Part 20

"Kyllä minä, hehe ... enkähän minä sinulle puhu, vaan langolle. Niin, olisivat ne minua tahtoneet niitä lehmiä korjaamaan, mutta minulla kun on hampaankolossa noille porvaleille, Mauno. Ne luulevat niin vain narraavansa ... köyhälistön, aina tarpeessa olevan... Siksi ne kahvilla... Ja sikareita työnsivät suupieliin... No, eihän mitä: minä vain odotin, milloin ne alkavat sitä asiaansa haastaa ... uskaltavat. Ja minä pidin varani, ja siinäpä jo tahdoin säkin jauhoja ... puolet ilmaiseksi. Ja se lähti kuin myllyn ratista, ja lisää luvattiin! Mutta jamahtipas komesrootti kiinni omaan loukkuunsa. Jauhot antoi. Mutta sitten, kun rupeaa laskettelemaan lehmiensä parantelemisesta ... niin enpä ollut tietääksenikään! En kuin arvelin, että menee siinä viikon päivät siinä sellaisessa... Ja se onkin totta, se on sellainen luokka, tämä lehmäisen elukan parantaminen. Siinä on jos jonkinlaisia suonia ja suolia. Ja satakertoja. Ei sitä moni osaa, jos oikein paikalleen aikoo ne rotjata, milloin ovat sijoiltaan menneet. Enkä tuosta lopulta kuin sanoin, etten minä siihen työhön rupea... Minä..."

Käkriäinen on noussut pöydän äärestä ja seisoo hetken keskellä lattiaa, toinen polvi koukussa ja hattu takaraivolla, toisessa poskessaan mällimukula.

"Enkä ruvennut... Tohtorikseen..."

Sitten kaivelee hän taskujaan, saa esille harmaan pässinpussinsa ja piippunsa, ja menee kopistamaan piippuaan uunin reunaan. Sylkäisee mennessään lattialle läiskän, tiputtelee, ja pakinoi:

"Ne ovat aina ne ... porvalit. Ja minä kun nyt olen sellainen, että porvalia en minä kärsi, Mauno! Hehe, jos kaupungissa tai missä sattuu heitä menemään ohitseni, niin hattua en nosta."

"Porvarit ... talokkaat!" myöntää Mauno.

"Niin ja torppalit raatavat heille työn", sanoo Käkriäinen. "Ja mikäs on tämä Konsta Könönenkin? Ostaa kaikki maat. Ripatillakin ostattaa, vilskommipelillä. Eikä itse niitä viljele, antaa metsittyä. Ja eläjät maantielle!"

"Mutta koetapas niiltä saada maata nurkkasi alle! Eivät anna tukkipuulaakit", alkaa Mauno puhua.

"Herrat, herrat!" hoilottaa Maunon Pertta. "Mitä ne tekevät? Juovat ja likastavat ... kaupungissa! Se on totinen tosi! Tosi!"

Nyt hälistään hetki herroja vastaan. Ja Juutas Käkriäinen kehaisee uudestaan:

"En, en kärsi porvaleita. Haha, jos en muuta heille keksi, niin tuhautan, rasvaruhtinaille. Kun menen kadulla sivuitse koristeltujen ryökkinäin, niin tuhnun..."

"Tuhautit nytkin! Voi helvetti, miten tuo Juutas haisee!" huutaa Maunon Pertta, joka on lähdössä viemään päällyspukuaan aittaan ja joutuu uunin vaiheilla Juutaksesta käyvään ilmavirtaan. "Tuhautit. Ja haiset aina. Kuin märännyt kissa tunkiolla... Ja joka sorkka täällä haisee! Haisee! Haisee!"

Rosina on tullut takaisin sisään. Hän sanoo jotain epäselvää ja tiuskahtavaa Pertalle. Juutas Käkriäinen ällistyy. Hetken seisoo hän sanattomana ja kokeilee housujensa takapuolta. Sitten hän yrittää sotkea asiaa. Kääntyy tupaan päin ja sanoo:

"Niin ... haastelivat ... komesrootti ja se ryökkinä..."

Ja yhtäkkiä hän naurahtaa, nolosti ja samalla sydämensä pohjasta:

"Sainpas minä tuon Pertukan ääntämään...! Jo ajattelinkin, mitenkä minä sitä, kun se... Mutta arvelin, että kun... Jopas älähti, hahaha. Ja sitten ... se Konsta Könönen ja se tyttö... Ne kun juttelivat... Kuulkaahan mitä juttelivat! Ne ... että maailma on palli."

Juutas on silmänräpäyksen vaiti. Sitten hän huudahtaa vihaisesti ja lujasti:

"Mutta se on vale!"

Muuta ei hän hetkeen sano.

Maunon Pertta on kadonnut tuvasta. Mauno alkaa torkkua.

Leja on kahvitellut mummonkin, ja nyt herättää hän Saaran, täysi kahvikuppi kädessä.

Saaran päätä pakottaa. Hänen mieleensä johtuu se laivamies ... ja oleskelu siellä Lutmitvuoren harjulla, kaupungin laidassa, kanervissa. Hän on ollut jo heräämäisillään toisten hoilotukseen. Horteessaan on hän kuullut puhuttavan haisemisestakin. Nyt katselee hän istualleen kohoten kulmiensa alta ympärilleen. Äidin tuikea silmäys tuolta taikinakorvon luota, jossa hän on juurta sotkemassa, antaa Saaralle syytä pelkoon, ja hänestä tuntuu kuin nyrpistäisi Lejakin hänelle nenäänsä. Haisiko hän itse vielä ... oluelta ja muultakin? Leja, mokoma... Mauno voi juuri siksi murjottaa, että ovat puhuneet Saarasta. Maunon Pertan Sanelma istuu niin pystynenäisenä. Perttaa ei näy sitä, joka oli kai Saarasta alkanut puhua.

Ennen kaikkea äitinsä epäilyt haihduttaakseen ponnistaa Saara päänsäryssäkin itseään, kertoakseen, mitä kaikkea siellä kornetissa oli katselemista. Monta tuntia se sellainen oli vienyt, ihan totta. Kahvia oli siellä keitetty tyhjästä, kahdessa minuutissa. Ja käärmeitä oli näytetty, mustia ja punertavia, ja kirjavia! Sellaisia ihmeitä! Ja kiikkuneet olivat korkealla katon rajassa. Ja jalopeuroja siellä oli ollut.

"Elähän, elähän!" huudahtaa Juutas Käkriäinen ihmetellen.

"Niin! Niillä oli pitkät sarvet", sanoo Saara.

Sitten Saara kertoo kaikenlaista.

Mutta kun hän sillä tavoin yhä jatkaa kuvauksiaan jalopeuroista ja elehvanteista ja ylpeilee niillä näkemillään, alkaa isää vähän harmittaa, ja hän sanoo:

"Kyllä minä ... tiedän. Niitä ne vain ... sellaisia komeljanttareita..."

Rosina on jälleen kadonnut tuvasta, huudahtaen, että nythän härkä pääsee metsään, eivät sitä lapset vahdikaan. Rosinalla on taikinanjuuri jo valmis happanemaan. Suutarin akka ja Leja menevät Rosinan perästä. Sitten huudetaan karjapihalla Malakiasta. Ja Topi, joka on kuunnellut suu auki Saaran kertomuksia tiikereistä ja lentokoneista ja allakan lehtien muuttamisesta rahoiksi, juoksee pihalle. Mutta pienimmät tytöt ovat menneet aikoja sitten.

Mauno on noussut ja tarjonnut Ananiakselle paperossin, seisahtanut tuvan portaille. Ananiaksen kanssa pakinoimaan. Karjapihalta kuuluu lasten ilakoimista. Tuvassa on vielä paitsi Käkriäistä ja Saaraa Maunon Pertan Sanelma. Sanelmalle tuumii nyt Käkriäinen uudestaan noista Saaran kuvauksista:

"Kyllä minä ne ... temput...!"

Hän on hetken vaiti. Sitten hän örähtää:

"Olisipahan ollut ... elohopeaa taskussa ... niin kyllä nuo olisi nähty!"

