Part 29

Malakias kantaa saunaan sylillisen puita, Topi hakkaa toisia saunan edessä. Verkalleen ja ähkien työntelee Malakias sitten vankkoja oksia kiukaan alle. Muttisen Aapeli kysyy, mitenkäs Malakiaksen käärmeet nyt? Ja Malakias sanoo, että hänen sisässään polttelee, ja janottaa: jokaisesta lähteestä hän on vettä juonut, lotkuttanut. Hän istahtaa lauteiden alimmalle portaalle ja erehtyy taas innostumaan:

"Mutta jos olisi sitä ... korvenvoimaa nyt... Niin eiköhän jano lähtisi..."

Topi tulee eteiseen, kantaa saunaan sellaisen kasan leppien ja haapojen rankoja, ettei hänen päätänsä näy niiden takaa. Ne paiskaa hän permannolle, ja katselee ympärilleen ja huudahtaa:

"Kah, vielähän se Muttinenkin on täällä! Tupakka tuikkaa leuassa... Mitäs pentujen puista ... nyt sen vasta pitää r-roihuta."

Topi tarttuu paksuimpaan rungoista ja työntää sen kiukaan alle. Täyttääpä kiilaamalla koko uunin, ja istahtaa sitten kynnykselle. Siinä raapii Topi jalkoteriään, noita mustia ja paksunahkaisia, joista tavallisesti veri raapiessa tirskahtelee. Ja Jopi katselee Muttiseen kummallisesti.

Hän näkee Muttisen käännähtelevän levottomasti penkillä.

Viimein kysyy Topi:

"Mitäs te siinä pyö-rritte?"

"Mitenkä niin?" kysyy Muttisen Aapeli.

Topi naurahtaa, mutta ei vastaa. Hän tirkistelee iloisin silmin. Tulee yhä hämärämpi, sillä uuniin työnnetyt puutkaan eivät ole vielä syttyneet ja ne peittävät hiilustan hohteen.

Malakias laususkelee yhä jotain viinasta: kuinka hyvää se vain olisi taudissa ... missä tahansa. Ja ruokalystin se antaa. Nälkäkin veisaa jälleen kurria Malakiaksen mahassa. Mutta kun Aapeli kysyy, mistäpä tuota saisi, sitä, niin ei Malakias vastaa. Ei vaikka Muttinen lupaisi kustantaa Malakiaksen kipeyteen ryypyn, jos tietäisi, missä sitä olisi.

"Tiedänpä minä, missä sitä olisi", sanoo Topi.

Aapeli kysyy, että missä. Ja Topi sanoo:

"Eiköhän tuota liene ... her-rra Muttisella."

Topin leveä ja naurava suu ammottaa hämärästä.

"Vai minulla!" huudahtaa Aapeli. "Niinkö luulet! Voi turkkilainen! Ja ... minunko olisi pitänyt tuoda rohtoa Malakiakselle. No, ehkäpä sinä puhut jullilleen? Mutta mitäs sinä, Topi, tirskut?"

"En minä sitä tir-rsku", vastaa Topi. "Tir-rskun, kun katselen teitä."

"Minua? Mitä?" ällistelee Muttinen.

Topi vastaa:

"Kun te kyhnyttelette ja r-raavitte itseänne."

Se on totista totta: Muttinen ei ole ajatuksissaan sitä huomannut, että hän on alkanut käännellä itseään ja liikahdella syrjältä toiselle. Nyt hän huudahtaa:

"Mikä... Onko tässä jotain?"

"On siinä!" vakuuttaa Topi. "Siinä on lutikoita."

"Lutikoita!" ääntää Muttinen ja nousee nopeasti penkiltä. "Kuinkas niitä! Ja mikset sitä ennen sanonut."

Topi nauraa pienet silmät melkein ummessa, nauraa herralle, joka törmää ulos. Malakias urahtaa saunasta verkalleen:

"Onhan niitä ... kun täällä asutaan."

Herra riisuu kodassa paitansa ja tarkastelee sitä. Olipa niitä...! Onhan suomalaisissa lutikoita. Nyt ravistelee hän ne ovesta lastukolle, ja ottaapa jalasta virsunsakin. Puhisee:

"Sukatkin täynnä. Ja housut ... turkkilaisia."

