Part 25

Kiukkuinen on Saara itselleen, että hän lähti Persikan kanssa sellaisille retkille. Ei se Persikka puhunutkaan koko teeterskan paikan hommaamisesta sitten sen enempää kuin oli puhunut menomatkalla kaupunkiin. Eikä Saara kometioissa eikä muualla muistanut sitä häneltä enää kysellä. Ja Lutmitvuorelta täytyi Persikan joutua kesken laivaansa. Hän jätti Saaran vuorelle istumaan. Pian piti Saarankin juosta laivaan ... ei ollut rahaa jäädä enää kaupunkiin.

Nyt Saara odottaa, että Persikka kirjoittaisi hänelle.

Saunan kynnyksellä hän selitti Pertan Sanelmalle, että kun tulisi ukkosensade, niin sitä kun ottaisi kalliolta vettä ja sillä voitelisi, niin känsät lähtevät... Isäkin tietää.

Yhtäkkiä tohahti sitten Muttinen rannalle. Ja Saaralla oli Muttisen leipäsuden kengät! Saara meni saunaan, veti kengät jalastaan ja pisti ne penkin alle, kuivuneiden vastojen taakse.

Nytkin Pertan Sanelman kanssa jonkin kuivan sanan jutellessaan on Saara miettinyt mielessään, kuinka hän saisi nuo perhanan kengät takaisin huvilalle. Siksi huutaa hän Sanelman veräjältä takaisin, ja ehdottaa hänelle:

"Anna kun minä menen sinne huvilalle. Me ... kun ollaan niin ystäviä sen neidin kanssa..."

Pertan Sanelma on aina valmis melkeinpä mihin tahansa.

Saara riisuu kodassa punaiset sukkansakin ja lähtee pihalle.

Siellä menevät jo Rosina ja neiti alimmaiseen aittaan, ottamaan maitoa ja kermaa.

Juutas Käkriäinen hyörii keskellä pihaa ja mörähtelee, missä niitä on kalakontteja, että hän saisi kaivaa herralle potatteja.

Saara juoksee neidin luo, kättelee ja sanoo, että hän tuleekin huvilalle auttamaan.

Muttinen seisoo jo portailla, valmiina lähtemään.

Mutta Saara lyykistää Muttiselle ja rientää tupaan. Siellä hän etsii jotain, niistä papereista, joissa pikku tyssien mekot tuotiin kaupungista. Hän näkee Topin käsissä tyhjän paperipussin. Topi sanoo puhaltavansa sen henkeä täyteen ja ampuvansa. Saara keksii virkkaa, että neiti käski häntä noutamaan sitä pussia. Silloin antaa Topi sen Saaralle.

Paperipussi kainalon alla juoksee Saara sitten takaisin saunalle ja pistää siihen Muttisen neidin kengät. Pussin työntää hän lihavaan poveensa.

Muttinen ja neiti kulkevat pian rantaan. Heidän perästään lähtee Saara, kantaen maitokannua. Pikku Sanelma ja Jopi ovat jo rannalla moottoriveneen luona. Saunan nurkalla tervehtivät herra ja neiti isoa ja hymyilevää Sanelmaa. Hurja häärii Ananiaksen kintereillä aittojen luona.

Rosina jää pihalle. Hän huudahtaa Maunolle, Maunon Pertalle ja isolle Sanelmalle, kun menijät ovat kadonneet saunan taakse:

"No nyt sitä sinne ... niitylle! Ja Mauno, Mauno! Joko se...?"

Rosina menee lähemmäksi Maunoa.

Mauno vastaa:

"Jo suostui. Hyvä tulee ... ole huoletta."

"Hihii!" nauraa Rosina. "Tulehan, niin jutellaan ... miten se sitten tehdään..."

Rosina rientää hevosen luokse ja alkaa ajaa. Pikku Repekka kiukkuaa hänen mukaansa, ja vielä kovemmin määkii Luukas tuvassa. Rosina käskee Esterin vaalimaan sitä, kunnes hän tulee noutamaan lapsen niitylle. Käkriäinenkin lohduttelee pikku Repekkaa, kaivaessaan perunavaossa niin että multa tuprahtelee. Ananias tuo kontin ja alkaa myöskin kaivaa. Hurja tunkeutuu hänen käsiensä väliin nuuskimaan päästäisiä.