"Elohopeaako? Mitenkä se isä ne olisi nähnyt?" kysyy Saara.

Maunon Pertan hymyilevä Sanelma ei puhu mitään.

Juutas Käkriäinen ei sano sen enempää, miten hän ne olisi nähnyt.

Ja sitten kaikuu karjapihasta Rosinan ääni. Juutas Käkriäisenkin on lähdettävä sinne, sillä lehmää astutetaan. Rosina huudahtelee alhaalla navetalla ihastuneesti:

"Voi tokiinsa, kuinka tämä on varma tekijä! Ja hyviä vasikoita sen tekemistä tulee."

Rosina hääräilee alushameet polviin käärittyinä kujalla, jonne Sinikanteleen akka on taluttanut läävän väliköistä lehmänsä, työntäen ulos pyrkivän lampaan välikköön takaisin. Sinikanteleen vaimolle Rosina puhelee karjastaan:

"Ja hyviä ne ovat muutkin meillä, kun on saatu noita elukoita viimeinkin... Sen mokomalla tuskalla ja työllä: voita myyty ... ja maitoa! Ja pienistä on kasvatettu. Sekin Jertta, tiedättehän, se kyyttö, yksitoista litraa se lypsää, vaikka on vasta-alkaja. Se on, kuulkaas, sen Vilhusen mustan luomia, sellaisen lypsäjän. No, Poika mitäs nyt... Mutta kylläpäs on vastahakoista tästä teidän lehmästä. Kuuletkos sinä...!"

Rosinan innokas ja leppoisa juttelu on nyt muuttunut karjahdukseksi Malakiakselle, joka on pantu pitelemään vastahakoisen lehmän häntää, kun taas Sinikanteleen vaimo pitelee sarvista. Rosina käskee Malakiasta:

"Älä niin riipaisemalla! Voi kuitenkin, ei tuosta senkään sankaria tule, kun ei osaa pitää edes lehmän häntää kädessään! Poika..."

Malakias ei vastaa mitään. Työntää ainoastaan hampaittensa väliin vehnäsen, jota on pitänyt vasemmassa kädessään. Topi ja Sanelma, Topin perästä aidan ylitse kiireesti hypähtänyt istuvat aidalla. Punamekkoinen Repekka ja sininen Ester katselevat kujalle aidan raoista. Mutta Jopi on kiivennyt aidan harjalle ja varautuu nojaamaan seipääseen, jossa roikkuu vanha nuttu. Paksuposkinen Topi laulaa, härkää katsellen:

"Piu, pau, papinkellot! Lukkarin lesken lehmänkellot!"

Pikku Sanelma tirskuu. Saara köntystää ohitse saunaan.

Rosinan mieleen johtuu taas Saaran valhettelu... Ja sellainen juopottelu ja ehkä muukin. Ja äiti kiihtyy ja huutaa toisillekin lapsille:

"Pääsettekö te siitä! Mitä, Sanukka? Vai tulta iskee, hittoako sinä, Sanukka, ai, ai! Kunhan ei omasi kerran tulta iskisi, ihan pääkuoreen asti, että hulluksi ihminen tulee! Niinkuin varikset kaikki aidan seipäissä! On siinä kiikaroiminen, Jopi. Pyörii seipäässä ympäri kuin ... kuin p--eru tikun nenässä... Ja Repekka, kiilusilmä, niin: tirkistelisit häntä nyt hevosen hännän alle!"

Malakias sanoo, lyöden oivallista härkäänsä lautasille:

"Siinä se on Poika! Sellainen ... kikkarapää. Maksaisi se Könönen varmaankin tästä..."

Myöskin Mauno Kypenäinen on tullut Perttoineen aidan viereen, kun taas Maunon Pertan Sanelma istuu Lejan kanssa naisten aitan portailla.

"Mitä?" kuuluu silloin Juutas Käkriäisen leveä ääni pihalta. "Mitä ... Malakias?"

