Part 28

Saara on istuutunut aitan portaille Maunon Pertan Sanelman viereen, mutta Pertta Kinnunen menee Muttisen Aapelin ja neidin luokse. Saara ottaa syliinsä Moksin, joka livisti kiukkuisen Repekan käsistä, antaa kissan kelliä selällään, koettelee sitä haaroista ja sanoo Pertan Sanelmalle:

"Poika se on tämä, munat tällä on."

"Niin on", myöntää Maunon Pertan Sanelma iloisesti.

"Hau hau, hau!" matkii pikku Jopikin Hurjaa, tullen saunalta. Hurja haukkuu. Kallio pihan vieressä kaikuu. Topi hirnuu:

"Ihahahaa."

"Hihuu!" nauraa Muttisen Aapeli.

Pikku Sanelma sanoo:

"On täällä nyt kaikkia rääkymisiä. Missä lienee kana kotkottamasta!"

"Pitäisi hakea kanakin", huutaa Jopi.

Rosina kiljaisee tuvan ovesta pihalle:

"Sehän sinne vielä! Eikös kukko! Joko ne lisäpuut on tulleet saunaan metsästä? On siinä nyt kikakakaa! Ja säkätys ja häkätys! Sanukka, vetäisenkö sinua uuninkoukulla pääkuoreen."

Rosina juoksee siihen kesken kiireitään. Hänellä on uunikoukku, jolla hän on juuri tyhjentänyt uunista hiiliä. Tuvan pankko hehkui niitä punaisenaan.

"Vetäise!" vastaa pikku Sanelma äidilleen.

"Ai ai, vetäise tosissasi!" huutaa Maunon Pertta. "Vetäise! Pääkuoreen!"

"Pää! Pää!" matkii pikku Sanelma Pertta Kinnusta.

Topi on olevinaan kana. Hän kotkottaa:

"Kot-kot-kot ää ja öö! Kot-kot-kot ää ja öö!"

Pikku Ester repaleissaan maanittelee:

"Tipu tipu tipu-tii!"

"Ammuu!" ammuu Topi.

"Ammuu!" Repekka ja Sanelma matkivat Topia.

"Hau hau! Vouh vouh!" räyskyttää joku.

"Piu, pau", sanoo Ananias.

"Haha! Hohoo! Hähä! Höhö! Hihuu. Ihihuu!" Ei erota, kuka mitäkin huutaa.

Maunon Sanelma hihittää.

"Pää", määkäisee Mauno Kypenäinen möräkällä äänellä tuvan nurkalta.

"Tuokin, tuokin!" hoilottaa Maunon Pertta.

"Hau! Muu, muu! Pää! Ammuu! Käkäkäkä! Röhröh! Kukkuu! Kur nau!" räikkyy koko mökin piha iloisesti.

Mutta Rosina Käkriäinen ikkunan reiästä:

"Voi sun siunatkoon, kun ihmisen sikiöt rupeavat elukoiksi!"

"Huu! Huu! Huu!" toitottaa Jopi. Hän on kiivennyt aidalle seipään viereen, jossa riippuu rääsyjä. Hän matkii laivaa. Kaiku kalliosta vastaa.

Pikku Sanelma hihkuu:

"Pennut hoi! Pennut, pitäkää turpanne! Ruvetaanpas heittämään häränpyllyä."

Pikku Sanelma asettuu heti nenälleen maahan. Tukka roikkuu nurmelle. Sitten hän heittää kuperkeikan niin että reidet vilahtavat.

"Voi pyhä Jooseppi!" huutaa Maunon Pertta, katsellen Muttiseen, joka seisoo hänen vieressään. "Herneenkukka näkyi!"

Muttinen ällistelee:

"Mikä se on?"

"Mikäkö?" vastaa Maunon Pertta nauraa tirskahtaen ja katsoo syrjään.

"Se on ruuslillikka!" tirskahtaa sitten Pertta.

Topi heittää neljä häränpyllyä perätysten, kiroten viimeisellä: "Voi r-ranta-rrillikka! Koski pääkuor-reen. Vaikka oli r-reuhka kor-rvilla."

