Part 17

"Orjuutta... Köyhän ihmisen... Komesrootti taisi narrata... Lupaa puolella hintaa: mikäs köyhemmän auttaa, köyhälistön... Totta se Mauno Kypenäisen aviisi herroista...! Mutta ihmisten kiusaksikin ... tämän pussin mennä pitää! Raskaampi oli kuin arvasinkaan ... ottamaan puijasivat."

Sillä vaikka Juutas oli ennenkin kantanut jauhosäkkejä sen kymmenisen kilometriä, kuten hän oli komesrootille sanonut, niin viisiseitsemättä kiloa säkit olivat painaneet, eivätkä kahdeksaakymmentä, joskin hän oli tullut komesrootille niin sanoneeksi. Kun komesrootti oli ollut niin pöyhkeä. Ja niillä matkoilla hän oli välillä levännyt.

Mutta nyt: heinänteko olisi kotona ... sinne pitäisi...! Ja leipä on Putkinotkossa lopussa. Suut huutamassa sanikoilla. Ja akoilla. Niiden tähden tässä saa revetä ... suolensa maahan purkaa. Äh, oh! Miksi ei hän tullut veneellä? Mutta kukas sen arvasi, että komesrootti antaa näin paljon ... narraa ottamaan. Se komesrootti!

Pentujen olisi pitänyt tuoda vene Sahan hovin rantaan...!

Tämä nyt on...!

Perhanan komesrootti... Köyhiä...!

Tuskaksi tämä panee...

Nyt alkaa alamäki. Jyrkkä. Se kun vie...! Äh, öh. Eihän nyt enää mitä tule! Sekös nyt, ettei enää henkikään kurkusta pihise...

Voi voi. Tätä kiusaa!

Ihmisten kanssa aina ... kiusa se on.

Kiusa koko maailma!

Tulisivat, tulisivat edes ne neekerit ja löisivät mäskiksi koko maailman! Tulisivat viistosilmät, mustat kuin pata pankolla! Äh, äh. Mutta ... tuon aidan luokse hän vielä kantaa!

Ja hän kantaa tosiaan.

Siinä hän sitten lepää. Lataa piippunsa ja vetää niin, että kohisee, niin, että poskinahat menevät ihan suppuun ja koppa tulistuu. Yhden piipullisen hän vetää. Ja lataa uutta. Istuu aidan juuressa. Säkki on vieressä kivellä. Aita on Sahan hovin ja Vaskilahden raja-aita. Se on korkealla mäellä.

Mutta kun hän on hetkisen levännyt, täyttää hän vielä kerran piippunsa, ja sitten on säkki saatava kotiin. Käsivarsissa ovat hauislihaksetkin kuin puuta, ja niitä alkaa oikein pakottaa. Hän nostaa säkin aidalle, ottaakseen siitä sen selkäänsä. Kömpii itse aidan toiselle puolelle. Vääntää säkin hartioilleen ja rupeaa menemään rotkoon. Se rinne vie äskeistä jyrkännettä uhemmin. Eikä piippu pysy hampaissa, ja koppaan valuu hikeä, niin ettei tupakka pala. Ja sieraimiinkin hiki tunkeutuu. Piippu turisee. Käkriäinen vääntää leuoillaan sitä syrjemmälle, ettei vesi menisi tupakoihin. Ei tahdo isokoppainen piippu kääntyä, koivunpahkasta tehty, vuosi sitten, entisen piipun varrella varustettu. Hän puraisee sitä vihoissaan, ja ohueksi pureksittu suullinen rasahtaa poikki. Piippu putoaa sammalikkoon. Piippu! Juutas etsii sitä säkki selässä. Sytyttää vielä kulon, se piippu. Palakoon... Vaskilahden metsä... Ja kaikki muu! Ei näe eteensä hieltä ja kärpäsiltä. Piippu toki löytyi. Hän työntää sen koppaa myöten suuhunsa. Mutta tupakka on mennyt piipusta maahan. Hän kumartuu kaivamaan taskuistaan tupakkamassia ja tulitikkuja, ja silloin säkki horjahtaa. Jyrkkä rinne on ihan alla. Säkki menee rotkoon, kaataen ja vieden muassaan Käkriäisenkin, niin että lapikkaat pyöränä kiertävät! Hän suistuu alamäkeen, ja säkki tulee jymsähdellen perästä.

Kun Käkriäinen nousee rotkossa pystyyn, piippu koppaansa myöten suussa, ja katselee säkkiä, on sen kuve haljennut! Korttelin pituudelta! Jauhoja on valunut terävän koivukannon juureen. Kanto on säkin puhkaissut.

Silloin suuttuu hän kovasti. Hän katsoo säkkiin, ja alkaa ärjyä. Jauhot, jauhot! Hän ärjyy niin, että autereessa sinertävä salo kaikuu. Karjahtelemalla hän kiroilee. Tupakkakukkaro ja tulitikut ovat poissa. Hän juoksee takaisin jyrkälle rinteelle. Pyörii, kaivaa sammalta. Alempaa löytyykin se pässinpusseista tehty massi, ja ylempää tulitikut. Hän menee takaisin rotkoon. Muistaa, että kuusikon takana on vielä toinen aita. Sen luokse ei ole pitkälti matkaa. Hän lönkyttää veräjälle. Hän ei sano kärsivänsä aitoja tiellään, rekkuleita. Hän aikoo repiä aidan, ja hän repii sen. Joku aidas on lujassa. Hän riuhtaisee, saa aidaksen irti, lyö sen poikki aidan selkään. Metsä räikkyy ja ruskaa.

Nyt kiskoo hän juurineen pois seipäätkin.

Ja sitten puskee hän veräjän kumoon, enää aitaa purkamatta. Siinä repeää takki kainalosta. Kun hän ryntää veräjään, kuin härkä, leveän rintansa koko voimalla, niin veräjä kaatuu.

Sitten jatkaa hän esteetöntä kulkuaan kotiin. Ilman säkkiä. Katsoo vielä taakseen, hävitettyä veräjää, ja murisee. Vieläkin on yksi aita ennen Putkinotkon aitaa, joka on ennestään kaatunutta. Hän kaataa tämänkin vieraan aidan, Vaskilahden akan aidan. Viidakon takana kuulee hän liikkuvan lehmiä kalisevin kelloin. Vaskilahden lehmiä varmaankin. Tuolla kauempana oli hovin karjaa. Siitä hän ei piittaa. Tulkoot hänenkin maalleen... Niin työlästynyt hän nyt on...

Juutas kävelee viuhtomalla kivikon polkua. Silmät välkähtelevät koloistaan vihertävinä.

Nyt menee hän Putkinotkon portin vierestä sisään.

Siten tulee hän Putkinotkon lammen niitylle. Hän aikoo lähettää Ananiaksen hakemaan sitä säkkiä hevosella. Mutta Ananiasta ei näy. Eikä niityllä ole ketään heinässä! Käkriäinen ärjähtelee. Ei kuulu vastausta. Ainoastaan koira rähisee ja lapset huutavat tuolla kauempana metsässä. Eivät ne ole heinänteossa.

Käkriäinen alkaa mennä mökille, ja karjaisee rinteellä niin, että tuparakennuksen räystäät rämisevät. Ei vastausta. Jo nyt on...!

Hän menee pihalle. Tamma kamuaa siellä nuorassa, puoli ruumista potattipellossa.

Ja kana, kana tullut tuonne! Tupakkamaassa se on. Käkriäinen juoksee kanan kimppuun. Se yrittää silmille, kun sitä potkaisee. Juutas ottaa kanaa kiinni, se rätkättää. Juutas saa sen sorkista, ja roiskis, aitan salvaimeen!

Siinä se on se kana. Se kuoli, oh, oh!

Sitten hevonen kiinni. Riuhtoen hän sen sitoo. Ja missäs nyt ihmiset?

Tuvan portailla on matikka. Ei ole annettu Moksille!

Tuvassa makaa mummo permannolla, oikoo kupeitaan. Ja pienin pennuista nukkuu kätkyessä vaate silmillä. Käkriäinen kysyy muita kakaroita. Kaikki ne karkasivat ketunpesää kaivelemaan, paitsi Leja, sanoo mummo. Missä lienee nyt Leja ... ehkä läävällä, sinne on tuotu lehmä, astutettavaksi.

"Ketunpesälle kakarat! Eivät heinää tekemässä!" ärähtelee Juutas.

Ja kaikki muukin on Käkriäisestä päin halikkoa. Turkinpalko on ikkunalla: hänen sisunsa kiehahtaa, hän ei kärsi törkyä tuvassa, kukkia. Mutta siitä ei nyt suurta paukausta tulisi, jos hän paiskaisi sen lattiaan. Hänen tekisi mielensä riipaista kätkyt. Se olisi tarpeeksi iso. Mutta varoopa hän isin pikku poikaa. Ei, johonkin täytyy saada rouhaista kiinni. Kana! Ja Sohvi. Ja se säkki, säkki.

Rosinan hame riippuu orrelta ja lyö Juutasta silmiin. Hän tempaisee hametta. Lauta putoaa silloin tavaroineen orrelta, Naulalaatikko käy hänen päähänsä. Se ei tosin paljoa koske, sillä laatikko on melkein tyhjä. Mutta Käkriäinen tarttuu toisesta päästä lautaan, hän örisee, hän paukauttaa sitä lattiaan mummon viereen, hän ärjähtelee:

"Minä poltan ... poltan koko talon! Ei niin pohjakivistö saa jäädä! Kaikki. Ja tapan kaikki! Hirtän. Säkki ... ja tämä maailma... Kahdeksankymmentä kiloa... Moksi. Minä poltan. Ja itselleni ... puukko kurkkuun!"

Kahdeskymmenesensimmäinen luku

Niin menee kauhea tuokio mummon ja Juutaksen kesken. Sitten lähtee Juutas pihalle.

Mummo istuu tuvan permannolla ja tirkistelee ulos. Hän näkee Juutaksen liikuskelevan pihalla ja istahtavan alaveräjän aidalle. Mummo ajattelee:

-- Hurja se on tuo mies. Tappaa se oli...

Ihan oli mummon lyödä lankulla litiskaksi. Mummo muistaa ajan joku talvi takaperin, jolloin Juutas tuli samoin tupaan. Yömyöhällä. Oli ollut illan vetämässä heiniä kartanolle lammen ladolta. Oli tullut sellainen heinän vedon puuska, että viipyi yöhön asti. Mutta mäen alla ratkesivat hevoselta rahkeet. Silloin Juutas tuli tupaan... Karjui pimeässä niin, että kaikki saivat vapista makuutiloillaan lattialla ... niinkuin nyt mummo. Kukaan ei uskaltanut sille hisahtaa.

Mitäs se Juutas sanoi tässä Moksista? Ei suinkaan nyt kissa liene pissinyt sen tupakkahakkuriin? Sillä tavoin se yhden kerran teki. Juutas pani vinterskoita piippuunsa, ja jopas tunsi tupakoissa kissan maun. Ja kissan otti kiinni, sen entisen kissan, ja seinään löi, tappoi. Vanhan kissan, joka oli tuotu tänne kestikievarin mökiltä ja oli karannut sinne takaisin monta kertaa, vaikka se tuotiin Putkinotkoon aina uudestaan pussi päässä, peninkulmien takaa. Osasi, Jumalan luoma. Ja Juutas piti muka siitäkin kissasta ... mutta tappoipas.

Mitä se Juutas siellä pihalla? Äsken se portailla punoitti vihansa jälkeen ja raapi korvallistaan. Ja lennätti siitä sen matikkansa karjakujalle, hännästä tempasi. Ja kurkisteli navetalle. Meni rantaveräjälle. Nosti siinä toisen jalkansakin aidan rakoon. Siellä se Juutas nyt istua notkottaa.

Uskaltaisikohan mummo edes liikahtaa? Sellainen se on Juutas ... voisi vaikka tappaa.

Mummo ... ihan oli litiskoittaa koivuisen laudan alle kuin rotan loukkuun.

Niin, mummon huonot silmät ovat oikeassa: Juutas istuu alaveräjällä. Hän istuu siinä melkoisen kauan. Ensin vielä katkeroituneena koko mökille, joka pitäisi tupruttaa savuna ilmaan. Niin sitä ei olisi...

Sitten tulee Käkriäinen sydämeltään väsyneeksi. Ja vähitellen yhä enemmän haikeaksi...

Haikeaksi siitä, ettei mökkiä olisi... Jos hän sen polttaisi.

Toistakymmentä vuotta on Putkinotko ollut hänen asuntopaikkanaan.

Ei olisi pitänyt olla niin vihastunut ... tuolle tummaiselle mökille... Ei sitä polttaa.

Surulliseksi tulee koko Käkriäisen mieli.

Mutta: eteenpäin sen on elävän katsottava.

Jos ei täällä mökillä tulekaan mistään mitään ... niin pitäisi ostaa itselleen toinen paikka! Rahoilla ... kun saisi. Ja rahaa tulisi viinoilla, joita hän ... kun hän tässä...! Kun hän rupeaakin asiaa pohtimaan, ja polttamaan.

Silloin hän ostaa asumuksen tuolta suuren järven takaa, kylistä, joista hän on syntyisinkin. Siellä on hyvä... Mutta ostaa ihan syrjästä ... ei ole naapureitakaan niin monta kuin täällä. Ainoastaan sopivan matkan päässä, että pääsee helposti juttusille. Mutta ei ihan ikkunan alla paskimassa.

Tuolta hän sen valitsee, vaaroilta, joilta talot näkyvät ... peninkulman takaa, niin ihmeellinen on nyt ilma. Ukkosen huurua se lienee. Sellaista kuin savua ... mutta ilmassa erottaa kuitenkin kaikki talot etäältä. Ja se huuru se tekee tyynen veden sellaiseksi, että olisi mieli heittäytyä siihen uimaan ... taikka nukkumaan, niin pehmoista se on, valkoinen ja sininen vesi. Ulapalla käy tuskin hienoja väreitä. Ja nuo saaret siellä ikäänkuin uivat. Kelluvat ... niinkuin vesilinnut. Ja kuvastuvat veteen kuin mitkäkin untuvat. Tervahöyryjä kulkea jumpsuttaa. Tämähän vasta raukaisee ... sellaisen jälkeen. Ja hiottaa niin.

Jospa sitten, kun tässä rupeaa, ostaa talon vaikka Matti Muikkuselta. Monet suojat Vaskilahdessa... Olisi siellä tilaa pentujen mekastaa. Ja piirongit tytöille. Ja itselleen kiikkastuoli ... siinä komentaisi pentuja... Isännöisi kuin Sahan hovilla.

Niin haaveilee Käkriäinen.

Mutta viimein: täytyisi sitä Käkriäisen lähteä tästä töihin. Se jauhosäkki ... on noudettava pois metsästä. Ja kukas tämän talon hoitaa, jos hän ei sitä vähän ajattele? Heinänteko ... pitää mennä tästä metsään, tuonne, mistä poikien, pentujen ja koiran äänet kuuluvat. Pitää panna pojat ja tytöt työhön. Karvat pitäisi repiä pentujen päästä ... kun sinne menivät...

Ensin täytyy vain pistäytyä katsomassa, kuka se toi läävän välikköön sen lehmänsä.

Käkriäinen aikoo mennä veräjältä läävään. Mutta sitten hän arvelee, että tuo kananraatokin sopisi paiskata pihalta sinne läävän luo kujalle. Veräjän lähelle hän sen jo tappaessaan paiskasi. Hän ottaa nyt vielä pihalta sen kuolleen ja tiplikkaisen kanan ja heittää kujalle. Sitten hän menee tosiaan läävän kujaan.

Välikössä puuhailee Leja lehmäntuojan kanssa. Eipä Käkriäinen sano mitään Lejalle, että hän se on sen kanan tappanut: taas puhuisivat siitä. Ja kun Rosina suuttuisi, sanoisi hän Juutasta kanantappajaksi, Rosinakin. Niinkuin ennen takavuosina kissantappajaksi. Kauan siinä menee, ennenkuin sellaiset unohtuvat, joutavat. Eivät ihmiset unohda.

Tuttupa onkin eukko, joka toi lehmäänsä astutettavaksi. Suutari Sinikanteleen eukko se on. Ja kovin hän kehuu Käkriäisen nuorta härkää, Poikaa. Silloin alkaa Käkriäinenkin sitä kehuskella, ja pyytää Sinikanteleen eukkoa odottamaan, kunnes Poika haetaan metsästä; onhan niitä pentuja sitä hakemaan. Käkriäinen sanoo nyt itse pistäytyvänsä hakemaan pentuja metsästä, niin että ne hakevat Pojan.

Ja hetken kuluttua alkaakin Juutas mennä metsään, kavuta ylös kujaa pitkin. Mäen taakse hän katoaa, ontuu lammelle päin, kellertävän rukiin ja välkkyvän ohran välitse.

Mutta kun hän joutuu, niityllä kierrettyään ja viidakon puhkaistuaan, lammen toiselle rannalle ja näkee siellä poikiensa penkoneen ison kiven viereen syvän kuopan, ja Hurjan hännän vilahtelevan kuopasta, joten kettu lienee yhäti siellä, niin hän unohtaakin repiä tukan pentujensa päästä, ja unohtaa muunkin. Vieläpä Juutas kuulee, ettei kaivettu olekaan kettu, vaan metsäsika, sillä Ananias on nähnyt sen harmahtavan ja välkkävän turkin, ja Malakias sen kiiluvat silmät. Silloin innostuu Juutaskin sitä kaivelemaan. Pojat ovat tukkineet kaikki muut reiät paitsi etummaisen kivillä ja mullalla. Sammal on raastettu kiven järkäleeltä pois, niin on sen ympärillä touhuttu. Ja nyt istuu kivellä Ester ihmettelevin ja pikku Repekka palavin silmin. Ja tuossa pälyilee Moksikin kuoppaan, jossa Hurja ryntäilee edestakaisin: koira ei uskaltaisi mennä reikään kiven alle. Se vikisee, rähisee, ravistelee multaisia karvojaan. Se sulloo puoli ruumistaan louhen koloon, tulee takaisin ja voivottelee epätoivoisesti. Siellä se on vielä, se metsäsika. Ananias sanoo, että jos vääntäisi koko hirveän ison möhkäleen paikaltaan, niin se mäyrä löytyisi. Ananiaksella on pyssy, ja Malakiaksella kirves, Topin äsken hakema.

Jo liittää itse Käkriäinenkin joukosta kaikkein lujimmat voimansa mäyrän kaivamiseen; ja ennen muuta antaa hän älykkäät ohjeensa, kuinka kankia ja vipuja on käytettävä, niin että lohkareen on noustava mäyränpesän päältä. Ja kas: kun hän on saanut valituksi itselleen kangen, hakatuksi miehen mukaisen koivun, tyvestä korttelia paksun, sillä eihän tyhjä mitään toimita, ja lyhennellyt sen ja käskenyt lasten väistyä kissoineen kiveltä, ja sijoittanut kankensa kiven alle, tutkittuaan joka puolelta kiven luonnetta, neuvoo hän, miten poikien on työnnettävä omat puikkonsa syvemmälle silloin kun hän itse nostaa. Ja sitten on isompien poikien pidettävä kiveä koholla, kunnes itse Juutas saa kalunsa yhä vain juuremmalle, ja Topin on mäiskättävä kiviä lohkareen alle, ettei se pääse enää entiseen kuoppaansa. Mutta Sanukan on hallittava Hurjaa menemästä kankien tielle, hallittava siihen asti, kunnes hänen käsketään laskea koira irti. Ananiaksella täytyy olla haulikko valmiina vieressä.

Ja kun sitten Käkriäinen oikein vääntää, toisten miehisten avulla, niin nouseekin mäyränpesän katoksi arveltu järkäle, ja Topi huudahtaa:

"No nyt siitä tulikin toinen peli, kun itse Juutas Käkriäinen ... per-rkele!"

