Part 24

Mauno kömpi hieman nolona tupaan. Tietäähän sen, ettei Mauno ole Muttisesta tervetullut. Mutta eipä Mauno aikone olla millänsäkään. Ei hän ole sellainen mies...

Rosina pujahti auttamaan Esteriltä sinistä mekkoa, häpeissäänkin Pertan sanoista. Mutta täytyyhän sitä olla nöyrä ja imelä herroille, ei näyttää koreuksiaan, vaan riepujaan.

Rosina työntää Esterin päälle vanhaa mekkoa.

Onneksi ennättää hän saada sen tehdyksi, sillä nyt Muttinen ja hänen neitinsä kai jo tulevat sisään. Vielä sininen mekko sängyn alle. Ei, tuonne pysähtyikin herra tervehtimään Maunon Perttaa, joka lentää aitasta hänen ja neidin luokse. Kylläpäs se Pertta ennätti vetäistä pyhähameen ylleen. Ja körttiröijynsä, joka kuvastaa vyötäröt hoikkina. Ja nyt Pertta haastelee Muttiselle ... imelästi: eipäs nyt hoilota. Eikä kiroilekaan. Kun se viitsiikin sillä tavalla imarrella herroja! Toisille niistä se pyllistää. Ei, selinpäs kääntyy Muttinen Perttaan. Kuivailee suuria sankalasejaan. Rosina on saanut Esterin valmiiksi. Hän tarkastaa Muttista. Onpas sillä vaatteet! Harmaa takki, pitkä, jonka hännykset supistuvat taaksepäin kuin minkä kurjen pyrstö. Musta helmatakki sillä oli viime syksynä ... kuin hame. Nyt ... rannukkaat housut. Ja niinkuin ennenkin sellaiset länget kaulassa, että tuskin korvat pääsevät pilkistelemään niiden reunojen ylitse. Ja maha pullottaa, oikea herran maha. Olkihattu päässä, pehmeä kuin pussi. Siinä kirjava nauha. Ruskeat kengät isoissa jaloissaan.

Kengät... Ai, ai, Saarallahan on sen neidin kengät. Pitäisi varoittaa, Saaraa ... mokomaa.

Nyt työntää Muttinen päänsä jälleen silmälasien sankoihin ja tirkistelee. Mitä aikonee? Mitähän nyt tullee.

Sitten kättelee Maunon Pertta Muttisen neitiä. Ja makea on sillekin, hyväkkäälle. Sillä tämä se juuri houkuttelee Muttista kovistamaan heitä, Käkriäisiä. Se häätäisi heidät pois, saadakseen yksinään emännöidä täälläkin, mökillä.

Ei Muttinen ennen tämän neidin ilmestymistä ollut vielä niin äkäinen, että olisi näin jyrkästi kovistanut... Ja pannut saunansakin lukkoon.

Sillä neidillä se on valta Muttiseen. Viime kesän alussa, jolloin neiti ensin tuli, luuli Rosina neitiä ainoastaan Muttisen piiaksi. Ei kuitenkaan ollut aivan varma siitä. Siksi hän sitä asiaa tunnusteli. Eikä neiti antanutkaan itseään houkutella. Kun se oli kerran kitkemässä kukka- ja röpöttimaita huvilalla, Muttisen käydessä kaupungissa, sattui Rosina lehmissä juostessaan huvilan aidan taakse, ja sanoipa neidille, etteihän niitä niin tarkoin tarvitse nyppiä: mistä se Muttinen sellaisia ymmärtää, hihii. Mutta neiti oli nokastunut ja kitki vain. Ja silloin Rosina aavisti, että on se muutakin kuin mikään piika. Ja paremmistakin hän sen pian näki, hahhah. Sen jälkeen Rosina varoi tätä neitiä, ja ajatteli varsinkin viime syksyn jälkeen kuin pahinta käärmettä. Ylpeä se oli ollut kesällä. Ei ollut puhunutkaan paljoa.