"Ruuniaivinaiset!" tirskuu Topi.

"Niin, sinä... Ja te olette asuneet täällä koko kesän? Kaikki?" ihmettelee Aapeli.

Topi ei voi naurultaankaan vastata. Hän nauraa melkein äänettömästi, silmät litteinä. Suu ammottaa oven kamanaa kohti, ja vähän väliä hän purskahtaa äänekkääseen nauruun. Hän muistaa, miten Muttinen äsken kääntelehti. Ja sitten hän muistaa, kuinka herra muutamanakin kesänä kääntelehti samalla tavoin lammen rannalla. Oli mennyt ongelle ja asettunut seisomaan sille paikalle, jossa rotakollaa pidetään ja jossa on keltiäisiä. Paljasjaloin hän siinä seisoi ja onki. Ja alkoi hangata toisella jalalla toista nilkkaansa. Topi oli silloin katsellut ja nauranut niinkuin nytkin. Aapeli oli alkanut kyhnyttää itseään, ja viimein huomannut ne polttavat muurahaiset. Silloin oli Topi purskahtanut äänekkääseen nauruun, ja sanonut, että ne olivat keltiäisiä. Samalla tavalla ravisteli Aapeli tässäkin itseään.

Vasta sitten kun Muttinen on jälleen pukeutunut ja seisoo kodassa ja Malakias on selitellyt hänelle, että kaipa he asuvat talvenkin saunassa, koska täällä on lämmintä kuin käenpesässä, rauhoittuu Topi ja arvelee:

"Eivät ne pure muuta kuin ennen nukkumista. Ja enopa tuo onkin tullut tänne ... sitä varten, että tupa korjataan. Isä ei ... ole joutanut, sillä on työtä ... r-repimistä..."

"Repimistä?" ihmettelee Muttinen.

"Niin", vastaa Topi. "On sitä... Voi pi-rru! Apulaisia pitäisi olla ... meille pennuille. Nyt ... ensiksi tuo heinä. Ja kun se heinä on tehty, niin sitten se ot-rra. Ja kun se ot-rra on leikattu, niin se r-rukiin leikkuu! Ja sitten se kau-rra! Voi p-rrkele!"

Aapeli nauraa Topin jutuille, ja ilostuu, että saavatkohan he tosiaan nyt katon päänsä päälle? Mutta jos eivät saa, pitäisiköhän niille rakentaa? Mutta sitähän ne taitaisivat odottaakin. Silloin niille pitäisi kaikki tehdä. Kuka tyydyttää rahvaan ahnastelua? Asukoot ... missä asuvat. Ihme, että ne tällaiseenkin tottuvat! Mutta ... kukin omain vaatimustensa mukaan. Ja omien voimiensa... Ei hän enää hätyyttele Juutasta pyytämällä rakentamaan. Kummastelee ainoastaan näiden elämää. Niin ovat saaneet hänet ... väsytetyksi.

Ja kirjakauppias ajattelee, millaista talvi mahtaa olla täällä saunassa: moisessa pari syltä leveässä putkassa. Kinoksien keskellä kymmenisen henkeä ... punanahkoineen. Lumisten ulappain takana, metsässä... Nuo lapset, jotka ovat juoksennelleet vapaina kaiken kesän, melkeinpä alasti ... niinkuin ainakin metsäläiset... Ja se kesäkin on niin lyhyt. Nyt jo illat pimenevät.

Hetken päästä virkkaa Muttinen Topille, puolittain omissa mietteissään:

"Ja sitten ... kun se kaura on otettu ja perunat otettu... Sitten se on syksy. Ja pimeä..."

"Niin se on", vahvistaa Topi, jonka puhe katkeaakin siihen. Kiukaan uudestaan virkoavassa loimussa näyttävät hänen kasvonsa tulevan yhtäkkiä vakaviksi.

Aapeli painautuu takaisin saunaan, mutta asettuu nyt kynnykselle, Topin viereen. Kohentelee tulta. Kultaiset liekit pyyhkivät kiukaan mustaa otsaa ja pullahuttavat sen päältä pehmeää savua.

