikenmoisia irtolaisia. Ei, minä en jaksa tätä. Se on niin surullista, etten siedä. En tahdo nähdä vihaavia silmiä, en kuulla katkeria sanoja. En varsinkaan Putkinotkossa, joka on minulle unelmien kätkö. Muistojen hauta, jonka kumpujen alta en tahtoisi kuulla yhtään vihan ääntä. Kuinka olen sellaiseksi tullut? Mennyt talvi ... silloin sitä aloin tuntea. Silloinhan päättyi urakkani: mokomakin urakka. Sain kokoon nuo sata ja viisikymmentä tuhattani, joita olin sillitynnörin ääressä halunnut. Nyt en enää halua. En. Riittävät minulle, ja ... rakkailleni. Mutta kun ihminen ponnistaa, ei tunne hän ponnistuksen väsymystä: jälkeen vasta purkautuu koko väsymys. Ja hän laskee työaseen kädestään. Ja katselee ympärilleen. Ja näkee ehkä yhtäkkiä, että on tullut ilta. Näkee kummakseen ja haikeudekseen. Ei syty sydämeni enää hamekansan silmäyksistä niinkuin ennen. Niin, ei sillä tavalla kuin ennen, Lyygia! Eivätkä aivoni humallu edes parhaasta malagasta. Toisenlaista virvoitusta ne nyt tahtoisivat. Ja sitä ne etsivät muka ... hyvyydestä... Ei, minä kostan julmasti rakkaalle Juutakselle."

Lyygia kysyy jälleen:

"Mutta ... mikä sinulla on? Ja mitä sinä hänelle aiot? Ethän aio ajaa heitä pois? Kova se on maalaisen työ täällä. Ja ajattele hänen tavatonta lapsilaumaansa! Ja joskin hän myyskentelee viinaa..."

"Niin, myydäänhän sitä hotelleissakin", huudahtaa Muttinen. "Siellä herrat ... röhkivät: se on ainainen vanha tapa. Mistäpä olisi kansalle parempaa esimerkkiä? Jos me emme maistaisi ... silloin saisimme niin sanotulta kansalta jotain vaatia. Ja tietysti me aina maistelemme. Kansa kuvittelee meitä kaikkia juopoiksi. Ja kova on kuten sanoit, luontomme varsinkin täällä. Niin, Putkinotkossa on muutakin kuin kesää, jolloin me täällä oleksimme. He näkevät meidät kesällä, levossa: uskovat laiskureiksi. He sen sijaan: vaikeampi on aina heidän elämänsä kuin herrojen. On syksy. Myrskyää viikkoja. Mökiltä ei muita teitä kuin vesi. Eikä tänne hevillä teitä saataisikaan. Nämä asukkaat ovat, elleivät jaksa soutaa henkensä kaupalla yli ulapoiden, suljetut hätäänsä taikka tylsään yksinäisyyteen. Ja talvi tulee, vimmattu talvi, haudaten mökin seinämät paksuun hankeensa. Omin neuvoin he ottelevat täällä. Lastensa puolesta, ja itsensä, sehän on selvä. Siinä se menee ... niinkuin menee, oppimattomilta. Eivät he paljoa tiedä eivätkä taida. Taistelu on kova... Ja niin kuluu haparoiden ja kärsien elämä, päivä päivältä. Ihmiselämä kuitenkin, kaikkea muuta kalliimpi. Parhaita kirjojakin. Ja Juutas ... rakastaapa hän toki lapsiaan, se on varma, ellei mitään muuta: ennen myy viinaa kuin jättää lapsensa kunnan vaivaisiksi. Se on kaunista, sankarillista."

"Ja Rosinalle niitä tulee yhä", sanoo Lyygia. "Tiedätkös, juuri tänä iltana hän saunassa ... pyysi apua ... ettei niitä enää tulisi. Se on julmaa! Miten minä ... olisin osannut tai voinut...! Mutta sääli minun häntä on... Ei, mutta, porsaani, meidänhän piti juoda suklaata..."

Muttinen myöntää: