Part 2

No, heitä ei kuumuus kammota. Nuo luonnonlapset, miehet, jotka liikkuvat talvella hevostöissä tai halkoja hakkaamassa viiltävillä pakkasilla ja syvässä hangessa, ja pojat, jotka hiihtelevät usein hyvinkin ohuissa pukimissa katsomassa jäniksenpyydyksiä taikka laskemassa mäkeä Putkinotkon töyryltä, ovat yleensä sisällä vilunarkoja. Samoin nämä naiset, jotka rämpivät syksyisin kantamassa vesikorvoa rannasta navettaan ainoastaan yksi ohut hame päällä ja sekin korkealle käärittynä, niin että paksut pohkeet ja reidetkin vilkkuvat punaisina. Siksi he eivät nuku nyt aitoissakaan, joita pihan reunustalla on parikin, tummia ja vinoon kallistuneita. Vankka Malakias, häntä pari vuotta nuorempi Ananias ja heitä vielä viisikin vuotta nuorempi Topi koettivat kyllä asettua sinne, kun ilmat juhannukselta lämpenivät, viimeinkin. Sinne he puuhasivat itselleen pesän heinistä, ylemmän aitan vinnille, koska itse aitat ovat täynnä kaikenlaista muuta: akkojen hameita, ruumenia ja Juutas Käkriäisen työkaluja ja tupakoita. Mutta alemmassa aitassa jälleen on maitoja ja hulikoita. Siellä ylisillä he makasivat, Malakias ja Ananias, pyöreillä kattovasoilla tuetun pärekaton alla, jolla pikkuisten lintujen varpaat aamuisin rapisivat ja jonka päädyssä viiritangon puikolla pääskyset laskettelivat iloista tirunlirutustaan. Paksuposkinen Topi heillä oli haarojensa välissä. Mutta nyt, heinäkuun loppupuolella tuli heillekin siellä vilu. Ja sisään he muuttivat takaisin, toisten luokse lämmitettyyn saunaan.

Ja joskin päivät nykyään ovat melkeinpä kuumimmillaan, niin öisin aamun koitteessa on ulkona viiltävä vilu. Sellainen on pohjolan kesä.

Eikähän köyhillä ole liikoja vaatteita, joihin kietoutua paikallaan maatessa.

Mutta voisi kai pirttiä lämmittää? Sillä onhan Putkinotkossa metsää, suurta koivikkoa, on syltäkin paksuja ja uunin vankasti kuumentavia koivuja. Miksi sitten sängyt tuvassa ovat tyhjinä, toinen ruskeaksi maalattu ja toinen vesisateen harmaaksi värittämä, koska näet niitä on silloin tällöin pidetty ulkona kalliolla, että ilma ja sade huuhtelisi ja karkoittaisi niistä punaiset pois? Miksi on sängyt hylätty pelkästään joidenkuiden vanhojen housujen ja hameiden olinpaikaksi? Ja yksinään on heitetty tupaan mökin ainoa kukkakin, Lejan kalpea turkinpalko.

No, kukka nyt on kukka!

Ja tupaa voisi kyllä lämmittää. Mutta siinä ei kestä lämmin.

Sillä siitä on takaseinästä kolme, neljä hirsikertaa olemattomissa. Siinä ei voi elää muuta kuin päivisin.

Tässäkin eräänä aamuna, kun mökin emäntä, Rosina meni ensimmäisenä tupaan, risukasa helmassa sytyttämään tulta kahvipannun alle, niin istui siellä pankolla, karstaisen padan vieressä, iso kettu. Punainen tulikettu. Mökin emäntä pelästyi, mikähän tässä vielä tulee, kun ketut työnnäiksevät sisälle, padasta lihalientä haistelemaan. Ananias oli edellisenä päivänä kalalla käydessään tavannut merrasta poikueen pieniä sorsia, ja niitä oli keitetty, ja jos lienee kettu älynnyt sen lintukeiton hajun. Vai mitä lienee tullut varoittamaan, pahaa aikomaan? Siinä se pankolta hävisi kuin lentämällä. Pelästyneen Rosinan, joka oli jäänyt paikalleen ovensuuhun ja tuijotti kettua, ei tarvinnut sitä edes hätistää pois.

Niin, ketut pääsevät tupaan. Tupa on takapuolelta aivan avonainen, ja päädyssä ja pihan puolellakin on puolitoista kyynärää korkea rako, josta sekä aurinko ja kuu että pian taivaalla kuultavat tähdet pääsevät hohtamaan sisälle.

Itse Juutas Käkriäinen otti viime keväänä seinistä kolme neljä hirsikertaa irralleen.

Viimeinkin hän ne otti. Kun Putkinotkon herra, Aapeli Muttinen, oli jo vuosia aina täällä maalla kesäisin käydessään niistä nurissut ja nalkuttanut. Ja näkyttänyt siitä, että Käkriäinen oli antanut niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli hoitanut Putkinotkon mökkiä, tupansa ikkunoiden mennä rikki. Eikä ollut korjannut ruutuja muuten kuin ensin päreillä ja sitten rievuilla, ja sitten heinillä täytetyillä pusseilla ja viimein oljista punotuilla matoilla ja vanhoilla housuillakin. Joten ikkunoista valui talvipakkasilla vesi puroina seinille ja mädännytti pian honkaisetkin hirret. Muistakin asioista se oli nälkyttänyt. Mutta eipä Käkriäinen ollut toppanaankaan Muttisen sanoista. Ei varsinkaan ensi aikoina, jolloin se olikin ollut hyvä ja lauhkea mies, se Muttinen. Lauhkea aivan kuin silloin, kun se oli antanut tämän Putkinotkon mökin Käkriäiselle. Antanut omaksi, niin alkoi Käkriäinen luulla, sillä Muttinen oli paitsi lauhkea myöskin varakas mies. Ja ne suulliset vuokraehdot ne houkuttelivat Käkriäisen siihen hyvään luuloon. Sitä ennen oli Juutas Käkriäinen asunut tuolla aivan korvessa, vielä kauempana kaupungista kuin tämä Putkinotko. Kievarin mökissä hän oli asunut. Siellä hänellä oli kahdeksankymmentä possakkapäivää vuodessa, suoritettavia sellaisina aikoina, milloin isäntä vain halusi, vieläpä puolet niistä hevospäiviä. Mutta silloin oli Muttinen ostanut tämän Putkinotkon paikan ja rakentanut huvilansa tänne. Ja hän oli tahtonut tänne Käkriäisenkin, vuokralaiseksi tai hoitajaksi taikka voudiksi, vartioimaan talvisaikaan huvilaa varkailta, ja sen pensaita ja puita jäniksiltä. Siitä velvollisuudesta oli hän antanut Käkriäiselle Putkinotkon pellot ja maat vapaasti viljeltäviksi.

Hoidettaviksi ihan niin kuin Käkriäinen itse tahtoi.

Muitakin ehtoja oli vielä. Kiviaita olisi Käkriäisen ollut tehtävä huvilan puutarhan ympärille, vähitellen, vuosien kuluessa. Ja vedettävä muutamia kymmeniä kuormia talvessa mutaa sinne omenapuiden ja pensaiden juurille. Mutta nyt on Käkriäinen melkein mielissään, ettei hän ollut täyttänyt niitäkään vaatimuksia. Ja mitenkä hän olisi täyttänyt? Kun on niin paljon noita penikoita, lapsia, elätettävinä! Ja joskin eräät niistä ovat olleet jo vuosia suuria, niin eihän niitä tullut sellaiseen työhön komennetuksi. On ollut omiakin töitä. Ja Käkriäisen on tässä täytynyt levähtääkin, komentamasta ja touhuamasta, koska hän ei ole itsekään saanut käsistään noita töitä.

Sillä Käkriäisellä on, kuten anoppi, -- tuo tungeksiva mummo, mutta tässä asiassa kyllä totta puhuva, -- usein sanoo, sellainen merkillinen nukuttamisen tauti. Tautia se saattaa olla: tauteja on monenlaisia. Niin uskoo Käkriäinen itsestään, ja on ehkä oikeassa.

Ja senkään tähden ei Käkriäinen ole tullut näinä kymmenenä vuotena noita velvollisuuksia täyttäneeksi.

Ja siitä nyt Muttinen vähitellen suuttui, ja rupesi lopulta möyryämään paitsi kiviaidasta ja mudista myöskin muista aidoista ja rakennuksesta.

Että hänen, Juutaksen, olisi ollut hoidettava Muttisen mökkiä. Rikkaan miehen, jonka Käkriäinen luuli lahjoittavan koko mökin hänelle: niin huokeilla ehdoilla antoi hän sen hänen hoitoonsa, ja yksinäinen mies se on. Oleskelee täällä ainoastaan kesillä, eikä aina kesilläkään. Nytkin on vielä kaupungissa.

Ja sanoihan Muttinen aikoinaan, että jos Käkriäinen täyttäisi ne ehdot, mokomat, niin hän antaisi Käkriäiselle oman palstan...

Siihen omistamisen unelmaan tottui Käkriäinen niin, että antoi mökin rakennuksenkin rappeutua.

Ja silloin Muttinen rupesi komentamaan, että Käkriäisen olisi ollut sitä hoidettava kuin omaansa. Siitä näki Käkriäinen puolestaan, ettei se annakaan hänelle tätä mökkiä. Ja hänkö nyt hoitamaan vierasta mökkiä! Ja korjaamaan vierasta rakennusta!

Kauan pullisteli ja keinotteli hän Muttisen vaatimuksia vastaan. Mutta viimein teetti Muttinen hänellä kirjallisen kontrahdin: panetti hänellä puumerkin paperiin, jota heillä ei ensin keskenään ollutkaan.

Sen paperin nojalla hän nyt on saanut Käkriäisen korjaamaan pirttiä, tiukattuaan kolmisen vuotta sen kontrahdinpykälän täyttämistä. Toisena syksynä kontrahdinteon jälkeen kaatoi Juutas Käkriäinen metsästä tarvittavat puut mädänneiden seinähirsien tilalle, koska Muttinen lupasi antaa hänelle jäniksenpassit, ja mökissähän Käkriäisellä olisi kyllä muussa suhteessa kuin Muttisen kovennusten tähden parempi olla kuin muualla. Seuraavana keväänä Juutas koloi sitten osan niistä kaadetuista hirsistä, ettei toukka olisi päässyt kaivelemaan niitä reikäisiksi. Aapeli Muttinen tyytyi sinä kesänä siihen. Mutta seuraavana kesänä rupesi hän taas polttelemaan, että puut on kuorittava kaikki, ja vedettävä kartanollekin. Ja veistettävä niihin salvaimet, ja sitten sijoitettava ne vanhain seinähirsien paikalle, jotka olisi revittävä pois. Ja täytyihän Käkriäisen totella viimein tuota alituista hoputtamista, niin kiireellistä, ettei hän oikein ennättänyt päätänsä raapia ennen työhön ryhtymistään. Ja sitten hän veisti hirsiä, jo hiukan kovettuneita. Ja kun pääsi vauhtiin, repi hän viime keväänä entiset lahoneet hirret seinistä pois ja pönkitti seinät vankoilla vitaposkilla, jottei tupa romahtaisi ihmisten niskaan.

Mutta siihen se pirtin korjaaminen ja kengittäminen taas jäi. Siellä tuvan takana sinistyvät nyt uudet hirret puolittain valmiina kehikolla, korkean ruohon sisässä. Ja onpa joku niistä kulkeutunut, mitenkä lieneekään ja missä tarkoituksessa, aina tuonne alas kujallekin, läävän eteen, pönkäksi sen välikön ovelle, jonka takana vuona nyt aamun hiljaisuudessa surkeasti määkii ja puolisokea kana laulaa kimeästi ja lyhyesti.

Siksi on nyt kesä asuttu saunassa, ja kettu tulee istumaan tuvan nokiselle pankolle.

Viides luku

Rosina eli Eufrosyne Käkriäinen katselee saunan nurkalla jalkojaan, jotka ovat jälleen koko kesän olleet pahasti pöhöttyneet ja joita kolottaa kipeästi. Varmaankin se tulee tuosta ainaisesta juoksusta, sillä hän se melkein yksinään pitää tässä talossa elämisen vireissä. Ja Rosina ajattelee:

No nyt sitä pitää tulla kaupungista sitä kolotiita ja korpinrasvaakin.

Sillä kaupunkiin hän on tänään lähdössä.

Ainakin kolotiita ja korpinrasvaa. Ja muitakin voiteita... Jos nuo nyt sitten auttaisivat ... siihen muuhun.

Ja Rosina huokaisee.

Mutta ainakin näihin jalkoihin, jotka ovat pöhöttyneet paksuiksi kuin pölkky, auttaa kolotii ja korpinrasva. Niitä ihmeellisiä voiteita ei nyt enää ole kotona.

Niitä oli hän kerran saanut eräästä Kenkkuinniemen mökistä, suutari Sinikanteleen eukolta, käytettäväksi silloisen nuorimpansa, Repekan pään rupiin. Ja sitten ne olivat näyttäytyneet sellaisiksi, että niiden pitää auttaa vaikka mihin. Jos Jopi saa hampaankolotuksen viimeisten maitohampaittensa koloihin, ei hänen poskiaan enää tervata eikä kääritä ratamonlehtiä poskelle, vaan pannaan hampaankoloon korpinrasvaa ja poskelle putelista kolotiita. Niin on tehty silloin, kun sitä mökissä oli. Jos Ananias on valittanut tavallista päänkivistystään tahi isä Juutas pistävän kupeisiinsa, ja saattaahan se pistääkin, vaivaista miestä, hän kun on aikoinaan, nuorena, katkaissut toisen jalkansa, niin että hän liikkaa kuin lasten tekemä sahuriukko pöydän reunalla, päreestä vuoltu; ja jos Rosinaan itseensä on sattunut paitsi tätä monivuotista jalkojen pöhötystä joskus ruusukin, lyöden hänet täyteen ikäänkuin rokkoa, ehkä paha-aikeisten tuttujen panemaa; taikka jos vanhin tytär Saara on saatettu ihmisten pilkan esineeksi, silmäämällä hänen takakannikkaansa iso paise, jotkut silmänneet, koska hän on ollut menneen kesän ja osan tätäkin kesää halkolotjassa laivamiesten huushollerskana, niin ei kuin pyyhkäise päälle korpinrasvaa ja kolotiita: ne auttavat. Jo seuraavana aamuna on rietta poissa. Sen voi uskoa se joka on nähnyt ja kokenut. Ihmekös tuo, kun on nimikin kolotii ja korpinrasva. Kolotii on kolotusta vastaan, ja korpinrasva on ruumiitakin syövästä otettu.

Sillä kolotuksen voiteella ja korpinrasvalla paransi Rosina viime vuonna vielä pahemmin pöhöttyneet jalkansa kuin nyt. Sitä ennen ei ollut tiennyt mitään näistä rohdoista, kunnes Repekan pää johdatti hänet pääsemään käsiksi hyvään lääkkeeseen. Ei ollut sitä ennen kolotiita eikä korpinrasvaa juoksemisesta pakottaville sorkillekaan, vaan parannettiin niitä silloin muulla. Saunan tulisessa löylyssä voidellun tervan rinnalla oli parhainta Rosinan oma rohto. Ei hänen itsensä keksimä, vaan Juutaksen neuvoma ja joidenkuiden vanhojen ihmisten Juutakselle opettama. Sitä käyttää hän nytkin, ja helpottaahan sekin edes hiukan, tällainen ilman aikojaan vain kotiliritys, kun sillä hautelee, varsinkin jos ottaa omaa, holaisee, saahan tuota. Ja vielä paremmin se auttaa, jos käy talvella vesittämässä johonkin paikkaan ja ottaa siitä paikasta multaa ja pitää mullassa jalkaansa päiväisen ajan. Niin sanoo Juutas Käkriäinen, ja hänellä onkin niissä asioissa kokeneen tietoja, vanhan kansan ihmisiltä saatuja. Ja tietää Rosinakin tämän auttavan jonkin verran. Mutta kolotiille ja korpinrasvalle ei ole voittanutta, joskin ne ovat liian tahmeita nielaista mahaan, niinkuin ne nyt ehkä parhaiten auttaisivat Malakiastakin, sillä Malakiaksella on varmaankin matoja, joille nyt niillekin täytyy tuoda rohdot kaupungista. Ja itselleenkin rohtoja, ... muuta, ei pelkästään kolotiita ja korpinrasvaa.

Ja vieläkin eräs homma on hänellä kaupungissa. Ei siinä nyt muu auta tuon Juutas-raukan tähden!

Mutta nytpä tästä on jouduttavakin, kun kerran kaupunkiin aikoo! Jouduttava ja lennettävä! Kiidettävä niinkuin palava taula hännän alla. Ei ole aikaa pelata lampaidenkaan kanssa, jotka ovat juosseet kujan suusta Rosinan luokse, nähdessään hänet siellä saunan nurkalla. Niitä on viisi, kuusi lammasta, joukossa pari pässi-poikaa. Kilvalla ovat ne parahtaneet määkimään, makuupaikaltaan kallion pykämältä, jossa ne ovat viettäneet yönsä yhdessä laterissa, villattomat ja vasta kerityt, lämmittävän kiven suojassa. Siitä ne ovat kepsahtaneet määkien pystyyn ja kipottaneet Rosinan luokse. Nyt ne ympäröivät emäntänsä ja tavoittavat hänen sormiaan. Ja hän antaakin ensimmäiselle lampaalleen, antaapa toisellekin. Mutta kun ne kaikki ryntäävät häneen kiinni ja hyppivät terävillä sorkillaan hänen paljaita polviaan vasten, niin että ovat hänet kaataa, ei siinä ole lopulta muu edessä kuin täytyy suuttua. Ja Rosina huudahtaa tänä aamuna ensimmäiset kivakat sanansa:

"On siinä nyt enkelit laulamassa! Ettekö mene! Tässähän teille nyt..."

Ja hän antaa lampaille läiskyjä kämmenillään, hätyyttäen niitä pois. Ja nujuuttaa sarvista poikien vihaiseksi ärsyttämää isointa pässiä, joka tahtoo häntä puskea, kun ei ole saanut mitään suuhunsa. Nujuuttaa hiukan naurahtaen, niin että pässin otsaluut tuntuvat ruskavan.

Mutta sitten muistaa hän myöskin ainoan pienen vuonansa, jonka hento ja vapiseva initys kuuluu kujasta, kuuluu emonsa pehmeän äänen ohella. Sinne rientää nyt Rosina, kalliolle päin, rientää kipunsa unohtaen ja minkä aamuisenjäykillä jaloillaan pääsee. Hän hätistelee takaisin muita lampaita, jotka juoksevat määkivänä parvena hänen perästään. Paiskaa hirsipönkän pois navetan välikön ovelta, säkättää vielä härnätylle pässille, ja pistäytyy sitä pakoonkin oven raosta sinne välikköön. Siellä antaa hän nyt lampaalle tuoreita leppäkerppuja, eilisiltana metsästä kantamiaan. Täksi päiväksi niitä on siellä vielä. Sitten puhelee hän lampaalle imettämisen huolista, sillä vuona on vasta parin viikon vanha. Ja vielä hellemmällä äänellä pakinoi hän karitsalle, jonka emo on saanut ajetuksi väkisin jalkeille, opettaessaan sitä kävelemään, jo niin nuorena, vaivaista. Oppisipa ihme senkin lapsi niin nopeasti! Eikä nyt pientä pikkoa uskalleta päästää edes metsään, lepikkoon, lepänlehtiä näppäisemään, kun siellä on nähty susia: niin, suu levällään juoksentelevia herrojen jahtikoiria. Eilenkin on nähty suuri ja punainen kutale, Jopi oli nähnyt. Ovat niillä herroilla elukat elätettävinään, köyhien lampaita syömässä ... tällaisia pieniä pikko-parkoja! Mutta onpa Putkinotkossa rohkea pässi! Eiköhän se osaa jo rutaista sarvillaan koiria? Ainakin se pitää töminää jaloillaan, kun koira tulee. Se polkaisee jalkaa, ja iskee sinne, iskee tänne, ja sill'aikaa pääsevät muut lampaat juoksemaan kotiin, ellei hukkia, korvenhujeltajia, ole niin monta, että sittenkin lampaan tappavat. Niin tekivät viime kesänäkin. Silloin se vuona, sellainen vasta luotu kuin tämäkin, makasi metsässä kurkku auki, korahteli toista päivää, raukka. Lopettaahan se viimein täytyi ja heittää suohautaan. Ei tullut huomatuksi, että olisi vienyt vaikka kaupunkiin: aikaisemmin lopettanut ja sitten lennättänyt herrasväkien kattilaan. Nehän ne näet syövät sellaistakin kuin vastasyntyneet vasikatkin ovat. Phyi! Ammuttava olisi nuo koirat. Kunhan tässä Ananias tapaa ne torvelo olalla, niin herkeävät, herjat, sellaisia pieniä runtelemasta ... että pikko pääsee metsään pikittämään...

Vuonaa hyväillessään ja emälammasta ruokkiessaan on Rosina sattunut koskettamaan hameensa helmalla Putkinotkon ainoaa kanaakin, joka on istunut yönsä ylisille nousevien tikapuiden alimmalla kapulalla, se kun ei enää pääse korkeammalle, niin vanha se on. Siinä se on laulanut aamuvirttänsä. Ja haarustellut siitä alas ja ollut joutua lampaiden ja Rosinan jalkoihin, se puolisokea.

Siitä hameen huiskauksesta kana suuttuu. Se kipastuu kotkottamaan ja avaa lyhyet siipensä kuin lentääkseen silmille. Rosina katsahtaa kanaan ja huudahtaa:

"Mitäs sinä rotkotat, mokomakin...! Vaikkei ole takapäässä kuin kynäntynkiä. Voi sinua, raiskaa! Niin sokea, ettei osaa enää nokkia suoraan, jos mistä silmällään syömistä erottaisi, vaan toksii kupista syrjään ja tyhjää maata. Ja niin liikkuu, pyrstötön kana, kuin kaalin kerä. Jalatkin ovat kankeat ja paksut, ja valkeat kuin mitkä kaalin kannat. Ja varpaat ovat venyneet hirmuisen pitkiksi. Ja kuhmuiset ne ovat ... kihtikö heissäkin lienee? Mutta sisu on kuin vanhalla akalla ... äidillä, hyvälläkin! Annas, jos paiskaan tuon kerpun päällesi, niin märkä sija jää enää kanasta! No, enpä hennokaan paiskata ... kun olet tämän paikan ainoa kana! Olihan niitä ennen muitakin, joskin sodalla ja telmeellä. Päivät se Juutas-raukka vahti niitä tupakkamaansa vieressä. Ja jos kana nokkasi yhtäkin tupakankukkaa, niin silmät paistoivat punaisina tupakkamiehen päässä. Ja hän uhkasi lyödä sorkista seinään jokaisen kanan, hihii. Ja hän uhkasi polttaa koko mökin!"

Mutta sittenhän veivätkin ketut ja haukat kaikki kanat paitsi tämän yhden. Eikä sitten ole maksanut vaivaa hankkia uusia, Juutaksen ja kettujen vihattaviksi.

Mutta tästä ei ole tupakkamaan nokkijaksi, koska se ei pääse itse enää aidastakaan ylitse, vaan etsii rakoja. Vanha on vanha.

Rosina muistelee, että viisitoista vuotta on tällä kanalla ikää. Se ostettiin Vaskilahden Matilta, vanhaltapojalta, ennen tänne Putkinotkoon tuloa. Ja sitten se on muninut täällä melkein koko ajan. Sanovat, ettei kana muni muuta kuin kolmen vuoden vanhaksi. Mutta se puhe painaa vanhan naulan ja ison kiven: tämä on muninut ihan ehjät ja kovat munat toissa kesään asti. Siksi sitä ei ole tullut tapetuksikaan, vanhaa palvelijaa, varmaankin satoja munia muninutta, ja miljoonia! Ihme, että sen haukkakin säästi. Vai eikö sekään huoline näin vanhaa ja homehtunutta: korvallisetkin sillä ovat paljaat ja höyhenettömät.

Ja sitäpaitsi on Rosina ajatellut, että ehkäpä se vielä rupeaisi munimaankin. Ja että se pitäisi myydä jonnekin, jos tilaisuus sattuisi. Johonkin kukolliseen taloon. Tulisi siitäkin silloin markka tahi pari. Ja kyllä täällä rahaa tarvitaan.

Niin ajatellen menee hän ottamaan kanalleen aitasta hiukan jyviä. Ja maitoa sianporsaalle, joka kuuluu alkavan öristä tallista.

Kuudes luku

Porsas on ensin alkanut öristä, ja sitten, kun siitä ei ole lähtenyt apua, kimeällä ja kiukkuisella äänellä rinkua. Nyt juoksuttaa Rosina sille maitovatia aitasta. Ei se anna siivota edes allastaankaan, johon se tipsuttaa napukastaan. Sellaisia ilkeitä ovat nämä urosporsaat. Nyt porsas tunkee päänsä altaaseen, kun Rosina koettaa sitä kepukalla puhdistella, haukkuen porsastaan kovalla äänellä koukkukärsäksi ja karvaniskaksi. Se kapuaa emäntäänsä vastaan, ja tönkäisee hänen jalkojensa alta ja hösii lämpöisellä kärsällään hänen käsiään. Eikä se piittaa iskuistakaan, kunnes saa altaan asemasta koko ihmisten maitovadin eteensä.

Sitten katselee Rosina vielä hetken, kuinka hänen mieleinen porsaansa syö, imee maitoa niin, ettei malta nostaa edes päätänsäkään. Välistä se vain hiljaa röhkäisee. Ja sen maha paisuu kuin puhallettu rakko.

Ja sitten se vilkaisee mustin silmin emäntäänsä, ja alkaa jälleen syödä.

Mutta nyt kiiruhtaa Rosina kesken porsaan syönnin hakemaan lehmiä metsästä. Hän juoksee ylös kapeaa ja viileää karjakujaa, jonka aidalla roikkuu siellä täällä vanhoja ryysyjä, osaksi vielä kelpaaviakin, pentujen sinne heittämiä. Ja tuvan kohdalla on seipäiden nenässä puteleita, pestyjä ja siihen kuivamaan pantuja, joukossa joku sellainenkin valkea ja neliskulmainen, joita sanotaan parrunpäiksi.

Jälleen hätistelee Rosina luotaan lampaita, jotka ovat lähteneet juoksemaan hänen perästään. Kääntyy ja huudahtaa lampaille mutkaisen kujan yläpäässä, muutamien pienien leppien ja vaivaisten koivujen keskeltä. Niistä on oksat karsittu kerpuiksi ja saunavastoiksi, joten ainoastaan latvoissa on laihoja lehtitupsuja.

Lampaat jäävät ällistyneinä seisomaan kujalle, ja Rosina tulee riihen luokse kalliolle. Siinä hän pysähtyy sen verran, että vetää jalkaterilleen nilkkoja suojaavat vanhat sukanvarret, sillä ruohikko kujassa on kylmää: ihan jalkoja paleltaa. Kyllä on kastetta maassa. Mainio tulee heinäpäivä, poudaksi aamukaste. Pitää joutua kaupunkiin ja sieltä takaisin, että tulisi täällä edes vähänkin heinää tehdyksi.

Entistä pitemmin askelin juoksee Rosina alas notkelmaan, jossa mutainen rapakko kiiltää leppien varjossa. Hän kulkee rapakon poikki heiluvia pitkospuita myöten, ja kapuaa taas uudelle kalliolle vieläkin korkeammalle kuin se, jonka takaa mökin pääty ja naavettunut katto nyt näkyvät. Ja siinä hän ensi kertaa huihkaisee lehmilleen metsiä kaiuttavalla ja voimakkaasti ulos puhaltavalla äänellä:

"Jertta, Yömi, Palmu, Juotikki, Poika! Tänn'se-ee!"

Vielä hän huutaa, venyttävästi:

"Jertta, Palmu...!"

Sitten hän kuuntelee, oikaisee kapeaa ja matalahkoa rintaansa ja hiukan käyristynyttä selkäänsä, kääntelee kasvojaan oikealle ja vasemmalle päin, suu hieman auki. Ei kuulu kelloja eikä lehmien ammumista. Vain linnut veisaavat lehdossa.

Kaukaa jossakin laulavat kukot. Varmaankin Sahan hovilla.

Tuolla on pieni lahti metsän aukossa. Tyyni vesi kuvastelee saaria.

Rosina on melkeinpä lyhytkasvuinen. Hänen silmänsä ovat terävät ja tummat, sukkelilta ja hieman tylyiltä vivahtavat. Tukka, josta näkyy niskasta, vihreäjuovaisen liinan liepukan alta, ohut palmikko, on samoin tumma, vivahtaen silloin tällöin auringon valossa sinertävältäkin. Laihat ja lujapiirteiset kasvot ovat ahavoituneet ja päivettyneet ruskean kellertäviksi.

Ja kun hänen nenänsä on heikosti haukkamainen ja ylähuuli sen juuresta syvälle painunut, suu leveähkö ja ohuthuulinen, muistuttaa hän, pälyillessään siellä metsän kalliolla terävän ja ovelan näköisenä, jossakin määrin indiaaninaista.

Nyt oikaisee hän jälleen vartaloaan, suu avautuu hiukan ja kaula kurottuu tuolta loistavaa metsäkumparetta kohti. Silmät aukenevat pyöreiksi. Ja hän huutaa jälleen, kajahduttaa entistä kiivaammin ja kiukkuisestikin:

"Jertta, Palmu, Poika, Juotikki...!"

Louhinen rinne lammen päässä kaikuu sanat takaisin. Mutta ei kuulu hiljaistakaan lehmien ammumista.

Siinä se nyt taas on! Sinnehän ne ... jälleen ovat menneet Putkinotkosta, kauas Kenkkuinniemen muiden talojen alueille... Korpeen, josta ei mikään ota selvää.

Kun Putkinotkon raja-aidat ovat rikki! Joka kulmalta pitkin kangasta. Kun ei tuosta Juutaksesta ole niiden korjaajaksi!