Part 32

Mutta herran ruuista se kuitenkin piti huolta. Ja juoksi oikein omin jaloin kylissä ostelemassa Muttiselle munia ja kaloja, jopa varasi niitä talveksikin. Niin, Muttisen pyykinkin se pesi, ihan tosissaan: kolmesti seisoi huvilan rannassa aamusta iltaan pesupunkan ääressä, pitäen savuavaa tulta padan alla. Ja se hautoi paitsi olkapäänsä kipeiksi auringonpaisteessa kätensäkin haavoille. Se oli Rosinasta ihme ... ja hyvä. Ei tämä ihan herrastava ollut, se on totta, vaikka kuului koulutkin käyneen. Ei Rosina ollut tottunut moiseen niistä neideistä, joita oli käynyt joskus Muttisella. Ei varsinkaan hänen rouvastaan: sehän ei saanut unta koiranhaukunnalta öisin eikä kanan kaakatukselta aamuisin. Täältä mökiltä asti ne äänet häntä muka häiritsivät. Siksi, ettei hän tehnyt työtä, vaan makasi kello kymmeneen päivällä... Ja vaativakin se oli Saaralle, joka häntä vähän aikaa joutui passaamaan.

Ilkeä oli tämäkin neiti viime kesänä. Ei antanut itseään lähestyä: kerran Rosina tarjosi hänelle ystävyyden halusta täällä mökillä vastapaistettua leipää lämpimäisiksi, mutta se ei kelvannut...

Tosin neiti parin päivän kuluttua koetti selitellä Rosinalle, ettei herra anna hänen ottaa lämpimäisiä...

Eikä Rosina sitten ollut enää noille ylpeille ja heidän omasta mielestään paremmille tarjonnutkaan. Kun kerran tarjoaa, sitten suu kiinni.

Työn tekemisen ja rahalliset asiat se mokoma kyllä ymmärtää. Mutta varmaan se on yllyttänyt Muttista ahdistelemaan Käkriäistä, päästäkseen itse täällä isännöimään.

Siksipä ei Rosina ollut jaksanut pysyä menneenä talvena haukkumatta tätä neitiä vieraillekin, ketkä sattuivat Putkinotkon mökissä käymään. Yhä pahempaa odotti neidistä, jos se tänä kesänä tänne tulisi.

Mutta kuinkas kävi tänä iltana?

Minkäslainen tuo neiti nyt oli...? Ja olipa itse pompommiherrakin. Rosina odotti melkeinpä viimeistä iskua, kun herra yhtäkkiä ajoi lahteen ja joutui tuvan luokse, jonka seinät huutavat kontrahtiin vetoamista. Mutta vielä ei herra hiiskunut kontrahdista mitään, niinkuin viime syksynä.

Eikä se ollut puhunut niistä asioista myöskään Juutakselle saunassa, sen kuuli hän ohimennen mieheltään. Taikka ei liene Muttinen vielä ennättänyt, koska Juutas sanoi osanneensa kääntää asiat niistä jutuista syrjään.

Mutta herra oli antanut namusia lapsille. Hm, namusillahan ne nyt köyhien mahat täytetään. Mutta hyvä merkki sekin. Aikoihin ei ole ollut niin: namusensa pidätti herra ... kostaakseen, hihii. Mutta kuinkas Muttinen nyt muuttui tällä tavoin? Ja neiti oli ollut Rosinalle enemmän kuin ystävällinen. Epäillyt oli Rosina häntä, kun hän silitteli Repekan poskea ja kehui lasta kauniiksi.

Sitten oli Rosina kuullut neidin niityllä neuvovan Lejalle, mistä lehmät löytyvät. Pieni asia, mutta...

Ja viimein olivat Rosina ja neiti jääneet kahden kesken tupaan. Muut naiset lähtivät tekemään kylpyvastoja. Oli neiti jutellut paljonkin: minkälaista on herran talolla kaupungissa, ja että sauna se on sielläkin, vaikka se herra pitää enemmän näistä maalaissaunoista, ja muuta.

Sitten tahtoi neiti maistaa leipiä, joita Rosina silloin juuri veti uunista. Rosina sanoi, että saahan tuon vaikka koko limpun. Neiti kiitti lämpöisesti.

