Part 3

Ei nytkään, vaikka on noita jo kaksi isoa poikaakin, toinen ihan aikamies, Malakias, Rosinan esikoinen, rakkaasti kohdeltava raiska, kun se on Luojan luoma: hömmelö, liian aikaisessa synnytyksessä siellä kievarin mökissä lienee verenvuoto sokaissut poloisen silmät, ja sitten vielä lapsentauti, riisi, vääntänyt ne kieroon, katsomaan toisen yhtäälle ja toisen toisaalle päin. Ja siinä se on tullut vika muutenkin päähän. Mutta järjestyksessä toinen pojista olisi älykäs ja pystyvä, joskin hän on heikko, köyhien ruuilla elänyt. Sen on pienestä alkaen kivistänyt usein päätä. Jopa Rosinaa hiukan huolettaa, eikö siinä komotuksessa ole vähän muutakin, nykyään: että se oppii makailemaan, Ananias, niinkuin isänsäkin, oppii sellaisesta esimerkistä, ja opettelee... Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.

Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin.

Ja varsinkaan pahoilla ilmoilla ei se tahtoisi vääntäytyä ulos, tuskin niille asioillekaan. Ei, makaa, röhöttää silloin kuukausittain. Niinkuin karhu talvella. Ei muuta kuin makaa sikeässä unessa... Aivan kuin horroksissa. Sellaisina aikoina etenkin, jolloin on ruokaa perheelle, muutamaksi viikoksi, sillä kauankos sitä kerrallaan riittää. Jos mies on makaamisen tuulella, saa Rosina juosta lainaamassa ja anelemassa mökeistä ja taloista.

Tai kun Juutas Käkriäinen milloin valvoo, niin hän naureskelee vain ja rallattaakin väliin, örisee. Ja sanoo, että onhan nyt talossa jauhoja. Ja onhan kuoppa täynnä perunoita. Sellainen on hän enimmäkseen, milloin päivä paistaa, ja milloin mökissä on ruokaa.

Mutta kun sitten huoli lähestyy, ja kauankos se on lähestymättä, sillä säkki jauhoja viikossa menee tällaisen lapsilauman suuhun, niin on Juutaksen hiton vaikeaa päästä hommaamisen alkuun, uutta sapuskaa hankkimaan. Eikä hän usein pääsekään. Yhä se vain istuu, sängystä penkille kohonneena, jöröttää piippu leukapielessä, jos on mitä polttaa. Tupakatkin nimittäin unohtuvat joskus hakkaamatta. Silloin se työntää niitä poskeensa hakkaamattomina, ja syljeskelee kinaa suupielestään, ja alkaa hiljaa murista. Niinkuin karhu se mormottaa. Ja usein se siinä kiihtyy. Ja kaikki on siitä silloin pahaa. Mormotettavia omat hommat, ja koko maailmankin hommat. Sellaisella tuurilla ollessaan odottaa se Putkinotkoon Rosinan veljeä, Maunoa. Maunon olisi muka tuotava hänelle aviisi, "Työmies", jota Juutas sitten lueskelisi, vaikka se luku käy siltä niin vaivalloisesti. Ja pahat ovat hänestä sitten valtakunnat, ja Turkin sodat, ja kaikki. Niinkuin se maailma nyt siitä paranisi ... nuo naapurit, rikkaat porhot, joilla ei ole hätää tässä maailmassa! Mutta Juutas motkottaa, ja paneiksen sitten ehkä vielä makaamaan, sen viikkokauden istuskeltuaan. Ei valitse itselleen edes makuusijaa, vaan heittäiksen rahille ja alkaa kuorsata siinä. Eikä viitsi ottaa lakkiakaan päästänsä. Niin, ei suostu silloin muuttamaan paitaansa, sellaisella makaamisen kaudella, vaan tahtoo pitää samaa paitaa pesemättä puoli vuotta. On kuin mikäkin jänis, joka vaihtaa karvaa kahdesti vuodessa. Ja Juutas suuttuu, jos tohtii sanoa hänelle jotain esimerkiksi paidasta. Hän ärähtää, ettei ole tarpeen paitaa muuttaa, päältään repiä: kelpaa se tällaiselle ihmiselle aina sama paita. Köyhälle, muka.