Muut lapset pyörivät Topin perästä. Pikku Sanelma seisoo koivet pystyssä. Jopi hyppää alas aidalta. Ester saa yhden häränpyllyn kerrallaan, Repekka ei pääse yhtään, vaan kaatuu aina kupeelleen. Saaraa ei haluta heittää häränpyllyä. Tuskin kehottaa hän siihen isoa Sanelmaa. Maunon Perttakin hoilottaa Sanelmalle:

"Mene sinäkin siihen..."

Hänen Sanelmansa menee ja pyörähtää muutaman kerran, pitäen hameitaan koossa polvitaipeesta.

"Minäpä heitän lehmänkin pyllyn!" sanoo Topi.

"Niin, kun sinulla on isän reuhka päässä", vastaa pikku Sanelma. "Mutta heitäpäs ilman karvahattua. Heitäpäs!"

"Vaikka ilman kar-rva ... mitä", sanoo Topi ja heittää selkä edellä. Ainoastaan Repekka ei ymmärrä, miten lehmänpyllyä heitetään, vaan puskee maata nelinkontin niinkuin kuperkeikassakin. Ja viimein hän asettuu selälleen ja piehtaroi siinä ja nauraa:

"Hihihi! Hahaha...!"

Ruohikko tuoksuaa. Metsä loistaa vaaleanpunaisena lammen takana.

Mutta korkeimpana kaikuu Rosinan ääni. Tuvassa hän on ärjynyt koko ajan itsekseen. Nyt ryntää hän jälleen pihalle: säkättäen tavoittelee hän portaiden edestä keppiä. Ja hän voihkii ja huutaa:

"Johan nyt on maailman loppu, etteivät ihmisen ruumiin sikiöt tottele! Että tosiaan ... ulvovat kuin sudet! Sinäkin, voi ... Pertan Sanelma ... vaatteillasi. Tantereella, jossa on koiran kökkiä, ja kissan kökkiä, ja Repekan... Sanikat!"

Rosinan kiljahduksen luulisi kaikuvan aina taivaan napaan saakka, kun hän huutaa:

"Ai, ai!"

Sitten laskettelee hänen kielensä yhtenä väkkäränä:

"Ja eikö sitä olisi muuta tekemistä! Saarukka. Muoskat ... kuin siinä pyllyään näytellä, häh! Eikö sitä olisi veden kantamista saunaan? Malakiaksen kanssa on kylmä kannettu, ja lehmänhaude. Sinä, Saara. Ja muut. Eikö sitä olisi vastojen tekemistä! Ja sian syöttämistä...! Ja lampaan! Sinä se yllytit, Saara! Ihmisten tähdenkin hävettäisi ... sellaista mallia. On tämä mallia! Ja ettekö te kuule? Topi ja Sanukka! Ja Jopi! Ne lisäpuut! Ei nyt mitään, ei vaikka..."

"Nyt piru sinut nokkii!" huudahtaa Rosina ja antaa kädellään nasahduksen pikku Sanelman säärille, joita Topi pitää pystyssä. Topi juoksee pakoon. Pikku Sanelma suuttuu. Hän hyppelee koholla ja huutaa:

"Ei pieksetä, ei."

"Kah, sellainen elävä!" äännähtelee Rosina.

Kaukaa jostakin lammen rannalta kajahtaa nyt Käkriäisenkin ääni:

"Mikä se on...? Se rähäkkä..."

Sen kuulevat ainoastaan Muttinen ja Maunon Pertta ja neiti, jotka seisovat koivun luona. Muut eivät kuule, sillä kovin kiroilee pikku Sanelma. Ananias tulee tapansa mukaan Rosinan avuksi ja uhkaa pientä siskoaan ohjaksenperillä.

"Ei, ei pidä lyödä!" suhahtaa Rosina Ananiakselle.

Pikku Sanelma tavoittelee kynsimään Ananiaksen silmiä ja kiljuu:

"Minä tapan sinut."

"Lyö vain lihaksi, lyö! Itku pitkästä ilosta", ärsyttelee Ananias Sanelmaa.

Repekka säikähtää siitä, että Ananias rapsuttelee Sanelmaa kynsille, ja alkaa itkeä. Rosina nostaa Repekan syliinsä ja lohduttaa:

"Eihän kullalleni mitään..."