Eikä herrakaan ollut murahtanut, neidin hänelle näyttäessä saamaansa leipää. Käskipä neitiä siitä muka niiailemaan.

Rosinan sydän on lämminnyt. Sallittaisiinko heidän elää yhä Putkinotkossa? Jos tuon tuvan nyt tosiaan voisi hommata kuntoon. Jos Mauno ottaisi jouduttaakseen Juutasta siihen työhön! Jos he yrittäisivät, miehet, niin Muttinen kai leppyisi. Yrittäisivät sen verran, että korjailu olisi edes alulla Muttisen lähtiessä takaisin kaupunkiin, hyvänä enteenä Muttiselle.

Ja sittenpä voisi tuvan rakennuttaa loppuun vaikka vierailla, syyskuulla... Näistä uusista hommista saaduilla rahoilla.

Ne uudet hommat alkavat nyt ... viimeinkin.

Mutta tuskin ne ovat päässeet alkuun, niin nekin tuovat Rosinalle uutta huolta. Nyt vasta suuntautuu ajatus siihen, mihin ne voivat viedä: kaikenlaisiin ikäviin rettelöihin, ruununmiestenkin kanssa...

Ja häpeään ehkä.

Mutta eihän Rosina muuta voinut! Tällaisella perheellä olisi nälkään näännytty. Lapsia! Ja ne niistä, joista pitäisi apua jo lähteä, millaisia ne ovat? Älykäs ja reipasluontoinen Ananias ... kun siitä tulisi reilu mies! Mutta nyt se joutuu jo näihin hommiin avuksi. Entä Saara!

Se Saara!

Rosinan mieli myrtyy Saaraa ajatellessa. Saara oli ollut kaivelemassa hänen kaupunkinyyttiään illemmalla, äidin mennessä lypsyltä tupaan. Saara oli silloin tuvassa yksinään. Maunon Pertta ja Sanelma, joiden mukana Saara oli tullut vastoja tekemästä, seisoivat pihalla ja juttelivat Muttisen kanssa. Saara penkoi nyytistä niitä Rosinan rohtopulloja, se kun aina kaikkea kaivelee. Oli saanut käsiinsä paitsi korpinrasvoja ne tipat. Rosina oli siepannut ne häneltä pois. Mutta Saara oli sanonut, että mitä noista peittelee, kyllähän ne tietää: mitä muka tuollaisilla, ei niistä mitään apua lähde. Rosina kysyi, että mihin niistä ei lähde apua. Mutta Saara ei ollut enää vastannut. Oli vain kääntynyt selin ikkunaan, ja siinä seisonut. Eikä Rosina ollut voinut enää kysellä lisää, niin ovat tällaiset asiat ilottavia, äidin ja tyttären välillä. Ei lyhyeen tuokioon. Mutta kuitenkin tahtoi hän tietää jotain. Kuitenkin hän tiukkasi Saaraa vastaamaan, onko totta mitä Maunon Pertta sanoo, että Saara on rypenyt miesten kanssa? Saara nytkähytti pystäjä olkapäitään, ei tunnustanut mitään. Ja rupesi nyyhkyttämään.

Illan taivas paistoi keltaisena. Päivä oli kyllä mennyt Saaralta rupatellessa, mutta hiljainen ilta toi tuumimisen. Kitkeriä muistoja tervahöyrystä, jossa hän oli pitänyt lystiä sen yhden laivamiehen kanssa, mutta josta hänet oli ajettu pois. Ja sitten tuli viimekesäisestä naurusta itku. Eikä se laivamies tule ottamaan häntä, mutta vain kirjeissään latkuttaa. Saara oli tänään yrittänyt päästä teeterskaksi tavatakseen häntä satamissa, joskin myös tämän ikävän kotielämän vuoksi. Ja oli heittäytynyt sitä varten Eeli Persikan kynsiin. Mutta Lutmitvuorelta lähtiessään ei Persikka ollut luvannut mitään, se rutkale.