Mutta jos se pääsee alkuun, niin on se iloinenkin. Pellolta kuuluu silloin yöllä möreä hyräily. Ja Rosinan mieli tulee hyväksi, sillä Juutas on taas ahkera. Ja joskus kajahtaa ahkeroivan suusta vakojen ja kiviraunioiden välistä kimeä vihellyskin. Mutta eipä se aina pääse alkuun sittenkään, kun on jo alkuun päässyt. Tässä äskenkin sai Rosina hänet lähtemään lääniin ... viinoilla täytettyine pulloineen, kun hänestä ei muuhunkaan ollut. Ja lähtiessään kehui Juutas joutuvansa takaisin jo päivän, parin kuluttua, tulevansa täydet jauhosäkit ja rahaa mukanaan. Mutta kuinkas kävi?

Juutas ajeli partansa, joka oli mörötyspäällä ollessa kasvanut jo niin pitkäksi, ettei silmiä sen sisästä näkynyt, ja harjoitteli kipeää jalkaansa astelemaan notkeammin, ettei häntä kylillä tunnettaisi liikkaavaksi Juutas Käkriäiseksi. Ja sitten Käkriäinen pukeutui parempiinsa. Ja kehotti poikia hakemaan metsästä kiiruusti hevosen. Hevosta odotellessa hän itse söi. Sitten hän kapusi hevosen selkään ja ratsasti Putkinotkosta kuin kuningas, viinakontti selässä. Ananias saattoi häntä kylän ja valtamaantien haaraan, jossa Käkriäisen ajokärrit ovat Sinikanteleen mökin vajassa. Sellainen oli alku. Mutta kaksi viikkoa se sillä matkalla viipyi.

Missä lienee ollut. Kai se oli ajanut johonkin mökkiin, samoin kuin viime joulukuussakin, mentyään hakemaan lapikkaitaan suutarista. Silläkin hakumatkalla viipyi hevosineen viikon. Istahti Sinikanteleen mökkiin, sanoi olevansa kiireissään, ja sitten rupesi siinä turpaansa pieksämään, kehumaan, miten täällä Putkinotkossa eletään hyvästi, miten on suuret karjat, ja oivalliset asumukset, hihii. Ja ennustamaan ihmisille maailman asioita: kuinka muka käy vielä sille jollekin Turkin vai minkä lienee keisarille, josta sanovat aviisien tietävän, mitä tiennevät. Ja kuinka käy koko maailmalle. Siinä se Juutaspoloinen istui koko sen päivän, syömättä ... ihmisten naurettavana. Ja kun sitten viimein otti ne lapikkaansa, niin eipäs ajanut kotiin, vaan oli nähty seuraavana päivänä vielä hevosellaan toisessa kylässä. Niin se ajoi, lupitti. Mökeissä ja taloissa. Istui tarinoimassa. Osteli vähillä penneillään ruokaa, tai lienee saanut ilmaiseksikin, ei edes hävennyt ottaa. Taikka näki nälkää sen viikon. Ajoi, lupitti. Sellainen se on, lupittaja. Lupittaja mennä lupittaa...

Mutta tällä viimeisellä viinamatkalla: olihan se toki silloin myynyt viinat. Ja niillä rahoilla tässä nyt taas eletty.

Ne rahat kuitenkin jo loppuvat. Ja viinatkin ovat talosta loppuneet. Rosina menee kaupungista hakemaan Mauno-veljeltään viinojakin, pannakseen Juutaksen jälleen myymään ... ellei saa häntä parempaankin ansioon.

