Part 18

Malakiaksen perästä hiipivät mökille Ester, pikku Repekka ja kissa. Sekä väsynyt Hurja.

Putkinotkon lehmätkin ammuvat nyt viidakossa lähellä.

Kahdeskymmenestoinen luku

On mennyt jälleen puolisen tuntia.

Juutas Käkriäinen joutuu Ananiaksen kanssa jo lähelle sitä veräjää, jonka hän repi hovista tullessaan ensimmäiseksi. Ananias kulkee edeltä, ohjaten kellertävää tammaa, kivistä ja märkää polkua pitkin, jolla työreki kolisee ja sihahtelee, kulkee heitellen solmuisia ohjaksia hevosen selän yli ja hypellen kiveltä toiselle milloin hevosen oikealle, milloin vasemmalle puolelle. Selässä on Ananiaksella kiiltelevä yksipiippuinen, kankailla kohahtelevien metsäkanain, teirien ja metsojen varalta, sekä sorsien, joita varmasti ui läheisissä lammissa.

Mutta jos Ananias ampuisi lintuja, niin itsepä saisikin ne nyt etsiä ryteiköstä tai uida vedestä, kun ei Hurja tullutkaan mukaan. Niin on helle, ja koira väsyi mäyrän kaivamisesta taikka pelästyi lehmiäkin, ettei lähtenyt Ananiaksen matkaan.

Käkriäinen köntystelee taempana, jääden välistä kauaskin jälkeen, piippuaan kopistamaan, rassaamaan ja lataamaan. Tällä hetkellä ei hän näe Ananiasta eikä hevosta, jonka kavioiden kopsahtelu vain kuuluu.

Ja kuuleepa Käkriäinen sitten muutakin. Alkaa kuulla takaansa Putkinotkosta Hurjan haukuntaa. Sieltä mökin mäeltä kantaa ilma sen haukunnan tänne tuuheaan notkoon.

Se rähinä kovenee niin, että Ananiaskin huomaa sen, vaikka paarmoissaan pysähtynyt hevonen kopistelee jalkojaan ja riuhtoo hännällään. Mitä se Hurja haukkuu? Jos se tulisi Ananiaksen perästä, tulisi se hiljaa jälkiä haistellen. Ja haukuntakin on muuta: se on vihaista ja rähisevää luskutusta, ei kimeästi oravalle vingahtelevaa eikä jänikselle ulahtelevaa.

Käkriäinen huomaa omalla paikallaan vielä paremmin kuin Ananias, että ihmisiä se Hurja haukkuu. Se herkeää hetkeksi. Mutta sitten se taas alkaa, entistä terhakammin ja nopeammin.

Putkinotkon mökille on varmaan tullut vieraita. Mitähän ne vieraat ovat? Mökkien ja harvain talojen asukkaitako, sitä kautta kulkijoita: siitä niitä ravaa, Putkinotkon pihan poikki...

Ja saattaisi se olla ... vallesmannikin. On niitä kunnanmaksujen rästejä nytkin.

Käkriäisen sydän vavahtaa harmista, kun niin hänen rahojaan viedään. Poliisejakin niillä palkataan ... nuuskijoiksi. Tai lautamies voi siellä olla, tullut manuuttamaan vanhoista ihmisten veloista.

Käkriäinen on seisahtunut ja kääntynyt syrjittäin Putkinotkoon päin, ja kuuntelee silmät pyöreinä ja suu auki. Hän sysää hattuaan pystyyn, että kuulisi paremmin tuolla isolla korvallaan. Hurja rähisee jälleen vihaisesti. Sellainen vieras siellä on, jota se ei tunne tai jota se vihaa.

Käkriäinen huudahtaa Ananiakselle varoittavasti, mutta niin hiljaa, ettei Ananias sitä kuulekaan. Sitten hän lönkyttää Ananiaksen perästä ja suhahtaa hänelle, että mikähän Putkinotkossa lienee. Ananias pysäyttää juuri liikkeelle saamansa tamman, ja he juttelevat keskenään, mitä se Hurjan haukkuminen saattaisi merkitä.