Topi toistaa:

"Pimeää se on ... niinkuin piki ... syksyllä..."

Pikku Sanelma ja Jopi juoksevat tuvalta saunaan. Pujahtavat Muttisen ja Topin sivuitse sisälle. Sanelma kantaa helmassaan perunoita, jotka hän heittää kiukaan eteen. Jopilla jälleen on kourassa kaloja ja hampaissa ruosteinen veitsi, Ananiaksen takoma isosta rautanaulasta. Jopi puhkoo kalat ja heittää suolet uuniin, mutta Sanelma kyyristyy permannolle ja työntää perunat hiilistöön, sihisevien puiden viereen. Nopeasti ja noitaisten vetää hän hyppysensä takaisin hehkusta.

"Vai pimeä se on syksyllä", jatkaa herra, haluten kuulla lasten tarinoita. "Ja silloin te ... istutte tuvassa kuin hiiret ... illalla..."

Topi kynsii suomuksia kaloistaan ja pistää kalansa tikkuun paistumaan.

"Niin", sanoo hän... "Ja kun tuulee, jylisee... Metsässä jyskää, kaatelee puita..."

Jopi on istahtanut lattialle. Hän vilkaisee kotaan, jossa hämärtyy. Ja vilkaiseepa saunan perukkoihinkin, sillä siellä on jo ihan mustaa. Topi siirtyy Malakiaksen luokse lauteiden portaille. Topi kehaisee:

"Ja kiirepä tuo on Jopillakin silloin pellolta tupaan, nurkan takaa... Tuskin malttaa paukauttaa ovea kiinni... Se pelkää..."

"Niinkö pelkää?" arvelee Aapeli.

"En mie mitään ... pelkää", virkahtaa Jopi hiljalleen, ja vaikenee jälleen.

Topi sanoo:

"Se lintu silloin ... pöllö... Se kun istui veräjän seipäässä ... talvella... Sillä ... silmät kiiluivat."

"Niin ne kiiluivat", toistaa Jopi ja katselee silmät pyöreinä.

Pikku Sanelma alkaa kerkeästi:

"Ja saunassa, ei tässä, mutta missä lienee ollut... Kun oli tullut sellainen ... jolla oli kuin linnun pää... Istui kiukaalla ja..."

Malakias sanoo möreällä äänellä:

"Kummitellut oli..."

"Niin, se istui kiukaalle ja heitteli sieltä kiviä", sanoo pikku Sanelma.

"Niinkö se heitteli, pommitti?" kysyy Muttinen. "Ja mitä se niistä heitteli?"

"Mummo-vainaja se sitä kertoi", virkahtaa Sanelma.

Topi selittää:

"Mummo ... Juutas Käkr-riäisen isän..."

Topi vaikenee taas niinkuin toisetkin lapset, jotka tirkistelevät tuleen ja seinille. Topi suu auki, Jopi vakavana ja pikku Sanelma miettivin ja terävin silmin. Malakiaksen kasvoja ei nurkasta erota.

Saunan nokisessa ikkunassa hämärtyy.

"Ja yhdessä riihessä kun oli kanssa ollut ... oli ollut kuollut", jatkaa pikku Sanelma. "Niin, joku akka, nainen, oli ollut siellä töissä... Niin kuollut kun oli tullut ulkoa ja katsellut riiheen kynnyksen yli.. Kyykkysiltään. Silloin se nainen..."

Aapeli kysyy:

"Mitäs hän ... silloin?"

"Mitäs hän..." äännähtää Sanelma ja huokaisee ahtaasti.

"Ei se isän mummo ollut se kuollut", virkkaa Malakias verkalleen.

Tuokion kuluttua hän äännähtää:

"Ja minä kun en mene talvella riiheen, yksinäni. Ananiaksen kanssa oltiin sieltä ruumenia hakemassa. Niin Ananias lähti... Niin minä että ... en kun hevosta selkään, että ala joutua tuvalle."

"Oliko siellä sitten ... mitä?" piipatti pikku Jopi.

"Eihän se enää silloin ... se mummo", vastaa Malakias.