Sillä eipä Juutaksesta ole edes noutamaan viinoja kaupungista, nyt, kun hänellä on yhä se torkkumisaikansa. Siitä torkkumisesta täytyisi se toki vanutella hereilleen, koska viimeisessä jauhosäkissäkin on enää vain pohjassa syömistä.

Aina on Rosinan elämä ollut tällaista Juutaksen hereilleen vanuttamista. Sama on Juutas ollut ikänsä. Eikä sille nyt mitään voi, ei tosiaan ... ilman pyssyä varsinkaan, hihii! Melkein yksinään on Rosinan heiluttava, kestettävä ja keksittävä keinot.

Sillä hän ei nyt ole se ihminen, joka panee penikkansa vaivaistaloon taikka huudolle ja eroaa heistä, omasta verestään ja lihastaan. Erota penikoistaan! Kissakin toki tappelee pennuistaan, vaikka onkin luontokappale.

Ei Rosina ole päästänyt heitä kylille palvelukseenkaan, joskin niitä on täällä kotona niin paljon. Minkäs niille ... kun niitä tulee... Tulee köyhille. Jumala köyhiä muistaa...

Tätä ajatustaan Jumalasta Rosina kuitenkin hätkähtää, sillä hän pelkää Jumalaa, pelkää pahemmin kuin enteitä ja taikamaisia ennustuksia.

Ei, rakkaitahan ovat lapset, Jumalan lahjat.

Mutta kun niitä tulee niin paljon, että sen taakan alle nääntyy! Ja nälkä uhkaa.

Onpa hän koettanut, ettei niitä tulisikaan. On kysellyt neuvoa Sinikanteleen akalta ja Mauno-veljen Pertalta. Mutta Sinikanteleen akka on puhunut ainoastaan niistä tipoista, jotka ... eivät auta. Ja kuitenkin aikoo Rosina niitä tänäänkin kaupungista ostaa!

Sillä taaskin tuntee hän niinkuin hän olisi sinnepäin. Hän huokaisee.

Ja ne Maunon Pertan neuvot ovat nyt sellaisia, että Rosinaa sekä naurattaa että iljettää!

Pitää vain niitä tippoja taas!

Mihinkäs tässä muuten jouduttaisiin? Lapset! Palvelukseen ... siihen rääkkiin kun hän ei lapsiaan pane! Emäntiä taikka jopa rikkaita rouvia passaamaan, jotka ilkeävät kannattaa piialla pellolle vetensäkin, pyttyyn lotisuttamansa, niin emännät kuin hyvätkin rouvat. Jos ei juuri se emäntä, jota Rosina oli nuorena tyttönä palvelemassa, saaden raataa aamusta iltaan laiskalle, pöyhkeälle ja lihavalle emännälle, rikastuttaa rikasta, niin kyllä sen sijaan toiset. Sellaisetkin, jotka ovat kaukana rouvasta, koska eivät osaa edes ruotsiakaan, niinkuin on Matti Muikkusen akka, jolle Rosina erehtyi toissa vuonna antamaan Saaran palvelukseen. Mutta heti otti hän Saaran Aina Kustava Muikkuselta pois, kun tyttö valitti sellaista orjana olemista. Mitä on sitten tuo Matti Muikkusen akka, jolle toisen pitäisi kantaa pyttyjä ja punttuja? Ihmisen lihaa se on niinkuin hänkin, Rosina Käkriäinen. Mutta köyhemmän pitäisi sellaisia passailla. Ei, niihin koiranketjuihin ei Rosinan pentuja kahlita, tarjotkoot hänelle heistä mitä tahansa. Ja pilkatkoot, että hän laskee Saaran mieluummin vaikka halkolotjaan kuin antaa hänet herrastaloihinkaan.

Ja olihan sillä Saaran lotjaan laskemisella toinenkin tarkoituksensa, jota ilkeät ja irvistelijät eivät tiedäkään: Saara oli tervahöyryssä Pietarin-matkoillaan toki kaupinnut viinaa. Kunnes päämiehet ajoivat tytön lotjasta pois.