Viimein sanoo Käkriäinen, että eipä hän ole tuosta haukkumisesta millänsäkään, vaan lähteepä pistämään jauhosäkkinsä rekeen. Olipa Putkinotkossa ... jos kuka! Mutta sen sijaan jää hän ehkä vähän myöhemmäksi kuin Ananias tänne metsään ... ummistelemaan noita veräjöitä.

Sitten he kulkevat edelleen. Hurjan rähinä kajahtelee kovempana. Ja siinä sattuu Ananias lopulta sanomaan, että olisikohan se äiti tullut kaupungista kotiin. Juutas Käkriäinen huudahtaa:

"Häh? Rosinako ... niin?"

Rosina ... tullut kaupungista!

Mutta Rosinalleko se Hurja noin rähisisi. Jos Hurja onkin huonosilmäinen, niin että se voi räkyttää loitolta Rosinaakin, niin eihän se näin kauan...

Kuitenkin lyö Juutaksen päähän aivan kuin puukurikalla, että olisikohan se Rosina! Se oli käskenyt Juutasta tulemaan laivareitille vastaan kello kahdeksi. Ja...

Käkriäinen ryhtyy tirkistelemään aurinkoon, mitä kello on, koska hänellä ei ole kelloa. Ovat kyllä olleet, kuten on jo mainittu, kerran monetkin kellot ... liivien kolmessakin taskussa, välkkävine perineen. Hänen kulkiessaan läänissä. Niillä ansioilla ostettuja kelloja. Tai vaihdettuja, jos juonti-aineen ostajilla ei ollutkaan antaa maksuksi rahaa. Mutta niistä kelloista oli yhdessä sisälmykset niin huonot, että Käkriäinen suuttui ja löi sen nurkkaan säpäleiksi, kun ei saanut sitä millään rukkaamisella kuntoon. Ja toinen, hyvä kello, meni litteäksi kuin mätä nauris, kun hän toissa talvena ajaessaan umpihangessa kopaisi tuon samaisen tamman keskosistaan syliinsä ja nosti kovalle tielle. Mutta kaikkein ensimmäisen kelloista antoi hän Ananiakselle. Nuorta poikaa piti kohdella suopeasti, sillä siihen aikaan Ananias rupesi ymmärtämään isän kaupustelumatkoja. Piti olla suopeissa väleissä hänen kanssaan ... niinkuin miehet ainakin.

Mutta suurin syy siihen, miksi Käkriäisellä ei ole kelloa, on sellainen, ettei hän kelloista välitä. Vastusta niistä on, alituisista härnääjistä korvanjuuressa, ajannaksuttajista. Naksuttavat liivien taskuissa kuin mitkäkin kuolemansepät seinän raossa. Nehän ne seinissä naksuttavat ... mitä lienevät. On Käkriäinen koettanut tutkia niitäkin naksuttajia, mutta eihän niistä saa selvää. Mutta ne ovat pahaa ... tutkimattomia. Niitä naksutti monta ennen Juutaksen äiti-raiskan kuolemaa, kauan poteneen.

Kello muistuttaa niitä, ja on paljon ilkeämpi. Se komentelisi työhön. Ja komentelisi illalla maata. Käkriäinen tahtoo tehdä työtä milloin haluaa. Ja näkeehän mies ajan viisarit auringostakin. Ja muustakin hän huomaa, milloin päivä valkenee taikka pimenee.

Eikös perhana: kaksi se nyt on varmaan tuo aurinko! Enintään lienee puoli tuntia vähemmän tai päälle. Olisikohan Rosina? Juutas Käkriäinen ääntää Ananiakselle:

"Ananias, katsohan sitä nauristasi, mitä se on..."

"Se on puoli kolme ... melkein", kuuluu Ananiaksen vastaus.

"Johan nyt ... perhana! Voisi se olla Rosinakin", hätääntyy Käkriäinen. "Olisi pitänyt mennä laivalle ... mutta oli muuta ... tässä. Eikö sinun nauriisi ole edellä? Ei sen tuon auringon pitäisi olla niin paljoa vielä. Ja minua kun pistättävät nämä touhakat ... juoksentelut. Mutta rähisisikös se Hurja näin pitkän aikaa Rosinaa?"