Punahuulinen Sanelma virkkaa:

"Isä teki silloin kirstun. Vietiin kirkon hautaan. Kuoli tänne... Sillä oli kuin telkän sieraimet ... levällään ja pystyssä."

Malakias sanoo rauhallisesti:

"Eikähän se ... se mummo... Kerran vain rumina kuului riihestä."

"Niin ... mummoko rumisi?" kysyy Muttinen. "Eikös...!"

"Mikä lie ollut", vastaa Topi. "Mutta eipä tämä mummo, tämä R-rosina Kypenäisen, mennyt silloin muuta kuin virsikirja kainalossa riiheen."

Sanelma selittää:

"Tämä mummo, joka on nyt."

"Äitin mummo", sanoo Topi. "Se entinen oli rumahtanut."

"Ja tämä mummo ... pelkäsi?" kysyy Muttinen.

Malakias vastaa:

"Ei, kun kävi katsomassa aamulla, jos se olisi yöllä rumissut. Kun äiti sanoi, että yöllä oli niinkuin orsia rumuuttanut."

"Mutta isä kun sanoi, vaikka se oli siellä se mummo, että hän ei sitten pelkää. Ja isä meni riiheen ja jauhoi siellä käsinkivillä. Näytti, ettei hän pelkää", sanoo Topi.

Jokin kolahtaa saunan eteisessä. Topi käännähtää ja virkkaa kovemmalla äänellä:

"Mikäs se siellä? Painoi ovea kiinni ... tuntui kuin olisi painanut."

"Lampaat jos lienevät", äännähtää Malakias. "Vilkaise, mikä se siellä, Jopi."

"En tiedä", sanoo Jopi verkakseen, mutta vilkaisee kuitenkin ulos saranain raosta. Mutta eihän siellä ollutkaan mitään. Vain haudepata kodassa porisee.

"Mikä lienee ollut", sanoo Jopi.

Kaikki ovat vaiti. Sitten kertoo Topi, ettei isä pelkää pirujakaan. Mutta yhdessä riihessä kun oli ollut kanssa kuollut... Eikä kukaan uskaltanut sinne mennä. Se jutteli, mummo. Niin suutari kun oli lyönyt vetoa, että hän menee sinne, suutaroimaan. Ja yksi oli heittäytynyt ruumiin paikalle, laudalle ... niinkuin tämä mummokin rojotti täällä... Oli vetänyt hurstit korviinsa...

Pikku Sanelma huomauttaa:

"Niin, se kuollut oli nostettu kiukaan nurkkaan siksi aikaa."

"Piiloon, oikea kuollut suuta-rrilta", sanoo Topi. "Toinen r-rupesi laudalle. Ja suuta-rri kun oli tullut sitten... Niin se oli noussut istumaan laudalta... Mutta suuta-rri kun oli napauttanut vasa-rralla otsaan ja sanonut, että: Kun on kuollut, niin on kuollut!"

"Ja se mies", huudahtaa Sanelma.

"Se kuoli", vastaa Topi. "R-reikä otsaan."

Malakias sanoo:

"Ja se oli parhaiksi... Mitäs sillä tavalla narraamaan... Kuolleiden kanssa ... ei sitä tarvitse turhaa matkia. On niillä ... keinonsa."

Taas kuuluu kodasta kolinaa. Rosinahan se oli. Hän se lienee äskenkin siihen padasta lehmänhaudetta. Hän hokee, höystäessään sitä jauhoilla ja suoloilla:

"Jo tulevat lehmätkin kotiin... Kah, herra, pentujen kanssa! Mutta ... jo kellot kuuluvat. Sanelman olisi mentävä tupaan, lasta katsomaan, Esterin avuksi. Kun äidillä on lehmät lypsettävä. Ja Topi, pidä tulta padan alla! Sitten kannetaan saunavettä, Malakias..."

Rosina katoaa jälleen. Kellojen helinää ja rominaa kuuluu.