Nyt oli Rosina vaipua maan alle, kun Saara lopuksi sanoi, että itsehän äiti oli lähettänyt hänet sinne tervahöyryyn. Syytti Rosinaa, samalla kuin myönsi tällä syytöksellään todeksi Maunon Pertan ja muiden jutut.

Enempää ei Rosina tahtonut kuulla. Ei voinut, oli se kuultava mitä tahansa. Aavisti äidille kaikkein surullisinta ja katkerinta. Ja hän käski Saaraa nopeasti olemaan hiljaa, ettei olisi puhunut lisää, kun Juutaskin tuli tupaan. Juutas tuli etsimään papereita tupakkoihinsa. Rosina ei vastannut Juutaksen kysymykseen, mitä hän Saaralle muka motkotteli, vaan pujahti konttoriin, kantamaan pöytään illallisruokia. Pertta Kinnunen näet tahtoi syömistä.

Ja vieläkin myyttäisi Rosina Saaralla viinoja, jos se tosiaan saisi paikan oikein laivassa.

Mutta...

Niin se käy ... kohtalo kuin sallittu...! Tällaisia niistä lapsista tulee.

Ei, ei tahtoisi Rosina niitä lisää.

Hyst! Rosina, joka kuuntelee kaula pitkällä korsun takana saunalle päin ja kokoaa toisella kädellä ääntä korvaansa, erottaa, miten mummo etsii nyt kodassa keppiään. Mummo voihkailee jotain ... kenelle? Leja kuuluu antavan hänelle kepin. Ja sitten kömpii mummo kynnyksen yli puolipukimissa ja istahtaa saunan edustalla kivelle ja ähkii:

"Hoh, hoi."

Leja pyytää Maunon Pertan Sanelmaa viemään lapsia tupaan siksi aikaa, kunnes sauna raivataan yökuntoon. Ja pikku Sanelmaa käskee hän muuttamaan tuvassa Repekalle toisen mekon. Sanukka juoksee alaveräjälle ja kiipeää pihalle.

Sitten lähtee saunasta iso Sanelma, kantaen Repekkaa ja taluttaen Esteriä. Ja Maunon Perttakin röijyä päälleen pujotellen.

Kun Pertta on kadonnut aittojen taakse, pönkittää Rosina vielä läävän välikön oven, jonka edessä hän seisoi, pönkittää seipäällä eikä tuolla hirmuisella hirrellä. Ja kiiruhtaa saunalle. Sanoo kodassa Lejalle joutaneensa viimein hänkin, ja kysyy, onko se neidin selkä edes pesty.

Ja onneksi se ei olekaan vielä pesty. Leja ammentaa vettä padasta neidille, joka istuu saunassa alhaalla. Leja aikoi juuri ruveta sitä pesemään. Mutta nyt tahtookin Rosina pestä neidin. Hän sanoo, että Lejalla on muuta hommaa vielä: haettava saunaan pikku Luukas, sillä pitäähän sille Luukkaallekin kylpy, ja sitten olisi Lejan kannettava heiniäkin aitan ylisille, Maunon väelle. Ja Maunolle... Missäpä Mauno muuallakaan sitten ... nukkuu. Saara pukeutuu kodan penkillä. Häntä kehottaa Rosina lähtemään Lejan avuksi, kehottaa ystävällisesti...

Ja kun sitten Leja ja Saara ovat menneet ja Rosina on saunassa, eikä kodasta kuulu enää mitään, tahtoo hän puhua neidille, jonka pyöreää selkää hän pesee, huolellisesti ja hitaasti. Leja tuo pikku Luukkaan äidille, ja lähtee uudestaan pois. Rosina nousee lauteille ja istuu siellä, polvellaan pieni Luukas. Se ei itke, vaan ainoastaan yhkii ja katselee tyytyväisenä, miten puolin äiti häntä käänteleekin, repsuttaessaan häntä pehmeällä vastalla, asetellen vatsalleen tai selälleen. Mutta yhtäkkiä keskeyttää Rosina Luukkaan kylvettämisen ja puhkeaa itkuun. Ja kun Lyygia kysyy, mikä hänellä on, sanoo hän, lapsi laihoilla polvillaan, että hän luulee olevansa niin. Ja tämä Luukaskin on vielä niin pieni. Ja se on jälleen puutteen lisä. Ja Rosina on koettanut kaikkea... Eikä taida mikään auttaa siinä? Eikä kukaan häntä auta. Ja neiti on ollut Rosinalle niin hyvä. Ja neiti on oppinut, lukenut kirjoja...