Miksi ne ajoivat?

Rosinan sydäntä kouristaa ajatella, että jos sille tytölle olisi siellä, yksinään lotjamiesten joukossa, tapahtunut jotain, vaikka se sanoo ainoastaan joutuneensa kiinni viinoista. Mutta ei Rosina vielä ainakaan ole mitään erikoista Saarassa jaksanut huomata.

Nyt se Saara makaa täällä. Makaa aina. Vaikka on lähes aikaihminen. Makaa niinkuin muutkin, isommat ja kipeämmät, Malakias ja Ananias. Sillä mitäpä nuoremmista: jos heillä onkin kakkaraa niukemmalta, niin onhan unta viljemmältä. Mutta Saaran pitäisi liehua, ja Ananiaksenkin koettaa, vaikka vähän koskisikin päähän... Liehua niinkuin Rosina itsekin liehuu. Kun ovat saaneet pieninä maata, eikä ole tarvinnut ketään palvella, niinkuin hänen.

Sellaisiako heistä tuleekin, huonoja ja köntyksiä?

Mutta ihmekös se, kun ovat nämä tekoaineet Rosinalla olleet tällaiset, tuo Juutas-raiska. Lupittaja se on, ja lupittaa.

Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Jo matkalla pappilaan, tällä samalla tammalla, jonka Juutas oli hankkinut siihen aikaan ja joka on heillä yhä vieläkin, niin, matkalla vihille Juutaksen solmuiset nuoraohjakset katkesivat keskellä maantietä. Ja se oli sitonut niitä puolen tuntia. Ja kun oli ajettu uudestaan, niin rahkeet repesivät ... ikäänkuin se olisi ollut mikä enne. Eikä siitä matkasta tahtonut mitään tulla. Mutta mikä lienee silloin ollut Rosinalla: Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niinkuin lapsi. Ja oli paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan. Ja Rosinaa oli niin säälittänyt, tuo lupittaja, jolle oli lupautunut. Ja lapsistahan se pitääkin. Ja luja se on kuin karhu työssä ... jos se vain milloin rupeaisi työhön.

Rosina juoksee mäkiä ylös ja notkelmia alas, sananjalkaisia laaksoja ja päivänpaisteessa lämpiäviä kankaita. Joskus hän seisahtuu ja huutaa lehmiään.

Ja sitten kajahtaakin Yömin ammuminen, harmaan ja louhisen kummun takaa. Siellä on toki Yömi, siellä on koko karja. Rosina huudahtaa lehmilleen:

"Mikäs teitä täällä pidättää ... kun ette kuule huutojakaan? Ja kun ei edes Poika, vielä maitojuomat muistava, kuljeta toisia kotiin. Mutta kah, toisetpa sillä onkin haluttavat. Älä yritä ... kun se Jertta ei kerran anna."

Hetken katselee Rosina Poikaansa, nuorta ja mustanruskeaa härkää, telmivää ja kähärätukkaista. Siinä vilahtaa hänen otsassaan lystikäs ajatus, että sehän se oli tähän hänenkin elämäänsä syynä, ettei hän silloin, kun Käkriäinen pyrki hänen kupeelleen, ollut antanut. Mitä kummaa? Herra siunatkoon! Äitinsäkin tähden, joka oli tehnyt ensimmäisen lapsensa, Mauno-veljen, ennen häitä, oli Rosina päättänyt, ettei hän anna, ei anna ennen häitä. Sillä pitikö nyt sitten koko suvun mennä alamäkeen? Mutta sen päätöksen tähden hän sitten lienee ollut kuin metso soitimella, näkemätön, hihii. Ja nyt ... on niitä huolia.

"Jertta, Palmu, Yömi, Juotikki! Pois kotiin, noo-o!"

Seitsemäs luku

Aurinko lämmittää. Leppien lehdet kiiltävät. Koivujen lehdistä kimpoaa säteitä aivan kuin kastepisaroista.