Ja vieläkin suuremmiksi näyttää lastensa kiittelystä innostunut Juutas Käkriäinen voimansa. Myöskin siksi, ettei mäyrää vieläkään löytynyt, vaikka kivi on jo pystyssä. Kiven alimmainen kulma kätkee kuitenkin yhä syvemmälle maahan menevää mäyränreikää. Juutas Käkriäinen käskee nyt kaikkia lapsiaan syrjemmälle. Sitten hän nojautuu kiveen, tavoittaa sitä syliinsä, ja ponnistaa koko hartialihaksillaan.

Jo sai hän kiinni järkäleen parista rososta.

Hän pullistaa: silmäkulmat painuvat ryppyyn, silmät puristuvat umpeen. Käkriäisen nikamat naksahtelevat. Mutta horjuu kivikin.

Hän ähkäisee, painaa kiveä päälläänkin, niskasuonet punertuvat. Ainoastaan osa järkälettä mahtuu syliin. Mutta Käkriäinen kun lyö sen rosoihin paksut sormensa -- ja, taivahinen, jo nousee valtava kivi koholle ja siirtyy kuopasta ylös pengermälle. Paljastaa kuopan pohjan. Kivi on nostettu, jättiläisvoimilla, syliin mahtumaton.

Käkriäinen ojennaiksen, huohottaa vähän, katselee sitten ympärilleen iloisesti välkähtävin silmin ja hiukan ivallinen hymy kaarevilla huulillaan. Ja hän lausahtaa lapsilleen:

"Siinähän se nyt on, potatti. Mitäs tuo tuollainen ... miehen käsissä..."

"Per-rkele! Juutas kun..." ihailee isäänsä sorakielinen Topi.

Pieni, musta Sanelma huudahtaa:

"Hihihii ... nyt lasken Hurjan irti!"

"Ja mie latken kittan!" sanoo paljasvatsainen Repekka.

Mutta mitäpä niistä laskemaan: mäyrää ei nytkään näy. Hurja kaivelee yhä syvemmälle menevään koloon, vinkuu ja ulisee.

Tartutaanpa silloin uudestaan kankiin ja kaivellaan pois paikaltaan uusia kiviä. Hiki virtaa, paidat ja takkien selkämykset ovat märät.

Viimein tulee mäyrän kolosta loppu, tyhjä ja pyöreä kuopan pohja. Eihän sitä metsäsikaa ollutkaan. Minne lienee päässyt. Hurja nousee kuopasta, joka on kuin viemärioja, ja asettuu sen lähistölle loikomaan, kieli pitkällä ja samein silmin. Kaikki Käkriäiset ovat vielä kuopassa. Tutkivat ojansa reunoja. Yhtäkkiä nostavat he sieltä päätänsä. Ester näet sanoo, että Leja huutaa tuvalta, mitä huutanee. Yhä se huutaa. Ja Sanelma sanoo, että metsästä se haastaa: lieneekö siellä taas vieraita koiria ajamassa lampaita? Topi kapuaa kuopan reunalle kuuntelemaan. Valkeassa tukassa, joka näkyy Topin reuhkahatun alta, on sammaleita ja havuneulasia. Ananias on avopäin, hän on heittänyt Muttisen koppahatun pois. Topi vahvistaa:

"R-rääkyy se Leja, mitä r-rääkynee!"

Toisetkin kuuntelevat ylentäen päitään kuopasta kuin olisivat itse mitäkin mäyriä. Heillä on hiestä kosteilla naamoilla ja nenän päällä ruohonkorsia, havuneulasia ja pölyä. Juutas Käkriäisellä, joka on työntänyt kiviä niskavoimillaan, on takin hartioissa paljon multaa. He kuuntelevat hetken vaiti, kunnes Sanelma rinkaisee:

"Leja rääkyy, että vierasta karjaa on meidän maalla! Menee ruispeltoon...!"

"Meidän peltoonko?" örähtää Malakias.

"Niin meidänkö maalla?" mörähtää Juutas Käkriäinen.

Ja nyt kuuleekin koko joukko kellojen kalinaa ja räminää lammen eteläisestä päästä, metsästä niityn takaa.

"Missä se kirves on?" ärjäisee yhtäkkiä Malakias. Ja hän punoittaa muustakin kuin helteestä. Puree hammasta ja kömpii ylös kuopasta. Hän sanoo:

"Minä katkaisen jok'ainoalta niskat."