Se se varmasti yllyttää Muttista, joka on ennen ollut siedettävä, ja sille Muttinen antaa vaikka mitä. Tuollainen valkea pitsi on neidillä kaulassa nyt. Ja hattu, suuri ... höyheniä täynnä. Ja vyötäröt ohuet kuin Pertalla ... ne ovat niillä raudoilla nipistetyt. Mutta takapuoli on iso kuin seitsemän leivän uuni: se se on, joka sitä Muttista vetää.

Nyt ne tulevat sisään, Muttinen ja hänen ... leipähiirensä. Mitähän ne sanovat?

Rosina odottaa jännityksessä. Hän seisoo hiukan kumarassa ja totisena, mutta silmissä, jotka katsovat syrjään, on tuikea ja ylpeä ilme. Hän tulee antamaan kättä Muttiselle ja sitten neidille, kuivasti ja lyhyesti, mutta ei vihaansakaan ilmaisten. Rosina on päättänyt olla vaiti, jos Muttinen taas alkaisi häristä jotakin tuvasta taikka aidoista tai muusta, niinkuin viime vuosina. Ja jos Muttinen kyselisi, onko nyt vedetty mutia huvilan puutarhaan, aikoo Rosina vastata epämääräisesti, että eikös niitä liene, Juutashan sen tiennee. Sillä ei niitä ole vedetty. Talvella oli Rosina kyllä tiukannut Juutasta niitä vetämään, lopulta kivenkovaan, mutta Juutas, joka oli jo uhkausten pelosta luvannut, olikin lupittanut liian kauan läänissä.

Mutta kas, eihän Muttinen mainitsekaan tuvasta mitään! Eikä muustakaan ... vielä.

Kuitenkin huomaa Rosina syrjäsilmällä, kääntyessään pyyhkäisemään hameensa helmalla rahia Muttisen ja neidin istuttavaksi, että Muttinen katselee hiukan kylmästi Maunoa ennenkuin kättelee häntä. Ja Muttinen rypistää otsaansa ja kääntää naamaansa pois, niin että sankalasit välkähtävät. Mutta sitten hän kääntyy taas ja antaa Maunolle kättä. Ja sanoo:

"No ... mitä kuuluu, Mauno Kypenäinen?"

Maunopa ei vastaa, muuta kuin lyhyesti urahtaa. Ei ole Muttinen suvainnut Maunoa... On varoittanutkin heitä kaikenlaisista Mesopotamian vetelyksistä, tarkoittaen tietysti Maunoa. Maunolla kun ei ole asuntoa eikä hän rupea porhoja kumartelemaan, niin ei hän ole herra Muttisestakaan mieleinen, vaan on hänelle silmätikkuna.

Mutta kyllä osaavat porhotkin kohdella tylysti toisia ... sellaisia kuin Maunoa!

Ei ole Muttinen ennenkään sanonut ajatuksiaan suoraan Maunosta, eikä Maunolle itselleen. Eikä sille olisi hyvä sanoakaan: kyllä siltä saisi vastauksensa, vaikka se onkin vaitelias. Mutta viime kesänä ei Muttinen antanut Maunolle edes kättä. Ja nyt hän antoi!

Sitten istahtaa herra penkille. Ja naurahtelee! Ja alkaa jutella lasten kanssa, iloisella äänellä. Ihan kuin ennen ... vuosia sitten.

Ja neiti lepertelee Repekalle: kyykistyy lattialle Repekan eteen, joka koettaa vetäytyä Rosinan hameiden taakse, kun taas Ester pilkistelee karsinasta, painaen kasvojaan pankonaluksen reunaa vasten. Neiti ojentaa käsiään, vetää Repekkaa puoleensa ja sanoo:

"Jopas minä sinut sain, sinä punainen veitikka! Annapas, kun nipistän poskestasi, ja tuosta leuasta vähän... Noin. Hellan telttu, miten ne ovat kovat, nuo posket! Miten ruskea sinä olet, sinä ruskeasilmä. Tulepas nyt tädin syliin...! Katso, katso, miten herttainen."

Viime sanat puhuu Lyygia Muttiselle.

Rosina ajattelee, että yhä läheisemmiksi ne ovat tulleet.

Ja mitäpä neidin lepertelyistä: teeskentelee.

Muttinen myöntää neidille:

"Niin ... se on kuin metsäntyttönen... No, tanssipas nyt, Repekka, vähän. Vieläkö sinä osaat? Niin katsotaan sitten näitä taskuja ... täällä. Mitähän niissä olisi? Olisikohan niissä suoloja?"

Rosina käännähtää ihmeissään. Hän ei oikein usko silmiään. Ihankohan Muttisella olisi namusia lapsille ... niinkuin ensimmäisinä vuosina?

Ja onpas!

Rosina ällistyy.

Mitäs tämä on?

Ei ole Muttinen ollut tällainen viime aikoina. Nyt se kaivaa takkinsa häntähalkeamasta karamellin ja näyttää sitä Repekalle. Repekka menee ujona luokse ja ottaa iloisena namusen. Ja sitten hän saa lisää, ison pussin pohjalta, jonka herra kiskoo vähitellen taskustaan ilmoille, pistäen itsekin poskeensa pompommin.

"Minä tahdon ja!" huudahtaa Lyygia. "Sinä olet herkutellut kaiken matkaa."

Muttinen antaa koko pussin neidilleen.

Namusilla houkuttelee neiti sitten Esterinkin antamaan kättä. Ester tulee repaleisessa mekossaan. Rosinaa säälittää Ester ... mutta siinähän nyt näkevät, rikkaat... Ehkäpä tuo nyt säälinee... Kourallisen namusia antaa neiti pikku Esterille. Ja taputtaa Esteriä poskelle. Silloin tulee pieni Sanelmakin nurkasta taikinakorvon takaa, jossa hän on sitonut jalkaansa. Hän nauraa, tirskuu. Ja kun Muttinen kutsuu häntä luokseen, näyttäen namusta, lyö hän tirskahtaen kättä ja lyykistää.

"Ahaa!" huudahtaa Muttinen. "Tänne se pussi."

Muttinen työntää Sanelman kourat täyteen karamellejä, mutta käskee hänen jakamaan muillekin. Sanelma hypähtelee ilosta. Mutta Repekalle ja Esterille ei hän sano antavansa, sillä heillä on jo. Missäs Jopi ja Topi ovat? Sanelma juoksee seinän viereen ja kirkaisee:

"Jopi ja Topi namusille."

"Mitä, häh?" kuuluu Jopin ääni rannalta moottorin luota.

"Namusille!" toistaa Sanelma. "Muttinen antoi."

Vähän ajan kuluttua tömisee piha. Sanelma menee ovelle. Jopi ilmestyy siihen Ananiaksen viereen, joka on äsken tullut tupaan, samoin kuin Maunon Perttakin. Siinä pilkistelee Jopi hetken Ananiaksen takaa, ja tulee antamaan kättä Muttiselle ja neidille, sillä Maunon Pertta käskee jo häntä. Sanelma antaa Jopille namusia. Mutta missäs on Topi?

Tuoltapa hän katseli äsken ulkoa seinän alitse. Ja nyt hän turskahtaa siellä, ja kömpii nenäänsä pyyhkien sisään. Namusten jakelua nähdessään sysää Repekka kaikki omat namusensa papereineen suuhunsa ja puree ja nielee vimmatusti. Kiire nyt on. Mutta kohta tuleekin suu tyhjäksi, ja Repekka ryntää saaliinjaolle. Sanelman on annettava vielä hänellekin. Ja sitten vasta hän pääsee avaamaan omia karamellejään, työntämään niitä innosta ja ilosta vavisten omaan punaiseen suuhunsa.

Mutta Ananiakselle tarjoaa Muttinen paperossin. Ja tarjoaapa Maunollekin vavahtavin käsin.

Ja sitten hän kysyy, minnekäs se esikoinen, Malakias jäi? Eikös sekin jo savua tupruttele? Rosina vastaa, ihmetellen mielessään yhä enemmän, kuinka Muttinen on näin ystävällinen, että mitäs Malakiaksesta... Vetäneekö tuo ehkä välistä Juutaksen piipusta... Mutta tuollapa tuo Malakias näkyy istuvan monttöörin luona, sitä katselemassa. On se nyt sille ihme, ei henno äärestä luopua, hihii...