Muttinen, neiti ja Saara joutuvat rantaan. Siellä istuu Malakias yhä katselemassa moottoria, hiukan kelmeänä. Konetta on Malakias katsellut pitkät ajat. Ja sitten on hän tarkastellut koivuisia lautoja, joista olisi tehtävä tälle monttöörille oikein hyvä laituri. Mutta yksi niistä laudoista on ollut haapainen.

Nyt örähtää Malakias Muttiselle:

"Tuo tuossa ... se on haapalauta ... olkoonpa mikä tahansa."

"Mikä?" kysyy Muttinen.

"Kun ... lienevät myyneet ne kaikki koivuisina teille ... petkuttajat."

Aapeli nauraa.

Topi juoksee selkä kenossa rantaan, ja Ananiaskin lönkyttää pihalta, tuoden perunakonttia. Ananiaksen perästä lynkkäisee itse Juutas Käkriäinen, oikein iso peruna kädessä.

Moottori sysätään syvemmälle Käkriäisen käsien voimalla, ja Muttinen kääntelee sen järvelle päin. Neiti asettuu kermapullo kädessä perään. Moottori alkaa purskuttaa ja lähtee... Kiitää jo kaukana.

Kun moottori sutkuttaa niin etäällä, ettei puhetta rannalta kuulla, kääntää Ananias takalistoaan järvelle ja narahuttaa. Hän sanoo:

"Hyh, se on sitä ... porvaleita."

Kahdeskymmeneskahdeksas luku

Putkinotkon huvila on kummulla, lahden perukassa, pitemmän kuin mökin lahti.

Huvilasta kuuluu nyt ovien naukumista ja pöytien ja tuolien kolinaa: Lyygia niitä siirtelee. Mutta Muttinen itse kaivaa onkimatoja rannalla, saunan takana.

Tuossa lähellä kelluu moottori, leveä kuin munankuori. Siitä on laudat purettu kevätjäiden rikkomalle laiturille ja tavarat kannettu sisään.

Aapeli Muttinen on ennättänyt kotoiseen asuun. Entisestä ei hänellä ole jäljellä muuta kuin sankalasit päässä. Ei kauluksia, tuota korvettavan tornia. Eikä äskeistä juurihattua isossa ja neliskulmaisessa päässä, tai muutakaan päähinettä tällä hetkellä. Sillä Putkinotkonkin asuun kuuluvan hattunsa on hän heittänyt tuohon haavantaimien juurelle, joiden latvat paistavat punaisina kuin häränveri. Tämä hattu, joka on leveä kuin pieni sateenvarjo ja jossa on korkea ja suppilomainen pohja, missä lienee syntynyt: Pampas-aroilla, ja sieltä Muttisen päähän kulkeutunut.

Kuitenkaan ei Aapeli anna auringon paistaa suoraan kaljuun päälakeensa, hopeanharmaiden haivenien ympäröimään. Auringonpiston varalta on hän sitonut päähänsä kirjavan nenäliinan. Takkiakaan ei Aapelilla ole, vaan hän on ripustanut sen noihin samoihin haavantaimiin: jonkinlaisen valkean koltin taikka paidan, jonka kauluksessa ja hihansuissa on punaisia kukonkuvia.

Hänen paljailla ja lihavilla hartioillaan, joihin isorokko on aikoinaan jättänyt lovia, nuorena poikana, köyhien vanhempien mökillä, hänen kyyristyneillä hartioillaan näkyvät nyt ainoastaan vaaleanpunaiset olkaimet. Selkäänsä soisi hän nyt päivän oikein kylvettävän, viimeinkin tänne maalle tultuaan. Ja kyllä se kylvettääkin, vaikka on jo iltapuoli pitkällä.

Aurinko paistaa lahden oikealta rannalta, lepikon ylitse. Ei se enää häikäise hopeisena tuliaukkona silmiä, niinkuin kaupungista tullessa, vaan läikehtii valkeana ja kellertävänä. Ja se tapailee jo kiekon muotoa. Mutta vielä käy selkään lämpimästi, kun Muttinen siinä kyyköttää, virsut ja vanhat housut jalassa, engelskannahkaiset, käännellen kiviä ja puolimädänneitä lastuja. Vilkkaastipa pyörähtelee silloin hänen nenänsä, hänen katsellessaan matoja harmain silmin, joiden ilme on surumielinen ja hiukan ällistelevä.

Ei niitä matoja nyt paljon löydykään, kuivien ilmojen jälkeen. Muttisen Aapeli murahtelee itsekseen:

"Olisi pitänytkin ottaa Topi tai Jopi näitä tonkimaan..."

Mutta kun hän saa punaisen madon hännästä kiinni, niin hän murisee:

"Kah, tule pois. Sellaista se on maailma: toinen kiskoo toista saparosta ... pyytääkseen kolmatta syötäväkseen. Koiramaista... Ja nyt se katkesi, phyi... Vai possu taas, vai niin muka!"

Viime sanat äännähtää herra neidilleen, sillä huvilan kuistilta on kajahtanut Lyygian huudahdus:

"Missä on minun iso possuni? Minun pieni elefanttini? Minun tuomioherrani?"

Muttinen hörähti siis vastaan:

"Vai niin on! Eikös...! Sika täällä on, iso sika. Ihminen täällä kaivelee lieroja..."

Sitten keräytyykin matoja tarpeeksi. Sillä ei Aapeli aiokaan monta kalaa saada. Eikä niitä siellä lammessa olekaan suuria, sen hän kyllä tietää ennestään. Ainoastaan huvikseen hän aikoo nykiä muutamia kolmen tuuman pituisia ahvenia, mustia ja punaeväisiä, taikka pieniä ja ruotaisia lahnanparkkeja, jotka maistuvat kuitenkin hyvältä hienoksi keittoon jauhettuina ja kananmunilla höystettyinä. Mutta myöskin Lyygian huviksi hän mielii ongelle, koska Lyygia on kaiken talvea puhunut Putkinotkon lammella onkimisesta, muistaen sen viime kesästä... Putkinotkon tumman ja lumpeisen lammen.

Niin ajatellen peittelee Aapeli kiemurtelevat madot rutaisella mullalla monet kesät palvelleeseen matolaatikkoonsa, koivusta muinoin veistämäänsä. Se matoastia on varustettu juoksevalla kannella niinkuin koulupoikien ja -tyttöjen penaali. Oli se nyt säilynyt tuossa saunassa kuten vene ja muutkin vehkeet ... paksun rautarassin ja ison munalukon takana. Säilynyt Putkinotkon pojan-rasseilta ja toisilta hupaisilta Käkriäisiltä.

Aapeli nousee penaali kädessä pystyyn ja katselee lahdelleen. Lahden toinen puoli on jyrkkää louhikkoa. Sillä puolella läpättävät hiljaa suuret ja kalpeat haavat. Ja siellä kulkee polku, jolta hän aikoinaan raivasi pois pahimpia kiviä, potki ja kieritteli syrjään ... vuosia sitten. Se polku vie niemeen, milloin aivan veden äyräällä, milloin kiiveten ylös rinteille.

Niemessä on pieni poukama, jossa on hienoa hiekkaa, keltaisempaa kuin kulta: mainio auringonkylpypaikka, kuumien kallioiden ja kanervikon vieressä. Ja siellä, sen hietikon edustalla, välkähtelee uimavesi, Saimaa, kuultavana kuin kristalli.

Mutta lahden toinen ranta on sileä ja kasvaa lepikkoa. Se lepikko painuu nyt iltapuolen siimekseen.

Keskeltä lahtea näkyy autereinen järvi. Kolmen kilometrin levyinen salmi, jonka takana on asuttuja seutuja. Taloja ei näy: ne ovat rantametsien kätkössä. Koko seutu tuntuu salaperäisen kauniilta noissa autereen pehmoisissa harsoissa. Taivaan reunalle nousee vaaleanpunaisia pilviä. Värit ovat vaaleanpunaista ja violettia ... melkein imelät.

Hiostavaa on...

Mutta eipäs nukuta yhtään ensimmäisenä iltana Putkinotkossa! Niin hyvältä tuntuu ilma, joka tuoksahtaa jo hiukan viileältäkin täällä rannalla.