Ananias sanoo:

"Eikähän äidillä ole venettäkään. Runkkelin laituriin hänen ja Saaran olisi ollut ajettava."

"Runkkelin laituriin", murahtaa Käkriäinen. "No nyt siitä vasta ... tuli."

Juutas Käkriäinen ajattelee, että nyt siitä tuli vasta kikatus ja kakatus kotona, kun hän ei mennytkään laivalle. Jos se ei vielä olisikaan Rosina, niin ei Juutas silti enää laivalle ennätä. Ja mitähän perhanaisia ne Hurjan nalkuttamat lienevät? Taas se säkyttää ääni kurkkuun tarttumaisillaan, niinkuin aina, milloin se muka aikoo iskeä vieraiden jalkaan hampaansa, vaikkei iskekään.

Käkriäisen tekisi mieli jättää koko jauhojen rahtaaminen Ananiaksen huoleksi ja lönkyttää takaisin kotiin: katsomaan, mitä ne tulijat ovat. Ja harmissaan hän on, mitä ne tunkeutuvat hänen Putkinotkoonsa. Olisipa Topi tullut mukaan, eikä ajettu töihin kotiin, kuten Käkriäinen äsken ajoi, voisi sen nyt lähettää vilkaisemaan, kuka tai ketä nämä vieraat ovat.

Ananias koluuttaa jälleen kuusikon halki sinne päin, missä isä neuvoi jauhosäkin olevan. Käkriäinen seisoo ja kuvittelee, kuinka hän, jos lähtisikin tästä kotiin, kulkisi umpimetsää myöten, eikä polkujakaan, ja pilkistelisi ensin läheltä mökkiä kallioiden takaa pihalle, koska näet saattaisi olla sellainenkin aihe, että siellä tosiaan on poliiseja ja vallesmanneja. Mutta pitkän nokan hän heille antaisi, sillä hänellä ei nyt ole viinoja. Ei! Eikä ole ollut ennenkään ... kotona keitettyjä, niinkuin ne ovat luulleet. Mutta mistäs ovat ottaneet, kun ei ole ollut merkkiäkään keittovehkeistä. Puteleita on ollut, ja korpijoonin tähteitä niissä. Mutta totta nyt mökin ihmisellä saa olla putelin pohjalla viinoja rohdoiksi, jos hän niitä muilta ostaa, vaikkei sano, keneltä. Metsässä ovat olleet lekkerit. Mutta ei vielä siinä suuressa piilopaikassa, onkalossa saarella, jonka Käkriäinen tietää.

Jos nyt olisi poliiseja taas Putkinotkossa, niin astuisi Käkriäinen ystävällisesti hymyillen pihalle ja kysyisi: "Mikäs se nyt on tässä liikutus?"

Ja jos ne puhuisivat hänelle kätköistä, niin näyttäisi hän, pilkalla ikeniään irvistellen, heille kotansa ja tupansa. Ja ruokakonttorinsa ja aittansa ja riihensä. Ja antaisi heidän toki mielellään kaivella sillanaluksetkin. Siellä ei heille olisi kuin kanansontia, entisiä, kaksitoista-ajastaikaisia. Silloin niitä kanoja piti olla talvella siellä, turhan munijoita: ei niin pienistä ruuaksi, munista. Ja sitten yllyttäisi hän vielä haistelemaan jokaisen kivenkolonkin metsässä. Sanoisi lauhkeasti, mutta piru nahkassa, että saavat haistella hänen puolestaan, kun hänellä kerran ei ole pirtua eikä haisevaa sikunaa. Ei ole ollut ... milloinkaan. Niin herkeäisivät viimein vastakin hänen pesäänsä tunkeutumasta.

Jos lähtisi kotiin?

Parasta olla kuitenkin täällä. Siellä saattaa ... ruununmiehiä, lautamiehiä.

Eihän sitä muuten kuin pakosta niiden kanssa...

Kymmenisen minuuttia on mennyt näin. Metsä lakkaa kaiuttamasta Hurjan haukuntaa.

Ja sitten kuuluu Putkinotkosta toinen ääni, joka rauhoittaa Käkriäisen kruununmiehiin nähden. Sillä se ääni, joka nyt kaikuu yli korkean ahon ja sitä ylempänä kaartuvan lehdon, se on Rosinan. Kilometrin päähän se ääni kaikuu.

Milläs neuvoilla Rosina on tullut kotiin?

Ja miksi se Hurja sittenkin haukkui niin kauan? Kuuluu sen Rosinan ääni etemmäksikin, jos on myötäinen tuuli.

Mutta kuuluupa tuo nytkin. Sellainen torvi sillä akalla on kurkkuna. Sanoja ei tosin erota. Mutta katkeamattomana säkytyksenä käy kiljahtelu, nopea kuin räty, jota pyörittäen jäniksiä peloitellaan jahdilla ollessa. Niin nopea on se sätkätys, ettei kaiku ennätä oikein mukana lentää. Onpa se Rosina nyt erikoisen virkeä kaupungista tultuaan, niin soi räikynä sieltä mäeltä poikki metsäisen laakson. Papattaa kuin monttööri vene. Ja niinkuin niputuskone Kenkkuinniemen sahalla: Rosinan suusta purkautuu kokonaiset ketjut sanoja.

Juutas ajattelee, että taitaa nyt Putkinotkossa olla kaikki nurinpäin, tänä heinäpäivänä, koska Rosina noin laskettelee. Ja Juutas on hyvillään, ettei hän ole kotona. Ei silti, että hän akoista ... kyllä hän osaa panna niiden suunkin lukkoon. Mutta ilkeää se on, se riiteleminen.

Ja selvittäköönhän nyt Rosina yksinään, jos pennut ovat sotkeneet jotain ... heinänteossa tai muussa.

Tyytyväisenä sytyttää Juutas nykerövartensa ja lähtee sitä imeskellen poikansa perästä, noutamaan jauhosäkkiä, joskin yhä miettien, miksi se Hurja ärhensi niin kauan, ja kuinka Rosina on päässyt kotiin.

Mutta Rosina on tullut kotiin Mauno Kypenäisen veneessä, joka kytkettiin laivan perään järvellä, Mesopotamian kohdalla. Silloin oli siinä kuormana ainoastaan Mauno ja hänen pitkäsiimalaatikkonsa, ja säkissä kokkalaudan alla eräitä tavaroita, joita Mauno hankki lupauksensa mukaan Potamian kylästä. Rosina Käkriäinen, Maunon Pertta ja Pertan Sanelma olivat lähteneet kaupunkiin ja menneet sieltä laivaan Saaran ja Jopin kanssa. Mutta tätä ennen oli Rosina ostanut paitsi Repekalle ja Esterille vaatteita ja muille kotiväelle viimeisillä rahoillaan vehnäsiä myöskin maltaita ja paketin hiivaa. Ja olipa hän pyytänyt kälynsä käymään hankkimassa apteekista hänelle niitä tippojakin, joita hän ei ollut voinut itse ostaa tuolta hävyttömältä puukhollarilta. Silloin oli Pertta nauranut hänelle ja sanonut, etteiväthän ne lapsettelut auta, ja neuvonut taas niitä omiaan ... taikka sitten ottamaan pentunsa sorkista kiinni ja lyömään seinään. Niin että Rosinasta tuntui Pertta iljettävältä, niin rietas oli noissa puheissaan. Mutta Rosina ajatteli, että ehkäpä ne tipat sittenkin tällä kerralla! Ja jos ne olisivat turhaa, niin se olisi sallittua...

Koko matkalla Putkinotkon lahden paikkeille ei Rosina puhunut laivassa juuri mitään, niin hän oli loukkaantunut Maunon Pertalle ja huolissaan siitä Pertan kanssa viimeksi puhutusta asiastaan, mutta varsinkin julmistunut Saaralle. Sillä Saara oli tullut laivarantaan väkeviltä löyhkäävänä. Ja mistä lienee tullut? Ei Saara liene siellä kornetissa väkeviä saanut? Ja vihainen oli Rosina Saaralle siitäkin, että se oli jättänyt Jopin yksinään kaupungille. Sieltä laivarannasta säkkien alta oli Jopi pujahtanut esille, nähdessään äitinsä. Neljättä tuntia oli Jopi ollut siellä säkkien kolossa.

