Part 22

Pois, pois, kohisevan korven sisään hän tahtoo. Hän olisi juossut metsään samalle suunnalle kuin aamullakin, mutta siellä oli Mauno tiellä. Ja nyt se tulee Juutaksen perästäkin. Käkriäinen pyrkii metsään pihan kautta. Rosina asettuu lapsi käsivarrella veräjällä hänen eteensä. Rosina säkättää:

"No, minnekä sinä nyt? Mikä sinulla on?"

"Väistyhän", murahtaa Juutas kömpiessään veräjän yli, murahtaa synkällä ja alakuloisellakin äänellä. Hän on pelosta sekaannuksissaan. Ja niin suruinenkin hän alkaa jo olla, että hänen äänensä tuskin kuuluu.

Rosina säkättää yhä kiivaammin:

"Minnekä se on matka? Kah, kah."

"Et sinä tiedäkään... Annahan mennä ... minä ... lääniin", vastaa Käkriäinen.

"Lääniin! Taas! Mikä sinulle siellä riihellä tuli? Et siitä nyt mene, et... Ja ... ja ... jos on riitaa, koeta nyt sopia se Maunon kanssa! Mikä teillä oli?"

"Ei se akkojen asioita", vastaa Käkriäinen.

Rosina työnnäiksen tien tulpaksi. Juutas sysää eukkonsa syrjään, jopa on kaataakin Rosinan lapsineen. Mutta siitäkös Rosina kiivastuu. Ja Maunon Perttakin kavahtaa pystyyn ja huutaa:

"Akkaansa tyrkkii! Villipeto se on, villipeto! Otetaan, Rosina, ja annetaan sille köniin! Otetaan...!"

Juutas menee tuvan toiselle nurkalle. Säksättäköön Pertta hänen takanaan, ja Rosinakin. Pertta juoksee perästä, mutta Käkriäinen on jo livistänyt tuvan nurkan taakse niin että saunakukkien kovat nuput rapisivat pieksuissa. Ja nyt hän töytää alas lammelle, sitä rinnettä kohti, jossa hän päivemmällä kaiveli mäyränpesää. Poikki heinäkarheiden. Suolla porskuu vesi pieksujen alta. Yli rusahtelevien aitojen, läpi kahisevien pehkojen. Ja louhiselle mäelle. Polutonta rinnettä, sakeaan viidakkoon. Ja yhä Kenkkuinniemen päätä kohti.

Viimein joutuu hän Muttisen huvilan kiviaidan viereen.

Ja meneepä siitä ylitse.

Minne hän aikoo? Ei hän sitä nytkään tiedä. Täältä Kenkkuinniemen kärjestä ei pääse enää kauemmaksi. Täällä ei ole venettäkään: Muttisen vene on tuolla saunassa, jonka ovi on suljettu rautapuomilla ja munalukolla. Silläkin tavoin Käkriäisen Juutasta vainotaan.

Kyllä on tuo Mauno! Se se vasta peto onkin. Se se on villipeto. Juutas Käkriäisen täytyy väkisinkin pysähtyä ja ihmetellä, että tämä on mahdollista! Tällainen kelmiys.

Ja langon puolelta, ystävän muka.

Tämmöinen verraton kavaluus... Kuin iskisi pimeässä puukolla selkään ... niinkuin naapurin lehmää kostoksi iskevät jotkut...

Siinä se on nyt, Rosinankin ylistelemä Mauno! Rosinalle itselleenkin se nyt tekee vahingon.

Se ajaa aidalle istahtaneen Juutaksen Putkinotkosta pois.

Juutas lähtee paikaltaan, kiertää pitkin huvilan märkää rantaäyrästä.

Mikä panikin Juutaksen Muttista panettelemaan. Leikillä hän vain... Mutta eivät ne ihmiset sitä leikiksi ymmärrä.

Ja jos nyt Aapeli potkaisee hänet Putkinotkosta! Kun on kontrahtikin täyttämättä, niin se käy.

Niin kova on se aihe.

Juutas asettuu saunan luo tuumimaan tätä asiaa. Istuiksen kivelle. Hän miettii raskaasti:

Suden ja koiran lankoutta on ihmisten lankous. Sellaista kuin kasku tarinoi. Koira houkutteli hukan taloon, jossa oli juuri häät ja paljon vieraita. Vei tupaan, volokan, muka häihin, kanssaan pöydän alta kaikenlaisia hyviä syömään. Ja sitten juotti vieraalleen viinaa, nurkasta sangosta. Ja käskee laulamaan. Hukka rupeaa ja laulaa suunsa puhtaaksi. Sillä tavoin ärsytti haukku akat pieksämään hukan hengiltä.

Niin oli Kypenäinenkin ärsyttänyt Juutasta ilmaisemaan kiukkua Muttista kohtaan.

Ja nyt menee ja puhuu Muttiselle ... ehkä koettaakseen saada Putkinotkon!

Eikä Juutas niinkään sitä vastaan, että he olisivat ruvenneet Kypenäisen kanssa yhteisiin hommiin, keittämään korpijoonia, olisivat siivolla jakaneet tienestit. Ei hän olisi Maunoa kadehtinut. Onhan tässä maailmassa tilaa useammillekin. Ei, kadehtinut hän ei olisi...

Mutta miksi se Mauno ryhtyi sillä tavoin komentamaan? Juutas kun ei kärsi komennuksia! Ei, ennen vaikka hirteen kuin on komennettavana.

Mielisuosiolla hänet saa mihin tahansa. Mutta väkisin ei mihinkään, sellainen mies hän on. Eikä hän pelkää! Ettei tullutkin suostutuksi Maunon esityksiin jo ennen. Mutta mikäs sen aavisti, että Mauno on tällainen koira ... leipänsä tähden, toimeton mies.

Ei, Juutas ei nyt enää saata suostua.

Kyllä se olisi mennyt ... keitos toisensa jälkeen ... kuin rallatellen.

Mutta ei sitä mies voi peräytyä.

Jos olisi tullut ennen ruvetuksi touhuamaan! Mutta alkaminen on aina niin vaikea. Silloin rupeaa koskemaan pään sisään. Ja vetää päätä ikäänkuin makuulle. Ja jalkaa rupeaa pakottamaan ... ja vetää makuulle.

Nyt, mikäs tuli. Pahat tästä tulee.

Menköön sitten kaikki! Menköön Putkinotko!

Sellaiset vaivannäöt ... se pelto, jonka hän on Putkinotkoon raivannut! Ja nuusniekan rakentanut!

Mutta raatona saavatkin sitten vetää Juutas Käkriäisen Putkinotkon porosta! Sillä tulelle hän antaa mökin! Antaa viimein! Ja tappaa pentunsa ja kaikki. Ja akkansa. Ja mummon tappaa!

Viimeisenä pienen ja viattoman Luukas-raiskan.

Kipeästi koskee Juutaksen rintaan. Suunnattoman kipeästi se koskee. Putkinotkossa on hän ollut toistakymmentä vuotta, ja tuuminut, miten hän siellä suonkin perkaisi. Nyt vievät muut kaikki, mitä hän on sinne jo tehnyt. Ja ne tekevät sinne omia laitoksiaan. Repiä ne pitäisi kaikki pois. Potkia tieltä...

Mutta jos hänellä ei ole potkimisenkaan sananvaltaa? Ei, tuleen vain Putkinotko. Tuleen! Tuli on apu tähän tuskan päivään. Ilmeinen tuli. Kuinkas hänen äiti vainajansa, joka täällä kuoli, manasi ennen tulta, kun se kaskesta röyhäsi metsään leviämään? Ei Käkriäinen muista oikein sanoja. Mutta muutamia muistaa, ja niitä hän alkaa supista. Nousee ylös ja heiluttelee käsivarsiaan. Ja hänen tukkansa kapuaa karmaisevasta tunteesta pystyyn. Hän manaa, Putkinotkon poppa ja jumala, emo-raiskansa nimeen. Hän ärjyy.

"Tule, poika, pohjoisesta, mies pitkä pimentolasta! Tempaise pussi punainen... Hoi tuli, Jumalan luoma...! Iske tulta ikenehesi, järskytä jäsenehesi, karkaa katajikolle, leisku kuusien tasalle, polta puolet Pohjanmaata, sakara Savon rajoja! Polta lapsi kätkyessä, riko rinnat tyttäriltä... Pilvet liikkui, maa tärisi.."

Tuolla onkin se, tulen tonttu. Aidan vieressä. Punainen se on. Punaisessa mekossa. Juutas näkee sen. Se on Juutaksen auttaja.

Käkriäinen juoksee huvilan aidan viereen ja kerää sieltä kuivia risuja. Ne lennättää hän Muttisen saunan nurkan alle.

Palakoon ensin sauna, ja sitten huvila. Ja sitten Putkinotkon mökki.

Mutta toiset ovat tähän vikapäät!

Mitenkäs piti käydä! Miksi häntä vainotaan, aina?

Kun eivät ihmiset ymmärrä...

Mitä hän on tehnyt?

Eikö hän ole koettanut elätellä perhettään ... minkä on voinut? Monet muut köyhät panevat lapsensa vaivaistaloon, hän: ei koskaan!

Minkätähden ei elättää anneta? Viinoista ... Maunokin...

Ei ole enää voimia. Jalka kipeä, ja muutakin: mikä se niin nukuttaisi? Tauti se on.

Voi äiti-parka, miksi tämän pojan teit!

No ... hänestä pääsevät. Hän kuolee...!

Mutta kun hän kellistyy, niin mitähän lääni sitten arvelee? Kun Putkinotkon molemmat kartanot on poltettu! Ja akanraatoja joka paikka täynnä! Ja pentuja.

Ja hän itse kulkee yhä kylillä ja kertoo... Saavat tietää, että syy ei ole hänessä, vaan toisissa, jotka saattoivat hänet tämän viimeisen tuskan vimmaan. Tahtomalla häntä väkisin keittämään viinaa. Mutta hän ei suostunut. Sillä olipa hän mitä tahansa, vaikka viinaa rokannut, niin eipäs suostunut polttamaan! Ennen kuolema ja kurjuus. Multaa turpa täyteen.

Sitten aikoo Juutas hirttää itsensä, viimeksi... Läänissä, jonnekin läävän vinnille.

Kaikki huomaavat silloin, että hänen ei syy ole. Ja Mauno joutuu uudestaan rautoihin.

Mutta Käkriäistä kaivataan sitten. Kaivataanpa elukkeiden parantajaa. Kuinka monta maitolehmää hän onkaan pelastanut ihmisille! Ja hevosia, ja sikojakin. Entä ihmisiä. Viimeksikin oli kuullut läänissä, miten kaatuvatauti paranee: amunjaakilla. Sitä kun ryyppää ... oli ryypännyt muudan mies, jota kaatuvatauti rynkytti elinikänsä... Sitä jos ryyppää, niin tulee terve. Siitä ukosta tuli. Juutas odottaa, että joku saisi sellaisen taudin, niin hän sen parantaisi.

Mutta nyt ... ensin Muttisen sauna...

Savu alkaa suitsuta salvaimen juuresta, johon Käkriäinen on sytyttänyt risunsa. Kädet ristissä on hän sitten tultansa katsellut.

Nyt nuolaisevat liekit kivijalan rappauksen mustaksi. Yksi liekki tavoittaa alimmaista vuorilautaa.

Käkriäinen katsoo.

Viimein kavahtaa hän pystyyn ja polkee tulta lapikkaallaan, tömistää. Ja pieksää kädellään. Lopuksi vesittää, sammuttaa tulen. Hän ajattelee, että linnaanhan tällaisesta joutuu.

Kahdeskymmeneskuudes luku

Kun Juutas töytäsi Rosinaa ja oli hänet lapsineen kaataa, leimahti Rosinan tulinen luonne. Hän kiidätti pikku Luukkaan tupaan, jossa se nyt parkuu kätkyessä, ja aikoi juosta Juutaksen perästä ja pysähdyttää hänet. Sehän nyt kumma, ettei tuota mörökkiä saa asioihin enää nenästä vetämälläkään.

Mutta kun Rosina ennätti mäen harjalle ja räkytti siinä Pertta Kinnusen kanssa, niin oli Käkriäinen jo melkein lammen suolla, porskuttaen karhunsammalta ontuvissa askelissaan... Tulipas siihen kerrankin vauhtia.

Ja eikös se liene jo Mauno puhellut Juutakselle kauneimpansa mukaan, kunnes uhkasi häntä. Minkäs hänelle nyt enää mahtoi?

Kuitenkin tuli Rosina levottomaksi Juutaksesta. Noin päättävästi ei hän ollut nähnyt miehensä pitkiin aikoihin pakenevan metsään, eikä näin onnettoman näköisenä. Aivan oli Juutaksen naama ikäänkuin supistunut kaidemmaksi, ja silmät olivat niin sameat. Ei ollut puhunut juuri mitään.

Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä!

Nauraa rähättäen harppasi pitkä Mauno nyt veräjän ylitse pihalle, jossa melusta heränneet lapsetkin ällistelivät. Silloin Rosina tieteli veljeltään terävästi, millä hän oikein oli Juutasta uhannut. Hän sai selville, ettei Mauno sen kummemmalla kuin Rosina oli jo itsekin kuullut.

Mutta ehkäpä sekin oli liian kovaa Juutakselle? Sellaista hevosen leikkiä.

Ei arvaa, mitä sille raukalle pistäisi päähän.

"Meniköhän se minne pitemmällekin?" kysyi Mauno.

"Kuka tietää, mikä sille äjähtää päähän", sanoi Rosina. "Ja se minun sydäntäni pistää ... kuin turkkineulalla, että vaikka se pystyisi, niin sitä ei saa alkuun! Se on niin vaikea siitä, se alkaminen..."

Sitten oli Rosina vaiti. Ja hänen mieleensä johtui, että Juutas oli mennyt Kenkkuinniemeen kärkeen eikä siis lääniin. Miksi se sinne kärkeen, yksinäiseen paikkaan?

Kana oli kuollut yhtäkkiä ... Juutaksen suosima kana... Herra siunatkoon, jos se raukkanen toivottomana...

Nopeasti kääntyi Rosina Maunon luota ja äännähti nimeltä Ananiaspoikaansa. Ananiaksen ääni vastasikin aitan ylisiltä, niin nopeasti, että Topi tuskin ennätti sanoa, missä Ananias on. Rosina meni miesten aittaan, pisti päänsä ylös välikaton luukusta ja kehotti supatellen Ananiasta menemään isän perästä tuonne lammelle päin. Ottakoon koiran mukaansa, niin ... jäljistä löytää.

"Mitäs se eno sille?" kysäisi Ananias, äänessään levoton ja moittivakin värähdys.

"Eihän se mitä", sanoi Rosina hiljaa. "Mitä lienevät ... asioita sellaisia... Mutta kun se isä on... Kuuluivat suuttuneen jostakin, isäsi... Mene katsomaan... Ymmärräthän sen..."

Ananias tuli aitasta, unesta punoittavin poskin, mutta reippaasti. Hän vihelsi ja kutsui Hurjaa. Nouti haulikkonsa tuvasta. Haistatti koiralla pyssyä, ja sai Hurjan lähtemään mukanaan Käkriäisen lapikkaiden leveille jäljille.

Nyt seisoo Rosina vielä veräjän luona ja huokaisee. Hän ajattelee, että mitä hän nyt vielä voi Juutakselle tehdä? Kai se nyt tulee takaisin, Ananias löytää hänet... Ja työtäkin olisi. Ei ole kotiväeltä tullut koko päivänä mitään hommatuksi. Ja heinäpouta menee jälleen hukkaan! Jo on iltapuoli pitkällä. Kun Rosina vilkaisee mustien ripsiensä välistä aurinkoon, läimäyttää se silmät heti umpeen, ja sitten välkähtelee silmissä sinisiä läiskiä. Kärpäset kimisevät. Rosina avaa silmänsä. Hyttysiä hyrrää kuin aina paremmin illalla.

Suuri järvenselkä ... kuinka on autereista. Niinkuin savussa kaikki, etäisten vaarojen kyliin asti. Ja kas, mitenkäs räikeästi nuo valkeat laivareitin kummelit paistavat vastaisilta rannoilta! Ja jokin purjekin kelluu kuin missä ... liinaöljyssä... Niin tahmean näköistä on vesi. Mutta aurinko kilottaa... Luodot ovat mustat kuin piki...

Kaukaisten vaarojen takana on mustanpuhuvia pilviä: kuin mikä seinä. Ja pilvistä valuu alas vielä mustempia juovia ... kaakkoisella ilmanrannalla. Varmaan siellä sataa. Pian se voi täälläkin romahtaa.

Tuulikin hengähti, viiri aitan päässä kääntyi hiukan. Luoja nostattanee toisia pilviä noita mustia vastaan. Silloin sitä saa juosta niityllä... Kastuvat nekin heinät, mitkä ovat joutuneet kuiviksi...

Hameet korvissa juosta karkuun latoon.

Nyt hommaan ja tulisesti! Missä se on Leja? Ja Malakias? Ja Topi. Äsken se oli Topi tässä, urkkimassa isän ja Ananiaksen menoa. Ja missä ovat kaikki muut sanikat? Lapsikin rääkyy jälleen tuvassa. Rosina juoksee sinne. Mutta olisipa siellä vaalijoita Rosinan tulemattakin. Olisi Leja, joka tuudittelee jo lasta. Ja siellä on myöskin Topi. Ja pikku Sanukka, ja Repekka ja kaikki. Mutta mitäs tuo Leja muuta tekee? Puhdistelee marjoja mummolle. Mummo itse pukee päälleen pyhäröijyä, mustaa ja löysää, jossa on isot ja valkeat kukat. Kylille lähtee mummo. Ei näe siivota marjoja, niin sanoo. Sahan hoville nyt yrittää, myymään niitä marjojaan, koska kuuli siellä herrasväen olevan kotona. Saahan edes muutaman pennin marjoista, huokailee hän. Eikä hän jaksa ... ei ilkiä hän tässä olla, kun on aina sellainen mekastus! Rosina murahtaa jotain mummolle. Ja Leja saakin marjat nyt parhaiksi siivotuksi, ja sanoo, ettei lapsi ole vielä kauan huutanutkaan. Mutta tuo Sanukka se on kunnoton! Sitäpä oli Leja tahtonut ajamaan pois kärpäsiä lapsen naamasta, mutta se ei nyt olisi ruvennut. Katkismuksen se oli kolunnut käteensä: oli sille nyt tullut lukemisen halu. Sanelma tahtoi näyttää, että osaa hänkin ulkoa yhtä hyvin kuin Leja. Mummo oli nimittäin huokaillut Lejalle tässä virttä: "Saastassa rypeääpi tuo Luojan ihmetyö." Ihmetyöllä oli mummo tarkoittanut Juutasta, josta on aina Putkinotkossa harmia. Ja marjoja siivotessaan oli Leja alkanut lukea virren jatkoa. Silloin oli pieni ja musta Sanelmakin ruvennut kehumaan omilla osaamisillaan. Pääkappaleet kiisti hän osaavansa, mutta kun ei osannut, piti katsoa katkismuksesta. Astiahyllyltä kiipesi hän ottamaan katkismuksen, löytäen sen suolakupin alta, isänsä partaveitsen vierestä, jonka kotelosta, karvarikoksi kuluneesta oravannahkasta, juoksi russakoita. Nyt keikkuu Sanukka sängyn reunalla, kädessään kapea ja viirukantinen katkismus. Ja hän hörpöttää:

"Yhden pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin ihmisten yhteyden... Mitä se on? Topi hoi, sinäpä et osaa!"

"Osaanpas minä", vastaa Topi, joka seisoo takaikkunan ääressä ja hommailee jotain nykeröin ja kuonaisin kourin. Hän pyydystelee ikkunan nurkkauksesta kärpäsiä, pistää niille tulitikunpätkiä takapuoleen ja koettaa ajaa niitä lentämään.

"Hihii!" hörähtää Topi nauruun, kun näkee, kuinka kaksi kärpästä kömpii ikkunanlautaa pitkin, tukinvedossa muka, ne hevoset: tulitikkuja vetävät. Mutta nyt lähtee suurin tukkimies lentoon, tikku vilahtaa ilmassa.

"Et osaa, et!" ärsyttää Sanelma. "Et osaa. Isämeitä, joka olet taivaassa ... lähestulkoon..."

"Osaanpas", vastaa Topi.

Sanelma ärsyttää:

"Et osaa, et!"

"Isämeitä istu puussa", alkaa Topi vankasti ja verkalleen.

Silloin pieni ja musta Sanelma säkyttämään:

"Lampaan lapakko suussa, siankinkku sieraimissa, lähestyköön länget kaulaan, tapahtukoon tallin naulaan..."

"Ai, ai! Se on sitä...!" huudahtaa mummo. "Pois minun pitää tästä! Parempi on vaikka ... vaivaistalolla."

Rosina huudahtaa mummolle:

"Menisitte siitä ... niin että hippulat vinkuu...! On se nyt saarnaaminen. Ja Leja, niitylle se nyt on mentävä, voi tulla ukonilma! Ja Sanukka, sinulla nyt on messuaminen! Herkeätkö siitä! Heti paikalla kätkyttä vatkaamaan."

"Minä en vatkaa", inttää pieni ja musta Sanelma.

"Mitä? Vai et. Mutta kun minä sinut vatkaan!"

"Minä luen", väittää Sanelma. "Kinkerilukuja. Anna meille synnit anteeksi... Minä osaan sen kun Leukkokin osaa. Minä uskon, etten omasta uskosta taida uskoa... Nyt unehtui."

"Turpa kiinni!" ärjäisee Rosina. "Voi minun päiviäni ... noita synninkyöriä! Eikös noista nyt saa kalua millään. Kun ... kun ... minä otan sinut, Sanukka, ja kiskon kuin pajunparkkia!" kiljaisee Rosina viimein niin, että tuvan ikkunat rämähtävät.

"Minä en vatkaa pentua! Luukasta! Lihakasta. Minä lähden heinään!" jankkaa itsepäinen Sanelma.

Repekka seisoo rahilla päätyikkunan edessä, laahaavassa villapaidassaan. Ester pitää häntä lattialta käsin kiinni. Repekka on kuullut mummon ja Lejan lukevan Luojasta, ja Sanelman ja Topinkin. Nyt kurkistelee Repekka kallioiden takaa kiiltelevään petäjikköön, salaperäiseen metsään, ja hokee:

"Jumala hoi! Älä tule tänne, Jumala hoi, älä tule."

"Älähän nyt", huudahtaa Rosina Repekalle. "Älähän, Repekka ... eihän se Jumala ... kuule... Huuda, sinä, lapsi, lehmiä... Yömiä..."

Pertta Kinnunen astuu sitten tupaan, kun taas Pertan Sanelma on istahtanut varjoon portaille ja katselee loistavalle ja säteilevälle järvelle. Pertta iskee silmänsä pikku Sanelmaan ja alkaa hoilottaa:

"Niin minä nuo pieksäisin, että veri pärskyisi! Eivät pentuni minulle vastaisi, että he eivät! Eivät!"

"Eivät! Eivät!" matkii pikku Sanelma häntä.

Maunon Pertta sieppaa pankon alta karahkan ja löisi Sanelma Käkriäistä. Sanelma livistää syrjään ja huutaa tädille:

"Kinnusen Pertta, kierosilmä..."

Pertta saa nykäistyksi Sanelmaa sekavasta tukasta. Silloin Rosina säikähtää ja puolustaa lastaan:

"Mitäs sinä, Pertta."

Pikku Sanelma on päässyt jo seinän alta ulkopuolelle ja nauskuttaa sieltä Maunon Pertalle. Mummo voihkii tätä poloista elämää. Hän köpittää jo portailla, kantaen laihan vatsansa päällä marjatuohista. Leja on lähtenyt niitylle.

Rosina selittää siinä välillä, kun pääsee lapsilaumalleen vähän kiljahtamasta, Maunon Pertalle:

"Sellainen se on ... Sanukka. Eikä niitä ole aikaa ... köyhän lapsia ... kurittaa. On sitä muutakin työtä ... lapsillakin ... kuin koreita sanoja."

"On noilla työtä...!" nauraa Maunon Pertta.

Rosina huutaa jälleen:

"Topi, se on lähteminen! Lejan perästä! Etkös sinä? Pitääkös sinullekin panna seiväs häntään, niinkuin niille kärpäsille... Ennenkuin liikahdat! Ja Ester, laske sisko pois penkiltä ja tuudita pientä veikkoa."

Repekka anelee taas voileipää. Silloin alkaa Esterkin hiljaa anella. Pitäähän niille rakkaille antaa. Rosina menee ruokakonttoriin.

Konttorissa, jossa lemahtaa viileältä ja leivältä ja homeelta ja viilimaidolta, istuu Malakias ja syö leipää, jyrstää. Voitakin on leipäviipaleen toisessa päässä, johon hän ei ole vielä hennonut käydä hampaineen. Korvosta kapustoi piimää palan painimeksi. Ja Jopikin siellä on, kertomassa yhä kaupungin ihmeistä. Rosina kysyy nyt Malakiakselta:

"No, jokos ne ... kiusaajat?"

"Eiväthän ne", vastaa Malakias. "Enkä minä rupea olemaan kaiken päivää ruuatta! Mitä lienevät rohtoja. Eivät ne pahanmakuisia, niin niitä puri kuin..."

"Eivätkö?" kysyy Rosina. "No ... jos lienevät huonoja ... herrojen... Eihän niistä taida ... meikäläisen mahaan. Kun ei auta, niin ... syöhän nyt. Mutta sitten se olisi pantava sinun hevonen aisoihin, sinun! Yritettävä! Niin päästään vetämään heiniä. Mutta se on mentävä kuin kulo, kuule, Malakias."

Rosina sipaisee voileivät ja katoaa jälleen tupaan, huudahtaa:

"Se, tyssit. Mutta nyt onkin tuuditettava, Ester... Mutta Saara... Pitäneekö kepin kanssa se ajaa niitylle ... saunasta. Minnekä se Sanelma nyt?"

Maunon Pertan Sanelma vastaa istuvansa siellä portailla. Mutta eihän Rosina häntä tarkoittanut, vierasta. Kuitenkin sanoo Kinnusen Sanelmakin hakevansa Saaran saunasta. Rosina on hyvillään. Ja siinä hän sitten juttelee Maunon Pertalle, muuttaessaan kuivaa pikku Luukkaan alle:

"Hohoi hellettä, sanoi jänis pakkasella! Ovathan ne nuo ... meidän lapset... Niin meni seinän raosta Sanelma kuin hiiri, hihii. Ja onhan sitä koettanut, jos siitä puhe tulee, mutta ei sitä ennätä! Eivätkä nuo meidän lapset ihan sellaisia kuin muut... Osaavat nuo toki kättä antaa... Eivät ole niinkuin Sinikanteleen eukon keskimmäinen poika. Se, jos sitä pyytää lyömään kättä, lyö omia käsiään vastatusten, läpsähyttää. Hihii, ei ole monesti nähnyt, kuinka lyödään. Mutta olisi tuon voinut opettaa lyömään oikein. Ymmärtäväthän nuo meidän lapset sen verran. Topi, yhäkö sinä siinä! Syö nyt ne kärpäsesi jo tikkuineen, ja ala loikkia niitylle! Kah, jopas Malakias vääntää rekeä kujalta pihalle. Kunhan ei särkisi veräjää ... kun veräjän yli vääntää. Topi, etkö sinä lähde? Etkö! Nyt on pahalainen...! Se on jörökki, tuo Topi... Niin, Pertta, mitäs näistä ... kun ovat tekoaineetkin olleet sellaiset. Jopas nyt meni Topi. Ja ... siitäkö se lienee sellaiseksi tullut, että se silloin, Juutas, mörötti kokonaisen kuukauden. Suuttui niinkuin kesäkuussa tässä: niin että menipä saunasta aittaan yöksi, ja jätti aitan oven vielä auki, hihii. Ei silloin paleltanut, sellainen on. Mutta leppyi siitä. Topin aikaan mörötti täyden kuukautensa. Ei puhunut silloin mitään. Piippu suussa mörötti yksinään tuossa penkillä. Mutta jopas yhtenä yönä könysi viereen, ja siitä tuli Topi, mörökki! Niin, hihii... Mutta sehän on sellaista kuosia, sillä Juutaksella. Se on semmoinen. Kyllä ei kuitenkaan kotia jättäisi, vaikka joskus aittaan meneekin möröttämään. Ei, uskohan: vedet silmiin tulivat sille, kun viimeksi täytyi lähteä lääniin. Ihan itkeskeli, kotia kaipasi. Minne lie nyt mennyt, raukka? Ja Luukas, mitä se pikkuinen itkee? Eikös se nyt nuku? Pitääkös sille pienelle tittiä? Pitäähän sille..."