Mutta lapset saunassa eivät liikahdakaan. He kuuntelevat Malakiaksen juttua. Malakias näet kertoo. Toiset eivät muista edes käännellä risahtelevia kalojaan ja kypsiltä tuoksahtavia perunoitaan. Hiilistön tuikkavassa hehkussa kertoo Malakias sen verran kuin hän taitaa. Kuinka kerran oli tullut riiheen, jossa kuollut oli ollut, varkaita. Ne olivat ruvenneet rahoja jakelemaan, varastettuja. Olivat panneet ruumiin hampaiden väliin päreen palamaan. Oli ollut talvi. Ja ruumis jäässä. Mutta sitten leuat olivat sulaneet... Ja kuollut kun oli irvistänyt, niin yksi säikähti niin, että kuoli.

"Hähähä", nauraa Topi.

Hetken on hiljaista.

Lejan huuto ulkoa kuuluu:

"Pois vettä juomaan, noo-oo!"

Ja pikku Repekan ääni pihalta:

"Tänn'se-e, Jertta, tänn'se-e, Yömiä...!"

Menee tuokio. Topi kertoo taas suutarista, joka löi ruumista vasaralla otsaan, ja nauraa. Yhtäkkiä sanoo Lejan hiljainen ääni ovelta -- Leja on ilmestynyt siihen äänettömästi, pari kylpyvastaa kainalossa:

"Topi, sinä ... nauraja, kunhan tietäisit..."

Sitten jatkaa Leja:

"Kerran ... kylän pojat ja tytöt olivat kulkeneet talon ohitse... Siellä oli yksi tyttö, Reetta. Kuollut. Niin pojista joku oli sanonut, että pitäisi koputtaa Reetalle riiheen. Mutta kun riihessä liikkui. Yksi tytöistä säikähti niin, että sekaisin meni. Voivotteli, valitteli... Ei selvinnyt ikänään... Ei saa, Topi, sellaisista asioista ... sillä tavalla... Ja ... tässä minä toin herralle ja neidille kylpyvastat."

Kolmaskymmenestoinen luku

Kujalla rämisevät nyt lehmänkellot. Lehmät ynisevät, toiset ammuvat. Sarvet kolisevat korvon reunoihin, kun Rosina juottaa Lejan kanssa karjalleen höyryävää ja tuoksuvaa haudetta. Kaksi lehmänpäätä mahtuu kerrallaan saaviin, toisia on siitä karkoitettava. Rosina seisoo vasen käsi saavin korvassa, hevosenkengällä vahvistetussa, ja toisessa kädessä hänellä heiluu lepänoksa, joka lyö tuon tuostakin pehmeästi lehmää lautasille. Rosina huutaa:

"Jo tulee Juotikki, jo tulee! Älä päästä, Leja! Herra siunatkoon ... helvetti, nyt se sarvillaan särkee toiset. Tämähän nyt on kuin Turkin sota. Mitä sinä, Topi, seisot siellä saunan kynnyksellä? Hojotat kuin komersootti. Syö, niele ne särkesi nyt ruotineen, että joudut... Ajelemaan edes tuota Juotikkia. Lyödä sitä pitää. Äh, äh. Ja pitelemään Poikaa kujan suussa. Että... Leja ... tule hätään! Pakana, Juotikki, hys, häs! Va't sii', Yömi! Kuuletkos sinä, eikös sinun pääkuoresi nouse saavista. Pitäisikö Juutas olla sinua sarvista vääntämässä ... kuin aatran sahroja. Jo, jo ajoi Yömin pois. Yömi-raiskaseni! Herra hallitkoon, halkihan tuo Palmu juo itsensä. Lyö, mukita sitä, Leja, lyö, mutta älä niskaan. Immee itseensä kuin... Älä halkea. Kuuletkos, älä."

Rosinan ohut vitsa rapsuttelee tosiaan Palmun kirjavaan lapaan.

Muttinen seisoo yläaitan luona ja katselee tätä maalaiskuvaa pitkästä aikaa, paperossinsakin unohtaen. Nyt on jo sauna siintymässä, tarkoin kohennettu ja yhä paahteisemmaksi kuumentunut: aivan se ajoi hänet viilenevään ilmaan. Kas mokomaa keikkumista, Rosinan hyppelyä hameet polvissa! Onpa siinä työtä ennenkuin maito herahtaa herrojen pöytään. Topi ja Leja lentelevät kujan suupuolella estellen lehmää ja härkää pääsemästä Rosinan korvolle. Ynisten ja niskat tanassa ne sinne pyrkivät.