Käkriäinen kantaa vielä Ananiaksen kanssa jauhosäkkiä aittaan. Mutta nyt hän pysähtyy kesken kantamistaan, koska Malakias puhuu hänen härästään. Suurimman ylpeyden aihe on se Poika Juutakselle niinkuin koko Putkinotkon väelle. Hän toistaa:

"Mitäs ... se Malakias haastelee?"

Malakias huutaa kovemmin:

"Antaisi se Könönen varmaankin tästä ... kaksikymmentä markkaa!"

"Kaksikymmentä markkaa, haha!" nauraa Juutas Käkriäinen. "Johan sinä taas, poika-parka..."

Käkriäinen kiiruhtaa kantamaan säkin aittaan, että pääsisi alas kujalle, selittämään Maunolle ja muille, mitä se härkä oikein maksaa. Ananias ja hän vievät säkkiä ylemmän aitan kynnystä kohti, kiskovat välissään kuin muurahaiset isoa ja valkeaa toukkaa, Ananias takaperin ja Juutas oikein puolin astellen, jalat levällään. Kun säkki on saatu aitan kynnykselle, lönkyttää Käkriäinen Maunon luokse aidan viereen ja jatkaa:

"Se Malakias, haha. Kaksisataa tästä saisi... Tästä härästä... Mutta, Malakias, sitä makeutta sinulle nyt ei anneta ... että se myydään! Ei sitä makeutta."

Juutas lataa piippuaan ja juttelee Maunolle, vakuuttaa:

"En... Sitä minä en myy. En vaikka tarjoaisivat mitä. Ennen vaikka sen tapan..."

Hän kiihtyy hiukan. Sitten hän jatkaa:

"Se on hyvä härkä... Kuulkaahan!" huudahtaa hän siinä lomassa Sinikanteleen eukolle, joka vie lehmäänsä ylempänä kujalla: "Kulkaa, juoksuttakaa sitä siellä kalliolla ... edestakaisin, tai kotiin mennessä alkumatka..."

Sitten puhuu Juutas Maunolle:

"Siinä on ... sellainen liikutus tässä käytöksessä ... tässä lehmien ... joskin hyvä tuo on härkä. Mutta ... kyllä minä tiedän."

Ananias on hyppyyttänyt hevosen veräjästä ja sitonut sen alimmaisen aitan nurkalle. Hän istuutuu pirtin portaille ja katselee hiljaa ja salavihkaa rusottavaa ja valkohipiäistä Maunon Pertan Sanelmaa, jonka kanssa Leja naureskelee naisten aitan kynnyksellä. Ananiasta Lejan jutut kiusaavat. Mitään niistä hän ei tosin kuule, eikä Sanelmakaan virka paljon mitään. Mutta hän kuule Lejan nauravan ja puhuvan härästä. Ja Sanelmakin katselee silloin härkää, kirkkaina sädehtivin silmin. Ananiaksesta tuntuu äitelältä. Ja samalla häntä ikään kuin kiukuttaa. Tuon Sanelman levollisuus ärsyttää häntä. Hänen tekisi mieli mennä ja rouhaista hänet käsiinsä, härkää hymyillen katseleva Sanelma. Ja rouhaista oikein sylin täydeltä. Ja näyttää hänelle ... niin että kerrankin suu aukeaisi ... haastelemaan. Sylissään kantaisi Ananias tuon Sanelman kuin höyhenen!

Rosina Käkriäinen tulee pihalle, kutsuu Lejaa panemaan puuroa tulelle. Perunat ovat aikoja sitten keitetyt.

Kun Leja tulee Rosina Käkriäisen luokse tuvan portaitten viereen, supattaa äiti tyttärelleen:

"Älä huoli puhua mitään siitä kanasta Juutakselle... Mikähän sen hengen nyt vei?"

Rosina huomaa Ananiaksen ja jatkaa:

"Älä sinäkään... Kun se kana on täällä kuollut! Isä suuttuisi ... sitä kun ei ole myyty..."

Leja oli äsken, mennessään äidin luokse läävälle, ilmoittanut hänelle tavanneensa sen vanhan kanan käpertyneenä alaveräjän taakse. Leja oli katsellut sitä ja vienyt sen läävän välikköön. Vähän ennen kaupungissa käyneiden tuloa oli hän sen huomannut. Kumpaisellakin heistä oli mielessä pelko, joskaan he eivät hiiskuneet siitä toisilleen. Arvelivat ainoastaan, että loppunsahan se sille kanallekin oli tuleva. Ja kun Sinikanteleen vaimo samassa joutui heidän perästään läävän välikköön, pisti Rosina kanan piiloon seinän alle, ettei Juutas Käkriäinen saisi tuon vieraan eukon puheista kuulla, että kana oli kuollut ... juuri tänään. Sillä Juutas voisi alkaa motkottaa, ettei sitä oltu myyty ja otettu siitä rahoja, joskaan hän ei kanojen kuolemalle muuten ole pannut merkkiä. Pääskysten pesien putoamisesta on Juutaksellekin merkkiä.

Nyt varoittaa Rosina Lejaa ja Ananiasta vielä tästä asiasta.

Mutta itse on Rosina huolestunut kanan kuolemasta. Miksi sen piti sittenkin kuolla juuri tänään? Ilmeettömin ja sinne tänne kiertelevin silmin katselee Rosina nyt tuvan portailla ympärilleen. Jälleen kohoaa hänen laihasta sydänalastaan syvimmältä kuin jokin pahan tunto. Onnettomuuden ennustus... Vanha kana oli kuollut. Tänään, kun hän ryhtyi siihen viina-asiaan. Ja tuntuu yhä kuin hän olisi syypää. Saaran hommannut tervahöyryyn, ja nyt rötköttää Saara saunassa humalaansa, ja muuta elämäänsä! Tulisi tuosta Ananiaksesta edes mies! Luoja ei salli Rosinalle ... mitä ei salline ... menestystä. Viime kerrankin putosi pääskysen pesä, ja kuoli lammas, herrojen koirat repivät. Miksi Luoja ei salli? Rosina on menetellyt niinkuin on voinut. Ihan vapaa on hänen tuntonsa! Mitäpä tuosta viinanpolttamisesta, kun rikkaatkin... Ja senkö tähden hänen sukunsa alamäkeen? Mutta Rosina ei jaksa muuten elättää perhettään: sitä on niin paljon. Siitä ei henno luopua ... lähettää ihmisten kiusattavaksi. Oli miten oli! Kun on sallittu menemään yhä alamäkeen, niin lienee sallittu. Ei siinä mikään auta, vastaan karrittaminen... Jumalalle...! Kanakin kuoli.

Kahdeskymmenesneljäs luku

On syöty päivälliseksi kolme kappaa uusia perunoita ja suolakalaa ja piimää ja padallinen puuroa. Puhkuvaa ruispuuroa, voisilmässä kastettua. Muut syöneet paitsi ei Malakias, joka odottaa käärmeitään.

Nyt ollaan Putkinotkossa ruokalevolla. Rosina, Maunon Pertta, mummo ja Leja pitkin pihatanteretta. Sinne ovat nurmikolle nuukahtaneet myöskin sinimekkoinen Ester ja punapaitainen Repekka. Toiset ovat vielä valveilla, heidän ääniään kuuluu hiljaisesti sieltä täältä.

Porsas örisee tallissa, mutta emälammas ja vuona, joita Rosina on äsken ruokkinut leivänmuruilla ja juottanut vedellä, eivät ääntele. Mökin pihalla on aivan hiljaista.

Maunon Pertta on ensimmäisenä tullut pihalle ja heittäytynyt suuren koivun siimekseen, kavahdettuaan päivällispöydästä huudahtaen:

"Voi myrkky, miten tuo Käkriäinen ja hänen penikkansa...! Pihatantereelle tästä pitää päästä."

Ensin on Pertta Kinnunen heittäytynyt kyljelleen, pitkä ja solakka veikale. Ja sitten vatsalleen, niin että jalkain ja lantioiden muodot piirtyvät selvästi näkyville hänen ainoan hameensa läpi. Siinä hän on ummistanut kärsineet, hurjat ja tylyt silmänsä. Mutta vielä hän on kohottanut leukaansa ja haukkunut Repekkaa, joka on juossut pihalle ja alkanut tanssia ja rallattaa visertävällä äänellä: "Ramtam-kilikuti. Ramtam-kilikuti...!"