Lyygia ymmärtää, mitä Rosina tarkoittaa.

Lyygia on lukenut: kirjanpitoa, keittokirjoja ja kauniita romaaneja.

Ja mitä hän tällaiseen? Jos hän ei saunan lämmöstä muutenkin punottaisi, niin hän punastuisi.

Oh, jos hän osaisi jotain, hän, jolla mielipahakseen ei ole lasta, kun Muttinen ei hänelle sitä onnea anna, se itsekäs ja omituisen synkkä pohjaltaan, niin hänkö tällaisia kauheita. Ja Rosinalle! Herra Jumala, Rosinahan voisi puhua pitkin koko Kenkkuinnientä ja maailmaa! Ei, ei, ei mitään, eikä hän tiedä mitään. Yleensä hän epäileekin talonpoikia: nehän puhuvat toisista ihmisistä pahaa vielä paljon enemmän kuin sivistyneet.

Rosina selittää vähän lisää.

Ei, ei ymmärrä Lyygia, mitä Rosina tarkoittaa. Alkaa lohdutella suruissaan, että minkäs sille voi. Täytyy vain ponnistaa ... elää. Silloin ei Rosinan auta muu kuin ruveta leikinlaskuun ja sanoa, että minkäs sille. Kun se Juutas onkin sellainen mörikkä ... kyntömiehen työn se osaa, hihii. Ja minkäs Rosina puolestaan luonnolleen...

Ja sitten huutaa Aapeli Lyygiaa, joka onkin menossa kotaan. Muttinen sanoo pihalta, että on jouduttava, sillä tässä saatetaan vilustua.

Lyygia pukeutuu nopeasti.

Muttinen istuu nyt tuvan portailla. Pois hän tuli pirtistä, hautomasta itseään kuuman takan kupeeseen. Siinä hän lämmitteli sen aikaa kun Käkriäinen asetteli tupakoitaan uuniin, asetteli pistäen välillä piippuunsa ja sytytellen sitä ... tulitikku räsähti ja valaisi hetkeksi hänen naamansa, jossa pienet silmät kiiltelivät syvällä koloissaan. Ja luudanvarrella uunia sorkotellen jutteli Käkriäinen tupakoiden viljelemisestä; miten ne on sonnitettava lujasti, ja miten kukkia niistä nypittävä, ja katkottava varkaita: varkaat ovat haaravesoja. Jos varkaita ei ota pois, niin silloin ei tule se ihan paras tupakka. Mutta eipä noita ole Käkriäisellä tullut tarkoin katkotuksi, kelpaavat ne hänelle tällaisetkin tupakat, varkaineen. Mutta kukat hän on nyppinyt ja poltellut piipussaan muun tupakan loppuessa. Kitkeriä ne ovat, mutta niistähän se voima lähteekin...

Ananias ja Mauno ovat istuneet aterioimassa pimeässä tuvassa, sillä lamppu on ollut saunassa. Jopi on vahtinut Luukasta, syöden leipää ja piimää.

Mutta kun Juutas viimein on mennyt pöydän ääreen, ja myöskin Malakias tullut Topin kanssa illalliselle, kietaisi Aapeli yhtäkkiä ryssänpaitansa lujemmin ympärilleen ja lähti portaille mutisten:

"Voi turkkilainen ... kuin ukkosen tappama pirunraato."

Juutas naurahti:

"Hähä."

Kyllä hän kuuli tuon Muttisen mutinan, joka oli samanlaista kuin usein ennenkin. Että Malakias ja Topi ... ja hänkin, itse Juutas. Ja hänen teki mielensä naurahtaa sitä kuullessaan takaisin, harmista. Naurahtikin jo. Mutta ei hän nyt virkkanut Muttiselle enempää. Hiljalleen ainoastaan mörähti Maunolle ja pojilleen, kun herra jo istui ulkona portailla, mörähti piimätuoppiin, josta juuri ryyppäsi, niin että kärpäsparvi pörähti siitä hänen silmilleen. Käkriäinen mörähti:

"Herrat ... niillä se on ... tuoksuva nenä."