Pihatantereelta aidan raosta huutaa pikku Repekka lehmille, voimakkaalla ja riemuitsevalla äänellä:

"Tänn'se, Palmua! Va't sii', Poikaa. Va't sii' ... lypsetään."

Ja sitten pillahtaa hän itkevään huutoon, niinkuin mikä käenpiika:

"Äiti, lillii!"

Mutta tuvasta kuuluu toinen meteli. Siellä lonksuttaa kätkyt epätasaisiin permantopalkkeihin, ja lapset laulavat. Keikkuva kätkyt näkyy tuvan seinien alitse. Siellä pikku Sanelma tuudittaa Luukasta. Äiti ahdisti siihen. Mutta hän onkin houkutellut mukaansa Jopin, luvaten tuolle veikolleen paistettujen perunoiden lisäksi myöskin kaloja. Jopi on nyt syönyt kalansa ja istuu kätkyen yhdellä jalaksella. Malakias on ikkunan ääressä. Hän oli maininnut saunassa, että nälkä alkaa veisata kurria hänen mahassaan. Hän lähti Sanelman ja Jopin perästä tuvalle, nieleskellen sylkeään niin, että muhku hänen kurkussaan liikkui ylös ja alas, sillä pikku lapsilla oli perunoita ja kaloja. Mutta Malakias meni ruokakonttoriin, otti sieltä ison leipäkannikan ja istahti päätyikkunan ääreen sitä jyrsimään. Vilkas Sanelma, Jopi ja sinisilmäinen Ester, jolle Sanelma niin ikään antoi kalan, tuudittivat lasta. Kolmella kätkyen jalalla keikkuu yksi tuudittaja kullakin, neljäs on vielä tyhjä. Selkänsä oikaisten ja taas kumaraan paiskaten tempoo Sanelma kätkyttä. Kun hän oikein sitä kiskaisee, tarttuu jalaksien toinen kynsipari permantoon ja vie kätkyttä jokaisella heilahdukselle pari tuumaa päätyikkunaa kohti. Sitten alkaa Jopikin, kalan selkäruoto suussa, nykiä sillä tavalla. Kun päästään niin lähelle ikkunaa, ettei Malakias enää mahdu penkin ja kätkyen väliin, sanoo Sanelma, että nyt lönkyttämään uuniin päin. Ja sitten ajetaan kätkyellä uunia kohti. Syödään kuumia, karstaisia perunoita ja suoloitta paistettuja kaloja, nauretaan ja lauletaan:

"Tuu tuu tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla? Tulin pitkin Turun tietä..."

Sanelma keskeyttää laulun ja huudahtaa toisille:

"Lauletaanpas näin, lauletaanpas:

"Herrat ne nostivat lakkiaan, talonpojat takkiaan..."

Sanelma miettii ja jatkaa:

"Hoksenperkki housujaan ... ja Kinnusen Pertta helmojaan."

Se on hauskaa! Sitäkös nauravat Jopi ja pikku Ester. Mutta kovimmin nauraa pikku Sanelma. Sitten lauletaan kaikki, paitsi ei Malakias:

"Herrat ne nostivat lakkiaan, Kinnusen Pertta rakkiaan..."

Malakiaskin naurahtaa. Ja hän sanoo:

"Minä kun laulaisin! Antaisitte minullekin särkeä."

"Ei ole. Ei ole kaloja enää," vastaa pikku Sanelma. "Mutta on potattipaistikkaita. Anna, Jopi veljelle! Niin Malakko tulee kanssa."

Jopi inisee, että häneltä loppuvat itseltäänkin, mutta antaa silti Malakiakselle perunan, makealta haisevan. Malakias sanoo:

"Odottakaahan... Kunhan tässä ääneni selvittelen."