Siten on kiiluvasilmäinen Repekka laulanut ja nauranut. Mutta Rosinakin on ilmestynyt pienokainen sylissä portaille, ja hän on käskenyt Repekkaa olemaan hiljaa, ja Esteriä nukuttamaan pientä siskoa, niin että täti ja muutkin saisivat maata. Ja täti on nukkunut.

Rosina makaa nyt Pertta Kinnusesta vähän matkan päässä, Luukas puolipaljaalla povellaan. Närkästynyt oli hän Pertalle noista sanoista, joita Pertta täällä käydessään aina jankuttaa eikä koskaan väsy, nimittäin että Rosinan lapset ja koko pesuus ovat muka sellaisia, löyhkävät. Ja onhan se totta. Mutta jopahan tämä nyt... Ja ovat nuo olleet Pertallakin omat hajunsa, vieläpä pahemmat, sellaiset, joita herrat ovat löyhyttäneet hänen rinnoilleen nuorena tyttönä. Nyt ne hajuvedet ovat haihtuneet. Siksi lienevätkin Pertalla nuo pahat puuskansa, jolloin hän kaikkia haukkuu, toisten haisua, vaikka se on toki rehellisen leivän ja potattien haju, köyhien... Ensin huulet hiukan töröllään ja sitten lauhtuen on päivän juoksuista ja matkasta väsynyt Rosina kiertynyt kieppuun nurmelle, sovittaen varovasti viereensä imevän lapsen, jonka pehmeä kosketus tuntuu niin hyvältä. Huivinsa, nyt jälleen vanhan arkihuivin, on hän vetänyt mustan päänsä ylitse huppuun. Vielä on hänkin nostanut kasvojaan ja kovistanut edelleen Repekkaa ja Esteriä pitämään turpansa kiinni. Repekka on näet saanut Esterin avulla punaisen villapaitansa korviinsa ja kyykkinyt tuvan portaiden edessä ja alkanut naurella, mitä hän siihen rykkäsi kaksi. Mutta kun äiti käski olemaan hiljaa, niin on Ester neuvonut siskoaan vaikenemaan. Pikku tytöt ovat nyt menneet poimimaan kissankelloja kukkivan perunamaan reunamilta, ja siinä istuskeltuaan ovat he syömisestä uupuneina ja auringonpaisteen ja hiljaisuuden raukaisemina nukahtaneet alimmaisen aitan edustalla, nukahtaneet punainen läiskä sinisen viereen.

Mummokin on tullut pihalle, lapsenhoidosta ja vieraiden tähden Rosinalta puuronsa saanut, joten tuo Juutaksen hauki säästyikin huomiseksi. Mummo on käpertynyt mökin siimekseen, ei koivun juureen, jonka varjo näyttää jo siirtyvän pois Pertta Kinnusen kohdalta. Se varjo antaa rauhallista unta Lejalle, joka sijoittuu levolle viimeiseksi, lennätettyään vielä Pertan Sanelman kanssa porsaallekin perunoita puuroisessa vadissa.

Siten nukutaan Putkinotkon kesäisellä pihalla. Siellä on hiljaista, nurmikoilla ja kallioilla, kerrankin. Ei kuulu huutoja eikä itkua, ei kirkunaa, ei rinnanpohjasta tulevia ja etäälle kantavia toitotuksia. Ei laulua, ei rallatusta, ei putkien soittoa, ei räkätystä. Ei lehmien ja pässien äänten matkimista tai karjan kotiin huutamista, vingutusta, karhun tahi koiran äänten jäljittelyä, peltisten onkimatopurkkien rämistelyä vastatusten, niin että vuori pihan toisessa kupeessa räikkyisi. Ei kuulu koiran haukunta, sillä Hurjakin makaa portaittensa alla, josta sen valkea pää näkyy, tavoitellen silloin tällöin kärpäsiä. Eikä kiusaa nyt pikku Jopi kaikua, joka muulloin vastaa hänelle:

"Tö-töö!"

Ei Juutaskaan ärjy eikä Rosina Kypenäinen ylimmäisenä räikytä ääntään. Ainoastaan haapojen lehdet läpättävät helteessä rannalla, alakuloisten haapojen lehdet harmaiden louhien juurella. Niidenkin hiljainen läpätys vaikenee jo melkein.

Joskus lentää pääskynen pihan poikki ja visertää lyhyesti tylppäpyrstöisille pojilleen.

Sininen taivas kaareutuu Putkinotkon ylitse.

Heinäsirkat sirahtelevat kuumassa ruohossa, ja toiset alkavat äännellä jo suuressa koivussakin, sillä onhan heinäkuun viimeiset päivät.

Ananias on mennyt ruokalevolle miesten aitan ylisille, hänen päänsä kun ei siedä auringonpaisteessa makaamista. Vieressään olevasta päätyluukusta on hän nähnyt ulkoa kirkkautta semmoista, että se sokaisee silmiä. Ja kujan toisella puolella kallion, ja kalliolla mustan, kivillä pönkitetyn kuja-aidan.

Aidan takaa on noussut hohtavan valkea pilvi... Kömpinyt kuin mikä suunnaton kummitus, niin lumivalkeana...

Ja tuolta kauempaa on pilkistänyt nurkka keltaista ruispeltoa, ja sinistä järveä, jolla leijailee lokkeja. Niiden kimeän ja alinomaisen kirkunan on erottanut loitolta, samalta tutulta paikalta, jossa niillä on pesä, sen tietää Ananias, sillä verkkosouduillaan on hän sen arvannut. Käkkärälatvaisen petäjän luona ne aina huutavat ja lentävät. Kuumalla kallioluodolla, jossa ei ole paljoa muita puita kuin se petäjä. Mutta kirkuna ei ole häirinnyt, se on kaukaista. Ja aitan ylisillä on hämärä nukahtaa ja uneksia, poissa säihkyvästä päivänpaisteesta... Heinistä tehdyllä laverilla Ananias loikoo... On viileästi lämpöistä, vaikka päivä on melkein kuumimmillaan.

Uni ja unet tulevat nuorelle ja maailmaa kaipaavalle Ananiakselle kuin autuas huumaus. Ulkoa kiiluu päreiden raoista auringon säteitä, ja metsissä ympärillä, tuuheissa ja sinisissä, pauhaavat karjankellot, Putkinotkon ja naapurien karjain, eri äänillä, mikä milläkin: kaikki on yhtä helinää ja kilinää, josta kumahtaa joku kumakampi ääni:

"Pom, pom...!"

Kuin jotakin laulua ne kellot sommittelevat, eräiden soitto sattuu sillä tavoin, että syntyy aina se lyhyt laulu, sekautuen nopeasti sitten muiden kellojen ääniin. Riemukas ja samalla alakuloinen laulu.

Joskus on Ananias unensa horteessa huomaavinaan kaukaa ulapalta käsipelinsoittoakin, jytkyttävistä jaaloista, jotka kulkevat ohitse, etelää kohti... Viipuria ja Koivistoa...

Mutta vielä selvemmin kuulee hän Mauno-enon Sanelman ääntä: muutamat harvat sanat, kirkkaat ja lämminsointuiset. Missä se Sanelma lienee? Lejan kanssa se äsken tuli pirtistä ja meni katsomaan sianporsasta.

Ja sitten kuuluu myöskin Jopin puhelua. Ja Topinkin... Ja pikku Sanukan. Kaikki hyvin hiljaa ... jostakin.

Kesän uhkeus ja karjan kellot, surunvoittoisesti ja vallattomasti kalisevat. Sirmakansoitto etäällä soluvista hinureista, jotka vetävät tukkilauttoja, Sanelman kirkas naurahtelu ... kaikki ne saavat horroksissa loikovan Ananiaksen sellaiseen riemuun, että hän tahtoisi sekä hypähtää pystyyn että upota jälleen unen tiedottomuuteen. Upota kuin kaivoon. Minne hän lähtisi, hypähdettyään jaloilleen? Jonnekin ... minne nuo höyryt ja jaalatkin, joista soitto soi: maailma on avara. Pietariin...! Tai Helsinkiin, jota vanhat sanovat Ruotsin puoleksi, jotkut: äiti, rakas, tietämätön. Tanssia Ananias tahtoisi tervahöyryn kannella niinkuin Saara on kertonut...

