Part 27

Niin on ladon seinämällä päätetty. Ja sitten on Rosina alkanut hoputtaa Juutasta niittämään. Itse pistäysi hän mökille, missä ei ole ollut ketään muita kuin Ester ja pikku Repekka ja vielä pienempi Luukas. Malakias, Jopi ja Topi olivat menneet uunipuita hakemaan. Nyt kirkui Repekka tuvan nurkalla ja Luukas itki tuvassa. Rosinalla oli muutakin asiaa kartanolle: mentävä katsomaan taikinaansa. Hän juoksi ylös rinnettä, kaapaisi Repekan syliinsä ja kantoi hänet sisään. Karjapihalle olivatkin pojat tuoneet jo uunipuita: hakkasivat niitä siellä lyhemmiksi, nimittäin Topi hakkasi, ja Malakias ja Jopi kantoivat tuvan uunin eteen. Rosina pisti kiireesti uunin lämpiämään. Sitten työnsi hän rintaa Luukkaalle, joka rauhoittuikin, niin ettei sitä niitylle tarvinnutkaan viedä. Repekalle antoi Rosina voileivän ja Esteriä käski hän huutamaan kovasti, jos kekäle sattuisi uunista putoamaan. Sitten lähti Rosina takaisin lammen rannalle ja alkoi haravoida Maunon jättämällä haravalla, sillä eihän se Mauno viitsinyt: meni pikku Sanelman onkimista katsomaan, kun kuuli Sanelman huutavan, että kala syö.

Maunon kävellessä rantaan ajoi Ananias hevosineen häntä vastaan. Hevonen sattui pysähtymään, ja Ananias antoi sen seisoa. Siinä kysyi hän Maunolta, kysyi hiukan naurahtaen, mitäs se Juutas Käkriäinen oli niin vihoitellut. Ja Mauno katsoi Ananiakseen kujeilevasti ja ylpeästi, ja sanoi, että olipahan vain ... mitä lienee ollut pientä kärhää. Mutta nyt se oli jo selvitetty. Ja Mauno jäisi tänne korjaamaan tupaa ... ja tekemään muutakin, jonka Ananias kyllä saisi tietää, kunhan aika joutuisi: jo tänä iltana.

Niin sanoi Mauno varmasti luvaten.

Ananias mietti hevosta niitynpäähän hoputellessaan, mitähän se eno oikein suunnitellee. Jotain parempaa sillä on mielessä kuin tuvan korjaaminen, sillä eihän se Mauno ole kirvesmieskään. Ja miettipä Ananias, että niinkö lienee isä pelästynyt Muttisen tulosta, että pyysi Maunon heti siihen työhön... Ja hyvähän olisi, että tupa tulisi asuttavaksi, sillä tukala olisi talvella elää saunassa. Mutta pelkällä Muttisen murinalla se nyt ei tulekaan ... jos ei oma asia tässä vaadi sitä korjaamaan.

Kun Ananias joutui niityn päähän toisten heinämiesten pariin, sattui Leja siellä juuri oikaisemaan selkäänsä, ja muutkin hengähtivät. Silloin alkoi Ananias pakinoida, jatkaen äskeistä ajatustaan tuosta Muttisen murinasta:

"He ... hyvin se taisi katsella näitä salvaimia ... näitäkin ... Muttinen. Mutta ... siitähän se nyt ... komentamisesta! Manuuttaisi oikeuteen ... rämäyttäisi! Kun kerran uhkaa. Tekisi niinkuin entinen isäntä ... jolle mökkiläinen vastasi... Osaisin minäkin hänelle vastata..."

"No mitenkä sinä vastaisit?" kysyi Rosina, joka samassa joutui tuvalta.

Ananias sanoi:

"Vastaisin niinkuin se entinen mökkiläinen. Hän kun ei ollut korjannut rakennuksiaan. Niin isäntä tuli ahdistelemaan ... manuutti käräjiin. Kanteli päälle, että tämä mies ei ole korjannut mökkinsä salvaintakaan. Silloin mökkiläinen sanoi..."

"Mitä se sanoi?" kysyivät muut.