"Porvaleilla!" virkahti Ananiaskin.

Ja sitten vilisti pieni musta Sanelma tupaan. Ja Maunon Pertan Sanelma kantoi alastoman Repekan portaille, laski hänet sylistään siihen ja käski juoksemaan sisään. Aapeli kysäisi, katsellen Repekkaa, joka teki unesta ja saunasta väsyneenä portailla itkua:

"Eikös sinun ole vilu? Oletko sinä pikkuinen poika?"

"En oo'", äännähti pikku Repekka. "Mie oon tyntymättäin talvettu."

Maunon Pertta, joka myöskin joutui mökin ovelle, sanoi:

"Mikä olet?"

Maunon Pertan Sanelma vastasi:

"Sanoi olevansa syntymästänsä salvettu."

Jopin ääni inahti hämärästä tuvasta:

"Se onkin sitten, se Repekka ... kuin mikä ... itse Ruuna-Mikko."

"Mikä?" kysyi Aapeli korviaan höristellen.

Topin ääni jatkoi Jopille:

"Tai itse olet! Itse pelkäät kukka-rroitasi ... luulet ha-rrakan vievän saunatiellä."

"Niin, kun äiti ja isommat pelottelevat!" puolustautui Jopi.

Leja pujahtaa nyt Muttisen ohitse tupaan, jonne pikku Repekka on mennyt, keikutellut. Siellä Repekka inttää Lejalta lilliä. Ja Leja pukee pikku siskoaan, juttelee siinä ohella:

"Niin ... niinhän se Jopi-parka ennen. Mutta eihän se nyt enää. Ennen kysyi, miksi ei Sanukalla ole sellaisia kuin hänellä. Niin äiti sanoi, että ne oli harakka vienyt. Ja sitten ... Jopi niitä peitteli."

Jopi sanoo:

"Niin ... mutta en minä mikä Ruuna-Mikko."

Maunon Pertta huudahtaa:

"Ruuna-Mikko! Ruuna-Mikko!"

"Mikä se on?" kysyy taas Muttinen.

"Juutaksen tuttuja, könttyrän", vastaa hänelle Maunon Pertta.

"Häh? Juutaksen?" örähtää Käkriäinen. "Joutavia ... ne sellaiset jutut. Painavat ... vanhan naulan ja ison kiven."

Aapeli utelee, ovelle tullen:

"Mi ... mikä se sellainen?"

Saarakin joutuu tupaan...

"Sille miehelle kävi helvetin hullusti!" sanoo Maunon Pertta. "Viinaa joivat, holkkivat. Toisten ukkojen kanssa humalassa! Se sen tietää, tuo Juutas. Se tietää! Se on..."

Käkriäinen örähtää jotain. Mutta sitten ei hän malta olla kertomatta. Jos Maunon Pertta sitä rupeaisi kertomaan, niin se voisi johtua sanomaan, että Juutas itsekin ... viinojen kanssa. Tarinassa näet puhutaan viinasta. Siihen ei Käkriäinen nyt tahtoisi koskettaa. Koko illan hän on sellaista juuri välttänytkin. Mutta mitään takeita ei ole Maunon Pertasta, molskaajasta. Ei, parempi on itse kertoa, etujensa mukaisesti. Ja Juutashan se osaakin tarinoida.

Käkriäinen huudahtaa:

"Mitäs sinä, Pertta, että joivat muka, holkkivat! Eivätkä holkkineet... Kun ryyppäsivät. Eikä se minun tuttujani, Pertta, se Ruuna-Mikko. Tunsivat sen muutkin, sen ukon. Niin mitenkäkö se sitten oli? Odotahan... Näin se oli."