Saara! Hän on sellainen ... alkaa olla ihmisten pilkkaama! Miksi ei Ananiaskin sellainen olisi? Missä lienee Saara tänäänkin ollut...? Kenen kanssa olutta juomassa? Ananiaskin on samaa, samaa sukua! Pois tieltä! Hän tahtoo likistää tyttöjä ... Sanelmaa. Ja tapella, juoda miesten kanssa. Ihmiset suhisevat Mauno-enon varastaneen lampaitakin. Sellaiseen seikkailuun tahtoisi myöskin Ananias: nostaa ampumansa lampaan olkapäilleen, ja kantaa sen iltahämärässä pelotta saman talon pihan kautta, jonka saaresta hän lampaan ampui. Ja Sanelma näkisi hänet ... mitähän se silloin...!

Karjojen kellot soittavat riemukkaasti ja surullisesti suurissa metsissä ... Ananias nukahtaa.

Sika urahtelee tallissa tyytyväisenä itsekseen. Jopi juttelee jossakin, ja Malakias kuuluu kyselevän häneltä jöreällä äänellä. Sitten iso Sanelma naurahtelee. Missä? Tuolla nuusniekassapa, jossa Malakias istuu, odotellen hänelle yhtäkkiä tulleen ilkeän elämän loppumista: että saisi sitten syömistä, sillä yhä kiljuvampi nälkä hänellä on. Sinne on tullut Topi Malakiaksen toveriksi. Ja pian sitten Jopi, joka on alkanut kertoa siellä veljilleen, millainen kaupunki on. Ja lopulta on tullut pieni Sanelma ison Sanelma Kinnusen kanssa. Jopi ei kerro kuitenkaan korkeista muureista, joiden päällä ihmiset istuvat talvella kaupungissa lämmitelläkseen, eikä isosta seinäkellosta, josta riippuu maahan asti suuret puntit, niinkuin kirnut, kuten hän ensin aikoi Malakiakselle kuvailla, sillä onhan nyt kuulijoina paitsi Malakiasta, Topia ja Sanukkaa myöskin Maunon Pertan Sanelma. Mitäpä Jopi nyt vastaisi, kun iso Sanelma kysyy häneltä, miksi hän oli ajautunut siellä kaupungissa jauhosäkkien väliin? Topi, joka istuu lattialla raaputellen mustanahkaisia jalkoteriään, tirskuu silloin Jopille, ja Malakias, joka on laudalla, vääntää naamansa lauhkeaan hymyyn.

"Minkäkö tähden?" sanoo Jopi.

Hän ajattelee. Sitten hän jatkaa:

"Mie vuan..."

Ja Jopi selittää:

"Kun Saarukka jätti...! Meni sen miehen-kutaleen kanssa..."

Muuta ei Jopi sano.

Mutta kun Sanelma Kinnunen lähtee pois, kertoo Jopi pikku Sanelmalle ja Topille ja Malakiakselle koko asian, ensin hitaasti ja sitten yhä vilkastuen:

"Niin ... kun sinne ryille tuli sellainen mies... Tuota pitkä puukko oli vyöllä. Saakeli soi! Ja kun se ... se kun alkoi puukollaan pistelemään ihmisiä..."

"Ihmisiäkö?" örähtää Malakias.

"Niin. Niin", nyökkää Jopi päätänsä. "Niin että leppä niiltä mahasta suihkusi ... noin pitkä oli puukko, näin... Menepäs sinne ry'ille ... olisi tappanut ... saakeli soi!"

Topi lakkaa raaputtamasta jalkojaan, katsoo suu auki Jopiin ja sitten kysyvästi Malakiakseen.

Malakias arvelee: