Part 19

Rosina käskee pikku Sanelmaa ja Lejaa panemaan tulta liittaan, sillä eihän Sanelma ole mennytkään ajamaan lehmiä metsään. Nyt sanoo äiti hänelle, ettei hänen suuhunsa makea tipahda, jos hän ei lähde risuja kokoamaan. Ja Sanelma lähtee Lejan kanssa. Rosina Käkriäinen virkahtaa Saaralle:

"Ja saattaisit sinäkin ... jos et muuta niin ottaa kupit hyllyltä!"

Muuta ei hän Saaralle, näin vieraiden kuullen.

Saara on heittäytynyt ryysykasalle sänkyyn eikä näytä kuulevankaan äitiään. Hän makaa punottavat luomet ummessa, selällään, pää kenossa. Turpeat huulet aukeavat yhä enemmän, ja hän alkaa kuorsatakin. Kylläpä Saaran vaatteet ovat kurtussakin. Viimeisessä tingassa oli hän kaupungissa tullut laivalle. Sitä ennen oli Rosina käynyt häntä etsimässä sieltä kornetistakin, Jopin kanssa ... kun Saara oli jättänyt Jopin yksinään. Mutta eihän se kornetti kuulunut kestäneen kuin vähän aikaa, vaikka Saara äidilleen sitten niin valehteli. Sen laivamiehen kanssa se oli varmaan ollut jossakin... Juomassa ... henki löyhkähti, kun se tuli yksinään laivaan. Ja Maunon Pertta huusikin, joutuessaan Rosinan ja Saaran viereen, että Saara oli juonut olutta. Saaralla olivat silmät samakat ... ja valehdellessaan katseli äitiään muka silmiin, naristeli... Niin että Rosinan jalat olivat lysähtää alta surusta, ja sydäntä riipaisi, ja pakottaa yhä. Rosina alkoi epäillä ... että Saara on ollut sellaisessakin kenties ... sen humalaisen miehen kanssa. Rosina piti Saaraa silmällä, ettei hän matkalla päässyt koko laivamiehen puheille. Eikä se yrittänytkään.

Ja olisiko Rosina syypää siihen, että Saara oli pahentunut viime kesästä? Kun hän oli laskenut Saaran tervahöyryyn. Vaikka Sinikanteleen akkakin oli varottanut. Mutta Saarasta oli hyötyä siellä... Ja mistäpäs hän, köyhä äiti, vaarattomampia paikkoja? Sillä rikkaita passaamaan hän ei pentujaan pane. Ei herrasväkeä, eikä varsinkaan ylpeitä talonpoikia. Ja laivamiehiä palvellessa annettiin Saaralle isompi palkkakin kuin muualla.

Tämän Saaran asian johtuessa Rosinan mieleen hänen laihat kasvonsa ikäänkuin jäykistyvät ja kivettyvät, vaikkapa hän koettaa tekeytyä vieraiden ihmisten nähden iloiseksi. Ja poistaakseen surullisia ajatuksiaan, jotka paisuvat mustaksi ja toivottomaksi ahdistukseksi, jos niihin vilkaisee, alkaa Rosina yhtäkkiä jutella Lejalle ja mummollekin, ikäänkuin hiukan heltyen omasta onnettomuudestaan mummoa -- toista kurjaa -- kohtaan, ynnä suutari Sinikanteleenkin akalle, kuinka Jopin oli käynyt kaupungissa:

"Ja voipas tuota Jopia ... sen kaupunginmatkaa, hihii... Minnekäs se poika nyt meni? Eihän tuota näy pihalla. Ja haihtuneehan tuo sen mielestä, jos sellaisen kertookin. Kun näet juoksin laivaryille, niin ei ollutkaan siellä Jopia. Katselin, kääntelehdin... Niin sieltäpä vääntyi poika esille jauhosäkkien välistä, sen katoksen alta... Oli Saarasta ... eksynyt. Yksinään oli Jopi pysyttäytynyt siellä. Ja niin oli valkeana Jopi, hattu ja kengätkin, ja silmät. Kaikki jauhossa kuin Hiesun myllärillä, kun hän tulee jauhattamasta. Sinne näet pistäytyi piiloon ... vierasteli..."