Käkriäinen on hetken vaiti, ja naurahtaa ja kertoo:

"Heh ... yhdessä talossa siellä entisillä asuinmailla ... kestikievarin mökissä silloin oltiin... Silloin ennen. Niin yhdessä talossa isännät ryyppäsivät ... viinaa... Kun viinaa saatiin siihen aikaan polttaa, nythän sitä ei saa. Kova on laki, tiilenpäitä siitä lukemaan joutuu. Mutta ennen saivat vapaisuudessaan polttaa. Niin olivat isäntämiehet sitä keitelleet, mokomaa. Ja siinä talossa ryypänneet, pulskassa, monta vuorokautta yhteen lateriin. Meneehän siinä pää sekaisin sellaisessa, se on sellainen luokka... Niin tuota, se on sellainen aihe ... että yhdeltä isännältä oli loppunut viina. Oli juottanut vieraille omansa, oli sen talon isäntä. Ja mitenkäs hän? Hän ei kuin rehlehtieraamaan naapureilta viinaa. Sanoi toiselle, että: Anna, veikkaseni, minulle kannu viinaa. Ja että sinulla on kotonasi, mene hakemaan. -- En anna, sanoi toinen. -- Anna veikkaseni, rukoili se, jolta oli viina loppunut... Ja niin kauan rukoili, että yksi naapureista sanoi sille isännälle: Saat sitä, ja saat kaksi kannua, jos annat salvaa itsesi."

"Voi p--rrkele!" sorahuttaa Topi.

"Nii-ni!" vahvistaa Käkriäinen ja vaikenee.

Aapeli nauraa ja kysyy:

"No, entäs sitten?"

"Ja se tapahtui!" huudahtaa Juutas.

"Tapahtui?" ihmettelee Muttinen.

Käkriäinen jatkaa:

"Nii-ni: kun toinen kauan rukoili viinaansa, eivätkä toiset ensin antaneet. Mutta se lupasi heille ainoastaan toisen killunsa."

Ananias ja Maunokin nauravat. Maunon Pertta tyrskähtää.

Juutas Käkriäinen jatkaa:

"Mutta kun heidän piti rehlehtierata sitä toista ... niin puukko luiskahtikin, ja menivät molemmat. Emäntä oli ollut ruokia isännille uunista vetämässä, ja kun näki, mitä ne miehet rehlehtierasivat, killuja, niin se säikähti ja huusi. Ja sitä huutoa se lienee hänen miehensä pelästynyt, ja silloin puukko luiskahti, ja hehheh ... molemmat menivät."

Syntyy hiljaisuus. Aapeli kuuluu siunailevan ja viheltävän. Jopin kimeä ääni kysyy nyt:

"Entäs sitten?"

"Sittenkö?" vastaa Juutas Käkriäinen. "Mitäs ... sitten. Sitoivat kilkit ... ja hän sai kaksi kannua viinaa. Ja sitten ryyppäsivät."

"Se on vale", huudahtaa Maunon Pertta.

"Ka, ka! Valeko?" hokee Käkriäinen. "Kun olen itse nähnyt miehen. Tuttunsa olen. Vanha ukko, kuusissakymmenissä, elää vieläkin. Kaikki hänet tuntevat. Sanovat Ruuna-Mikoksi. Siitä se on sen nimi."

Maunon Pertta huudahtaa:

"Vale, että ... tai jos lie. Ne ryyppäsi. Ruuna-Mikko! Ruuna-Mikko! Hyi saakeli!"

Lyygia tulee tupaan, kainalossa leipä, jonka hän haki juuri aitasta. Hän kysyy, mitä Muttinen nauraa. Aapeli hirnahtelee vain.

Ja Lejan huuto kajahtaa ulkoa, ensin heikompana ja sitten kiljaisten. Leja käskee Saaraa ja Topia mukaansa niitylle, tuomaan Maunon väelle makuuheiniä. Maunon Pertta hoputtaa Saaraa, sillä hän itsekin lähtee Sanelmansa kanssa ladolle. Ja pikku Sanelma ei sano rupeavansa yksinään pentuja vartioimaan, vaan juoksee hänkin Topin ja naisten perästä ulos. Tupaan jäävät ainoastaan miehet ja pikku tytöt.