Vielä iloisemmaksi tulee Rosinan mieli, kun neiti menee kätkyen luokse ja ihastelee siinä pientä Luukasta. Nostaa hänet syliinsäkin, hellästi, ja pitelee siinä, katselee Muttiseen ikäänkuin ällistellen, ja huudahtaa:

"Voi hellan-kuutis! Katso nyt, katso tätä."

Hän katselee Muttiseen niin palavasti.

Rosina ajattelee ylpeänä ja iloissaan, että onpas köyhälläkin jotain, mitä rikkaat kadehtivat. Eiköhän tuokin tuollaista haluaisi, tuo neiti...? Vai eikö Muttinen, vanha mies, saane? Sillä kyllä ne... Lieneekö heillä sellainen Luojan määräys, paremmillakin yksi, etteivät he saa kaikkea, mitä tahtovat. Se niin keventää Rosinan sydäntä. Vai jos ei tahtoisi...?

Melkeinpä ystävällisesti alkaa Rosina silloin jutella neidille, joka pitelee lasta käsivarsillaan, että sellainenhan se on hänen viimeisensä, vaivainen se on tuo ihmisen pentu. Ja että varokoonhan ryökkinä koreita vaatteitaan, sillä nämä piskuiset ... vesittelevät.

Rosinan kieli laukeaa vähitellen. Sulavasti hän alkaa ihmetellä, että milloin se herra ajaa minkinlaisilla neuvoilla ... milloin milläkin potkumasinalla.

Ja hän alkaa jo puhua kahvistakin ... tuliaiskahveista.

Mutta silloin sanoo neiti, etteihän niitä nyt, tällä kertaa, ennätetään ne sittenkin. Hyvin ennätetään. He olivat ajaneet tälle puolelle kysymään, saisivatko he maitoa. Ja olisiko sitä Rosinan maalaiskermaa, niin hyvää. Entä Putkinotkon perunoita... Täksi illaksi ... sitten varmaan Ananias toisi säkillisen lisää. Ja sitäpaitsi on neidillä huvilalla järjestämistä, joten he eivät joudakaan nyt juuri tässä kauan olemaan.

"Entäs, turkkilainen, sauna?" huudahtaa Muttinen.

"Ai, sepä juuri", jatkaa neiti. Ja hän sanoo Rosinalle:

"Päivä tässä on jo mennyt niin myöhään, ja toisessa saunassa on tavaroita ja vene, niin että herra arveli kylpevänsä täällä... Tuliaislöylyt Putkinotkossa... Ja tarvittaisiin jotakuta, joka tulisi tavaroita kantamaan. Leja, missäs se Leja on?"

Rosina ajattelee, että sauna ... sellainen sekamelska siellä. Ja kylpiessään Muttinen saisi heti tietää, että siellä on asuttu koko kesä. Sellainen saattaisi ehkä kiihdyttää tylyyttä, joka voi piillä hänellä mielessä. Mutta täytyyhän se sauna varustaa, ei siinä auta. Rosina rupeaa jo myöntelemään.

Mutta ennenkuin hän ehtii vastaamaan, että Leja on niityllä, vaan että onhan niitä muitakin lähtemään täältä huvilalle, ilmestyykin yhtäkkiä Juutas Käkriäinen tupaan ja vastaa Rosinan puolesta. Hän on kyköttänyt tuvan takana, pilkistellyt nurkalta sisään ja kuullut osan pakinoista. Nyt nousee hän portaita. Kynnyksellä hän on ällistyvinään: seisahtuu siihen suu auki ja äännähtää:

"Kah, jokos sitä on tultu! Olin tuolla ... vain. Ja mitäs minä ... kuulin? Sauna? Se nyt saadaan... Löylyä herralle...! Ja apulaisia kanssa, kantamaan tavaroita ... onhan näitä."

Sitten menee hän ja kättelee hätäisesti neitiä ja Muttista. Ja pyörähtelee tuokion ikäänkuin neuvottomana edestakaisin, mutta vilkaisee nopeasti Maunoon. Nyt menee muka kaivamaan hellasta hiiltä, sytyttääkseen piippuaan. Siinä hän kuitenkin mutisee, etteihän tuosta liitasta saa kytöä: kyntensä siinä polttaa. Ja sitten kääntyy hän Kypenäisen luokse ja pyytää tältä tulitikkuja.