"Kun Saara jätti!" huudahtaa Pertta Kinnunen. "Juopottelemassa se oli ollut, ja muuta. Niin sen henki haisi vielä laivassa. Haisi! Haisi!"

Silloin saa Rosina kiireen portaille katsomaan, onko se Topi ajanut karjan kujalta metsään. Mutta ei hän katsokaan siellä Topia, vaan tulee pian takaisin tupaan, vartioimaan, ettei se Pertta häpäisisi sillä tavalla. Mutta hiljaa onkin nyt Pertta. Ei se kumminkaan, vanhaa ystävää.

Nyt pujahtaa pieni ja kalpea Jopi tupaan. Hän pyytää äidiltä hiljaa tipojaan, antaakseen toisille sisaruksille jo niitä tuomisia.

"Onkos Jopilla tuomisia?" sanoo Rosina. "Onhan niitä! Ja onpas niitä nyt kiire jaella!"

Äiti tietää kyllä koko Jopin rahatuusan jäämisen kotiin. Mutta eipä hän kerro sitä edes Lejallekaan, mummon ja kaikkien muiden naurellessa Jopin piiloittumista säkkien väliin. Ei, se on äidin ja Jopin keskinäinen salaisuus. Kaupungissa laivalaiturin nurkalla oli Jopi sen uskonut äidilleen, kun Rosina oli vehnäsmummon nähdessään kysäissyt Jopilta, kuinka niiden hänen kotituomisiensa? Silloin oli Jopi itkenyt, pistäen päänsä Rosinan esiliinan alle, itkenyt, että hänen rahansa olivat unohtuneet kotirantaan, ison kiven viereen. Ja äiti oli sanonut:

"Älä huoli, ei kukaan tiedä siitä mitään! Kuka ne sieltä varastaisi? Pässikö? Ei pässi kukkaroihinsa rahaa tarvitse. Eikähän kotona pilkata, kun ei virketä mitään. Ja me ostetaan nyt vehnästä, äiti ostaa sinulle, niin saat antaa siskoksille."

Silloin alkoi nauru tirskahdella Jopin nyyhkytysten halki.

Ja sitten sai hän pitkän pötkyn vehnäsiä. Ne ovat nyt äidin suuressa nyytissä.

Jopin liikkeitä kärkkyy nurkan takaa hänen veljensä Topi, valmiina pistäytymään sisään Jopin vehnäsille. Jopi on niitä Topille luvannut. Topi tapasi hänet tullessaan rantakallioitse lehmiä metsään ajamasta. Näki rannalla Jopin. Nuottakodan takana seisoi silloin Jopi, ja hätkähti ja kääntyi nopeasti selin Topiin. Sitten hän kumartui yhtäkkiä maahan, ja seisoi kädet taskussa ja katseli iloisesti Topia.

"Mitä ... täällä seisot?" kysyi Topi.

"Mie ... mie vuan", vastasi Jopi, mutta niin kielevästi ja vilkkuvin silmin, että veli epäili hänellä jotain olevan. Mutta yhtäkkiä keksi Jopi sanoa:

"Kykällänihan minä olin... Katso nyt... tuossa..."

Ja Topi katsoi, eikä sitä vanhaksi huomannut. Ja hänen epäilyksensä unohtui täydellisesti, kun Jopi sanoi:

"Lähdetään tupaan ... niin saat vehnäsiä..."

Sillä tavoin salasi Jopi veljeltään, että hän oli unohtanut rahatuusansa kotiin. Rahojaan oli Jopi viipynyt rannalla tarkastamassa.

Nopeasti tepsutti hän Topin kanssa tuvalle, pidellen varovasti tuusaansa taskussa, ettei se kalisisi.

Luottavasti pyytää hän nyt äidiltä vehnäsiä, sillä sen hän tietää varmasti, ettei äiti ole hänen raha-asioitaan kertonut, koska se kerran itse sanoi, ettei niistä pidä hiiskua. Jopi säikähtää hiukan, kun mummo alkaa pakista:

"Voi Jopi-raiskaa. Eikö se raiska edes kirkkoa nähnyt..."

Mutta silloin tukkii Jopi, joka on saanut jo vehnäsensä, mummon suun lennättämällä hänelle kaikkein ensimmäiseksi hädissään kolme, neljä sokerista ässää, lohkaisten ne ässäjötkystä. Ässiä oli hän kyllä aikonut säästää ja antaa muille enimmäkseen tipoja. Mummon sanat muuttuvatkin kiitolliseksi ihmettelyksi. Ja samassa avautuvat toisten penskojen suut sellaiseen pyyntöjen huutoon, ettei kuultaisikaan, jos joku alkaisi kertoa, ettei Jopi muka ollut nähnyt kaupunkia. Ester tulee Jopin luokse siivosti. Mutta Repekka kiiluvine silmineen pyörähtää ja kiertää aina Jopin eteen, vaikka Jopi vehnäsineen kääntyisi miten puolin. Repekka ei anna mitata rauhassa, kuinka pitkän kappaleen kukin tipojötkystä saisi. Jopi sekautuu jälleen, vaikka on jo laivassa pohtinut, miten hän heille kullekin jakaisi. Entä pieni ja musta Sanelma! Mistä se siihen yhtäkkiä lensi? Se sieppaa Jopin selän takaa hänen käsistään juuri niitä sokerisia ässiä. Jopi suuttuu ja repisi ne Sanelmalta takaisin, ellei hänellä olisi käsissä toiset ässät ja tipot. Ja Repekkakin rupeaa väkisin tempomaan. Mutta viimeisiä ässiään ei Jopi Repekalle anna, eikä edes Esterillekään ja Topille, joka nyt pujahtaa seinän alta toisten rykelmään. Ei anna sellaisinakaan kuin hän oli matkalla suunnitellut, nimittäin aikonut raapia ja nuolla ässistä ensin pois sokeria, jota niissä on karkeana kuin suolaa, ja sitten ehkä työntää niille muutaman ässän tipojen jatkoksi. Loput ässät sulloo hän nyt kiireesti povelleen, paitansa ja mahansa väliin. Mutta siinä ohella täytyy hänen silpoa tipojötkyä noille penikoille, niinkuin muruja kanoille. Pian on kaikki tipot viety. Ja Malakias huutaa:

"Se pitää antaa jokaiselle!"

Ananiakselle ja Lejalle ei jäänyt mitään. Ja Mauno-enon Perttakin äännähtää pöydän takaa:

"Tuohan tänne, tai salvan sinut!"

Pikku Sanukka on ennättänyt jo työntää kaikki ässät suuhunsa, se ässien rosvo. Kynnet koukussa karkaa se nyt uusia repimään. Ja eikös Ester saanutkaan mitään? Ei riitä Esterille enää kuin puoli tipoa, ja toinen puoli Malakiakselle. Se viimeinen tipo katkesi, kun Repekka nyki sitä Jopin kourasta.

Jopin päässä välkähtää jo pahamielinen ajatus, että vielä olisi annettava Lejallekin, joka keittelee tuossa kahvia: keittelee kahdella pannulla, uudella ja vanhalla. Niin saisi Jopikin kahvia. Mutta silloin pelastaa äiti Jopin vehnäsvaraston, jota on vielä kuusi tai seitsemän sokerista ässää, hänen mahaansa vasten piilossa. Sillä äitikin huutaa nyt lapsia tuomisilleen, ja ne tuomiset ovat osaltaan vielä paremmat kuin Jopin. Vehnästä on kaikille lapsille, ja paljon enemmän kuin Jopilla. Mutta ensin on Malakiakselle rasia, jonka äiti vie hänelle ja sanoo:

"Tässä niitä nyt on sinulle näitä hirvenpapanoita. Ne on nielaistava kahvin kanssa."