"Sanoi ... mitenkäs se olikaan? Tuo enohan se ... tuolla ... sitä taisi tarinoida... Niin, vastasi korkialle oikeudelle, että korjasinhan minä salvaimia: kun salvain putosi, niin korjasin uuniin. Ja sanoi, ettei hän tiennyt mihin se piti korjata: ei ollut isäntä neuvonut, ainoastaan käskenyt korjaamaan ne salvaimet..."

Rosina ja Maunon Pertta nauroivat. Juutas Käkriäinen höristi korviaan ja huudahti.

"Haha ... olihan se ... vastaus..."

Ja sitten rähähti hän kovempaan nauruun ja sanoi:

"Haha...! Olihan se!"

Rosina nauroi:

"Hihii! Mutta mitähän tuo tuomari siihen, se rasvamaha? Ihanko tuo vapautti mökkiläisen?"

"Vapautti!" huudahti Ananias. "Johan vapautti! Karjaisi miehelle, että puhu, mitä tiedät."

"Ja mitäs mies?" kysyi Rosina.

"Mies ... ensin ällisteli ja sitten alkoi puhua. Ei tuleen, mutta suullaan ... puheli. Sanoi että: No, ennen kun minä olin pienenä poikana isän kanssa nuotalla, niin kun väännettiin nuottavappeilla isoa kiveä ... niin kun se kivi putosi järveen... Niin kun se pani: Lumpsis! Sen minä tiedän..."

"Niinkö se sanoi, se mökkiläinen?" kysyi Rosina.

"Niin ... Että kivi pani: Lumpsis. Sen sanoi tietävänsä, kun käskettiin puhumaan, mitä hän tietää."

Nyt nauroivat kaikki. Ylinnä kuului Käkriäisen ääni. Hän istahti kivelle ja rähähti jälleen, pistäen tupakaksi:

"Hehe, osasipas sanoa! Ja mitäs se herrassyötinki siihen? Ja mutta kuulkaahan ... olihan se kerran tällainenkin seikka tai kasku. Antakaa kun minä kerron! Se olikin ... vähän toista, se! Tällainen se kasku oli."

Ja Juutas aikoi ruveta kertomaan jotain tarinaa. Mutta siinä samassa tuli Saara heinämiesten luokse, tuli oikotietä Muttisen huvilalta. Riensi toisille kertomaan, että nyt herra sutensa kanssa kahmuaa raja-aitoja katsomassa.

Juutaksen hyvä tuuli katkesi. Ärtyisellä äänellä hän sanoi ainoastaan:

"Mitä?"

Ja sitten käski hän Ananiasta niittämään, koska nuo kuivat heinätkin oli vedetty jo melkein loppuun.

Mutta Kun Saara sitten tiesi, että Muttinen oli motkottanut hänelle housuistaan ja sanonut Käkriäisen Juutaksen pitäneen talvella hänen housujaan, niitä vanhoja engelskannahkaisia, jotka herralla ovat olleet jo monet kesät kalahousuina, mutta nyt hänellä on paita pöksyjen päällä kuin venäläisillä, silloin hörähti Käkriäinen jälleen:

"Mitäh? Minä hänen housujaan...?"

Ja Rosina huudahti:

"Elä nyt! Niinkö se...?"

Ja Maunon Pertta:

"Sinä valehtelet, Saara. Valehtelet. Valehtelet!"

Saara vannoskeli puhuvansa totta. Niin oli herra rähissyt. Ilkeäksi se on tullut. Ja kun se oli rähissyt, niin Saaran oli tehnyt mieli sanoa hänelle: "Anteeksi, hyvä herra ja ruhtinas. Ei me olla sinun housujesi vaivaisia. Anteeksi, että luulin rasvapytyn vanteeksi."

"Niinkö sinä sille sanoit?" kysyi Rosina Käkriäinen. "No olisit hänelle sanonut niin, hihii!"

Saara istui polvet hajallaan pientareen mättäällä ja kertoi herran emännän väittäneen, että he, Käkriäiset, varastavat kaikki marjat sieltä huvilalta.

"Mitä ... paskia!" örähti Käkriäinen.

"Ja hiekassa ne taas aikovat rötköttää", jatkoi Saara.