Malakias etsii kirvestä, muiden noustessa maan tasalle, pikku Sanelma nopeasti kuin orava, Ananias notkeasti kuin varsa, ja Juutas Käkriäinen hitaasti kuin karhu.

Topi alkaa jo juosta pitkin louhikkoa, sinne päin, mistä kellojen kalina kuuluu. Sanelma usuttaa Hurjaa, joka ensin vinkuu ja alkaa sitten haukkuen juosta. Sillä tavalla kiiruhtavat pian kaikki ylämäkeen ja sitten mäeltä taas alas. Ensimmäisenä valkea ja haukkuva Hurja, sitten Topi ja Sanelma, sitten Ananias pyssy selässä, ja sitten Juutas Käkriäinen, joka ontuessaan mörisee:

"Jokos ne sinne taas! Ne aiturit... Lihaksi ne lyödä pitäisi..."

Ja viimeisinä Ester ja pikku Repekka, joka huutaa Esterille takaa, ettei häntä saa jättää, ja kiukustuu ja kiljuu.

Mutta kaikkein viimeisenä tulee kuitenkin kissa, silloin tällöin kannon yli ponnahdellen. Malakias on jäänyt mäyränpesälle, hakemaan kirvestä kivien, kankien ja sammalien alta.

Nyt katkeaa jono, sillä Ester seisahtuu Repekan vuoksi, ja isä käskee Sanelmaa viemään pieniä tyttöjä kotiin. Sanelma ei tottele. Ester jää paljasmahaisen Repekan taluttajaksi.

Juutas Käkriäinen jatkaa lönkytystään. Hänen päähänsä pälkähtää, että ne vieraat lehmät voivat olla Vaskilahden, ja Sahan hovinkin. Ovat saattaneet päästä niistä aukoista, jotka hän repi hovilta tullessaan, Ananiaksen, perästä lönkyttäen hän hokee nyt:

"Veräjöitä vähäisen alentelin tuolla... Valmiiksi ... kun tästä on lähdettävä vetämään jauhosäkkiä sieltä ... metsästä, Sohvilla. En viitsinyt kantaa etemmäksi, muuten vain koettelin selkääni. Ja nyt, rymät, eivätkös ole siitä tulleet, kompurat. Meidän peltoja komuamaan..."

Käkriäinen tuntee sisässään nousevan vihaakin vieraita lehmiä kohtaan. Ja vielä enemmän niiden omistajia, naapureita kohtaan.

Hän örähtelee:

"Lapset, te... Pikommi niille pitää antaa sellainen ... että menevät lentämällä..."

He tulevat pienelle aholle, kaikki muut paitsi Ester ja Repekka ja Malakias. Joutuvat niityn ja pellon yhteisen aidan viereen.

Ja siellä on Käkriäisellä syytä kiivastua taas. Sillä siellä näkee hän keskellä vierasta lehmäkarjaa, jonka etummaisia Topi ja Sanelma ajelevat pois ruispellosta, näkee paikallaan mullistelevien Muikkusen lehmien keskellä oman, kiharapäisen härkänsä astumassa vierasta lehmää. Putkinotkonkin lehmät ovat sekaantuneet vieraaseen karjaan, ja lampaatkin ovat siellä. Komea Poika seurustelee Muikkusen Matin akan punaisen- ja valkeankirjavan maitolehmän kanssa. Ja Juutas Käkriäinen muistaa kaiken lisäksi, että hänelläkin on juuri astutettava talossa. Käkriäinen huudahtaa:

"Mitä ... häh. Muikkusen Heluna! Ajakaa pois, ajakaa hemmetissä."