Myöskin Muttinen ja Lyygia tekevät lähtöä, sillä Aapelihan tahtoo päästä lämpimikseen kävelemään. Ja niinpä toivottavat he kaksi Käkriäisille ja Mauno Kypenäiselle hyvät yöt ja katoavat mäen töyryn taakse, Aapeli ensin ja sitten neiti kantaen lakanoita ja hyvältä tuoksuvaa leipää. Tuskin he ovat menneet tuvasta, kun Mauno työntää puukkonsa tuppeen ja sanoo:

"Nyt, Ananias ja Juutas, sitä lähdetään."

"Ja me lähdetään!" vahvistaa Ananias nousten pöydästä. "Mitäs se kello on?"

Ananias raapaisee tulta ja katsoo. Kello on kymmenen.

Pikku Jopi kysyy:

"Niin tuulaalleko lähdette? Isä ... laskekaa mukaan."

Malakiaskin sanoo verkalleen:

"Jos ... minäkin..."

Mutta silloin Mauno äännähtää:

"Sinä... Meidän Sanelma tulee mukaan, haha."

Käkriäinen hokee:

"Kyllä, kyllä lähdetään. Mitäs, Jopi ... kotiin jäät, lepäilemään. Lähdetään ... kunhan tässä ensin tupakat..."

Juutas hommailee tupakoitaan uunista.

Mauno on jo mennyt pihalle. Ananias ottaa orrelta pyssynsä. Käkriäinen pistää poskeensa mällin ja hyväilee ja lohduttelee siinä vielä pikku Repekkaa, joka tahtoo mammimaan. Ja sitten ontuilee Käkriäinenkin Ananiaksen ja Maunon perästä pihalle, jossa tuskin erottaa Ananiaksen pyssynpiippua.

Rosina tulee saunasta.

Yläaitan ovella sälyttää Mauno Juutaksen selkään suurta jauhosäkkiä. Ananias on alempana aitan edessä: sovittelee atrainta ja tulikouraa olkapäilleen. Hurja ja Jopi ovat juosseet Ananiaksen luokse. Rosina huomaa siinä Jopin. Ja hän on hyvillään, ettei Jopi ole Maunoa ja Juutasta katselemassa. Rosina pyytää Jopia menemään saunaan, vartioimaan pikku velimiestä kunnes äiti tuo sinne tyssitkin. Ja kun Jopi sanoo, että onhan saunalla mummo, niin Rosina käskee häntä. Ja äidin poika totteleekin, tosin melkeinpä itkemäisillään.

Nyt rientää Rosina yläaitalle ja supattaa Maunolle, eikö tätä voisi tehdä kuitenkin ilman Ananiasta. Mauno hymähtää vain, ja alkaa mennä Juutaksen perästä, joka tallustelee keskellä pihaa, raskaan säkin alla. Vielä varoittaa Rosina huokaisten Maunoa pitämään silmänsä auki ... ensin, kun he koluuttavat siitä tiinua läävän ovelta, ettei mummo huomaisi. Ja kehottaa sanomaan mummolle, että he menevät tuulaalle, niinkuin menevätkin.

Rosina katsoo hetken miesten menoa.

Ananiaksen hahmo vilahtaa saunan ohitse. Samoin Maunon, läävälle ja korsulle päin. Juutas painui säkkeineen rantaan.

Repekka itkee tuvassa. Se juoksee portaillekin itkemään. Rosina vie hänet sisään.

Siellä lyyhähtää Rosina lattialle pikku Repekan eteen, joka pyrkii syliin.

Malakias syö yhä, kalanruodot ratisevat hänen hampaissaan. Taivas on luoteisen puolelta samea. Kaakossa päin hohtaa kellertävä kuu.

Omaa syöntiään ei Rosina muista. Päivä on mennyt, helteineen ja puuhineen.

Aletut uudet puuhat tuovat painavaa huolta. Mutta täytyy otella.

Miksi se kana oli kuollut juuri tänään, jolloin näitä alettiin?

Ei, ei ollut neidistäkään Rosinalle apua. Ei tahtonut auttaa! Sillä kyllä se ne tietää, herrasihminen ja kouluja käynyt. Se ei tahtonut.

Ainainen epäilys ja vihakin parempia kohtaan tuikahtaa Rosinan sydämessä.