Vasta Putkinotkon kohdalla täytyi Rosinan siunailla, kun hän näki, ettei Juutas ollutkaan tullut järvelle vastaan. Maunon Pertta huusi Rosinalle, riippuessaan nuorassa, jota myöten häntä ja muita Putkinotkon matkalaisia laskettiin Maunon veneeseen:

"Se on mies, se Juutas! Muisti kuin kanalla, kanalla! Jos se olisi minun mieheni, niin minä hänet upottaisin! Upottaisin järveen! Kivi kaulaan ja järveen!"

Mutta miksi sitten Hurja rähisi, vaikka tulijat olivat tuttuja?

Putkinotkon rannassa otti Mauno veneensä kokkalaudan alta tuon pitkänmuotoisen, ruskean säkin, jonka toinen pää oli järvellä näkynyt, niin että Jopi oli kysynyt äidiltään, kun Maunon venettä köytettiin laivan perään, mikä säkki se oli. Ja Jopi oli saanut Maunon Pertalta heti vastaukseksi, että siinä oli salvukone, jolla Jopi ja hänen isänsä salvetaan, jos isässä on mitä salvamista. Ja äiti vastasi Jopille, että siinä mitä lienee ... enon kalanpyydyksiä, joita oli Maunon veneessä muitakin.

Nyt Putkinotkon rannassa kalisi ja romisi se säkki, Mauno Kypenäisen heittäessä sitä ja tuohikonttia pitkään selkäänsä ja lähtiessä Rosinan supattelevasta neuvosta viemään niitä jonnekin, rantarakennusten rykelmään. Ja Jopilta se asia sitten unohtui, sillä Jopilla oli muuta ajattelemista. Hän juoksi heti kotirantaan päästyään nuottakodan taakse metsikköön, ison kiven luokse, hakemaan rahatuusaansa.

Mutta Hurja oli kuullut tupaan, jonne se oli seurannut Malakiasta, paitsi airojen kolinaa ja ihmisten ääniä myöskin tämän säkin kalinan. Se tirkisteli seinän alitse rannalle. Ja se näki siellä paitsi tuttuäänisiä ihmisiä kummallisen olennon, jokin kaliseva ja ruskea selässä. Ulos ryntäsi matalajalkainen Hurja. Räyskytti ensin pihalta, ja räyskytti taas alaveräjän laudalta, niskakarvat pystyssä, sillä se rämisevä katosi ruskea kumma selkäpuolella saunan kätköön. Ja tutuissakin ihmisten äänissä oli vihastuttavia: tuon koiranpieksäjän, Pertan. Ja kummitus meni saunan taakse. Hurja pujottautui kiireesti aidan raosta rannalle ja haukkui sekä peloissaan että kiukuissaan. Se ennätti tuskin tervehtiä Rosinaa, ja Saaran ohitse se ryntäsi harjakset pystyssä Mauno Kypenäisen perästä. Rosina torui sitä, se kääntyi hetkeksi nolona tulijoihin. Mutta jo unhotti taas häpeänsä ja karkasi nurkan taakse, loittonevaa Maunoa kohti, kelmeinä irvistävin ikenin. Mauno näet käännähti kauempaa ja heilutti sille konttia ja säkkiä. Säkki ja mieskin olivat niin hirveät, että Hurjan oli turvauduttava haukkuessaankin Rosinan hameisiin, alakuloisesti ja anelevasti uikutellen. Se häpesi uusia toria, mutta rähähti taas raivoissaan kiukun haukuntaan tuolle uhkaavalle vieraalle. Yritti Maunon perästä, kääntyi pakoon, ulvahteli ja haukkui. Viimein täytyi Rosinan, joka joutui veräjälle kantamuksineen, huudahtaa:

"Johan nyt on kumma? Korvathan tuo halkaisee! Vanha vastako tuolle pitänee kitaan työntää."