Ja kun Mauno antaa hänelle tikut, iskee Juutas langolleen toista silmäänsä. Ja hän nyökyttää hieman päätänsä: merkiksi siitä, että nyt hän suostuu ... siihen, nyökäyttää hämillään ja ystävällisesti.

Maunon silmissä välkähtää iloisesti ja hänen suunsa menee tuskin tuntuvaan myhäilyyn.

Samassa tarjoaa kirjakauppias, nähdessään Käkriäisen puuhaavan tulta piippuunsa, hänelle paperossin, ja kysyy verkalleen, kuinka täällä nyt on jaksettu.

Juutas kursailee:

"No ... ottaisikohan tuon nyt rossin..."

Sitten jatkaa hän levottomana ja tahallaankin alakuloisella äänellä, joskin köyhyys joutuu tosiaan mieleen:

"On ... onhan tuo nyt taas mennyt..."

Ja nopeammin hän sanoo:

"Näiden sanikkain kanssa... Eivät ... eiväthän nuo vaivaistaloon ole joutuneet."

"Niin, onhan niitä Käkriäisellä elätettäviä", myöntää Aapeli Muttinen huokaisten.

Neiti huudahtaa kehdon luota:

"Ja tällä välin on tullut pikkuinen... Hellan-tuuteli!"

Muttinen myöntelee yhä:

"Niin ... ja kovaa se on maamiehen työ. Varsinkin tällaisilla ... louhisilla mailla."

Silloin huudahtaa Rosinakin:

"Kovaa se on! Kovaa ... kyllä sitä saa ahertaa..."

Pertta Kinnunen iskee pihanpuolisesta nurkasta Muttiselle silmää ja sanoo veikeästi:

"Mutta ... mutta yksi paikka se kasvaa näillä Juutaksenkin kovaperäisillä mailla."

"Mikä? Mitä?" kysyy Muttinen, ihmetellen Pertan silmäniskua.

"Sanikoita, sanikoita!" huudahtaa Pertta Kinnunen.

Muttinen ei vieläkään ymmärrä, vaikka Maunokin vetää leveää suutaan nauruun. Herra kyselee:

"Niin ... tupakkapelto?"

"Se ... tämä Pertta niitä muoskia vihjailee. Niin ... onhan niitä. Ja onhan tuo Luoja tosiaan antanut minullekin yhden paikan sitä sulaa maata, hehe..."

"Voi tuota ... oletkos siinä, Juutas!" huudahtaa Rosina.

"Niin, seipäänalan antanut!" nauraa pärähyttää Käkriäinen. "Yhden seipäänalan..."

Muttinen ällistelee yhä ja sitten hirnuu. Neiti katselee vihaisesti Muttiseen ja tyrskähtää nauruun. Kaikki muutkin nauravat. Topikin rähähtää. Muut lapset telmävät namustouhuissaan.

Käkriäisen mieli helpottuu. Sattuipas toki löytymään hupainen sana, jollaisista tämä Aapeli pitää. Nyt käy juttu jo rauhallisemmin. Kuinka hän olikaan äsken pelännyt! Ei ollut uskaltanut tulla pihalle. Oli kuulostanut ja katsellut, mitä se Aapeli tuvastakin arvelisi.

Ja vielä enemmän oli hän pelännyt ja ollut suutuksissaan, kun näki Maunon Pertan tervehtivän ja lähentelevän Muttista niin hepenissään. Nyt saattoi Pertta Kinnunen alkaa parjata Käkriäistä ja ärsyttää Muttista häntä vastaan. Haukkua hänen laiskuuttaan ja kertoa hänen viime retkistään, ja kuinka hän oli sattunut puhumaan Muttisesta ja Muttisen neidistä.

Käkriäinen ei tiennyt, mitä tässä kiireessä tehdä. Pysyi siellä nurkan takana keinoa miettiäkseen. Mutta tarkoin koetti hän pitää korviaan höröllä, että kuulisi alkaisivatko Pertta ja vihastunut Mauno puhua herralle hänestä.