Topi ajaa. Heluna ei ole millänsäkään. Käkriäinen ryntää päin sitä, hän ärjähtää niin, että rytöinen notkelma, jossa lehmät seisovat, kaikuu järvenlahteen saakka. Hurja juoksee sinne tänne, pelkää lehmiä, tunkeutuu Ananiaksen jalkojen väliin. Usutettuna se ryntää, näykkäisee Helunan jalkaa ja taas perääntyy. Toiset vieraat lehmät selkiävät pöllästyksestään ja rupeavat pakenemaan. Mutta mennessään ne vielä seisahtuvat ja kokoutuvat nyt sen paikan ympärille, missä Hurja on. Muljottavin silmin ne kulkevat sitä kohti ja laskevat sarvensa puskuun. Juutas Käkriäinen hosuu niitä väärällä petäjänoksalla, ja karjahtelee Helunalle ja kiskoo sitä sarvista. Poika ei ole millänsäkään. Topi katselee isänsä kiskomista. Pikku Sanelma hihkuu ja hyppelee. Heluna ei tottele.

Silloin aikoo Juutas Käkriäinen iskeä nyrkillään Helunaa poskelle, mutta samassa Ananiaksen pyssy pamahtaa Muikkusen akan lehmän korvanjuuressa, pamahtaa ilmaan: Ananias vain lystikseen laukaisee. Käkriäisen korvat tillittävät. Härkä pelästyy ja lähtee kömpimään selkä köykyssä rytöjen poikki ylämäkeen päin, kun taas kaikki muu karja laukkaa yhtenä rymynä alas lepikkoon, niin että Topi ja Sanelma tuskin saavat erotetuksi siitä omat lehmänsä pois. Ja pahin kiusa heillä on pelästyneistä lampaista. Siinä on juoksua. Sitten kuuluu metsästä kaukaa ainoastaan Sanelman kimakka kirkuminen ja Topin suun pörinä, kun hän matkii paarmoja, säikyttääkseen sillä lehmistä ilkeällä pörinällä vierasta karjaa Putkinotkon mailta. Pikommia saavat vieraat lehmät, sen erottaa kellojen hurjasta rompotuksesta: vaskiset ja rautaiset kellot soivat tahdikkaasti kuin juoksijaoriiden aisakellot.

Juutas Käkriäinen pyyhkii hikeään. Ananias seisoo naurahdellen hänen vieressään. Silloin ilmestyy Malakiaskin siihen, kirves ja Ananiaksen hylkäämä koppahattu kädessä. Hän kysyy:

"Missä ne kantturat ovat?"

Malakiaksen perästä tulevat vielä kauempana itkevä Repekka ja lauhkea, sinisilmäinen Ester.

Malakias jatkaa:

"Annettiinko niiden lähteä?"

"Mitä? Annettiinko?" kysyy Juutas Käkriäinen.

"Lihaksi ne olisi pitänyt panna... Niinkuin isä sanoi", vastaa pohjaltaan rehellinen Malakias, joka on melkein vieläkin äkäisempi kaikesta Käkriäisten omasta kuin Juutas Käkriäinen. Malakias jatkaa:

"Olisi sitten ollut syömistä".

Ja kun Malakias kuulee, että Poika oli astunut Helunaa, suuttuu hän yhä enemmän ja aikoo juosta vieraiden lehmien perästäkin. Mutta niiden kellot soivat jo kaukana.

"Kunhan pölöttää!" vastaa Juutas Käkriäinen Malakiakselle ja kieltää häntä menemästä. Sitten, hetken päästä, hän kehottaa esikoistaan ajamaan kotiin härkää, koska sillä on kotosalla töitä. Ja Ananiasta pyytää hän noutamaan hevosta ja rekeä, joilla se jauhosäkki kuljetetaan Vaskilahden metsästä.

Ananias lähtee, ja viimein lähtee Malakiaskin Pojan perästä.

Käkriäinen jää notkoon odottelemaan Ananiasta.

Malakias kulkee verkalleen koivikossa mutkittelevaa tietä, ruskean ja sarvettoman Pojan takana. Tullessaan sille kallioiden rinteelle, josta kuja-aita alkaa ja tie muuttuu aivan kapeaksi, toruu hän härkää:

"Mitäs sinä, Poika, vahinkoa tekemään! Kaksi markkaa vahinkoa, vissiinkin, Muikkusen Kustavan tähden. Sillä rahalla ostetaan jo paljon leipää... Vahinkoa se on, työtähän sen pitää Pojankin taloon jyllätä..."