Rosina imettää pikku Luukasta. Menee hetki. Luukas kääntää vaaleanpunaiset kasvonsa pois rinnasta ja alkaa kitistä. Rosina koettaa sitä hyssytellä uneen. Puhelee sille ja laulaa, livertää:

"Nuku, nuku nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki! Eikös se uni nyt tule? Onkos se Hellan telttu pippa? Voi, voi! Aa, aa, aa-a! Pitänee viedä pikkuinen niitylle mukaan..."

Kauniilla äänellä laulaa Rosina hellästi:

"Että tuuli tuudittaisi, lepän latva liekuttaisi! Aa, aa... Lullin, lullin... Etkö, etkö sinä nuku...? Sehän nyt on ... ettet nuku... Bou, bou! Aa, aa...! Kun minä sinua runttaan!"

Tämän Rosina tiuskahtaa. Hän keskeyttää liekuttamisenkin ja katsoo hetken tuskastunein silmin Luukasta. Sitten ne silmät kirkastuvat. Niistä säteilee ihanasti palava hohde. Ja hän alkaa jälleen laulaa, heleällä äänellä ja veisaavasti, pitkästi kuin säiettä luomapuilta vetäen:

"En, enpä minä kultaani runttaakaan! Aa, aa, aa-ah!"

Hän tuudittaa.

"Malakko valjastaa hevosen takaperin!" nauraa Jopi pihalla.

"Älä valehtele!" ärjäisee Malakias.

Ja hevosen kaviot kolisevat aisoihin.

"No johan minä sen ... arvasin", äännähtää Rosina ja nousee kehdon äärestä. "Ester, tuudi nyt lasta, kunnes vien sen niitylle. Ja Repekka, mene pihatantereelle, siellä on sinulle tanssisali ... niin et lasta herätä."

Rosina juoksee ulos. Portailla hän huutaa vielä:

"Niin, ja mitenkäs se on puiden? Että saadaan paistaa leivät. Topi ja Sanelma! Se onkin nyt mentävä niitä puita hakemaan! Ja Malakias, ja muut ... kun ei noista selvääkään saa..."

Maunon Pertta säälittelee Rosinaa:

"Hahaa! Voi poloista Rosinaa! Sotkeudut kuin Summanen housuihinsa ... Juutaksen pentuihin! Mitäs, Mauno, jospa me autetaan Rosinukkaa? Kun ukkonsa hänet jätti, Rosinukan. Mennään heinään! Sanelma kanssa! Ja silloin sen pitääkin joutua latoon! Latoon!"

Rosina kiittelee hymyillen, ja rientää valjastamaan tammaa, jota Malakias ei saa oikein aisoihin. Mutta kun Rosina kavahtaa hevosen turpaan ja tavoittaa lyödä sitä kädellään toiseen takajalkaan, niin jo asettuu Sohvi aisoihin. Rosina valjastaa, ja tarttuu sitten ohjaksiin, loksauttaa suutaan, heiluttaa ohjaksia ja alkaa juosta tamman perästä kahisevan reen vieressä ylämäkeen. Siinä reipas Rosina huutaa:

"Hei ... sen pitää mennä kuin...! Hevosella kuin hirvellä, ja akalla kuin emälehmällä!"

Kahdeskymmenesseitsemäs luku

Kauanko ajaa Ananias koiran kanssa isäänsä, hupaista Juutas Käkriäistä?