"Tämä sitten on elämää. Minä en kammarissani tällaista sallisi ... jos minulla olisi pentuja... Kyllä hakkaisin", huutaa Maunon Pertta. Rosina hymähtää hänelle:

"Onhan niitä sinullakin."

"Mutta ne ovat vaivaistalolla", tiuskahtaa pieni ja musta Sanelma, joka nyyhkii, hieroen nenäänsä tukallaan.

"Hihuu!" naurahtaa Muttinen ja nyökyttää päätänsä.

Pertta Kinnusen silmissä leimahtaa, ja hän tavoittaa nurkalta ongenvapaa, lyödäkseen pikku Sanelmaa. Vapoja on siinä, Muttisen ja neidin. Mutta kun Muttinen ja kaikki hymyilevät hänelle, hillitsee hän itsensä, vaikka häntä harmittaakin. Hän katselee neuvottomana ympärilleen, ja sitten huudahtaa hän:

"Meidän Sanelma, lähdetään me tekemään saunavastoja. Niin ne tulevatkin tehdyiksi ja rutakasti!"

"Saunapuita! Saunapuita, Topi ja Jopi ja Sanelma!" toistaa Rosina.

Saarakaan ei viitsi hautoa siinä ilkeitä ajatuksiaan, vaan lähtee hänkin vastantekoon Pertta Kinnusen ja Pertan Sanelman kanssa. Tuonne he katoavat yläveräjän ylitse, tuoksuvaan koivumetsään.

Ananias tahtoo Topia kanssaan heittämään verkkoja. Mutta Rosina, joka paistaa leipiä tuvassa, sanoo etteihän tässä mitään tule, jos Ananias sen Topinkin vie: saunaan ei saada löylyä koko iltana... Ja Ananias arvelee silloin voivansa tulla toimeen järvellä yksinäänkin: onpa hän ennenkin vuoroin melostellut ja vuoroin laskenut verkkojaan. Mutta silloin sanoo Mauno Kypenäinen, että hän lähtee Ananiakselle kaveriksi.

Sitten juttelee Mauno Ananiakselle jotain hiljaa. Nyt he menevät perätysten rannalle. Hurja häärii Ananiaksen ympärillä ja pääsee Ananiaksen mukaan.

Topi pihalla kyselee, missä se nyt on se kirves.

Jopi vastaa sen olevan kujalla, jossa puita äsken hakattiin.

Vähän ajan päästä astelee Topi miehekkäästi kirves olalla saunalle. Hänen perästään kepsuttavat Jopi ja pieni Sanelma.

Pihalle jää Lyygia. Hän istuu isolla kivellä ja houkuttelee Esteriä ja varsinkin kullanruskeaa ja säihkysilmäistä Repekkaa luokseen. Repekka katsoo häneen välkkyvin silmin, mutta vierastaa vielä. Lyygia menee ja kaivaa Muttisen Aapelin taskusta rusinapussin. Hän sanoo Aapelille:

"Voi kuinka tuo Repekka on kaunis ... kuin pieni enkeli."

"Niin, se on kuin renessanssin enkeli", myöntää Muttinen, joka pistää suuhunsa rusinoita ja antaa sitten pussin Lyygialle. Nyt tulevat lapset neidin viereen. Pian juoksee Ester tupaan, näyttämään namusiaan äidilleen, joka vetää leipiä hehkuvan uunin mustasta kidasta. Iloisesti huudahtaa silloin Rosina. Lyygia on siepannut Repekan polvelleen, nipistelee häntä pyöreästä leuasta ja lujalihaisesta poskesta. Kurkistaa hänen tummiin silmiinsä. Oikoo tytön tukkaa ja jokeltelee hänelle. Rosina ilmestyy ovelle ja katselee ihmeissään Lyygiaa ja pientä tyttöään.

Muttinenkin huomaa, miten Lyygia lapsia hyväilee... Vieraita lapsia...

Mutta mitä Aapeli Muttinen sellaiselle mahtaa? Surullinen on hänestä lopultakin maailma ... paha se on, eikä siitä muutu... Tullut yhä surullisemmaksi, kun hän vanhenee.

Mitä varten elämisen taakka vielä muka Aapelin perillisille?

Ja tulisi siitä huolta. Ja Aapelihan tahtoisi köllötellä niin mukavasti.

Pitäisi sitä uhrautua toisen onnen tähden! Ehkä siitä itsellekin onnea hersyisi...

Ei tiedä.

Niin miettien katselee Aapeli mökin harmaita rakennuksia. Varsinkin läävä näyttää rappeutuvan ... paitsi nyt tupaa. Mutta ... rappeutukoot. Harmenee tuo hänen tukkansakin.

Mutta kas, tuolta saunasta tupruaa savua oven täydeltä! Ja sitä tulee lakeistorvesta ja räystäidenkin alta, lämmintä savua. Makeaa se on Aapelin sieraimissa.

Hän lähtee saunalle. Humaliston vieressä rantaveräjällä katselee hän lahdelle. Vesi on tyyni... Niinkuin rasva.

Tuolla kuvasteleiksen tuttavallinen nuottakota veteen. Kodassa Ananias puikkaroi verkkoja. Valkoinen koira tähystelee järvestä omaa kuvaistaan.

Kauempana katiskat...

Ja oikealla rannalla luo kalliorinne lahteen tummanvihreän varjonsa. Haapojen melkein jokainen oksa näkyy selvästi sinisestä vedestä.

Ulapan ylitse kaareutuu illan punertava taivas. Vesi on vaaleanpunaista: läheltä vaaleanpunaista ja kauempaa vaaleansinistä. Taivaalla, joka sekin on vienosti sinertävä, seisoo punertavia pilviä, heijastuen veteen. Pilvet ovat kuin ruusuisia vivahteita helmiäisissä.

Koko taivaan kupu niinkuin mahdottoman simpukan sisäpinta, kalpeasti sinertävä ja nuoren naisen lämpöisen hipiän värinen.

Aurinko laskee. Tummana kiekkona näkyi se äsken tuvan nurkalla. Nyt se heittää kultaista kiillettä kujan seipäisiin ja välkkyy mökin tummissa ja tyhjissä ikkunoissa.

Kolmaskymmenesensimmäinen luku

Aapeli menee saunaan. Hänen nenänsä erottaa, että saunan edustalla haiskahtaa viileältä.

Ja lehmänlannalta... Tuossa on iso rykelmä risuja, sekä kirves mustine ja pihkaisine varsineen. Siinä ovat pojat äsken hakanneet saunapuita. Herra kiertää rykelmän ja varoo virsujaan noilta lehmien jäljiltä.

Hän tallustelee hiljaa kotaa kohti, jonka ovi on pönkitetty raolleen lepänoksalla. Tavattomaksi mielihyväkseen haistelevat hänen sieraimensa pitkästä aikaa maalaissaunan savua. Onpa hänkin maalta kotoisin.

Kodasta kuuluu lasten juttelua. Pojat ne ovat siellä: Topi, Jopi ja Malakias.

Nyt sanoo pikku Sanelmakin kodassa:

"Tule pois, Malakko, me ei muuten lähdetä."

"Kun ollaan pienempiä kuin sinä", jatkaa Jopin heikko ja kimeä ääni. Malakias kuuluu valittavan vatsaansa.

Pikku Sanelma houkuttelee Malakiasta:

"Ja herra antaa sitten sinulle rahaa. Antoi meillekin. Minun ovat jo äidin tallessa."

"Ja mätkäisee kop-rramitalla! Tällä viisiä!" kehaisee Topi.

Sitten kilistelevät pikku lapset lanttejaan. Topi nauraa Malakiakselle, joka ei vielä tunne, mikä on kymmenen-, mikä viidenpennin raha. Eikä tunne muka Jopikaan, josta on pääasia, että rahoja on monta.

Muttisen Aapeli rykäisee ja longottaa kodan ovea. Voi kuinka savu tunkeutuu silmiin...! Ei ensin näe mitään. Täytyy kumartua savutuprun alapuolelle ja vetäistä ovi selälleen.

Ja sitten näkyvät kodan padasta nousevassa lehmänhauteen höyryssä ja saunan savussa Malakias ja muut lapset hänen ympärillään. Malakias istuu kodan penkillä, selkä koukussa ja vatsaansa painellen. Muttinen sanoo haeskelleensa Malakiasta ja Jopia. Aittojen alta, ja tuvan uunin alta oli muka hakenut. Olisi antanut heille palkkoja, että jaksaisivat rahdata hänelle niitä saunapuita.

"Johan minä sanoin!" huudahtaa Topi.

Nyt saavat Malakias ja Jopi kuparikolikoita muutaman. Malakias katselee rahojaan hellästi. Ja yhtäkkiä hän huudahtaa:

"Olisipa viinaa..."

"Viinaako?" naurahtaa Muttinen.

"Niin... Se olisi tälle mahalle", vastaa Malakias. "Sitä minä olen tässä tuuminut... Sillä ne käärmeet..."

"Vai sillä", sanoo herra. "Ja mistähän sinäkin viinan maun tiedät?"

Niin, kyllähän Malakias sen tietää, vaikkei uskalla Muttiselle jutella. Eikä olisi jutellutkaan, jos ei olisi näin rahojakin annettu. Epäröiden ja viinaa ihastellen virkkaa hän nyt, että on hän sitä maistanut ... jonkun kerran talvella... Tuolla puita metsästä kaadettaessa. Tuvan uuniin koivuja...

Topi iskee Malakiakselle silmää, ja Jopi katsoo pelästyneenä.

Mutta Malakias selittää, että Mauno-eno oli sitä antanut: pakkasella. Oli ollut täällä Putkinotkossa. Ja se oli ollut isän kanssa metsässä mukana.

Muuta ei Malakias kerrokaan. Ei, Malakias muistaa miten isä silloin, kun poliisit kävivät Putkinotkossa riehumassa ja etsimässä viinoja, varoitti Malakiasta ja muita hiiskumasta kenellekään niistä. Ja siksi ne rutkaleet eivät löytäneet mitään. Kovin uhkasi isä vanhinta poikaa, heristi lopuksi nyrkkiäkin, isoa kuin halkonuijaa. Ja sen nyrkin maun tietää Malakias ennestään...

Toissa talvena isä kuritti häntä, kuhnustelemisesta löi kalikalla ... vähän ennenkuin hän löi kirveellä jalkaansa. Mutta Malakias vihastui ja lähtikin lääniin. Topilta sai hän rahaa, ystävältään. Topille olivat niitä antaneet vieraat, jotka Putkinotkon kautta kulkivat ja opastuttivat itseään Topilla. Niitä rahoja oli paljon, niitä kuului olleen markka. Malakias aikoi mennä rengiksi lääniin. Tuiskussa taivalsi hän suuren järven ylitse. Parissa talossa hän kävi kysymässä renginpaikkaa. Mutta eivät ne häntä sinne ottaneet. Ja sitten ne rahat loppuivat, ja Malakias lähti takaisin kotiin: tuli niin ikävä äitiä. Kotona oli Ananias juuri saanut langoista jäniksen. Se oli keitetty, ja Käkriäiset istuivat pöydässä jänislientä syöden. Silloin huudahti poikaansa ikävöivä Rosina, huudahti naurahtaen:

"Olisipa nyt Malakias täällä ... niin saisi jäniskeittoa."

Ja samassa aukesi ovi ja Malakias astui sisään, rikkonaisine pieksuineen ja lunta niska täynnä...

Pahalta oli Malakiaksesta tuntunut läänissä. Ikänään ei hän taida enää sinne lähteä. Eikä tuo isä enää ole lyönytkään häntä, ainoastaan nyrkkeineen tulee kohti ja kääntyy sitten pois. Malakias onkin jo mies, eikä tahdo hiiskua ... niistä.

Eihän Malakias toki ilmoita Muttiselle, että isälläkin on ollut viinaa, jos hän sattuikin iloissaan virkkaamaan sanan siitä hyvästä viinasta.

Eikä häneltä suinkaan udella.

Ja sitten Malakias lähteekin hakemaan saunapuita. Hän arvelee vielä ainoastaan nousten paikaltaan ja katsellen kattoon, päässä se Aapelin vanha ja kehno knallihattu:

"Olisi se tässä taudissa toista kuin nuo matokassin pavut... Ja alkakaa siitä tulla, pojat ja Sanukka! Ei niitä puita enää paljoa tarvitakaan. Kaksi kiukaallista täällä on jo lämmitetty. Jos kolmannen lämmittää, niin paistaa saunassa vaikka Kenkkuinniemen ja koko maailman. Ja Sahan hovilaisetkin vielä paistaa, kypsiksi kuin nauriit. Mutta jos olisi sitä ... tarvitsisi välistä olla tautien ja rohtojen tähden..."

Sanelma ja pojat lähtevät. Jopi pinkaisee kuitenkin ensin kartanolle, viemään talteen rahojaan. Toisille ei hän ilmoitakaan, minne hän ne vie.

Topi arvelee, että Jopi vie ne kuin harakka piiloon. Ja Topi kehottaa Malakiasta antamaan rahansa hänelle, etteivät ne putoaisi metsässä. Sanelma olisi valmis viemään Malakiaksen lantit äidin talteen. Mutta eivät Topi ja Malakias uskokaan hänelle niitä. Malakiaksen rahat kourassa pönttää nyt Topikin pikku Jopin perästä pihalle. Malakias ottaa kirveen ja astelee Sanelma kintereillään hitaasti rannalle päin. Koppahattu on Malakiaksella otsalla, ja pörröinen tukka niskasta pystyssä.

Mutta Muttinen painaiksen saunaan. Kotaan asettaa hän juurihattunsa, joka on epämukava näin ahtaissa paikoissa. Saunan matala ovi aukeaa, hehku ja helle lyövät häntä vastaan. Kyykkysilleen täytyy taas kumartua. Mieluisa hehku ja helle suuren ja mustan kiukaan nielusta, joka loistaa puolillaan hiiliä. Ja se säkenöi kultaisine kiiluineen niin, että silmiin koskee, kun kurkistaa kiukaan alle. Siellä lekkuu vielä keltaisia liekkejä, ja hiilten keskellä loikoo palavia kekäleitä, melkein sylen mittaisia. Muutamia puita on jäljellä myöskin saunan permannolla.

Niitä hän nyt työntää uuniin, hiilien ja rätisevien kekäleiden päälle, ähkien ja ponnahtaen takaisin, sillä tulen hehku käy tuimasti naamaan. Ah sitä tuimuutta! Onpa se ... hänestä rakasta. Rakasta on savukin, joka pakottaa irvistelemään ja vettä valuvat silmät umpeen. Hän yskii ja laskeutuu ihan maanrajaan. Siihen hän istahtaa. Kuumalle penkille, vastapäätä kiukaan punaista kitaa, nokka maata kohti. Hän ihailee jälleen saunaa, oikeaa maalaissaunaa, pitkästä aikaa. Sininen savu täyttää kylyn. Ja vähitellen se hiukan selvenee. Onpa se savu hänestä niin pyhä kuin Sebaoth, joka muinoin täytti savuna todistuksenmajan.

Ylhäältä kuultaa lakeisreikä, kiskoo savua ... niinkuin Käkriäinen piipustaan.

Nyt alkaa erottaa lauteetkin: siellä on Aapelin loikomapaikka, samanlainen kuin huvilankin saunassa. Se on hyvä paikka, leveä ja oikein mukava.

Ja lauteiden alta tuntuu vanha vastanlehtien ja mullan haju, mukava. Sieltähän ne akat sanovat lapsia löytävänsä. Tuollaisesta se on äiti Aapelinkin kaivanut, mullasta ja moskasta ... kuin onkimadon.

Mikä vihertävä läiskä tuolla peränurkassa? Vastahan se oli.

Ikkunaruutujen tomussa näkyy lasten kämmenten jälkiä, ja ikkunan takaa vihertävä järvimaisema, nokkosten ylitse, joita kasvaa saunan seinävieressä.

Nyt kuuluu airojen vingahtelua. Ananias ja Kypenäinen näkyvät siellä soutavan. Mauno on perässä. Koira istuu kokkalaudalla: sen pää nytkähtelee airojen tahtiin.

Aapeli katselee soutajia, ja arvelee sitten, että täällä ne Käkriäiset nukkunevat nyt kesällä, kun tupa on rikki. Tuollahan saunan takana on niiden ryysyjäkin! Mutta mihinkähän ne talvella joutuvat? Kun niitä ei saa korjaamaan nurkkiaan.

Saunassa on hauska savun tuoksu, ja nukuttava lämmin hivelee poskia ja hehkuttaa naamaa. Polttaa käsiä. On hiljaista. Sirkka kilkuttaa mustan kiukaan takana.

Avonaisista ovista hengähtelee kesäisen illan ilma.

Mainio tämä sauna, sisään lämpiävä! Aina mainio: sekös vasta hyvän unen antaa, oikein nokinen sauna, joka tukkii lämmitessään savullaan ruokatorven. Sisäisestikin se tahtoisi savustaa kaikki pahat ihmisestä pois. Ei tällaiselle saunalle, josta tarttuu nokea kämmeniin, mikään sauna ole vertainen. Tässä ne seinät kuumenevat talvellakin, niin ettei katto tipu kylpiessä tulista vettä niskaan. Ei, tällaisissa on oikea löyly, huuruton ja tasainen. Ja lauhkea niinkuin mesi.

Mieleisimpiä ovat nämä saunat Aapelille melkein kaikesta, mitä on Putkinotkossa. Kuinka hän olikaan saattanut olla poissa näistä saunoista toista vuotta, hän, jolle sauna on mahtanut syöpyä vereen: tällaisessa kylvyssä on, kuten äsken ajateltu, torppari Muttisen poika avannut tihruiset silmänsä ensimmäisen päivän hämäryyteen, itkenyt ne itkunsa, joista ei ole enää hienointakaan aavistusta, itkenyt ja parkunut. Ja mitä muistoja on hänellä juuri näistä Putkinotkon saunoista. Tässäpä hän oli täällä kylpenyt alkuajat, koska huvilassa ei vielä ollut saunaa, tuota kaikkein tärkeintä rakennusta, myöhemmin teetettyä, melkeinpä tärkeämpää kuin ruokakonttori ja hella ja kattilat. Kylpenyt toveriensakin kanssa ... ohranesteellä olivat he lyöneet löylyä, oluella. Ja se vaahtoava neste oli mennyt kiireesti hattuun ja hävyttömiä he olivat laulaneet, sellaisia että:

"Hulta se huuteli Honkan saunassa, Hulta se huuteli Honkan saunassa: Minä olen yksin täällä..."

Ja sitten he olivat polskahtaneet järveen uimaan.

Olivat silloin nuoria.

Ja jos hän milloin talvella on käynyt täällä maalla, sauna se on ollut hänen iltahuvinsa, hänen teatterinsa ja konserttinsa, melkein mukavampi kuin mikään muu. Eipä silti ... pitäisihän sitä konserteissakin käydä, se kun on kulttuuria, muka. Mutta sauna: pitkien talvisten iltapuhteiden jälkeen on se antanut väsyneille aivoille mainiota lepoa.

Sellainen on sauna hänelle ... niinkuin metsien kansan muillekin lapsille. Ja niille muille se on vielä tohtori ja apteekkari; enimmäkseen ainoa, hohoi! Minkä määrän se onkaan tappanut köhisevää hinkua ja lavantautia ja rokkoa, ja muuta rupulia! Hiottamalla vaaralliset taudin itiöt lauteiden alle. Mitkään taikakonstit eivät ansaitse sitä kiitosta lääkitsemisestä kuin sauna.

Aapeli kääntelee nokisella kohennuspuulla hiilustan kekäleitä, naama paisuksissa ja hikipisarat hapsien kärjissä, muistelee menneitä aikoja, ystäviään ja ystävättäriä, jotka ovat tyytyväisinä tulleet ulos hänen saunoistaan...

Ja ajatteleepa hän Käkriäisiäkin. Kauan he ovat nyt asuneet täällä mökkiläisinä. Köyhyyteen nääntyvinä oli hän ne löytänyt vielä kolkommasta erämaasta kuin Putkinotko koskaan. Jaksoi hän ne hommata toki tänne lähemmäksi kaupunkia, vähävarainen silloin. Ja sopuisa oli hän ollut niille olevinaan. Ja oli toivonut, että he vaurastuisivat. Ja sivistyisivätkin. Tulisivat siisteiksi ja oppisivat ... tekemään ruokia. Ja syömään mukavammin. Ja oppisivat ehkä hiukan kirjojakin...

Vuodet ovat menneet, ja aina tänne tullessaan on hän tavannut heidät samanlaisina. Jopa likaisempina ... sikäli kuin lauma on lisääntynyt.

Ja jos saamattomuus heissä on vähentynyt, niin on se tapahtunut pelkästään siinä suhteessa, että ovat älynneet ruveta viinoja kaupittelemaan. Sen asian kuuli hän tuossa viimeksi viattoman Malakiaksen suusta, jos oli kuullut ennenkin Kenkkuinniemen naapurien jutuista ja nähdessään Putkinotkossakin vilahdukselta korpirojulta löyhkääviä puteleita. Nyt kuuli, että on se Juutas sitä viime talvenakin hommannut, mistään varoituksista välittämättä. Pitihän sitä torua, sillä vaikka viinakset ovat Muttisenkin päästä mukavia, niin eihän niistä ole Juutaksen tapaiselle: tekevät köntyksen ja viekastelevan kansan entistä veltommaksi ja kehnommaksi.

Kyllä se pitäisi taas Juutas ottaa kuritettavaksi! Mutta samalla tulee Aapelille lohduttomuus tuon perhanan Käkriäisen suhteen. Hän tietää, ettei siihen pysty mikään: se luiskahtaa käsistä kuin ankerias, ja pitää päänsä. Suomalainen on itsepäinen. Ja varsinkin metsäläinen on itsepäinen. Ja onhan kielletty homma jokaisesta makeaa. Helppo ansio hyvä varsinkin köyhistä, avuttomista.

Saarnaamisesta on Aapeli saanut Käkriäisiltä osakseen ainoastaan vihan...

Se onkin katkerinta hänelle, josta nämä metsäläiset kuitenkin ovat rakkaita muka, sellaisesta metsäihmisestä kuin hänkin pohjaltaan on, nämä vanhat ja hupaisat rakkarit. Ei, mokomaa kiukkua kuin viime kesänä, jolloin se nousi pahimmilleen, ei hän enää heiltä siedä...

Ja väsyneeksikin hän tuntee itsensä...

Niin menee parikymmentä minuuttia. Aapeli istuu tyytyväisenä sokaisevassa savussa. Sitten kuuluu lasten ääniä ulkoa. Pikku Sanelman ja Jopin. Ja oksien rapinaa saunan päätyseinään. Herra pilkistää oven raosta hiljaa ulos. Jopi ja Sanelma ilmestyvät saunan edustalle, kiskoen kumpikin perästään oksaista leppää. Ja viimein köntystää Malakias, kantaen olkapäällään kelohaavan tyveä, jonka latvaa Topi pitelee, kirves toisella olalla. Maahan rumauttavat he kaikki kantamuksensa ja ryhtyvät katkomaan oksia ja puita, Topi melkein itsensä kokoisella kirveellä, toiset käsin ja jaloin.

Illan ilma himmenee. Ylhäällä kujan suussa on taivas lämpöisen kellertävä. Sitä vasten kuvastuvat aitat ja tumma mökki. Tuuliviiri häämöttää mustana. Ja vasemmalle viiristä kiiluu heikkovaloinen ja kultainen kuu, alhaalta.

Karjakujan takana reunustaa metsän huippuja ruskon punertava ääriviiva...

Maailma yhä tummenee.

Pikku Sanelma ja Jopi kuuluvat juttelevan, että hepä käyvät ottamassa potatteja, paistaakseen niitä saunan hiilloksessa. Ja Sanelma sanoo paistavansa ahveniakin. Silloin käskee Topi hänen tuomaan ne Käkriäisen Topinkin ahvenet. Sanelma ja Jopi juoksevat pihalle. Jopin nappikengät kapisevat kujalla.