Repekan ja Esterin naamat ovat vehnäsen muruissa, ja pian rapisee muruja lattiallekin heidän tepastamilleen paikoille. Niitä vehnäsen kappaleita nokkii Malakias Hurjan kanssa. Sanelman suu on niin vehnästä täynnä, ettei hän voi edes huutaa, vaikka Rosina näyttää pienimmille tytöille tuomiaan uusia koltteja: virkatut villapaidat, toinen punainen ja toinen sininen. Ilosta vavisten riisuu keltatukkainen Ester itse itsensä, mutta Repekkaa auttaa mummo pääsemään irti paidanpuoliskosta. Ja niin rajusti riistäytyy pieni tyttö siitä, että kulunut paita repeää ja jää kahtena kappaleena mummon käsiin. Nytpä pistää Repekka kiiluvat silmänsä uuden ja punaisen mekon sisään, jota äiti pujottaa hänen alastoman ruumiinsa ympäri, selästä valkean ja vatsasta ruskean. Mutta Esteriä auttelee Maunon Pertan Sanelma.

Sitten seisoo pikku Ester onnellisena paikallaan, nilkkoihin asti ulottuva sininen mekko päällä. Mutta Repekka alkaa rallattaa ja tanssia punaisessaan ja kompastuu pitkiin helmoihinsa. Ja hän kysyy äidiltään:

"Miten tättä pittii?"

"R--revi r--reikä!" neuvoo sorakielinen Topi, nauraen niin, että hänen suunsa vehnässisus näkyy.

"Onhan sillä se jo!" huudahtaa pieni ja musta Sanelma.

Maunon Pertta lyö käsiään yhteen ja nauraa. Mummo siunailee. Rosina virkkaa:

"Ovathan nuo mekot tosiaan pitkänlaiset. Ja kaksitoistavuotisille sanoivat puodissa näitä... Mutta polvethan sellaisilta näkyisivät näiden alta. Salliihan nuo pennuille edes oikeat vaatteet, niin ettei ole paljaat pohkeet ja käsivarret ... niinkuin niissä leningeissä, jotka sen kauppiaan rouva teki toissa kesänä näille. Etteipäs hennonut vaatetta tarpeeksi ... hihat kyynärpäihin loppuivat. Eihän se muuta kuin saadakseen Saaraa piiaksi. Mutta Saara nyt ... niin paljon passaamaan..."

"Hyh", sanoo Maunon Pertta pilkallisesti Rosinalle. "Sellaisethan ne ovat herraspentujen mekot aina. Sellaiset minäkin teettäisin pennuilleni, jos... Ja mitä vaatetta tytöillä pitäisi olla? Herrojen mielestä pieninäkään, tavallisten herrojen: älä hauku Muttista. Hän on herra, oikea. Ja isoina ei vaatetta päällä: sellaisia ne ovat, herrat. Sellaisia! Sellaisia!"

Maunon Pertta hoilottaa. Rosina viittoo nyt lasten jyskäessä hänelle kädellään ja vastailee:

"Niin! Niin! Älä! Vai niin sinä porvaleille... Oletteko hiljaa, sanikat...!"

Toinen kahvipannu kuohahtaa pankolle, viimeisen kerran. Leja hyppää sitä pelastamaan, autettuaan mekkonsa tahrautumisesta itkeskelevää Esteriä. Toinenkin pannu, emaljinen, laidat paksussa sumpinporossa, kiehuu jo ja pölisee. Repekka koettaa punaisessa mekossaan tanssia, ja hän laulaa:

"Hulivilin kukkalon viilekkeet! Hulivilin kukkalon..."

Pikku Sanukka tömistää jalkojaan, pyörii myllyä Topin kanssa, joka rähähtelee. Ja Esterinkin hän houkuttelee siihen leikkiin, Esterin, josta paistaa jälleen ilo, kun Leja pyyhkii hänen koltistaan vesitahran, lattialta Repekan tekemästä lammikosta saadun. Nyt paistaa uuden koltin tuottama ilo yksinpä Esterin tyhjästä hampaankolostakin hänen yläikenestään. Rosina rientää antamaan rintaa pienelle Luukkaalle, joka on herännyt. Malakias katselee matorohtojaan. Leja nostaa pannun pöydän nurkalle, kirjakauppias Aapeli Muttisen särkyneen potin pohjalle. Sitten tulee hiljaisuus.