Sitten sovitellaan matolaatikko saunan salvaimen juureen, jota vasten on asetettu pystyyn kaksi ongenvapaa: toinen paksu ja tuomesta leikattu, toinen lyhyempi ja merenruokoinen. Siinä huomaa Aapeli nurkan juuressa maassa myöskin poltetun jotain: puoleksi palaneita risuja. Kivijalkakin on vähäisen mustunut. Muttinen ajattelee:

"Mikäs siinä on rakovalkeaansa pitänyt, koirankuonolainen..."

Hän rapsuttaa korvallistaan.

Sitten lähtee hän menemään asumukselle, ottaen kuitenkin ensin mekkonsa ja hattunsa ja pukeutuen niihin. Tuon rohtimisen ja ryssänmallisen mekkonsa ja hyvin leveän hattunsa.

Siinä on tie, rannalla melkein nurmeen peittynyt, mutta selvempi ylempänä kuivalla penkereellä. Se nousee ensin kiviaidan luokse, Käkriäisen tekemän, jota on valmiina osa alareunaa ja muutama syli toista kuvettakin. Muu aita on vielä tilapäistä säleaitaa, huvilan ensi vuosina kyhättyä, paikoin jo vihertäväksi muuttunutta.

Kiviaidan takana on kuolleita omenapuita, jotka hän istutti tänne huvilaa rakentaessaan ja jotka pakkanen on hävittänyt. Siinä ne harrottavat mustina ja kuivina.

Ah, mikä joutava touhu oli niitä istuttaessa... Ja suojellessa hiiriltä ja jos joiltakin...

Ja sitten ne tuhoutuivat ... niinkuin kaiken on aika tuhoutua.

Pitäisi ne kuitenkin hakkuuttaa pois, muistuttamasta niistä ajoista, jolloin monet haaveet vielä olivat kauniimmat kuin nyt.

Sillä täytyyhän ihmisen elää, koska on kerran syntynyt.

Mutta vaikka omenapuut ovat kuolleet, niin onpa nurmi noussut niiden ympärillä! Ei näy Juutas Käkriäinen joutaneen tänne tekemään heinäänsäkään, sillä kyllä hän täältä sen tehdä saa. Ja tekisi sen luvattakin.

On nurmea!

Ja on kukkia...

Sillä on taas kesä ... lyhyt...

Sitä koreutta!

Vihreää ja valkeaa, ja sinistä!

Paitsi päivänkakkarat, nuo keltaisin vuohensilmin katselevat, täyttävät nurmikon harakanhatut ja kissankellot. Ja hirvenkellot, joiden sini on vielä tummempaa kuin muiden kellokukkien ... ihan punaisensinistä. Ja onpa siinä toisten kukkien varassa kiipeilevää hiirenhernettäkin, heleän ja punertavan sinistä.

Moisessa valkean ja ruohonpäisen ja sinisen sekavuudessa, jota pursuaa kuin runsaudensarvesta, pilkistelee sieltä täältä vielä apilaita: tummanpunaisia palleroita, pehmeitä ja mehukkaan näköisiä. Ja on joukossa valkeitakin apilaita, kellertäviä kuin kerma.

Ja ampiaisilla on nyt ynisemistä ja puuhaa!

Heinäsirkat sirittävät helteisellä rinteellä.

Entä tuolla tuota keltaista loistoa! Niinkuin vaskisia pilkkuja ruohikko täynnä: leiniköitä ... melkein kuin kultaa. Mutta kylmänväristä ... kuten kullalla rehentelevän ihmisen sydän on kylmä. Nämä toki ... vain kukkia.

Vielä kauempana on angervoita... Ja kiviaidan vieressä putkia, joista Käkriäisen pojat saavat pian kumeasointuisia toitottimia. Angervoista käy väkevä tuoksu. Ja mikäs tämä haju sitten olikaan? Aapeli vetää sitä ahnaasti nenäänsä, ja katselee, mistä se tulee. Imelä haju, sellainen että kaivaa sydänalaa. Se on hunajan hajua. Onkohan se tyttö avannut hunajapurkin verannalla? Vai apilaistako se lähtee... Tai kanervista tuolta kankailta? Mutta eiväthän kanervat vielä kukkine? Tuskin tuntuva ilmavirta kantaa sitä tuoksua, ja se herättää ihan hunajanhimoa... Hunajaa vehnäleivälle levitettynä, ja kahvia kerman kanssa.