Taivaalla on ainoastaan muutamia pilvenhaituvia. Ilmanranta punertaa.

Kaste herahtaa Rosinan hameenhelmoista selvänä vetenä, polviin ulottuvassa ruohossa. Jalkoja jäykistää ja varpaat tulevat punaisiksi. Tuolla metsäniityllä, jonka kulmauksesta Putkinotkon lampi kiiltelee, sillä Rosina on tuonut karjansa jo vierailta alueilta pois, haihtuvat usvat, leijuen niin ohuina, että niitty pääsee kuultamaan usvapeitteen läpi. Mutta vielä näyttävät niityn takana metsä ja puut pelkältä utuiselta seinältä ja varjoilta, joista ei erota lehteä eikä oksaa.

Koivut selvenevät usvasta latvapuoliltaan yhä enemmän, niinkuin mitkä haamut. Jo kuumottaa heinälatokin harmaan aidan vierestä.

Paikoin on niityllä vieläkin vaaleampaa kuin usva. Se on kuin kuuraa tai lunta: niittyvillat siellä kukkivat.

Tuossa lepikossa on oksissa leppäkerppuja, lasten pari viikkoa sitten tekemiä.

Mutta sitten kiintyvät Rosinan ajatukset hienossa aamutuulessa välkähtelevään ruispeltoon, joka on lähellä Putkinotkon riihtä. Lehmien kellot kalisevat ja helisevät, ja yksi pömpöttää epätasaisesti: Yömin kello, tuon vanhan lehmän kömpiessä ryteikössä rinteen alla.

Se pelto on pieni, ja ikäänkuin kolmikolkkainen, uusin niistä kaistaleista, mitä Juutas on Putkinotkossa ollessaan avannut lisää sen viljelyksiin. Innokkaasti ja mielihyvällä katselee Rosina sitä, hänen ja hänen omiensa elatuksen antajaa. Usein on hän muistanut sitä, toissa keväästä asti, jolloin se kaskettiin. Ja varsinkin viime syksystä, jolloin se kylvettiin ja kynnettiin. On ollut toivova ja utelias siitä, on tarkannut keväällä sen oraita ja nyt kesällä leivän paisumista siinä. Hyvä onkin nyt vilja kallionkolossa. Kun ei vain pouta sitä polttelisi.

Mutta samalla sekaantuu siihen pellon mieluiseen ajatteluun katkeruus ja kiukku, ettei se pelto, joka on heidän, Putkinotkon mökin asukkaiden, raivaama ja reuhtoma, ole oikein pohjiaan myöten hänen eikä heidän. Se katkeruus on kurkussa kuin suola. Ja se panee Rosinan puremaan leukaluunsa yhteen. Pohjiaan myöten heidän, oikein oma. Sillä sellaisena oli Rosinakin oppinut pitämään vuosien kuluessa Putkinotkoa.

Mistä syystä?

Siksi, että Muttinen oli tosiaan luvannut heille oman palstan, jos... Eikä Muttinen alkuvuosina sekaantunut tilan asioihin. Ja hän on rikas: herra ... mikäs sellaisella hätänä. Ja tosiaan se Juutakselle lupasi, jos Juutas... Mutta Juutas ... että sen juuttaan pitääkin olla sellainen! Ettei ole korjannut tupaa, vaikka Rosina olisi kuinka hoputtanut. Kun ei kerran herrojen sovi sen vertaa kustantaa. Eikä Juutas ollut rakennellut aitoja, eikä varustanut talveksi puita kartanolle, vaan kaatanut tuoreeltaan talvella metsästä. Ja siitäkin on Muttinen vihoissaan, nuuskittuaan viimein mokomastakin selvän. Eipä silti, ettei täällä olisi puita polttaa tuoreeltaankin, vaikka paremmathan ne kesällä tehdyt ja kuivatut puut olisivat. Mutta eihän tuo nyt paljon repisi Muttisen kukkaroa, rikkaan miehen...