Yksin hän on tässä perheensä puolesta taistelemassa. Jos ei häntä olisi, ei apua muutakaan ... mistään. Apua näille ... hänen omalle lihalleen ja verelleen.

Yksin sallittuakin vastaan kamppailee.

Ylen hellästi vetää Rosina pikku Repekkaa syliinsä. Hyväilee tyttöä, silittelee hänen kosteaa ja tuuheaa tukkaansa, painaa suunsa hänen suukkoonsa, sokeltelee ja livertelee, sanoo kantavansa hänet mammimaan, saunaan. Sanoo Esterinkin kantavansa, toisella käsivarrellaan. Ylen hellästi huokaisee hän ja naurattelee pikku Repekalle:

"Oletko sinä ... oletko sinä äidin tyttö? Oletko sinä minun kultaiseni! Voi pikkuistani! Oletko, oletko sinä äidin pikkuinen p--eru?"

Uninen pikku Repekka ynisee puolittain iloisesti:

"En mie oo äitin pielu."

Kolmaskymmeneskuudes luku

Nyt istuu mukavuutta rakastava Muttinen huvilansa kuistilla. Korituolissa ja keskellä pehmeitä pieluksia, jotka Lyygia on sovitellut hänen ympärilleen. Onpa Aapeli sitäpaitsi kääritty paksuihin huopiin, ja villainen pipomyssy on hänellä päässä. Kello on yli puoli yksitoista. Lyygia askaroi sisällä, Aapeli on kuistilla yksinään.

Ilta tuntuu syksyiseltä. Kuu paistaa, tuolta parikymmentä vuotta sitten kasketun ahon takaa, melkein täysi, mutta himmeä kuu, keltainen ja punertava. Sitä kuuta muistuttaa suuri paperilyhtykin, joka palaa lekuttaen pöydän kohdalla kuistin katossa. Toinen paperinen lyhty, sinisillä ja keltaisilla kuvioilla koristettu, loistaa kuistin toisesta päästä. Ja näiden kahden lyhdyn välissä riippuu köynnöksenä muutamia pienempiä.

Aapeli kirjoittaa jotain. Välistä hän katselee ylös siniseen kattoon ja noihin paperilyhtyihin, ja katsellessaan hän muistaa, että tuon sinikeltaisen lyhdyn hän sai kauan sitten Lauri Falkilta. Siitä lienee yhdeksänkin vuotta. Yhdessä he olivat lyhtyjä ostamassa, tehdessään kerran talvella lähtöä tänne Putkinotkoon, viettämään kahden kesken joulua. Aapeli osti pallomaisen punaisen lyhdyn. Ja Lauri Falk hänelle lahjaksi siromman, japanilaisen ja sinikeltaisen. Näiden valossa he sitten, kun Käkriäiset olivat menneet Aapelin ja Laurin joulupuulta mökkiinsä, viettivät hiljaista iltaa pakinoiden ja lueskellen kuuman viiniglögin vieressä. Täällä ne lyhdyt olivat unohdettuina monet vuodet, huvilan ullakolla, kunnes Lyygia ne löysi. Nyt tänä iltana saivat toisia tovereita: nuo muut ja pienemmät lyhdyt. Ne jälleen ovat Aapelin rouvan varustamia häihinsä, Muttisen kaupunkilaistalossa vietettyihin... Pian ne joutuivat ullakolle, nekin ... siellä kaupungissa, lyhyen onnen jälkeen...

Eikä Lyygia, joka ne siellä näki, oikeastaan suvaitsisikaan niitä, koska hän sai tietää, kenen hankkimat ne ovat ja mitä varten... Lyygiaa sellainen harmittaa.

Mutta nehän ovat vielä aivan ehyet ja muutenkin sievät. Siksipä ei hän malttanut olla tuomatta niitä tänne, Putkinotkon iltojen iloksi... Juuri äsken pisti hän kaikkiin lyhtyihin kynttilät ja ripusti ne palamaan kuistin kattoon, ikäänkuin tuliaisjuhliin.

Eipä niitä häälyhtyjä tarvitse muistaa, jos oikein järkevästi ajattelee.