Kah, tuolla ovat tervakukkaset ennättäneet jo kukkia. Kuinka niitä oli siellä, kuivalla rinteellä, viime kesänäkin. Punaisena mattona ne paistoivat ... aniliinin väriset. Kuin mitkäkin Turkin sulttaanit... On sitä joskus meillä väriä! Nyt tiukkuu kukkien varsista ruskeaa tervaa.

Mutta onpa sitä itämaalaista komeutta vieläkin Putkinotkossa!

Tuossa rauniolla nousee pensaina horsmia, purppurassaan.

Sitten, lähempänä rakennuksen ympyriäistä kumpua, tulee kivistä ladottu pengermä, jonka reunassa on siperialaisista hernepuista tehty pensasaitaus.

Hernepalot riippuvat kuin mitkäkin pikku kalat rihmassa ... siinä aitauksessa.

Aidan takana on karviaismarjapensaita, homeen hävittämiä. Mutta Putkinotkon pienokaiset ovat popsineet punaiset viinimarjat. Tarvitsevathan ne lapset sellaisia. Ja ovatpa he jättäneet Aapelille kaikki mustat ja suuret viinimarjat, hänen parhaimmat herkkunsa. Niitä hän nyt maistelee ja ihailee, nostellen pitkiä ja raskaita oksia.

Mutta sitten hän tähystää pientä huvilaansa, jonka pääty kohoaa syreenien ja korkeain koivujen välitse. Kauan sitten ne syreenit tänäkin kesänä ovat jo lakastuttaneet valkeat ja siniset terttunsa. Mutta yhä sakeammaksi on tullut niiden kutoma lehtinen verho.

Taivas on loistavan sininen. Ruskea ja punainen on huvila, ja kiiluupa siitä sinistäkin: vanhanaikaisesti leikkailtu kuisti ja ikkunanlaudat ovat ryssänsiniset.

Aurinko läikehtii lempeästi. Täällä on hiljaista, linnutkin ovat nyt vaiti, niin on ilma paahteinen.

Sirkat sirittävät eteläisemmän päädyn kohdalla koivuissa.

Ne koivut olivat korttelinpaksuisia silloin kun tämä huvila tehtiin: notkistuivat kärrynaisojen sysäyksistä, työmiesten ajaessa lautoja rinnettä myöten ylös. Nyt ne ovat korkeita: niiden huiput kohoavat paljon yli päädyn harjan. Linnunholkit ovat tarkasti kätkeytyneet niiden rehevyyteen.

Mutta tuolla toisessa päässä on petäjä, jonka oksia hän karsi silloin, toistakymmentä vuotta sitten. Petäjä oli melkein hänen kokoisensa. Nyt se ulottuu räystään tasalle... Ja tummahäntäiset oravat pilkistelevät sen oksilta Lyygian kamariin.

Ja tällaisesta paikasta, jossa on vettä ja suurta erämaata ... kaikki suomalaiset rakastavat sellaista ... tällaisesta paikasta oli hän saattanut olla poissa taas tämän kesän! Putkinotkosta, jonka hiljaisuutta ei häiritse muu kuin joskus mökistä korkean vuoren takaa kuuluva kiljunta. Mutta saapa siitä mökistä sen sijaan -- nykyään, kun Juutas on hommannut viinoilla itselleen karjaa -- maitoa ja voita ja kalaa. Ahkeralta ja reippaalta Rosinalta ja sellaisissa kaupoissa ystävälliseltä Juutakselta. Ja kaupungista lähtee makeita veskunoita ja viikunoita.

Poissa koko kesän, virittämästä rippumattoaan keinuvien puiden väliin. Seurustelemasta lihavien unien ja kirjojensa parissa.

Ennenkin oli hän ollut täältä poissa kesiä, saatuaan tuskin asumuksensa kuntoon. Joskus ei ollut löytänyt oikein mieleistänsä emännöitsijää. Toisen kerran oli jokin hamekansan-juttu vienyt hänet kesäksi muualle, vieraisiin kaupunkeihin. Mutta enimmäkseen oli hän jäänyt pois täältä noiden rahojen vuoksi: kootakseen niitä lisää, rahoja. Niinpä tänäkin kesänä oli pitänyt kohottaa ne pankkitalletukset puoleentoista sataan tuhanteen. Ja sen on pullea Aapeli tehnyt.