Aikuiset juovat kahvia, ja lapset katselevat ääressä. Repekka marmattaa äidilleen:

"Kokua! Kokua!"

Topi seuraa suu auki pannun kallistamista, ja vielä kiiluvammin silmin Jopi, joka on juossut ulos, mutta tullut sieltä takaisin, piilottamasta tuusaansa ja ässiään perunakuoppaan, muutaman naattia versovan lantun taakse.

Malakias alkaa syödä jotain, istuen taikinakorvon reunalla tuvan nurkassa. Hän syö kauan, vaikkei hän ole saanut vehnästäkään muuta kuin puoli tipoa Jopilta. Hän pureksii ja irvisteleekin. Mutta sitä ei huomaa kukaan kahvittelun hartaudessa.

Höyry nousee kupeista auringonpaisteessa, joka käy sisään jo takaikkunastakin. Tulinen höyry, korvakkaista ja korvattomista kupeista. Jo alenee Rosinan korkea vehnäspino keskeltä pöytää. Nopeasti se alenee, ihanaa vehnästä kerran jälleen!

Nyt siinä on kärpäsillä hurisemista ja pimahtelua! Jopi tunkeutuu ajamaan pois kärpäsiä, äidin ja Lejan väliin, ja leveäposkinen Topikin siihen tulee. Teevadit kohoavat sormien päissä: ne kohoavat Pertan kiivaasti puhaltelevien huulien tasalle, kun taas Sinikanteleen eukko puhaltelee sävyisästi, mutta Maunon leveät huulet maiskuttaen. Maunon Pertan Sanelma juo sievästi kupista, ja häntä ihaileva Lejakin ottaa hänet juonnissa mallikseen. Hiljaisuus vallitsee. Kuuluu äitinsä rintaa imevän Luukkaan suun maksutus.

Tuleepa Rosinan ja Lejankin vuoro kaataa itselleen, sillä kuppeja on neljä paria.

Saara kuorsaa. Topi läiskii kämmenillään kärpäsiä rikki pöydän reunaan. Hän saa niitä neljä, viisi kerrallaan, maitotilkkoja syömään kerääntyneitä, joskaan ne eivät syö vehnäsen muruja, sillä ne syö Topi itse.

Nyt alkaa sokeria saanut Repekka kurkkia varpaisillaan yli pöydän laidan. Hän kiukkuaa kahvia. Jopi kyhnyttää äitinsä lonkkaa ja anelee vehnästä, koska hän itse antoi omansa muille.

Karsinannurkasta kuuluu mummonkin raskaita huokauksia, kahvia kaipaavan. Vielä lienee tuolla emaljipannussa kahvia. Rosina kaataa Esterille ja Repekalle kahvia yhteisesti pieneen peltituoppiin, ja pikku tytöt asettuvat permannolle ja työntävät kilvan vehnäsiään ja nyrkkejään tuoppiin. Mauno röyhtäisee, Sinikanteleen eukko kiittää kauniisti. Mutta Maunon Pertan Sanelma ei huoli lisää, vaan sanoo:

"Ei kiitos!"

Pikku Sanelma tahtoo kahvia. Ja yhä tuskaisemmin kyhnyttää Jopikin äitiään.

Yhtäkkiä karjaisee Malakias jotain, mistä ei saa selvää.

Rosina huudahtaa:

"Mitä sinä siellä karjut ... kuin karju?"

"Mitäkö!" örähtää Malakias. "Kun pentu pyyhkii vehnäsellä pyllyään!"

Kylläinen Repekka se sitä teki. Malakias tahtoisi kurittaa Repekkaa. Mutta Rosina sanoo:

"Koskepas siihen pieneen! Kunhan itse ... siinä...!"

Sitten käy Rosinan sääliksi Malakiastakin, joka tulee pöydän luokse. Kärsivällinen Malakias on nähnyt jo yhden pannun loppuneen.

Sentähden virkkaa hän:

"Antakaa nyt sitä kahvianne. Nyt ne ovat jo matojen hampaissa."

"Häh?" huudahtaa Rosina. "Mitkä? Joko sinä ne otit."

"Nepä käärmeiden voiteet", vastaa Malakias.

Rosina jatkaa:

"Ilman kahviako? Kun minä sanoin, että ne kahvin kanssa."

"Kukas heitä kahviin liottamaan", vastaa Malakias. "Ilkamakuisia ovat muutenkin ... kuin pirun p--ska."

"Phyi! Söi matorohdot paljaaltaan. Oksennuttaa!" huudahtaa Maunon Pertta. "Se on pthyi, hyi!"

Kahdeskymmeneskolmas luku

Ulkoa kuuluu jytinää, hevosen kavioiden kopinaa kujalta tuvan päästä. Jopi juoksee pilkistämään ikkunan alitse: tuolta näkyy kallionsärmän takaa Sohvin vaalea harja ja ylämäkeä vetäessä nyökkäilevä pää.

Kohta ilmestyy kalliolle notkea Ananias, ohjaillen jauhosäkkiä vetävää ja kuhmupolvista tammaa, ja jonkun ajan perästä Käkriäisen Juutas, toinen lapikkaan varsi nilkkaan vajonneena, takki levällään ja hattu takaraivolla.

Jopi lähtee ikkunasta, koska Rosina nyt käskee Lejaa antamaan Malakiakselle matokahvit, ja kahvia muillekin mukuroille.

Pian istuu Malakias hymyilevin suin pöydän ääressä. Hän tuskin hennoo puraista hiukkasen kerrallaan suurta vehnäskappalettaan.

Jauhojentuojat ajavat kujalla alamäkeen, hyvää vauhtia, niin että hiekkainen multa kirskahtelee iloisesti. He seisahtuvat veräjällä. Siinä pysähtyy Käkriäinen hetkeksi, kuivaten hikeään ja haroen takkuista tukkaansa. Sitten tarttuu hän Ananiaksen kehotuksesta säkin pohjanurkkiin ja Ananias sen kaulaan. He nostavat jauhot veräjästä pihan puolelle.

Topi on jo ennättänyt hotkaista kahvinsa ja huutaa vehnästä syöden portailla:

"Tulipas sitä pask-njatkoa ... kun Juutas Käkr-riäinen lähti per-rkaamaan!"

Ananias on mennyt miesten aittaan. Siellä puhdistelee hän jauhopölyä polvistaan ja liiviensä rintamuksista, ja silittelee, pienestä taskukuvastimesta kuvaansa katsellen, hienoja vaaleita hiuksiaan. Käskeepä hän nyt Topin pölistämään myöskin hänen selkäänsä, sillä Topi tuli äsken veräjälle ja kertoi:

"Tuli vier-raita, pir-ruja! Ja vehnästä on paljon ... kun on eno ja enon Per-rtukka ja Per-rtukan Sanelma..."

Sen Sanelman tähden sovittelee Ananias tukkaansa riippumaan toiselta puolelta otsaa niinkuin hän on nähnyt enon ystävillä siellä Potamiassa. Ja ottaapa hän ylleen paremman takinkin, kun lähtee viimein veräjällä nuhjustelleen isänsä perästä astelemaan tupaan. Hiukan nytkähtelevin polvin ja tavallista kalpeampana astelee Ananias, ja tuvan ovensuussa katsoo hän ensin maahan, ikäänkuin hiukan alakuloisesti, mutta kuitenkin hymy huulillaan. Lippalakki on rennosti kallellaan hänen päässään, kun hän sitten menee perälle, Maunon Pertan Sanelmaan katsomatta, ja ojentaa miehekkään huolettomasti kättä ensin Maunolle, naurahtaen ja hiukkasen kirotenkin, ja sitten Maunon Pertalle. Mutta Maunon Pertan Sanelmaa kätellessään hänen lapikkaansa kanta oikein raapaisee permantoa, niin hän unohtaa varmuutensa, ja kumartaa kansakoulussa annetun neuvon mukaan. Mutta kättä annettuaan vetäisee hän sen takaisin, ja sitten riippuu se koukussa pojan sivulla. Sievän Ananiaksen korvatkin ovat hiukan punaiset.