Rosina heitti nyytin kädestään veräjän toiselle puolelle, kaapaisi maasta mädänneen vastan ja hääti Hurjan pihalle. Mutta sepä tunkeutui aidan raosta uudestaan saunan luokse. Eikä se tyyntynyt haukkumasta ennenkuin rantarakennusten takaa tulikin tuttu Mauno. Oli pistänyt tavaransa korsun alle, koska Rosina oli varoittanut viemästä niitä sikopahnaan, jossa lapset leikkivät, kun siitä on se toinen puoli kattoa pudonnut. Nyt herkesi Hurja rähisemästä, heilutteli häntäänsä, ja kun Mauno Kypenäinen uhkasi sitä torua, mateli se hänen jalkoihinsa. Kellahti selälleen, pölystä harmaa häntä pystyssä takajalkojen välissä. Ja sitten se sai anteeksi ja hyppi ja nuoleksi Maunon kättä. Ja sitten se haisteli veräjällä Saaraa, haisteli kauan, kääntyi nolona pois ja alkoi hyppelehtiä ja juosta kehässä Rosinan ympärillä, niin että ruohot kynsissä ropsahtelivat.

Vähitellen ihmiset menivät mikä minnekin. Hurja pujahti pihalle ja painausi koivun varjoon loikomaan.

Mutta äskeinen Rosinan huuto Hurjalle ei vielä kuulunut kilometrin päähän. Se oli vielä hiljaista. Kovemmin huusi hän, kun hän veräjän laudalle noustessaan katsoi oikealle ja näki koko karjansa kotikujalla. Keskellä päivää! Hän työnsi osan pakettejaan Maunon Pertan Sanelmalle ja riensi karjapihaan, nyytti ja venheessä riisutut kengät vielä kädessä. Lampaatkin siellä. Mikä oli rännännyt lehmät kotiin, heinää syömästä, maitoa keräämästä? Paarmatko niiden kimpussa hörrännevät? Tuo Poikako ne lienee tuonut, hölmö? Ja missä ovat sanikat, etteivät ole ajaneet lehmiä takaisin metsään? Ja pässi, senkin pahalainen, kapuaa Jertan kimpussa, haaroissa. Eikä Jertta pääse puskemaan, pyörii ympäriinsä, ja pässi kahdella jalalla kävelee. Rosina Käkriäinen seisahtuu ja huutaa jo melkein täyttä suuta:

"Pennut! Muoskat! Missä ne ovat kaikki? Heinässäkö? Ja pässi...!"

Rosina töllistelee ja kiljaisee yhtäkkiä:

"Johan nyt on ihmeet ja kummat, kun pässit hätistävät lehmiä! Pennut. Viekää tuo h--rimus läävään!"

Kovasti se huuto jo räikkyy.

Ja sitten hän jatkaa, yhä syvemmältä rinnasta, kun huutaminen kaupunginmatkan perästä tuntuu jälleen hyvältäkin:

"Pennut! Sanikat! Malakias, Leja, pässi: heti paikalla...!"

Pentuja ei näy pihalla. Olisivatko ne tosiaan niityllä? Rosina ryntää pihalle. Vilkaisemaan koivun juurelta, ovatko lapset lammen rannalla. Ei näy. Ja heinäkarheet ovat melkein sellaisenaan kuin aamulla. Ei vedetty vielä mitään latoon!

"Äi! Äi!" pääsee Rosinan huulilta puuskaiseva kirkaisu. Se kuuluu jo sangen kauas. Hän seisoo kalliolla nyytti ja kengät kädessä ja liina sysättynä niskaan, niin että tukka kiiluu kuin korpin sulka.

"Äi! Äi!" huudahtaa hän taas. Se ääni tulee väkälleen jännittyväin leukojen välistä. Hukkaan on mennyt päivä, kun hän ei ole ollut kotona! Vaikka hän vakituisesti varoitti kotiväkeä tekemään työtä. Missä lienee Juutas?

Rosina käännähtää. Tuolta tulee Leja, läävältä. Ei ole Rosinalla aikaa kysellä, mistä Leja sieltä tulee, vaan hän huutaa ensimmäisessä suuttumuksessaan:

"Äi! Äi!"