"Alasti, alasti. Alasti!" hoilotti Maunon Pertta.

Rosina puheli:

"Alastihan ne rötköttävät, riettaat."

Saara sanoi:

"Niin tekevät. Mutta on tuo ilkanäköistä. Ja minä kun en rupea sellaista rötkälettäkään palvelemaan. Mieluummin minä menen laivaan. Nämä pyysivät minua piiaksi. Pyysivät, Pertta...! Vaikka kysyisitte. Piiaksi tahtoivat."

Silloin juuri urahti Hurja, joka oli maannut niitoksella, ensin pitkät ajat ajeltuaan huutelevaa suokurppaa. Nyt se oli väsynyt ja asettunut lähelle niittelevää Ananiasta. Yhtäkkiä se urahti ja nousi jaloilleen. Ja ryntäsi rannemmaksi.

Kaikki vaikenivat ja kuuntelivat. Maunon Pertta alkoi laulaa heleällä äänellä.

"Hiljaa juuri kuin lammin laine syttyi lempeni..."

Saara sanoi, että nyt ne tulevat tänne ongelle. Ja sitten huomasi Käkriäinenkin jotain valkeaa lammen päässä, ja hän näki, että ne valkeat läikät olivat Muttinen ja se neiti ... ihan lähellä.

Olivatkohan ne kuulleet Saaran pahat sanat heistä?

Käkriäinen mietti tuokion. Korottipa ääntänsä, ja valitsi sellaisen paikan Pertta Kinnusen laulusta, että tulijat kuulisivat hänen sanansa, ja sanoi vakavasti:

"Mitä se Saara...? Ja minä ... kun en kärsi sellaisia puheita ... epärehellisiä. Rehellisyyttä minä... Kah, Hurja haukkuu! Mitäs se haukkuu?"

Sitten katseli hän lammelle ja jatkoi:

"Kah, herrahan se siellä. Saara, kuule, se on ruvettava työhön. Minä ... en rupea sinua elättämään, jos et tee työtä..."

Saara ei liikahtanutkaan, mutisi vain, ettei hän tässä rupea vähän ajan tähden vaatteitaan tuhrimaan.

Nyt niittää Käkriäinen Ananiaksen ja Lejan kanssa. Pertta ja iso Sanelma haravoivat.

"Syökö?" kysyy Aapeli Muttinen hetken päästä hiljaa Topilta.

"Sär-rki, p-rrkele, nar-raa!" vastaa Topi.

Lyygia nauraa. Suokurppa on lakannut piipattamasta. Sudenkorennot lentelevät hopeisin siivin.

Aurinko lämmittää vielä. Sen valkea kuva vedestä kiiltää, häikäisee silmiä.

Kuin punertavaa pronssia ovat joskus sudenkorentojen siivet, huomaa Muttinen.

Metsä uinuu niin hiljaisena, että kuuluu hyttysten sihinä. Siihen paikkaan, jossa onkijat seisovat, näkyy lampi koko pituudessaan. Tuolla vasemmalla heijastuu lammesta vihreä mökin rinne mustine tupineen ja riihineen, näkyy selvästi kuin kirkkaasta kuvastimesta.

Pääskyset kiertelevät peltoaukeaman kohdalla ... visertävät lyhyesti, leijailevat piirissä, poikasiaan opetellen. Ladon varjo toisen rannan ruohikolla on venynyt pitkäksi ja tullut kulmikkaaksi.

He seisovat kaatuneitten koivujen rungoilla ihan lammen perukassa, josta oja alkaa. Kalat pulahtelevat. Onkien kupit on heitetty lumpeiden kukkien väliin. Toisessa päässä lampea ylenee maisema komeana. Kellertävänä ahona, joka ikäänkuin katkeaa suoraan taivaaseen.