Ja siitähän se vuosien takainen ja yhä tiukkeneva silmälläpito pääsi alkamaan, ettei tuon Juutaksen passannut hoidella Muttisen omenapuita; olisi noille nyt hennonut paiskata mutaa ja sontaa yli korvien, mokomille koristuksille, jos se nyt muka oli ehtona. Mutta eipä Rosinakaan saattanut ensin ymmärtää sellaista niin vakavasti, lauhkean Muttisen puolelta. Ja kun sitten alkoi ymmärtää, niin Juutastako silloin olisi saanut hommaan! Muttinen oli Juutasta käskenyt, eikä Juutasta saa käskyllä mihinkään. Kuta enemmän Muttinen oli ruvennut komentelemaan, sitä enemmän oli Juutakselta mennyt aikaa jurnottaessaan sitä komentelemista vastaan. Ja kun hänen nyt viimein on täytynyt taipua, ensin kiviaitaa tekemään ja sitten asuntoaan korjaamaan, niin nyt on jo liian myöhäistä: Muttiselta ei heltiä lahjapalstaa. Ja korjaileminen ja rakentelu on Rosinastakin nyt melkoisen katkeraa. Vierasta maata hurja hoitakoon! Siinä on Juutaskin oikeassa... Pitää sitä kuitenkin hoitaa sen verran, että leipänsä saa. Viisitoista vuotta on heillä nyt vielä oikeus olla Putkinotkossa tämän kontrahdin nojalla. Kontrahti on yhtä helppo kuin ennenkin. Mutta sittenkin ... tämä ei vain ole omaa maata.

Rosinan mustien hiusten reunaama otsa laskeutuu ryppyihin ja huulet työntyvät vihaisesti törölleen, kun hän katsahtaa nyt tuonne uudelle ruispellollekin. Tekemättä olisi sekin tainnut saada jäädä ... jos he joutuvat tästä pois. Kun ei Juutas ole vieläkään nurkkiaan paikkaillut.

Miksi pitää maailmassa olla rikkaita ja köyhiä?

Ja ei, ei kelpaa rikkaan antaa köyhälle! Kaikesta täytyy olla vastineena passailu.

Tuossa on polun poikki maassa puu, aikamoinen koivu, jonakin talvena polttopuuksi kaadettu ja metsään unohdettu. Siihen se mätänee. Mädätköönpä jos! Mädätkööt kaikki puut! Jotain iloa tuosta lupittamisestakin on.

Ja siitä, että on edes älytty ruveta myymään viinaa. Kun Juutas on kerran sellainen, ettei hänestä ole jörötystuulella kotona hommiin ja kun hän sitäpaitsi unohtuu muutenkin kylille kuljeskelemaan, koska haluaa olla joko ihan yksinään tahi pakinoida vieraiden ihmisten kanssa, niin onpahan niistä joutoajoista ja kylillä istumisista ollut se hyöty, että hän on myynyt sitä. Veli Mauno sen ajatuksen Rosinalle antoi viisi, kuusi vuotta sitten. Ja Rosinan avulla sai hän kuin saikin Juutaksen vanutetuksi valveille sitä ajatusta toteuttamaan.