Rosina heiluttaa nyrkkiään, jossa kengät roikkuvat.

Vielä taannoista paremmalta tuntuu tämä koveneva huuto. Nyt kiljahtaa hän koko rintansa voimalla, mennen portaita kohti:

"Hiiden kattilassako täältä kaikki! Sillä tavallako ne heinät lentää latoon! Ja se Juutas ... eikö sille jo mene pormestari housuihin, kun se ei ... tullut laivalle! Ai! Ai!"

"Ai!" kajahtaa jyrkkä kalliorinne pihan toisessa laidassa.

Mutta kun se ennättää kajahtaa, on Rosina jo kääntynyt toisaalle. Hän ryntää nyt tupaan, Maunon väen ohitse. Ja nyt alkaa Putkinotkossa komento. Tuvassa ne lapset ... Sanelma ja Topikin. Rosina alkaa säkättää niin että nokinen katto kaikuu:

"Lehmät kartanolla! Ajakaa pässi, helvetissä..."

Samassa hän pysähtyy, vaikenee ja katselee. Mummo tuutii Luukasta. Mutta kärpäsiä hurisevan pöydän ympärillä seisovat lapset rahilla. Ovat rähmällään pöydällä, pikku Esterin takapuoli pyllistelee paljaana, ja Käkriäisten Sanelma anastaa toisilta maitotuoppia ja kaataa sen juuri pöydälle. Siitäkös muut lapset suuttuvat ja alkavat itkeä. Rosina Käkriäinen huutaa silloin heille:

"Nuokin tuossa! Sanikat!... Keikkuvat kuin oriit siinä pöydällä... Minä ... minä kun nuoletan teillä sen pöydän!"

Sen hän kiljaisee kimeästi.

Nopeasti vie hän nyt nyyttinsä ja kenkänsä takanurkkaan, ja kiljaisee jälleen:

"Ai! Ai teitä! Otan halon ja lyön pään jokaiselta halki! Niin että raatoja pitää tulla!"

"Raatoja, raatoja!" toistaa Maunon Pertta, joka on ilmestynyt sisään. "Tämä se on paikka! Mutta sinussako olisi lyöjää. Jos minä ... minä olisin ... niin jokaisen ottaisin sorkista ja iskisin salvaimeen!"

Maunon Pertta huutaa tämän niin synkällä ja vihaisella äänellä, että Ester lakkaa itkemästä ja Repekka katselee kauhistuneena Maunon-tätiin. Nyt ei Rosinalla kuitenkaan ole aikaa vastaväitteisiin Maunon Pertalle, niin on hänellä syytä tuskastua. Sillä kun hän ottaa arkihameensa lattialta pöydän luota ja menee riisumaan karsinanurkkaan pyhähamettaan, niin siellä istuu Malakias ja kiikkuu. Sen laudan, jonka Juutas tempaisi alas orsilta, on Malakias asettanut poikittain tuolille. Ja nyt kiikkuu hän laudan lyhyemmässä päässä niin että pitempi pää on komahuttaa Rosinaa leukaan. Rosina nopeasti:

"Sinä! Mitäs sinä siinä p--settäsi heilutat? Herkiä heti! Mikä sen laudan on katosta repinyt?"

Mummo aikoo vastata, mutta hänen äänensä ei kuulu, koska näet Rosina säksättää jo muuta: kyselee, missä Ananias on, ja mitä Leja on läävällä käynyt? Ja onko Juutas tullut jo myllyltä?

Mauno ja Maunon Pertan Sanelma kättelevät lapsia.

Leja sanoo, että Sinikanteleen eukko oli tuonut lehmäänsä härälle. Siksi ne muutkin lehmät ovat kartanolla: tulivat härän perästä, jonka Malakko ajeli äsken metsästä, keskeltä vierasta karjaa. Yhteen ääneen juttelevat nyt Malakias ja Topi ja pikku Sanelma ja Leja vieraiden lehmien ryntäämisestä Putkinotkoon, kaikki kilpaa huutamalla. Mistään ei saa selvää ennenkuin sievoisen ajan päästä.

Ja sitten onkin Rosina Käkriäinen jo vähän lauhtunut. Hän sanoo Lejalle:

"Vai niin. Vai toi se Sinikanteleen vaimo lehmäänsä. Meidän Pojalle, hihii! Ethän sinä...?"

"Antanutko?" hoilottaa Maunon Pertta. "Mikä siinä! Antaa! Antaa härkää ... voi iso tyttö..."

Rosina huutaa:

"Älkää huutako, sanikat! Huutavat, ettei ääntä kuule! Honottaa tuo Malakiaskin. Pakkoko se on? Mene, Topi tai Malakias, vahtimaan Poikaa, ettei se karkaa salolle. Ja muut lehmät ajakaa metsään. Ja pässi! Viekää se ... metsään... Ja, Leja, kutsu se Sinikanteleen vaimo kahville... Onhan ... sitä nyt meillä hänellekin."

Nyt vasta tulee mummolle suunvuoro. Mielipahasta läähättäen hän selittää, että tappaa oli Juutas hänet, hurja. Kun myllyltä tuli, laudan repi tavaroineen orrelta, laudalla olisi lyönyt litiskaiseksi, jos ei mummo olisi väistänyt.

"Ähä!" sanoo Rosina mummolle huolettomasti, kielikellolle, toisten asioihin puuttujalle. Mutta kun hän kuulee mummolta, että Juutas oli ollut särkeä lapsenkin, säikäytti itkemään, huutamaan puoleksi tunniksi, sanoo Rosina:

"Niinkö..."

Ja Rosina menee ja kumartuu pienoisensa puoleen. Nukkuuhan se Luukas nyt, makeasti unta vetää. Ja mitäs mummon jutuista! Mutta saikohan se Juutas jauhoja myllyltä.

Mummo selittää, että eikö liene saanut. Mutta säkin se oli metsään jättänyt. Halkaissut se oli säkin. Ja Ananiaksen kanssa oli mennyt sitä kotiin vetämään.

Rosina Käkriäinen on hyvillään jauhoista. Muunkin kuin sen tähden, että niistä on paistettava tänään leipää. Ja hän luo hymyillen terävät ja kauniit silmänsä Maunoon.

Eikä Rosina sitten enää välitä siitäkään, että mummo kertoo Juutaksen lähteneen penkomaan mäyränpesääkin, keskellä kirkasta heinäaikaa.

Tärkeintä on Rosinasta nyt jauhojen saanti. Ja tärkeää se, ettei Juutasta nyt suututettaisi.

Siksipä ei Rosina aio hiiskua hänelle enää siitäkään, ettei Juutas tullut laivalle vastaan. Se vain ensin kiehautti niin Rosinan sisua.

Sinikanteleen vaimo tulee tupaan, mustissa pyhävaatteissaan. Maunon Pertta ajattelee, katsellen vierasta tylysti kulmiensa alta, että niin on tuo akka kuin kirkkoon menossa. Mutta Rosina puhuu tulijalle:

"Istuhan nyt ... mistä vain paikkaa allesi löydät ... mokomassa tuvassa. Niin sitten mennään sitä lehmää... Kumpiko lehmä se nyt on? Vai se ... se nuorempi. Eikö ottanut hovilaisten härästä? Älä nyt! Ja mitä? Eikö se muka nytkään tahtoisi. No, nähdäänhän. Ja kyllä se nyt ottaa ... meidän Pojasta. Se on ... niin totta kuin vettä! Ja suoraa kuin nuoraa, hihii. Kunhan tässä ensin varikkoa ... kun on kerran tuota kahvin-kurria meilläkin ... hihii! Heti mennään."

Ja Rosina ajattelee lähteä jo ennen kuin Juutas tulee kotiin. Sillä hän nyt ei henno antaa Pojallaan muuta kuin itse. Sen tähden se on Lejakin tainnut Sinikanteleen eukolla odotuttaa. Rosina ei jättäisi nuorta Poikaa mielellään Juutaksen käsiin. Vaikka se Juutas pitääkin elukoistaan, niin se on pikavihainen.

Ja niin ... kahvihan se vieraille.