Malakias maistelee perunaa. Sitten hän istahtaa kätkyen tyhjälle jalakselle. Mutta vasen koipensa on hänen heitettävä lullan toisen pään ylitse, koska se olisi kiikkuessa tiellä. Niinpä hän puolittain ratsastaa kätkyellä. Nyt panee hän kätkyen vauhtiin ... sellaiseen, että Esterin on takerruttava Malakiaksen kohotettuun jalkaan. Ja Malakias sanoo, että nyt pitääkin kätkyen kulkea hyppäämällä seinästä seinään. Pikku Luukas huutaa ja rääkyy silmät pyöreinä. Malakias nielaisee viimeisen leipäpalasensa ja laulaa:

"Karvat sill' on kahden puolen... Korvat sill' on kahden puolen..."

Sitten sanoo hän:

"Mutta sitten minä laulan tätä."

Hän laulaa tahdikkaasti:

"Enkenkula leivästä, syö tätä seivästä...!"

Sitä sitten lauletaan yhteen tahtiin.

Se on kehtolaulu, jota Malakias ja Ananias ovat laulaneet aikoinaan Saaralle ja Lejalle, tuudittaessaan heitä tässä samassa lullassa, isän tekemässä koivulankuista ja sitten myöhemmin, kun syntyi yhä uusia lapsia, vankasti raudoittamassa.

Myöhemmin ovat Saara ja Leja vuorostaan laulaneet sillä nukkumaan Topia. Ja jörö Topi pientä ja kelmeää Jopia samassa lullassa. Täällä ... yksinäisinä talvipäivinäkin, hankien keskellä. Usein se leipäkin on ollut vähissä taikka lopussa. Mutta mikäs on auttanut muu kuin lyödä leikiksi? Rosina on opettanut lapsilleen laulun, jostain itse oppimansa, joka jäljittelee kartanoiden ruokakellon soittoa. Sitä nyt Malakias alkoi, vanhalta muistolta:

"Enkenkula leivästä, syö tätä seivästä...!"

Nyt keikkuu pikku Luukas siinä sen laulun tahdissa ja neljän tuudittajan keskellä, ponnahdellen vuoteensa vaatteihin. Kyyneleet valuvat pientä nenää pitkin.

Tuleepa herrakin sitä katselemaan, yläveräjän taakse, ja huomaa samassa Lyygian pihalla. Lyygia istuu aitan portailla. Aapeli puhuu Lyygialle, minkä kuvan tuo laulu antaa metsäasukkaiden taisteluista, sanoo, mitä se laulu jäljittelee. Lyygia vastaa:

"Sitä minäkin tässä ajattelin... Niin, ajatteles... Ja katsopas, täällä on vieraskin, mummo. Ja katso, mitä Rosina antoi minulle: leipä, lämpymäisiksi..."

Samassa tulee Maunon Pertta Sanelmansa ja Saaran kanssa metsästä. Maunon Pertta ojentaa jo kaukaa Aapelille vastaa ja huutaa:

"Tässä on herralle vasta! Vasta!"

Muttinen käännähtää ja ihmettelee. Kiittää ... mutta jatkaa, että onpa hän jo saanutkin vastan, Lejalta: mainion vastan, tuuhean ja pehmeän. Mutta ei lisä haittaa mokomalle saunamiehelle kuin hän! Tällä vastalla mäiskyttää hän tänä iltana, ja Lejan vastan sanoo hän kylpevänsä omassa saunassa huomenna. Kehuskelee pistävänsä sen kirjan väliin muistoksi ... ison postillan väliin.

Sitä naurahtaa kiltti ja ystävällinen Leja kujalla. Ja viisas Rosinakin nauraa, karjaisten kuitenkin samassa Pojalle, joka pääsi könnimään hänen korvonsa luokse. Sillä vastantekijän perästä tulivat lampaatkin tänne riihen kalliolta, ja Topi jätti lehmät vartioimatta ja alkoi ärsytellä pässiä. Pässi hyökkää. Rosina säkättää Topille. Aapelista on pässi hiukan ilkeä. Harmissaankin hän on Topille, joka ilkkuu, että Muttinen taitaa pelätä. Muttinen sanoo Topille:

"Niin, hätäkös sinulla pässin kanssa päkätä ... kun sinulla on niin kova pää...."