Mauno Kypenäinen onkin toki mies ja sen verran Rosinan verta, vaikka lieneekin jollain tavoin tullut vikaan, ennen häitäkin kun on tehty. Laiskanpuoleinen on Mauno. Mutta mies se on sen verran, että evästä se osaa omilleen hankkia, vaikka asuukin siinä kaupungin etukylässä, jota sanotaan Mesopotamiaksi: rikkaammat sanovat sen köyhien eläjien tähden. Sellainen on Mauno, ettei rupea raatamaan isännille heidän määräämistään ja usein pilkkahuokeista päiväpalkoista vuokramaksuja asumuksistaan. Ja siksi ajavat rikkaat hänet mökeistään muualle, tuskin hän on ennättänyt niihin asettua. Mutta Potamian maiden omistaja on toista, ei se kiristä köyhiä. Ja sieltä saa Mauno viinaa; sitä kuljetetaan sinne, ja siellä sitä keitetäänkin joskus. Mauno on antanut sitä Käkriäiselle myytäväksi. Ja hän myy sitä itsekin, se pitkänhuiskea Mauno. Mikäs tässä maailmassa, ettei köyhä saisi sitä myydä! Myyväthän herrat itsekin. Hotelliherrat kaupungissa, juottavat herroille ja talonpojille! Ja rikastuvat: monen maajussin mannut niillä on taskussaan. Sellaisista laeista, ettei köyhempi saisi ansaita sillä, millä toinenkin, ei Maunon tosiaan tarvitsekaan olla tuonaan. Eikä se ole. Vinttasipa se tässä takavuosina kelpo lailla kuonoon sitä poliisin-ketaletta, joka tunkeusi kaivelemaan viinaputeleita hänen housunkauluksensa alta, vinttasi, ja pantiin sitten vedelle ja leivälle linnaan. Niin hyvästi vinttasi. Mutta pilkatkootpa ihmiset Maunoa viinarokariksi ja kunniansa muka menettäneeksi, viisipä sellaisista kunnioista...!

Ja alkavat ne jo pilkata Juutastakin. Nuuskivat nokkaansa kaikki hänen kuljeskelunsa. Ne kadehtivat ... vaivaisemmat ... kun Juutas on toki jotain osannut hankkia: nämä lehmätkin on saatu sillä tavoin karttumaan. Ennen veivät ryöstäjä tai manuuttaja aina heidän maidonantajansa. Ruununmies otti ruunulle, kun heillä ei ollut työntää rahaa sille ihmeen imijälle, tai menivät lehmät sitten ihmisille veloista. Mutta nyt on useampiakin lehmiä, ja nuori härkäkin on, Poika. Ja lampaita on. Ja pitäisi ostaa uusi hevonen.

Eikähän tuota Juutasta ole saatu kylillä viinanmyynnistä kiinni, niin viisas se on, kun rupeaa hommaamaan. Ja täällä kotona on Rosina, joka osaa kätkeä lekkerit ja putelit. Vähänkös täällä metsissä on louhenkoloja! Ja isommat lapsetkin ymmärtävät lennättää piiloon, niin etteivät poliisit tapaa mitään, jos tulevat, kuten pari kertaa ovat tulleet. Eivätkä edes penikatkaan, ne heistä, jotka puhuvat, virka poliiseille sanaakaan, vaan käsittävät ihan kuin vaistosta, miten se on vaarallista. Se heissä toki on Rosina Kypenäisen ja isänsäkin älyä.

Eivätkä nuo ostajat liene tämän viinan tähden toisiaan verille pieksäneet. Kaupungissa hotellissa taitavat pahemmin juoda ja tapella. Ja etäälle se viina on mennytkin enimmäkseen, toisiin pitäjiinkin. Varsinkin runsaimman edun tuottanut minne lienee mennyt, Pietariin, Saaran mukana. Mennyt ... kuka tietää vaikka rohdoiksikin.

Mutta nyt ne niistä lähteneet pennit loppuvat. Ja vielä enemmän voisi saada toisella tavalla!

Ei kannata tonkia toisen mäkeä muuta kuin sen verran, että ... lapset edes oppisivat työhön.

Rosina on jo koettanut monta kertaa hyvin varovasti haastella Juutakselle, kuinka se viinahomma nyt olisi järjestettävä. Mutta Juutas ei ole suostunut, vaikka Rosina on koettanut olla puheissaan arka ja herkkä. Pelänneekö Juutas sitä uutta tapaa, kun toinen sitä ehdottaa? Tai hän ei ole siihen vielä ennättänyt selvitä.