"Aijaijai, nyt se vie!" huudahtaa Lyygia yhtäkkiä. Mutta eipä päästäkään vapaa niinkuin viime vuonna, vaan jo tempaisee ahvenen ilmaan. Kuinka se siima kiristyi, ja meni vinosti lumpeiden alle...! Niin että hänen sydämensä vavahti: mikähän iso kala se sieltä tulee. Ja sieltä tuli sormen pituinen ahven, tumma ja punainen. Tuli selkäevä piikkisenä viuhkana ja pyrstö kippurassa. Eikä hän sitä voinut itse repiä koukusta. Topin täytyi häntä auttaa, sillä nythän veti jo Aapelinkin onkea. Ja Topi supatti, että nyt se vasta rupeaa syömään.

Aurinko alenee punertavan pajupensaikon takana. Punaisista pilvistä se hohtaa. Ylhäältä töyryltä, jolla mökki on. Muttinen huomaa, että lammen lehtevä vastaranta säteilee keltaisena ja vihreänä, vaaleasti: hemmetin kaunista.

Itse lammen syvyyskin heijastaa samaa vihreää ja keltaista metsää. Ja se hohde muuttuu yhä keltaisemmaksi.

Siellä täällä polskahtaa oikein iso kala ruohistossa. Joskus läiskähtää ongenkuppi veteen. Lumpeissa värisevät keltaiset heteet. Vesi lemuaa.

Pikku Sanelmakin hiipii yhteiselle onkipaikalle. Hän vetää kalan toisensa jälkeen. Hänen kyntensä ovat veressä ja madoissa. Onkijain takana sammalikossa pyristelee monta ahventa ja särkeä.

Nyt punertaa vastaranta. Ja sitten ei syö enää niin ahkeraan.

Aapeli supattelee Topin ja pikku Sanelman kanssa. Hän kyselee, mitä tänne kuuluu, Putkinotkoon. Ja minkälaista täällä oli viime talvena.

"Oli se..." vastaa Sanelma. "Ja talvella... Kun tuli kissapöllö aidanseipääseen... Tuvan luo. Istui siinä monta viikkoa. Ei sitä tapettu ... se istui... Silmät ... kuin kissalla."

"Niin, ja Ananiasta uhkasi ilves", sanoo paksuposkinen Topi.

"Missä?" kysyy Aapeli.

Pikku Sanelma vastaa kiireesti:

"Jäällä ... Hepokiven luona. Hän kun oli suksilla ... tulossa Sahan hovilta. Oli lihaa pussissa, ostettua. Sitä se ilves..."

"Niin ... ilves?" kyselee Muttinen.

Sanelma innostuu kertomaan:

"Niin. Ajoi takaa. Haisteli. Se oli irvistellyt Ananiakselle, purrakseen."

Saunasta nousee hienoa höyryä. Kaunista on ja hiljaista.

Siinä kysyy Aapeli:

"Minkälainen sillä oli pää, ilveksellä?"

Sanelma sanoo:

"Pyöreä pää kuului olleen. Pyöreä oli... niinkuin kissan pää."

"Se se voi olla, ilves", arvelee Aapeli Muttinen. "Puriko?"

"Ei", vastaa Topi. "Kun Ananias r-ravisteli suksensauvaa. Se seisahtui, ja ajoi taas..."

"Se oli ollut punainen", sanoo pikku Sanelma.

Muttinen ihmettelee:

"Punainen?"

"Niin, niin oli", vahvistaa pikku Sanelma.

"Ja minkälaiset sillä oli korvat?" tiedustelee Aapeli.

"Pitkät! Hyvin pitkät korvat!" vakuuttaa Sanelma.

"Pitkät korvat?" ihmettelee Muttinen.

"Hyvin, hyvin pitkät. Ja hyvin pitkä häntä", sanoo pikku Sanelma. "Melkein niin pitkä häntä kuin tämä ongenvavan pää. Sellainen oli häntä! Sellainen!"

Kolmaskymmenes luku

Yhtäkkiä raikuu mökin mäeltä huuto:

"Penikat! Muoskat! Sanikat! Topi ja Sanukka! Saunapuut eivät piisaa! Niitä on hilattava lisää. Malakias ei mahda mitään, Malakolla on maha kipeä. Kuuletteko te, Topi ja Sanelma? Johan nyt on ihme, torvellako teille pitäisi korvaan puhaltaa! Kuulitteko, hohoi? Niitä on tuotava lisää puita! Jopi-poika odottaa täällä... Kylpijöitä on kuin talkooväkeä. Ja kovia kylpijöitä ... isomahaisia. Topi ja Sanukka."