Rosina Käkriäinen huomaa viattoman ja kauniin punastelun lemmikkipoikansa poskilla, ja hänelle tulee asiaa taikinakorvon luokse, kaatamaan siihen vettä, koska hän aikoo tänään leipoa; sieltä näkee hän vilkaisemalla Ananiaksen paremmin. Ja ilo sykähdyttää hänen mieltään, joka tuskin on päässyt tänään hetkeksikään nousemaan surujen alta. Rosinan päässä vilahtaa:

Ananiashan se ... siitä voi mies tulla! Jos sillä olisi hoidossa talo... Oma talo. Siitä se olisi turva muillekin kuin eukolleen... Senkö tähden lieneekin Ananias niin untelo, että se jo sitä naisväkeä? Onhan sillä jo ikää. Jos vielä hyvinkin vilkastuu. Ja Pertta Kinnusen Sanelma: ei se vielä mihinkään pahaan... Kunpa se pysyisi ihmisenä... Pitää katsastaa näitä!

Mutta Juutas Käkriäinen on jo istuunut pöydän päähän, käteltyään Maunoa, jonka tulo on ollut hänestä hyvin mieluinen, sillä nyt on hänellä juuri juttelemistakin, siltä Sahan hovilta. Ja hän on saanut jauhoja, joten ei ole varsin kiirettä heinätöihinkään. Niin mieleinen on Maunon tulo ja juttelu hänelle ollut, ettei hän ruvennut nurisemaan edes pikku tyttöjensä uusista mekoista, vaikka hän ensin rypisteli kulmakarvojaan, kun ne huomasi, joutavan koreat. Mutta näin vieraiden läsnäollessa on hän hyvilläänkin niistä mekoista. Maunon jälkeen tervehtii hän Pertta Kinnusta: rutisti Pertan kättä hiukkasen koirusissaan, koska näet Pertta nytkin haukkui hänen kourainsa isoutta. Pertalta pääsi pian armon rukoilu, ja viimein kiroilu. Mutta Maunon Pertan Sanelmalle ei Juutas ollut kovakourainen.

Sitten asettui Käkriäinen kahville pöydän ääreen. Siinä hän nyt istuu, kyynäröt enemmän kuin puolta syltä leveällä ja takapuoli pölkässä. Hän hörppii kahvia äskeisestä lastentuopista, sillä eihän tavallinen kuppi nyt miehelle mitään, sanoi hän, ja näkyyhän pannussa olevan vielä kahvia. Ja vehnästä on. Tuopin vieressä on hänellä mälli, jonka hän otti ja valitsi siihen äsken uuninreunalta valmiiksi, ruskea ja koiranpennun kykäleen kokoinen mälli. Se maistuu nyt vaihteeksi hyvältä, ja piipun varsi on vähän vialla. Ja taas hän on hyvällä tuulella: onhan suu täynnä, ja on vehnästä ja kahvia. Heilutellen vasenta kämmentään, isoa kuin lapiota hän naurahtaa:

"Jauhoja ... saahan niitä ... kun tahtoo! Saisi vaikka miten paljon... Eikä tuossa ole hätä h--sinytkään, hehe! Siksipä minä en ole mennyt ennen tietelemäänkään ... kaupungista taikka muualta. Olen vain irvistellyt ikeniäni ... kun kerran tiedän, että saa niitä. Olen ajatellut, milloin nämä akat ovat hätistelleet menemään, ajatellut, että... Nyt sitä on! Ja olisi annettu miten paljon tahansa. Niin tuo meinasi, komesrootti, että ota vaikka kymmenen pussia rätingille. Sanoi, että sinulle minä uskon, Juutas, muille en uskalla. Eikähän se kaikille uskallakaan. Mitäs ... kun eivät maksa velkojaan. Niin se sanoi ... minulle."