Mutta mistä tässä nyt tulee leipä suuhun? Ja toista se on se helpommalla saatu leipä: ikäänkuin makeampaa. Se sallii syödä säästelemättä itseään. Joskin on paha syödä sitäkin kevytmielisesti, niinkuin Juutas-parka ensi kerran tällaisia helpolla hellinneitä rahoja. Riemuissaan toi hän silloin paljon kotiin vehnäsiä, joita rikkaiden pöydillä on. Ja yhtäkkiä, paljon syötyään, ennenkuin Rosina aavistikaan, käänsi hän iloissaan yhden korvapuustin alleen tuolille, ja, Herra hyvästi siunatkoon, ampui siihen takalistollaan, nauroi hyvillään. Se oli paha, josta Rosina torui niinkuin enteestä: ei tässä tiedä, mitä vielä saa syödä...

Eikä tiedä, kuinka käy lopulta sen uuden hommankaan, jonka Rosina aikoo tänään panna toimeen Maunon avulla, jos tapaa Maunon kotona.

Pääskysen pesäkin putosi toissa viikolla läävän orren alta. Mikähän sen olisi pudottanut?

Kahdeksas luku

Mutta nyt on Putkinotkon pihalla ääntä ja liikettä. Perheestä on osa kömpinyt saunasta sinne. Ja pikku Repekka, lähinnä nuorin lapsi, tanssii pihan kaltevalla rinteellä, saunakukkien reunustamalla polulla. Tanssii, tepastelee ja hyppii alkavan elämän kuohuvasta ilosta ja auringonpaisteen onnesta, paljain ja pyörein pikku jaloin. Ja nauraa kirkkain äänin. Livertää kuin kiuru taivaalla. Ja laulaa, laulaa.

On lämmintä, onpa kuumakin eräistä. Hurja on venähtänyt portaitten varjoon, joilla mummo istuu. Silloin tällöin pistää Hurja jo kielensä ulos suusta, punaisen kuin kukonheltta. Missä lieneekin ollut Hurja juoksemassa.

Hauskaa on mummosta nähdä viattoman lapsen iloitsevan ja hyppivän.

Repekka hyppii melkein alasti, sillä hänellä on päällään ainoastaan paita, jossa ei ole juuri laisinkaan etupuolta: navan kohdalta asti on etummainen helma revennyt pois. Veikeästi ja tyytyväisenä kellistelee tyttö paljasta ja päivettynyttä vatsaansa. Mutta takana keikkuu helma vielä melkein kokonaisena.

Nyt pysähdyttää pieni Repekka tepastelevan tanssinsa, ja keskeyttäen laulunsa hän hengähtää hetkisen. Seisahtuu päivänpaisteessa istuvan mummon eteen ja tirkistelee mummoon tukkansa läpi, joka riippuu pitkänä hänen kasvoillaan, kätkien silmät niinkuin mikä esirippu, joten ne kiiluvat hapsien lomista, Repekan ruskeat ja välkkyvät silmät. Ja mummolle veikeiltyään nauraa Repekka jälleen katketakseen.

Sitten alkaa hän taas tanssia ja laulaa uutta laulua.

Ensimmäisenä mummon ja pienimmän veikon jälkeen heräsi hän saunassa. Äkäili hiukan. Ja rupesi sitten tiukkaamaan lilliä Lejalta, joka samassa kavahti istualleen lavon penkiltä. Lillin eli lypsymaidon asemasta lupasikin Leja hänelle voilevän, sillä eihän Yömikään vielä ollut tullut kotiin. Leja askaroi nyt tuvassa kahvia keittämässä. Ja Repekalla on voileipä kädessä, ja hän on kirkastunut ja iloinen. Leja oli nostanut hänet kujasta ruohoiselle pihatantereelle, ettei pässi puskisi häntä. Sillä kun pojat heräsivät ja tulivat ulos saunasta, rupesivat ne härnäämään pässiä. Repekka tirkisteli pihalle nostettuna ensin aurinkoon. Ja sitten alkoi hän päivät pitkät kestävän laulelunsa. Hän lauloi lapsen kielellä, joka ei osaa vielä sanoa s:ää:

"Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää...!"