Rosina se siellä huutaa. Hän seisoo mökin nurkalla, kimaltavaa iltataivasta vasten mustana hahmona. Hän heiluttelee kättään ja jatkaa:

"Ja Leja! Lehmiin, lehmiin."

Topi murahtaa lammen rannalla:

"Kah, sitäkös se Malakko... Ettei vääntynytkään tänne."

"Tännekös sen vääntyä piti?" kysäisee Muttinen.

Topi sanoo:

"Tännehän se."

Rosina huutaa vieläkin:

"Entä Saara. Istuu siellä kuin ryökkinä sohvalla, kekottaa. Saara, Saara ... se..."

Pikku Sanelma vastaa kiljahtaen äidilleen:

"Mie en tule risukkoon kipeällä varpaallani."

"Eikä siitä Jopista ole oikein apulaiseksi", arvelee Topi Muttiselle alkaen hitaasti kieputella siimaansa vavan ympärille. "Yksinäni noita sain äskenkin hakata."

"Vai yksinäsi", kuuntelee Muttinen, ja hän näyttää rupeavan kaivelemaan housujensa takataskua. Sieltä nousee ensin paperossikotelo ja sitten kukkaro, jota Topi katselee ilostuvasti. Kukkarosta ottaa Aapeli nyt kymmenpennisen ja tarjoaa Topille. Topi naurahtelee kainostellen. Hän unohtaa onkensa, pyyhkäisee märkää nenäänsä, ja tulee ottamaan rahaa. Ottaa, ihmetellen, että niinpäs antoi Aapeli kuin kauan sitten... Nyt ojentaa Muttinen hänelle taas toisen kymmenpennisen. Ja vielä toisen ... Ja vielä neljännenkin.

Silloin vilkastuu pikku Sanelmakin. Hän alkaa hokea:

"Tuo varvas ... taisi liota vedessä. Ei ole niin kipeä enää. Tuntuu terveemmältä. Terveemmältä se tuntuu!"

Aapeli Muttinen näyttää hänelle lanttia. Kiireesti heittää pikku Sanelma onkensa pensaaseen, kaapaisee rahan herran kourasta, ja huudahtaa mäelle Rosina Käkriäiselle:

"Mie tulen puita hakemaan. Topin kanssa ... Tulen."

"Odotahan", sanoo hänelle halveksivasti Topi, joka kerää kalojaan sammalikosta. "Eihän siitä mitä ... jos ei ukkomies itse lähde."

"Ukkomies? Häh? Sinä", huudahtaa Muttinen katsellen pientä Topia.

"Pi-rru", sorauttaa Topi. Hän toistaa saman kuin äskenkin: että hän se oli hakannut tupapuut, ja ensin vetänyt mökille suurimmat lepät, kun Malakias on kipeä. Kyllähän se Malakko muuten jaksaisi: kantaa se niskassaan vaikka kokonaiset petäjät. Mutta nyt oli ottanut myrkkyä. Ja pitäähän Topin auttaa Malakkoa, koska Jopi on ruikelo. Ja luulivatpa Topi ja Malakias jo näiden puiden piisaavankin. He olivat aikoneet kaikki kolme tulla tänne, lähteä täältä sitten...

"Minnekä?" kysyy Aapeli.

"Tuonnepa vain ... meinattiin tulla... Tuonne Aapeli Muttisen huvilalle. Aiottiin tulla katsomaan tuota monttööriä."

Sitä varten oli paksuposkinen Topi lähtenyt jo etukäteen tänne, Malakiaksen jäädessä Jopin kanssa pistämään tulta saunan uuniin. Ja kun kala sitten oli näyttänyt syövän niin perhanasti Sanukan onkea, oli Topikin ruvennut ongelle.

Topi ja Sanelma keräävät pajupensaiden välistä särkensä ja ahvenensa. Muut särjet lupaa Topi antaa kissalle, nuo ruotaiset rauskut, joita hän ei sano syövänsä muuta kuin oikein nälissään. Sanelmalla on vähän enemmän kaloja kuin Topilla, jolla on kymmenisen, ja molemmat saavat he nyt lisää Aapeli Muttiselta ja neidiltä. Eikä enää syökään. Jo äsken on Sanelma alkanut kyllästyä odottaessaan turhaan nykimistä. Kärsimättömänä on hän ravistellut onkensa vavalta pois sudenkorentoja ja tiuskinut:

"Siihenkös te koinimaan."

Kun Sanelma sillä tavoin huusi ja räiskytteli vettä, lupasi Topi antaa hänelle selkään.

Nyt keikkukoon Sanukka Topista nähden miten tahtoo. Lampi on painunut varjoon. Sen lämpöiseltä ja samalla viileältä hengähtävä vesi on tummanvihreää. Tuolta yhdeltä kohdalta ainoastaan kiiltelevät enää auringon hopeiset säteet. Sudenkorentojen räpytys raukenee, ja hyttyset alkavat purra ilkeämmin.

Välistä kuuluu niityltä vielä kurpan valitusta, väsynyttä. Yhä pitemmät ajat on lintu vaiti.

Hiljaa suhahtelevat viikatteet ja haravat niityllä. Hevonen koluuttelee rekeään ladon luona.

Luoteessa metsän takana hohtaa entistä punaisempia pilviä. Aho ja lehto loistavat punaisina ja kellertävinä.

Mutta lammesta, jonka kalvoa eivät kalat enää vesirenkaillaan riko, kuvastuu mäki ja torppa yhä selvempinä.

Heinämiehet alkavat lähteä rannalta. Ensin Leja, Aapeli Muttisen ja Lyygian perästä, joiden kintereillä Topi ja pikku Sanelma kepsuttavat. Onhan Lejan mentävä lehmiä noutamaan. Hän eroaa Muttisesta ja Lyygiasta ja lähtee juoksemaan isolle aholle päin.

"Mistähän ne juhkurat nyt löytyvät?" kuului Leja virkkavan.

Silloin huutaa Lyygia hänelle, että lehmiä oli nähty tuolla vuoren takana. Yömin hän oli varmasti tuntenut. Siellä ne Käkriäisten lehmät lienevät. Ja Saarakin sanoo, että siellä ne olivat lehmät. Iloisesti kiittää Leja neuvosta neitiä, ja alkaa rientää lammen päätä kohti, ja sitten suoraan poikki luhdan ja kankaan vuoren toiselle puolen.

Saara on noussut laiskasti paikaltaan, tullut katsomaan Topin ja Sanelman kaloja. Hän lupaa syödä mokomat tiistit pyrstöineen pää edeltä. Ja hän ihmettelee herralle:

"Ei tästä lammesta enää saa kaloja. Ennen siitä sai. Ananias veti kontilliset: kun pisti siihen sakeanverkon riekaleen, niin tuota pitkiä särkiä ... niinkuin mitä lahnoja. Ja ongella sai yhtenä aamuna satoja kaloja. Mikähän siinä on, kun siitä ei enää saa?"

Niin ihmetellen kulkee Saara Topin, Sanelman, Muttisen ja neidin perästä ylös mäkeä.

Maunon Pertta huudahtaa niityltä:

"Ja yötyötä kun minä en tee! En milloinkaan ... tällaista, hihi. En."

Pertta Kinnunen heittää siis haravansa karheelle, sukaisee ylleen röijyn ja alkaa rientää mökille niinkuin toisetkin.

"Niin, ja verkothan ne olisi vielä pantava likoon!" äännähtää Ananias, kun Maunon Pertan Sanelma astelee hänen ohitseen äitinsä perästä. "Täytynee hankkia kalaa ... vieraille."

Ananias huokaisee. Sanelma hymyilee hänelle, niinkuin aina muillekin.

"Mitäh?" kajahtaa silloin Juutas Käkriäisen möräkkä ääni peremmältä lammen rantaa, jossa hän yhä niittää kumarassaan. Ja hän pysäyttää viikatteensa ja katsoo kyyryissään taakseen. Hän sanoo: "Niin ... Ananias ... verkkojako heittämään? Mene sinä... Minä ... nämä heinät täällä... Minä täällä vain kumpsin."

Sitten alkaa Käkriäinen jälleen niittää.

Ananias riisuu tamman. Kohta kuskaa hän sitä mäelle niin että kumisee. Hurja juoksee Ananiaksen ja hevosen edeltä.

Niityllä ei ole enää muita kuin itse Käkriäinen ja hänen lankonsa Mauno, joka seisoo vielä ladon luona, mustana ja lapikkaiden kiverät kärjet levällään. Mauno katselee Käkriäistä. Juutas ei näytä kiiruhtavan niityltä. Lieneeköhän se yhä äkäinen Maunolle? Tai on kai se äkä rauennut niinkuin muutkin Juutaksen uhkaukset? Vai pelänneekö se joutua Muttisen kanssa pitempiin pakinoihin?

Joutaisi Juutas tuolta jo tulla, että se jaksaisi yöllä hommata.

Mauno äännähtääkin Käkriäiselle ja kehottaa häntä tulemaan jo pois. Mutta Käkriäinen ei hänen ääntään edes kuule. Käkriäinen niittää.

Ei hän pelosta siellä niityllä ole. Maunon pelosta ei enää yhtään. Eikä hän pelkää enää Muttistakaan niinkuin äsken: sillä ei tuo Aapeli vielä ainakaan sanonut mitään, ei edes sitä kuin tavallisesti tänne tullessaan. Paljon huolettomampi on Käkriäinen hänestä kuin päivemmällä tuvassa, ja siihen huolettomuuteen on muutakin syytä kuin Aapelin tähänastinen lauhkeus. Jos se Aapeli nyt alkaisi kysellä, kuinka on tuvan korjaamisen laita, niin nyt Juutas saattaisikin vastata, että tehdyksi se tulee: nyt hän alkaa sitä tehdä, vaikka huomenna. Sitä varten on Mauno tänne otettu. Ja voihan sen tuvan korjauksen nyt todella alkaa ... vaikkapa ei ihan huomenna, niin sitten ... myöhemmin. Onhan ensi yö valvomista. Eipä silti, ettei hän kestäisi työtä huomennakin. Hän tuntee nyt päässeensä alkuun. Päässeensä makaamistuurilta. Siksi hän nyt tätä heinääkin niin iloisesti ja myöhään kumpsii.

Minkäslainen työinto hänelle nyt tulikaan! Joskus se tulee, se oikea into. Nyt tuli ... parin kuukauden perästä. Koko päivän hän on soutanut, kantanut ja kävellyt. Ja kaivellut louhiakin. Mutta eipäs nyt vain väsytä, tätä kummeksii hän itsekin. Oikein hyvältä tuntuu tässä kumpsia. Kun työpuuska tulee, silloin on kaikki kuin leikkiä.

Tuonnottain hänen sisuaan vielä pisteli, että Mauno pakotti hänet sillä tavalla tahtoonsa. Se oli häväistys. Se kuohutti hänen maksaansa niin, että hänen teki mieli juosta vielä uudestaan metsään. Mutta kun herra oli talossa, niin olisi Maunon Pertta voinut Maunon kehotuksesta mennä milloin tahansa haukkumaan hänelle Käkriäistä, ja ihmekö temppu olisi ollut silloin saada Muttista suuttumaan!

Onneksi eivät tästä häväistyksestä tienneet muut kuin Rosina, koska ei Pertta Kinnunenkaan siitä Käkriäiselle hiiskunut. Jos se olisi tiennyt, kyllä se olisi hoilottanut.

Ja sitten vähitellen oli Juutas Käkriäinen alkanut olla hyvilläänkin tästä pakollisesta tottelustaan. Niin, hän päätti nielaista sen kuin jonkin hyvin pahalta näyttävän ruuan, keltaisen juurikkaan, jollaisia Muttisen Aapelilla on ruokana pöydässä. Ja päätti hankkia siitä tottelusta itselleen hyötyä. Ruveta oikein hartaasti keittämään viinaa ja saamaan rahaa. Hommaamaan, koska nyt oli kerran herännyt hommaamisen alkuun.