Mutta tämän jälkeen hän ei niitä kohotakaan, sen hän on päättänyt. Niinkuin usein ennenkin, minkä jälkeen on kuitenkin kohottanut. Mutta nyt se on viimeinen kerta! Pitää tilitellä laskuja elämän kanssa ennen kuin ihan vanhuus tulee. Hän on jo neljä vuotta vaille viidenkymmenen. Pitää nauttia siitä, mitä vielä saa. Pitää köllötellä syrjässä.

Jos missään näkee hän vanhuutensa Putkinotkossa, sillä joka kerta, kun hän tulee tänne, ovat puut kasvaneet, ja muistot haastelevat täällä hänelle yhteen paikkaan kasaantuneina.

Tuolla oikealla norossa on pieni puro, johon Aapelin kainaloystävä Lauri Falk aikoinaan rakenteli leikkimyllyjä, nuorena ylioppilaana. Siihen aikaan oli Lauri täällä yhden kesän yksinään, asuen mökin entisen vuokralaisen aitassa, sillä huvilaa ei ollut vielä tehty. Lauri-veitikka oli ikäänkuin Aapelin pehtorina, kuten he kujeillen keskenään puhuivat. Muttinen ei tänne joutanut, koska hänen piti ansaita kaupungissa rahoja huvilan rakentamista varten. Se Lauri kaivoi tänne kuoppia, joihin sitten omenapuut istutettiin. Neljäkymmentä syvää kuoppaa. Sitäpaitsi kylvi hän tänne tulevan huvilan lähistölle unikoita: kylvi puoli kiloa. Syyllä siis Lauri kehuskeli ihmisille kylväneensä Muttisen pehtorina ollessaan kaikki Putkinotkon hovin pellot valmuiksi. Ja pitäjällä ja kauempanakin kerrottiin, että niin muka oli asianlaita. Sitä huhua he kaksi levittelivätkin.

Kas tässä on vielä muutamia valmuja niiltä ajoilta. Ainoastaan muutamia ... verannan vieressä, suuria kuin Juutas Käkriäisen luja kämmen. Ne kukkivat nyt juuri, viisi kuusi päivää, sitten varisevat.

Ja missä on lempeä ja haaveellinen Lauri? Missä lienee... Ulkomailla...

Niin on muidenkin tuttavien, jotka kirjoittivat vuosien takana nimensä ja päivämäärän huvilan kuistin seinään, käydessään siellä tai jäädenkin muutamat ehkä sinne pariksi viikoksi. Monet eivät ole sen yhden kerran perästä joutuneet sinne. Eikä eräitä ole enää missään: heidän silmänsä, jotka siihen aikaan loistivat täällä ryyppylasinkin ääressä, heidän kirkkaat silmänsä ovat sammuneet kuolemaan.

Mutta noiden menneiden ihmisten nimikirjoitukset jäivät Aapelin tervattuun seinään. Ne siinä ikäänkuin huokailevat, milloin hän katsoo niihin.

Naisenkin nimiä on verannan seinässä.

Senkin, jonka jalkojen juureen hän könähti täällä, pöksähti syksyn kuutamossa. Kuu paistoi suoraan keskeltä lahtea, kultainen ja kimaltava kuu. Siitä se tuli sitten hänen rouvansa. Kunnes he pian rupesivat riitelemään... Liian herraskainen se oli hänelle, maalaiskansasta syntyneelle. Eivät he lopulta ymmärtäneet toisiaan.

Ja kerran se kaatoi Aapelille piimää niskaan.

Vanhenevia ja katoavaisia ne ovat ihmisten tunteetkin.

Mutta elää täytyy. Ja uusia kuvitteluita tulee. Ehkäpä ihminen nyt, kun vanhenee, köyhtyy myös sillä tavoin, että osaa ymmärtää toista? Osaa ymmärtää ja rakastaa muka todella. Köyhtyessään rikastuu: muita rakastavaksi, ei ainoastaan itseään.

Kolme vuotta sitten oli hän kulkenut muka kihlaamansa kanssa tuolla rannan polkua, syyskuun verihaapain alla. Rakkaasti oli Fanny silloin häneen katsellut.

Mikäpä panee Muttisen nyökkäilemään alakuloisemmin kuin tirkistely tuonne lahdelle ja sille polulle päin! Mikäpä hartaammin tarttumaan kuluvaan hetkeen kuin katoaminen? Aika vajoaa Aapelin jalkojen alta niinkuin hete ... vajoaa mullalta ja viiniltäkin tuoksuva maa.

Lyygian ääni kajahtaa jälleen:

"Missä on minun mörköni? Minun elefanttini? Minun kultainen munani? Missä sinä olet?"

"Häh? Entäs missä minun variksenmunani?" vastaa Muttinen saman syreeniaidan toiselta puolen, jonka takaa vetreä neiti huudahti.

Sitten ilmestyy Lyygia syreenien aukkoon, kiviselle pengermälle, tyhjä vesisanko kädessä. Hänellä on nyt valkoinen ja mustajuovainen puku, vyöllä pieni esiliina, jonka nauhat ovat sidotut taakse isolle ruusukkeelle. Päässä myssy: pehmeillä pitseillään se ympäröi hänen punertavia ja iloisia kasvojaan. Puseron poviaukosta kuultaa tänään järvellä kiivaasti paahtunut rinta.

Hän tulee Muttisen luokse, ulottuen hänelle juuri olkapäähän. Heittääpä sankonsa nurmikkoon ja silittelee varpaillen nousten Muttisen rokonarpisia poskia ja katsoo hänen silmiinsä ruskein silmin, jotka vivahtavat tosiaan joskus hiukan vihertäviltä, niin että Aapeli nytkin sanoo:

"Mitä, minun variksenmunani?"

"Entä minun käpyni?" vastaa Lyygia. "Mitä kuuluu? Onko ... kullanmuruni suruinen?... Miksi?"

"Ei, ei ole suruinen", vastaa Muttinen. "Mutta minnekä sinä olet menossa? Sinä kannat vettä. Miksi et lähetä Saaraa?"

Lyygia kiihtyy hiukan:

"Mokomaa. Juhlapuvussaan ... kertoi tulleensa kaupungista, saaneensa emännöitsijän paikan Sandels-laivassa. Pyydäpä sellaista neitiä mihinkään. Närkästyi, kun käskin tuomaan puita liiteristä. Minua suututtaa, että se otettiinkin tänne? Parempi olisi ollut Leea. Tästälähtein teen itse kaikki, se on hauskaa. Saara ... milloin nojaa ikkunanlautaa vasten, milloin verannan kaidetta. Ja juttelee, kuinka isoja kukkia tuossa ruusupehkossa on. Ja valkea pehko on ollut ihan täpösen täynnä! Mutta rastaat ovat muka syöneet täältä kaikki viinimarjat ja mansikat. Ja suutari Sinikanteleen pennut syöneet loput... ja Vaskilahden emäntä. Ei, minä en ole enää kesällä Putkinotkosta poissa. En."

Muttinen arvelee:

"No ... saathan sinä täällä ollakin."

Lyygia ihmettelee, että Aapeli aikoo tulla tänne, ja on hyvillään. Hän jatkaa:

"Ihan kohta saamme kahvia. Minä jätin Saaran katsomaan, ettei se kuohu. Hyvä oli sittenkin, ettei juotu siellä mökillä... En minä..."

"Niin, mutta", sanoo Muttinen. "Mutta jos sellaiset tarjoavat köyhemmät. Olisihan se loukkaus."

Lyygia myöntää kyllä, ja lähtee hakemaan vettä kaivosta, puutarhan alanurkasta. Mennessään lupaa antaa Muttiselle kahvin kanssa hunajaa ja ranskanpullaa.

Muttinen ajattelee, että sekö lieneekin äsken täällä niin hunajalle haiskahtanut. Hän katselee Lyygian keveää kulkua omenapuiden taakse. Oi, ihmeellistä, minkälainen hunajan haju täällä Putkinotkossa on...! Ja kuinka mukavalta tuo kulku näyttää: sellainen keppaiseminen, Lyygian hoikka vartalo, ja paljaiden jalkojen pienet, kiverät varpaat.

Kas nyt rientää Lyygia takaisin, ohimennessään hän nyökäyttää päätänsä, ja syreeniportista kadotessaan hän hyräilee taakseen katsellen:

"Kiikun, kiikun, kiikun...!"