Viimein ne olisivat voineet alkaa. Neitihän tiedusteli saunaa: silti olisi puhe saattanut johtua siihen, että saunassa täällä asutaan, ja että Juutas oli, paitsi kuhnaillut, pullikoinut selän takana jos jotakin. Siksipä oli Käkriäisen saatava kiireesti ilmaistuksi Maunolle, että jo hän nyt ymmärtää ja on taipuvainen, ei häntä enää tarvitse Muttisen Aapelilla kurittaa.

Tällä hetkellä on Käkriäinen melkeinpä varma, ettei Mauno Kypenäinen enää häntä syö. Sillä tavalla se hymyili vastaukseksi. On se toki leppyväinen mies. Käkriäisestä tuntuu kuin rautavanne olisi pudonnut hänen vatsaltaan. Jälleen on kaikki hyvä. Muttinenkin on vielä toistaiseksi lupsakkaa miestä. Ei tässä nyt vielä ole hätää...

Kun tuo Maunon Perttakin pitäisi suunsa kiinni!

Tai ehkäpä se ei vielä tiedäkään asiasta? Ehkei Mauno ole häntä ennättänyt yllyttää?

Pertan tähden täytyy nyt osata jutella niin, ettei se saa suun vuoroa. Ja jutella Muttiselle hauskasti: sellaisesta se on mielissään.

Käkriäinen istahtaakin sängyn reunalle ja rupeaa juttelemaan, kuinka täällä on talvi mennyt. Ja siinä hän innostuu ja pakinoi, että kyllä tässä kaikki meneekin hyvin, kunhan jaksetaan kotvia. Ja vaikka nämä maat ovatkin louhiset ja kovaperäiset, niin kyllä ne kasvavat ... kun osaa panna kasvamaan! On se tuo ruiskin melkoista ... näkyy olevan. Ja toukoviljat ovat... Ja potatti. Mutta tupakkahan se vasta röysää, että hehe... Joten kaikki kyllä... Kun niille mättää niskaan sontaa. Ja ... sitähän nyt saa, jos vain noilla elukkeilla olisi tuuri. Mutta sontaa: ei niistä paljoa ... vielä näin vähistä. Ja lehmien sonta ... ei parhainta. Mutta lisätä niitäkin pitää, että saa karjanaineita myytäviksi. Ja lisätä niitä voi, kun rakentaa kuntoon sen suon Putkinotkon lammen rannalla. Ja sen saa kuntoon, kun laskee lammen vettä, porauttamalla ojan auki järveen. Ja sen hän tekee, Käkriäinen, kunhan tässä... Ja se on toinen aihe ... kunhan tässä vielä rehlehtierataan, minne päin se oja oikein kiertää. Se menee kuin kanan suoli. Niin, ja sitten tynämenttiä. Ja sitten se on toinen luokka ... ja toinen kohtalo. Ja kun kivet on kaikki rehlehtierattu ... niin minkäs liikutuksen tämä tekee!

Käkriäinen ajattelee:

Antaahan Muttisen itsensä ensin alkaa tuosta tuvasta, jos alkaa. Näkeehän Muttinen itsekin, että se on sellainen.

Mutta jos ei Muttinen Juutaksen juttelulta oikein pääsisikään juttelemaan, niin eipä hän tunnu siihen pyrkivänkään. Hän hymyilee vain. Ja se ihmetyttää Käkriäistä. Ei sano Muttinen mitään.

Hän on näet kuullut nämä Juutaksen hupaiset kehumiset ja tarinat ja lupaukset kymmenisen vuotta. Joka kerta tänne tullessaan. Tietää, ettei niistä ole sen kummempaa, tuon veitikan tarinoista. Muttinen kuuntelee kauan myhäillen ja silmäluomet lupallaan. Joskus katsahtaa hän tarinoivaan ja syljeskelevään Käkriäiseen, niin kummallisesti, kirkkain ja lempein silmin.

Noin viidentoista minuutin päästä sanoo herra Muttinen:

"Kas ... niinhän sitä pitää yrittää... Mutta: se saunahan se pitäisi! Sepä se olisi poikaa tänä iltana! Se on tässä höyryytettävä. Kyllä kai tässä sitten vaivoista sovittaisiin."

"Vaivoistako?" huudahtaa hänen puheeseensa Käkriäinen. "Johan nyt! Ei ... kuin sauna röyhäämään! Vai maksut tässä! Sauna ... mikäs ... valmishan se on. Kuulkaa te, pojat, Topi ja Jopi siinä. Se on heti mentävä hakemaan saunapuita. Ja se on otettava leppiä ... kuivia. Niin tulee kitkaton löyly, herralle. Niitä kaatuneita leppiä aina vaan ... kuten minä olen aina sanonut, että kaatuneita. Ei saa ottaa pystystä..."

"Niin justiinsa!" huudahtaa myöskin Rosina. "Jopi ja Topi! Alkakaa lentää metsään. Kuin tulen kipinät. Ja ... missäs ne ovat ne leivänpaistopuut? Sadastiko teitä täytyy pökyyttää. Joko te ne toitte...?"

Pikku Jopi sanoo inisevällä äänellä:

"Enhän ... niitä yksinäni. Kun Malakko ja Sanukka tappelivat. Ei Sanukka lähtenyt hakemaan."

Pikku Sanelma inttää:

"En mie lähde."

Juutas Käkriäinen ärjäisee:

"Mikä se on ... ettet lähde. Odotapas ... kun minä ... höyhennän..."

Käkriäinen nouseekin, mutta ottaa siinä uuninreunalta mällin ja pistää poskeensa. Sitten hän örisee:

"Sanelma; eikö sitä ole neuvottu ... että se on nuorten toteltava aina!"

Pikku Sanelma jatkaa:

"Varvas on poikki. Eikä ole kassaraakaan."

Käkriäinen kysyy:

"Häh? Kassarallakos te uunipuita?"

"Niin", vastaa hänelle Jopi. "Kun Malakias sillä meinasi."

Paksuposkinen Topi tyrskähtää nauruun. Hänen kanssaan yhtaikaa örähtää Käkriäinen:

"Malakkoko? No se on sen ... tyhjiä ... ja minnekäs se kassara, Sanelma? Eikö ole kassaraa? Ja Malakiaksella oli. Mitäs loruamista se..."

Pikku Sanelma vastaa:

"Malakko hautasi kassaran."

"Hautasi?" toistaa Käkriäinen.

"Nii-ni!" vahvistaa pikku Jopi. "Pisti hiekkaan ... että Sanukka saisi ruostetta haavaan."

Muttinen huudahtaa hämmästyneenä:

"Ruostetta haavaan?"

Jopi sanoo:

"Niin ... kun se haavan puraisikin."

"Se on tuon Juutaksen konsteja. Juutaksen! Juutaksen!" hoilottaa Maunon Pertta. "Mutta siitä tulee verenmyrkytys! Myrkytys!"

"Joutavia ... minunko?" sanoo Käkriäinen hämillään. "Kaikkia ... se Malakias. Eikä niitä ... saa työaseita sillä tavalla jättää! Eikö sitä ole sanottu senkin seitsemän kertaa, että ne on pidettävä paikoillaan ... kalut? Kaikkia pirkuleita! Hautaamaan kassarat ... kyllä minä Malakiaksen ... harjakset pitäisi nyhtää..."

"Vai harjakset!" naurahtaa Muttinen.

Pikku Sanelma kertoo kassaran hautaamista, ja Maunon Pertta kuvailee verenmyrkytystä. Neiti ihmettelee. Repekka ja Ester kinastelevat karamelleistä. Jopi kahistelee nurkassa niitä papereita, joissa Rosina toi tavaroita kaupungista. Topi telmää Hurjan kimpussa, joka ärähtää ja väistelee. Yleisessä hälinässä selittää Rosina neidille:

"Eihän tuota tiedä ... myrkytyskö mokomaan... Jos lienee pieni naarmu tytön varpaassa. Paranee se muutenkin, vaikka se on ihan totta, että se ruostekin... Toissa talvena Malakiaksen jalan, kun se löi kirveellä polveensa..."

"Kuinka ... ruosteko paransi?" kysyy neiti.

Rosina vastaa:

"Niin, se lienee. Tervan seassa. Tuli vielä jalka, neljä viikkoa oli Malakias sen tähden sängyssä. Mutta eihän tuota nyt ruostetta tarvitakaan. Onhan täällä muutakin rohtoa, kolotiita ja ... korpinrasvaa, hihii. Sanoi apteekkari olevan sen haavoillekin. Ja sitä kun nyt työntää Sanelman varpaaseen... Mutta nyt se onkin puiden tultava metsästä! Menköön Topi, jos ei Sanukka varpaaltaan. Mutta Ananias, se heinä! Heinä! Hevonen odottaa."

Jopi inahtelee:

"Malakko oksentaa rannalla. Ei me kahden kesken Topin kanssa."

Maunon Pertta huutaa:

"Matorohtojen päälle söi mahan täydeltä!"

"Niistä nyt puuha tuli, niistä rohdoista!" siunailee Rosina.

Juutas Käkriäinen mörähtää:

"Arvasinhan minä sen."

"Mitä ... arvasit?" kysyy Rosina.

"Arvasin vain", jatkaa Käkriäinen. "Että ... mitä niistä sellaisista..."

Muuta hän ei sano, vaan jatkaa toisesta asiasta:

"Mutta ... pitänee tästä minun lähteä sitten puuhun..."

"Juutas Käkr-riäinen kun kapuaa puuhun", nauraa sorakielinen Topi.

"Suu kiinni!" ärjäisee Juutas Käkriäinen. "Puita hakemaan ... minä."

Muttinen kursailee, että sellainen puuha nyt taisi tulla näistä puista, mutta kyllä se sauna olisi mukavaa.

"Puuha ... jopa tämä", torjuu Rosina Käkriäinen. "Mutta ei sinulla, Juutas, ole menemistä! Ne heinät, pirulainen, heinät! Eikös täällä ole kasakoita metsään ... meidän talossa... Se on nyt mentävä, Jopi ja Topi. Kirves mukaan, kyllä tämä Topi jo kirvestä heiluttaa ... kaiken talvea se hangessa vaikka paljasjaloin! Mutta kenenkäs heille nyt lisää? Menköön Saara. Eikö sillä Malakiaksella ole aikaa oksennella metsässä? Kuka sitä rohtoja potemaan? Topi ja Jopi, se on mentävä! Ja sen pitää käydä kuin luomisen työ."

Sitten jatkaa Rosina neidille hiljemmin, mikäli mökin hälinässä voi:

"Ja Maunon Pertan Sanelmahan se lähtenee saattamaan huvilalle. Vai mitä, Pertta? Leja tarvittaisiin niityllä ... siellä se on. Sinun Sanelmasi joutanee."

"Joutaa se, joutaa!" ääntää Pertta. "Ja jos ei jouda, lähden minä herrasväen tavaroita kantamaan. Missäs se meidän Sanelma on? Sanukka! Kinnusen Sanukka!"

Tämän huutaa Pertta portailla.

Iso Sanelma vastaa hänelle saunan ovelta. Pertta huudahtaa silloin, että hänen on lähdettävä saattamaan herrasväkeä huvilalle, kantamaan niiden tavaroita.

Pertan Sanelma on siihen aivan valmis. Hän alkaa jo tulla.

Mutta ennenkuin hän pääsee alaveräjälle, käännyttää Saara hänet takaisin. Saara ehdottaa kodan ovelta:

"Sanelma, annahan kun minä menen."

Saara on maannut saunassa päänkivistystään, kunnes Pertan Sanelma toi hänelle Rosinalta sellaiset terveiset, että hänen olisi lähdettävä niitylle. Eipä Saara niistä terveisistä välittänyt. Laskeusi tosin lauteilta ja tuli kotaan. Istahti kynnykselle, ja alkoi haukotella. Katseli känsäisiä käsiään, ja sanoi Kinnusen Sanelmalle, että känsät ovat rumia. Jos tästä pääsisi laivaan, ei se passaisi pitää känsiä sormissaan. Hän oli käynyt kaupungissa yhden laivankapteenin puheilla. Ja se ... lupaili hänelle teeterskan paikkaa.