Ja eikös olekin parasta niin, että polttaa? Eikö hän itsekin ollut monesti ajatellut, että polttaa sitä pitäisi. Se on selvä, että sillä tavoin saa rahaa seitsemän mokomaa enemmän kuin maajussin työllä.

Kyllä. Mutta miksikä piti muiden tulla tyrkyttämään sitä hänelle ... ennenkuin hän itse oli ennättänyt ruveta siihen?

Nyt on kuitenkin tapahtunut, mikä on tapahtunut. Ja hän tahtoo unohtaa sen ilkeän pahan, tahtoo muistaa ainoastaan oman hyvänsä. Ja suostuu antamaan toisellekin osuutensa, Maunolle.

"Kärsimällähän niistä pahoista pääsee", sanoi ennen Juutaksen tuttavakin, Hiesun herännyt mylläri.

Olkoon siis unohdettu.

Mutta nyt on edessä toinen luokka. Viina ... pitää keittää sellaisessa paikassa, ettei herra aavista mitään. Eikä varsinkaan se teräväsilmäinen neiti.

Niitä keittopaikkoja, joita on paljonkin, Juutas nyt tässä tuumiikin, kumpsiessaan.

Mukavalta tuntuu ajatella, että kun yksi keitos on keitetty, niin pääsee kuljeksimaan vähän lääniin. Tarinoimaan. Pois kaikenlaisista kotoisista kärhäyksistä. Siellä läänissä saa olla rauhassa, jos osaa pitää varansa kateellisilta ruununmiehiltä. Ja syödä saa hyvin, sillä sitten on rahaa.

Sekin tieto, ettei hänen tarvitse kauan Putkinotkossa kumpsia, vaan pääsee huilaamaan, tekee osaltaan tämän kumpsimisen niin mieluiseksi.

Mauno Kypenäinen äännähtää jälleen ladon ovelta hänelle:

"Juutas hoi! Tulehan nyt jo pois."

Juutas ojennaiksen hiukan ja vastaa:

"Kyllä, kyllä... Se nyt ennätetään, se asia, hehe. Minä vain ... tässä ensin vähän kumpsin..."

Mauno hymähtää ja lähtee silloin kartanolle. Toimeen innostunut Juutas jää yksikseen sinne lammen perukkaan, metsän varjoon.

Putkinotkon mökin pihalla ovat nyt jo kaikki muut. Ja sielläkös nyt käy huuto ja iloinen mekastus! Siellä on ääntä, ja väkeä vinon pihan täydeltä!

"Hau, hau, hau!" matkii joku lapsista koiraa.

"Nau, kurnau!" huutavat toiset kissalle.

Ja toiset hevoselle: "Ihahahaa! Öhöhöhöhöhöö!"

"Muu! Mää!" matkivat eräät.

Joku vaakkuu variksena:

"Vaa, vaa!"

Repekka juoksee Hurjan kimppuun. Hurja on leikkisällä tuulella, illan viileässä. Se murisee ja juoksee ympäri Repekan. Repekka kirkuu riemusta. Sanelmakin aikoo ottaa kiinni Hurjan, joka kiitää yhä villitymmässä kehässä, suu virnallaan, pystykorvat niskaa pitkin. Repekka matkii koiraa. Ja sitten Sanelma tammaa:

"Ihahaha."

Topi huutaa Moksia saamaan särkiä. Kissa onkin kartanolla, ilmestyy miesten aitan alta ja naukuu. Ananias sanoo:

"Kuinkas muuten, kotiinhan se mies illalla metsätöistä tulee! Ja onpa se saanut lintuja, koska ei elävä särkikään kelpaa."

Ananias alentaa veräjää, niin että Sohvi pääsee yöksi laitumelle.

Repekka tahtoo Moksin kiinni. Saa sen kiinni, riiputtaa sitä keskeltä vatsaa ja nauraa ja hokee:

"Voi tinnuu ... mokoma patkariäpäle."

Moksi ponnistelee vastaan, naukaisee ja raapii. Repekka itkaisee taas. Topi matkii kissaa:

"Kurnau! Kurnau!"

Pikku Sanelma yltyy Topin sanoista:

"Kurnau, rako auk'!"