Selkä edeltä väistyy Aapeli pässiä, jota Topi houkuttelee hänen lähelleen, pujahtaen itse herran taakse. Topi näyttää pässille kämmentään, mutta Aapeli ei tohdi liikuttaa käsiään ... mokomalle kieppusarvelle ja mustasilmäisenä kohti puskevalle. Sehän puskee, pässi! Se ei tottele saunavastaakaan. Ei nyt auta, Aapelin on kömmähdettävä veräjän ylitse pakoon. Hän huokaisee pihalla. Mutta Topi nauraa, suu kohti keltaiselta loistavaa taivasta. Sitten ajelee pässi Maunon Perttaa, joka haukkuu Topia ja uhkaa syöttää hänellä pässin pussit. Vastoillaan hosuen pääsee Perttakin pihalle. Nyt kääntyy puskija saunalta tulevan ison Sanelman kimppuun: sinne oli hän vienyt kymmenisen vastaa. Pässi päkkää, ja Sanelma kirkaisee. Saara sanoo:

"Ähä, läksipäs ääni Sanukastakin."

Leja tarttuu pässiä sarviin ja pitelee sitä kiinni, niin että Maunon Pertan Sanelma pääsee veräjästä.

Aapeli ihailee sillä välin leipää, jonka Lyygia on saanut Rosinalta, oikein ison ... kuin sievoisen ryssänlimpun. Ja hän kysyy, onko Lyygia muistanut siitä niijata. Mutta silloin hän huomaa aitan portailla tosiaan Käkriäisten vanhan ja ruskean mummon, Juutaksen anopin. Mummo nousee vaivalloisesti paikaltaan tervehtimään, vapisevin päin, oksaiseen keppiin nojaten. Juuri äsken hän on tullut Sahan hovilta. On vielä niin hengästyksissään, ettei ole jaksanut puhua muuta kuin pari sanaa. Kehaista koreaa neitiä. Nyt tirkistelee hän herraa huonoilla silmillään ja sanoo, naurahtava vivahde äänessä:

"Näin, näinpäs tuon herran vielä. Terveeksi ... terveeksi... Ohhoh."

Marjoja sanoo vieneensä hoville, rahanpennejä saadakseen. Mutta jos hän olisi tiennyt, että tänne oli tullut herra ja korea ryökkinä, niin olisivat ne rahat lähempääkin... Eikä hän enää voi paljon poimia, ei näe, ei. On uuvuksissa: karahka täytyi ottaa kepiksi, ei pysy enää pystyssä muuten. Ja luita kolottaa, ja päähän pistelee. Eikö tule sade: sitä se on nyt ilmassa. Kyllä se Isäinen osaa ilmansa nostaa. Pitää taas istua, ei jaksa...

Mummo jatkaa hiljalleen, siellä vaivaishovilla hän on nyt asunut. Siellä ne pitävät... Olisihan tässä sijaa herrallekin ... korean ryökkinän vieressä, hähä.

Se nauru kuulostaa hiukan ilkeältä.

Sitten mummo tähystelee kujalle Lyygian selän takaa. Aitan nurkka on edessä, joten hän ei erota senkään vuoksi kujalla ketään. Melkein supattaen kysyy mummo:

"Onko ... se Rosina siellä? Tuossa aidan takana...?"

"No, ei tuo aivan tässä", vastaa Lyygia.

Sitten katselee mummo tupaan, josta kuuluu paitsi lasten hoihkivaa laulua myöskin Maunon Pertan ääni:

"Nuo ne tappavat tuon sikiön! Hermot repivät aikuisiltakin. Tappakoot. Tappakaa!"

Mummo tähystelee vielä pihalle päin. Siellä puuhailevat Ananias ja Mauno, alimmaisen aitan luona ... mitä tehnevät. Ananias juttelee hiljaisesti Maunolle.

Aapeli sanoo Ananiakselle:

"No, verkot on laskettu?"

"Onhan ne", vastaa Ananias.

Ananias pujahtaa aitan alle, ja kolisuttelee siellä jotain. Sitten paiskaa hän nurmiselle pihatantereelle jotain sieltä. Mauno ottaa sen. Se on tulikoura, jota tuulastaessa tarvitaan.

Aapeli ajattelee, että huomenna hänkin saa lihavaa tuulaskalaa...