Käkriäinen on hiukkasen vaiti. Sitten hän huudahtaa:

"Mutta enpä tuossa viitsinyt ruveta ottamaan kuin yhden pussin. Sillä kyllä minä tiedän! Porvalit... Tiesin minä, Mauno-parka ... näin, mikä sillä komesrootilla oli riitingissä..."

Käkriäinen vaikenee jälleen hetkeksi, uteliaisuutta herättääkseen, ja työntää nyt etusormellaan mälliä alahuulensa taakse. Ensimmäisenä kysäiseekin häneltä sitten pikku Jopi pöydän toisesta päästä:

"Mitä sillä oli riitingissä, sillä komes...?"

"Mitäkö?" huudahtaa hänen isänsä, mutta ei katso Jopiin, vaan hänen ylitseen Maunoon, joka istuu sanattomana ja mietteissään. "Hm", tuhauttaa Käkriäinen sitten sieraimiinsa. "Kyllä minä tiedän... Minä näin jo, kun taloon tulin, että siellä oli jotain. Arvatkaahan...! Ja tiesinpä tuon: kaksi lehmää oli purussa. Nii-ni! Kaksi lehmää."

"Niinkö?" äännähtää Rosinakin, joka on juuri lähdössä pihalle, vakka kädessä, ottamaan jauhoja. Ja samassa Rosina huomaa miehensä takin kainalonkin revenneen, Juutaksen kohottaessa kättään. Mutta ei Rosina nyt hiisku siitä takistakaan mitään.

Puheen sattuessa lehmiin täytyy kunnon emännän kuitenkin huudahtaa:

"Purussako? Ihanko totta?"

Juutas Käkriäinen vastaa:

"Kah ... kuulinhan tuon näillä korvillani... Jos sen jo muutenkin tiesin. Ja siitäkös oltiin minulle litmakoita ... että niitä tohtoroimaan. Ei kuin kahvia eteen ... ja sitten litmakoitiin. Siinä oli vehnäsiä ja pipernikkoja, joutavia. Niistä nyt maha... Ja sentähden tarjottiin jauhojakin vaikka lainaksi. Ne ovat ne ... komesrootit, Mauno. Ja saliin vietiin, toppatuoliin istutettiin. Ja lystiä koetettiin pitää minulle. Mutta niistä lehmistä juteltiin, ruotsiksi keskenään, se Könönen ja hänen tyttönsä. Mutta minä kyllä ymmärsin: että uskaltaako pyytää minua niitä parantamaan. Mutta minä en ollut ymmärtävänäni ... irvistelin vaan ikeniäni mahassani. Istua kekotin ... kuin mikä komesrootti.."

"Et ymmärtänyt. Et! Et!" huutaa Maunon Pertta, riisuen päällyshamettaan ja heittäytyen alushameisilleen, punajuovaiselle. "Mistä sinä, Juutas, ruotsia? Tuollainen. Karhu! Kädetkin isommat kuin koko mies. Et. Et!"

"Niin minä?" ärähtää Juutas Käkriäinen puolittain ällistyen ja puolittain nolona. "Minäkö? Hm ... haista sinä pässin...! Minäkö en ymmärrä? Minä ... enemmän kuin sinä! Olen ollut opissa ... maailman rannan oppikoulussa, haha. Minäkö! Hurstote, pirskata Perttata! Ja miiver siiver ... kiiver kaiver! Entäs ingen tingen ... tappisilmä, hehee. Ja rouskata rauskata! Kyllä minä ymmärrän, sinä...! Ja entäs sitten pussiluitte ... kalpaski... Se on ryssää. Ja lupovatsa."

Käkriäinen vilkaisee kuitenkin sänkyyn, mitä Saara, Pietarissa ollut, hänestä arvelisi. Se myöskin sitä ryssää. Juuri häneltä on Käkriäinen oppinutkin sanomaan niinkuin nyt:

"Pussiluitte, kalpaski ja lupovatsa."

Mutta Saara kuorsaa.

Maunon Pertta hohottaa Juutakselle ilkeästi, ja Sinikanteleen akka hymyilee. Ei sovi nyt puhua kielillä. On käännettävä tarina muualle. Käkriäinen sanoo Maunon Pertalle: