Part 16

"Niin, niitä on täällä maalla miehiä, joilla mahtaa olla sellainen näkemyksen lahja! Onhan se varsin mahdollista. Mutta ... kuinkas minun kurkkujeni siellä kaupungissa käy? Kypsynevätkö ne? Tuleekohan nyt vielä poutaa ... kun alkukesä oli niin sateista?"

"Minkä?" kysyy Käkriäinen. "Kurkkujenko?"

Hänen tekisi mielensä olla vastaamatta, sillä hän ei siedä niitä kurkkuja, samoja peijakkaita, joita hän oli juuri tänä aamuna sanonut piruiksi ja kertonut paiskelleensa seinään. Svea jatkoi:

"Niin, kurkkuja ... meidän vain, herrasväen, syömisiä. Mutta tepä ... tepä olette mainio mies! Te, joka tiedätte kaikki, ettekö voisi nyt sanoa, onko loppukesä kauniita vai rumia ilmoja?"

"No, paremminkin rumia ... elokuu ... pitäisi olla", vastasi Käkriäinen.

"Hyi, hyi!" huudahti Svea. "Kuinka te viitsitte ... sellaisia pahoja meille! Mutta mistä Käkriäinen on sen huomannut?"

Svea katseli oikein koreasti Käkriäiseen, joka tuumi:

"Hm ... no ... suoraan sanoen... Mutta ... arvaakohan moni tuotakaan, kuinka hevosen saa terveeksi, jos se on kipeä sarvenista?"

"Hevosen?" kysyi Svea.

"Saa sen! Ei siinä ole suurikaan temppu", sanoi Juutas. "Ei sen enempää kuin että syöttää sille kauranpäistäreitä. Siinä tämä nyt on koko asia. Mutta eivät ne kaikki..."

"Niin yksinkertaista!" huudahti Svea. "Mutta ... ne pahat ilmat! Ettehän te niitä tahallanne meille? Mistä te niitä ennustatte?"

Käkriäinen katseli suu lempeässä hymyssä Sveaan ja hymähti:

"No ... jos tuon nyt ryökkinälle sanoisi. Katsokaahan nyt ... jos otatte maan sisästä käteenne madon..."

"Madon?" huudahti Svea.

"Niin, sellaisen ... joka on noin puoli tuota peukaloani. Paksu ja lihava ... ilkanäköinen."

"Hyi! Jos se puree!" huudahti Svea.

"Tämä nyt, hehe ... vaikka suuhunsa pistäisi. Ei niissä madoissa myrkkyä... Käärmeissä pelkästään. Niin ... mutta jos se toukka nyt on valkea, tulee pouta. Mutta jos musta, jo sataa, romahuttaa! Yhä sataa. Mutta nyt sillä on, tänä kesänä, keskikohta valkeaa ja muu mustanpuhuvaa, rinnan puoli, joka on alaspäin, ja per ... takapuoli... Silloin on keskikesä poutaa. Mutta syksyyn mennessä sateista."

Siten tarinoi Käkriäinen keittiössä varsin kauan. Svea vastaili Juutakselle, ja hänen isänsä kuunteli. Tarinoi sodastakin, joka raivosi myöskin silloin jossain ja jonka Käkriäinen sanoi loppuvan pian: niin oli hän äkäinen sellaiselle tappelulle, koska Maunon sanomalehti väitti kaikenlaisten aineidenkin kallistuneen sen vuoksi. Mutta pian sen sodan piti hänen arvelunsa mukaan lutkahtaa loppuun: paremminkin ehkä niinkuin tulevana vuonna. Taikka heinäkuussa tähän aikaan. Mutta sittenpä se vasta toinen peli alkaisikin! Sillä kun nämä kansat keskenään riitelevät, niin toiset hyppäävät riiteleville niskaan, ketkä lienevät ... reikkalaiset ja ruotsalaiset. Entäs sitten kiinalaiset! Niitäkin on enemmän kuin Ruotsinmaa ja Ryssän puoli.

Ja koska Käkriäiselle, joka oli nähnyt sekä kiinalaisen että neekerin kuvan Ananiakselle ja Saaralle lainatusta kansakoulun kirjasta, kiinalainen ja neekeri olivat jääneet mieleen samana käsitteenä, niin ennusti hän nyt kauppaneuvokselle ja Svealle, että neekerit ne vasta tulevat. Ja sitten ... eikö tulle maailman loppu.

Könölin myönteli:

"Niin, niin, kyllähän se tällä matoisella maanpallolla ... on kaikki mahdollista."

"Millä?" sävähti Käkriäisen mielessä. "Maanpallolla?"

Niinhän ne Ananiaksellekin olivat puhuneet koulussa. Että maailma on pallo.

Mutta se juttu on lorua.

Ei hän nyt kuitenkaan ruvennut siitä kiistelemään ... tällaisessa seurassa. Ja samassa juoksikin ulkoa emäntäneiti ja huusi, että nyt tuli tohtori lehmille. Neiti meni hälisten keittiön läpi sisään. Könölin ja Svea kiiruhtivat myöskin sisähuoneisiin, joista alkoikin kuulua iloista tervehtelyä ja juttelua.

Juutas Käkriäinen ihmetteli yhtäkkiä itsekseen:

"Eläintohtoriko?"

Ja niin uskomattomalta se tuntui hänestä, että hän tahtoi heti paikalla saada tästä asiasta selvän. Olihan häntä pyydetty lehmiä parantamaan. Ja kuinka se tohtori olisi ehättänyt kaupungista tänne niin pian?

Hän pujahti välikamariin ja meni sieltä saliinkin. Ja siellä se vieras oli, puheli jo herrasväen kanssa parannettavista lehmistä.

Tämä löi Käkriäisen sydämelle pahan suuttumuksen. Hän meni heti saliin ja istahti sille tuolille, jossa hän nytkin istuu.

Hänen päässään oli jo vilahdellut, että hän juottaisi niille lehmille ensikäteen väkevää kahvia ja hieroisi niiden sarvenia. Kahviin pistäisi hän sitten joukkoon viinaa, Maunolta tänään saapuvaa, lähettäisi rengin noutamaan Putkinotkosta Rosinalta sitä ... rohtoa. Ja korpinrasvaa sopisi koettaa.

Ehkä saisi hän olla täällä lehmiä hoitamassa muutaman päivän. Eikä hän silloin joutaisi kotiinkaan heinäntekoon.

Eläinlääkäri katseli Käkriäiseen, ja vilkaisi sitten kauppaneuvokseen. Ja nauroi. Hänelle, Juutakselle, se varmaan irvisteli. Kauppaneuvoskin hymähti.

Kun sitten kauppaneuvos meni tohtorin kanssa valtaovesta ulos, katsomaan halmeesta tuotuja lehmiä, jäi Käkriäinen siihen istumaan, Svean seuraan. Siitä ei hän nyt jätkähdäkään. Eikä vastaa Svean kysymyksiin. Hän ei todella niitä oikein kuulekaan. Hän on tunkenut sikarin loppupätkän suupieleensä ... saadakseen väkevän mällisätkän. Hatun hän on jo välikamarissa, hyökätessään saliin, työntänyt takaisin päähänsä.

Siinä hän nyt märehtii mälliään, ja sylkäisee silloin tällöin tuonne sylkykuppiin päin. Ja ajattelee, ettei hän kärsi tuota herrastohtoria. Sian näköinen se tohtori on. Kärsä kuin sialla, ja silmätkin ovat kuin minkä sian.

Haisevansakin Käkriäinen siinä hiukan huomaa. Mutta saakoon nyt sitä nuuskaa nokkaansa ... tuo herrasryökkinäkin.

Kahdeskymmenes luku

Svea on kaunis ja hän on hyvä. Hänen päänsä aavistaa paljon kummempiakin asioita maailmassa kuin mikä mahtaa olla syynä tähän Käkriäisen jöröyteen. Uskoohan Svea olevansa hiukan kaukonäkijä, niin herkkätunteinen hän on... Nyt käy hänen kovin sääliksi tuota ihmistä, josta hän pitääkin, jopa alkaa häntä melkein ihailla. Kas, siinähän on oikea alkuihminen: moinen väkevä, köykkyinen selkä, koukistuneet käsivarret, ja matalahkon otsan varjossa hirveän itsepäiset, mutta lapselliset silmät.

Svean tekisi mieli silitellä Käkriäisen päätä, tällaisen ikäänkuin karjasta erotetun ja vihoittelevan härän päätä, lohdutellakseen ja lepytelläkseen Käkriäistä. Silitellä lempeällä kädellään ja pörrötelläkin hänen pitkää otsatukkaansa.

Mutta Svea vähän pelkääkin häntä... Ja Käkriäisen läheisyydessä olisi tällä hetkellä sitäpaitsi niinkuin kettujen, joista lähtee eläintarhassa kesällä väkevä luonnon tuoksu. Svean on täytynyt salaa avata välikamarin ikkuna, jossa hän on käynyt pari kertaa katsomassa, eikö hänen isänsä tule jo takaisin karjakartanolta. Ja myöskin salin ikkunat on sitten ollut pakko avata, että veto puhaltaisi läpi salin.

Nyt lähtee Svea jälleen välikamariin ja vilkaisee pihalle. Sielläpä näkeekin hän isänsä tulevan. Ja Könölinin jäljestä kiiruhtaa emäntäneiti.

Svea rientää keittiön portaille isäänsä vastaan ja sanoo hänelle hiljaa, että tuota parkaa, joka istuu yhä salissa, pitäisi kai jotenkin hyvittää, koska hän lienee pahoillaan siitä, ettei häntä otettukaan parantamaan lehmiä: luultavasti oli Käkriäinen saanut sen käsityksen, että hänet otettaisiin. Emännöitsijä on myöskin joutunut paikalle. Hänkin alkaa siunailla, melkein kovalla äänellä, että lepyttää sitä täytyy, vaikka se onkin mennyt salin tuolille, oh, oh, sellaisella nutulla ja housuilla: emännöitsijä oli katsellut niitä takaa, ja Käkriäisen takapuolissa oli ollut jäkälöitä ja jos jotakin rapaa. Mutta kuka tietää, mitä pahaa se saattaisi tehdä lehmillekin... Se voi puukottaa ... taioilla ja jos jonkinlaisilla! Emännöitsijä se vasta oikein pelkää tuonnäköistä miestä.

Kauppaneuvos naurahtaa hänelle, ja sanoo sitten Svealle:

"Noh ... joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy."

"Eipä aivan syyttä", väittää Svea hiljaa. "Mehän hänet käskimme puheillemme. Ja melkeinpä huviksemme, kuin narrin, hyi!"

Kauppaneuvos taputtaa tytärtään olalle ja lupaa jutella Putkinotkon miehen kanssa.

Salin ovella hän seisahtuu kynnykselle:

"Kah ... niin, täällähän sitä vielä ollaan! Se on hyvä, se... Istukaa, istukaa..."

Käkriäinen ei liikahda muuta kuin vaihtaakseen jalkaansa toisen päälle ja kääntääkseen kasvonsa Konsta Könösestä muualle. Kauppaneuvos katselee häntä, kävellen salissa hiljaa edestakaisin ja silloin tällöin pysähtyen. Käkriäinen ajattelee, että katsokoon nyt vain: hän itse istuu eikä ole koko Konstasta välittävinään.

Sitten menee kauppaneuvos Käkriäisen luokse, kumartuu hänen puoleensa, ravistaa häntä ystävällisesti hiukan hartioista ja osoittaa paidan nurkkaa, joka pilkistelee pitkulaisena Juutaksen kaatioista. Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo:

"Mikäs jäniksenkorva se tuo on? Tahtoi minuakin vähän naurattaa ... se huvitti tohtoria. Mutta mitäs siitä, mitäs siitä!"

Käkriäinen katselee haarojaan. Ja eikös olekin ... se paita piru. Ja siitä hänelle huomautetaan...

Hän katsahtaa Konsta Könöliniin. Kauppaneuvos hymyilee ystävällisin ja kirkkain silmin.

Tämän tähden eläintohtori siis oli nauranut!

Käkriäinen nolostuu. Pitikin unohtua nuo napit auki!

Voi perhana!

Tällainen häpeä oli tullut hänelle... Lankeemus taas ylpeyden perästä.

Nolopa tässä nyt on Käkriäisen olla. Hän mutisee, hokee:

"Kah ... he ... eikös unohtunutkin ... kykyllä metsässä, haha..."

"No, mitäpä siitä, mitäpä siitä! Muuten vain puhuin", sanoo kauppaneuvos. "Mutta arvelin ... että oliko Käkriäisellä muuten jotain asiaa ... taloon?"

He, Käkriäinen oli tässä harmistumisessa ihan unohtanut sen jauhopuuhansa. Nyt vastaa hän hiljaisesti, melkeinpä nöyränä:

"Mitäpäs sitä ... meikäläisellä... Mutta olisihan sitä ... entistä... Jauhoja arvelin kävellä tuolta myllyltänne pyytämään. Mutta kun kuulin, että komesrootti on kotona..."

"Jaha", sanoo kauppaneuvos. "Jauhoja... Saahan niitä..."

"Niin, mutta", alkaa Käkriäinen, tarkoituksella päästä puhumaan, että hän tahtoisi niitä jauhoja velaksi. Ja siksi hän kysyy johdannoksi, että missähän ne ovat niissä hinnoissa nykyään?

"No, siitä ennätetään", vastaa kauppaneuvos, joka aavistaa Käkriäisen epäröivästä äänestä, ettei hän voisi jauhoja heti maksaa. Ja onhan Käkriäinen velaksi saanut häneltä ennenkin. Ja lotjatöillä se on velkansa maksanut. Se on ollut varsin edullistakin Konstalle. Kauppaneuvos hymähtelee, heilauttaen torjuvasti kättään:

"Eihän tässä nyt ketetä nahkaa ... naapureilta. Ja mitäs mennä myllylle ... onhan se jyväaitta täälläkin ... kun kerran kotiin satuttiin. Paljonko pitää? Mennään aittaan."

Putkinotkon Käkriäinen ilostuu jälleen. Pian tallustelee hän kauppaneuvoksen perässä välikamariin ja keittiöön, pistäytyen ovista puolittain kylki edellä, niinkuin hänellä, leveähartiaisella, yleensä on tapana liikkua vieraissa paikoissa, muulloin paitsi vihastuneella tai pöyhkeällä päällä ollessaan, jolloin rohkeus tuo hänelle taidon tunkeutua ahtaastakin reiästä suoraan. Ja keittiössä uskaltaa hän sitten ilmaista kauppaneuvokselle, joka ottaa suurta avainta toisten joukosta naulasta, ettei hänellä nyt olisi niitä rahojakaan: hän maksaisi sitten vasta ... jos hän olisi komesrootista siihen kelvollinen.

Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo, ettei hänellä nyt ole oikein aikaa periä maksua. Ja kävellessään pihan ylitse suuren aitan luokse hokee hän:

"Antaahan olla, kyllä ennätämme, antaa olla..."

Nyt aukaisee Konsta Könölin aittansa oven. Sisältä näkyy kolme seinällistä lattiasta kattoon asti täynnä pönäköitä jauhosäkkejä. Ruissäkit, isommat ja pienemmät, ovat kumpaisetkin omassa rivissään. Vehnäjauhojakin on. Mutta pieniä puudan säkkejä ei tällaisessa aitassa olekaan.

Kauppaneuvos sanoo:

"Siinä sitä nyt on ... rukiista. Montako Käkriäinen ottaa?"

"Montako?" toistaa Käkriäinen. Ja ajattelee, että hyvä mies tämä on ... nyt tämä Konsta ... sittenkin. Mutta maksaahan ne täytyy kerran ... tällaiset asiat. Tämä naapuri se kyllä muistaa: Konstan pää ei olekaan tavallinen huttupää. Muistaa se vaadittaa työhön. Ja Käkriäisen tarvinnee ehkä vastakin lainata täältä jauhoja... Se paitakin näkyi housuista...

"Niin montako muka", toistaa Juutas. "Menisihän niitä ... onhan niitä suita meillä syömässä. Mutta ... milläpäs heitä kuljettaakaan?"

"Eikös ole mukana hevosta ja rekeä?" kysyy Konsta Könölin.

"Ei ole", vastaa Käkriäinen ja raapaisee korvallistaan.

"Tai purilaita? Tai venettä?" kysyy kauppaneuvos vielä.

Ei ole. Juutakselta oli unohtunut ... koko vene. Mutta kuinka hän sitten nyt vie säkin Putkinotkoon? Sinnehän on virstojen matka. Sitä tiedustelee kauppaneuvos Juutakselta.

Käkriäinen tuumii hetken. Kauppaneuvos sanoo, että sakit ovat raskaita kantaa. Juutas kuulee sen, ja yhtäkkiä hän kehaisee:

"Niin raskaitako! Tuollainen nyt menee vaikka kainalossa!"

"Niin seitsemättäkymmentä kiloako!" huudahtaa kauppaneuvos.

Käkriäinen kertoo ja kehuu:

"Niin ... ihmekös tuo on... Ovat ne menneet ennenkin! Siellä entisellä paikalla ... laivarannasta kestikievarin mökille... Siellä ... olen minä toki kantanut kahdeksankymmenenkin kilon pussin kymmenisen kilometriä! Selässäni. Olen minä. Ei se nyt ... meikäläisellä paljon..."

"Kahdeksankymmenen kilon pussin!" ihmettelee kauppaneuvos.

"Nii-ni!" kehuu Juutas Käkriäinen.

Kauppaneuvos katselee Käkriäisen hartioita, tavattoman leveitä ja hiukan kumaraisia. Ne ovat kuin jättiläiskilpikonnan kuori, sellaisen, jonka Konsta näki aikoinaan Pietarissa. Mutta mihin vertaisi noita kämmeniä, joita Käkriäinen hänelle nyt näyttää? Ne ovat kuin jääkarhun käpälät. Entäpä Juutaksen isot ja latuskaiset jalkaterät?

Kauppaneuvos hymyilee ja pudistaa vielä epäilevästi harmahtavaa niskatukkaansa.

Käkriäinen kehuu ja kertoo, kuinka hän ennen niin isoja säkkejä kantoi.

Yhtäkkiä sanoo kauppaneuvos, ja hänen silmissään välkähtää veitikka:

"No, tuossa on nyt kahdeksankymmenen kilon pussi! Pistä pussi selkääsi ... jos jaksat. Minä menen tuonne heinäpellolle... Jos kannat sen maahan laskematta pellon toiselle puolelle, niin saat ... puolella hintaa."

Juutas Käkriäinen huudahtaa:

"Sinnekö? Ja puolella hintaa? Ahaa, nyt ne markat menivät! Pitääkö se sana?"

"Pitää", vastaa kauppaneuvos. "Ja se sana seisoo...?"

"Kuin halstuoppi pöydällä!" vahvistaa Konsta Könölin.

Käkriäinen kysyy:

"Joko panen pussin niskaani?"

"Pane, pane!" yllyttää kauppaneuvos.

Käkriäinen kapuaa hyllyportaille ja vääntää jauhosäkkipinon päältä selkäänsä kahdeksankymmenen kilon säkin. Sovittaa melkein neljä tuumaa leveät kouransa säkin kaulaan, siteen taakse. Ja röhkäisee kauppaneuvokselle:

"Joko lähdetään?"

"Jo... Menehän edeltä, minä pistän aitan lukkoon."

Svea seisoo keittiön portailla, ihmettelee ja näkee Käkriäisen lähtevän. Hän hyvästelee Käkriäistä, joka ei kumminkaan häntä kuule, niin innoissaan hän on. Sitten tulee hän ottamaan avaimen isältään, joka ojentaa sitä hänelle, pyytäen samalla Sveaa juoksemaan sisältä paperossilaatikon.

Juutas Käkriäinen lähtee kantamaan. Laskeutuu aitan portailta. Helpollahan tämä ... kun jalat asettuvat paikoilleen. Hetkessä ne tottuvat. Hän hellittää toisen kouransakin, ja säkki pysyy hyvästi. Ei tarvitse kovin kumarassakaan olla... Kyllähän mies tämän ... tällaisen...

Sitten kuulee Käkriäinen komesrootin ja kepsuttavan perästään, hiljalleen ja huohottaen, Sentähden heiluttelee ja huiskuttaa Juutas irtonaista kättään, näyttääkseen, että näin hän... Eikä säkki hänen leveässä selässään silti kovin rytkähtele paikaltaan. Jopa pistää Käkriäinen pieneksi juoksuksikin, renkien tuvan edustalla. Sitten alkaa hän kuitenkin kävellä tasaisesti, haarat levällään, pitkin lehtokujaa, josta mennään pellon toiselle puolelle, heinämiesten luokse. Kävelee, kävelee, ja hiekka rapsahtelee hänen toisen jalkansa alla sen lapikkaan epätasaisista ponnahduksista.

Päivä paistaa. Käkriäisen selkää alkaa hiottaa. Mutta ... kastuuhan sitä tällaisella ilmalla, vaikkei olisi mitään painoakaan kantaa... Tämä neljännes kilin metriä vain ... tuolla näkyy jo heinäväki vilahtelevan.

Komesrootti kysyy hänen selkänsä takaa, ihanko pussi on kevyt. Käkriäinen vastaa:

"No, mitäs... Eihän paski mitä paina..."

Hiemasen hän jouduttaa jalkojaan ja kiskaisee säkkiä ylemmäksi. He menevät nyt heinäpellon poikki.

Kuluu jonkin aikaa. Sitten pysähtyy kauppaneuvos ensimmäisten haasiaintekijäin luokse. Käkriäinen huomaa sen korvakuulolta takaansa ja käännäiksen katsomaan. Hän ajattelee, että meinasikohan komesrootti näitä heinämiehiä vai etempänä olevia? Mutta sehän sanoi, että oli kannettava säkki pellon toiselle puolelle, eikähän tässä nyt sanaa syömään ... tällaisessa leikissä. Eikä tuo tosiaan vielä väsytäkään. Säkkiään yhdellä kädellä selässään pidellen seisoo Putkinotkon mies ääressä ja odottaa komesrootin joutumista. Kauppaneuvos ohjailee akkoja: kuinka heinänrippeet on haravoitava pois tästä ja pois tuolta, ja pois täältäkin haasian vierestä. Hän sanoo, ettei haasianvälejä saa latoa liian tiuhaan, niinkuin on ladottu vähän tästä, ja vähän tästäkin ja vähän tuolta, muuten heinät ummehtuvat. Käkriäinen aikoo ruveta pitämään säkistä kaksin käsin. Mutta silloin on hän huomaavinaan komesrootin silmissä veitikkamaisen vilahduksen, ja yhdellä kädellä täytyy silloin säkin pysyä.

Nyt lähtee kauppaneuvos taas kepsuttamaan edelleen, sanoen Käkriäiselle:

"No, jokos mennään...?"

Kauppaneuvos kulkee edeltä. Hiljaa. Mutta salaa hänen selkänsä takana kantaa Juutas säkkiä vähän kaksin käsin.

Sitten pysähdytään niittäjien luona. Juutas ei laske pussiaan maahan. Ei hän nyt tosin niin paljoa siitä, että saa säkin puolella hintaa, vaan voitto se häntä viehättää: komesrootin luulo, ettei hän muka kantaisi!

Mutta mikäs se pellon toinen puoli oikeastaan on? Komesrootti kiertelee tarjoilemassa miehille paperosseja. Käkriäisen on täytynyt väkisinkin kumartua hiukan koukumpaan, ja vaihtaa kättäkin ja antaa säkin levähtää selkänsä päällä, kuin pöydällä ikään. Sitten hän taas ojentautuu pystympään.

Mutta hautoopa tuo helle muitakin kuin Juutasta. Tuossa pyörii hiki suurina karpaloina yhden mökinpojan päälaella, joka on äsken keritty paljaaksi ja hohtaa päivänpaisteessa tulipunaisena. Se poika on niittänyt paljain päin: hupsuja on monenlaisia. Käkriäisen tänne hoville tullessa oli heinäväki pilkannut kai hänen hattuaan. Käkriäisen tekisi mieli nyt sanoa tuolle pojalle, että pitäisipä hänkin pääkuorensa ympärillä karvahattua, niin ei kallo hikoilisi tuolla tavalla. Ei se hikoilisi senkään vertaa kuin paljaana. Siksipä Käkriäinen sitä reuhkaa heinäkuussa pitääkin: se estää kuuman pääsemästä päähän. Jos pitää muustakin syystä: muuten vain.

Mutta säkki! Ei, no, sitä hän ei pane maahan. Niin huono hän ei ole ... kaikki katsovat häntä!

Eikä pane varsinkaan, koska kauppaneuvos tulee nyt ihan kuin uhmalla hänen luokseen ja kysyy, eikö Käkriäinen pane tupakkaa! Käkriäinen pitelee silloin säkkiä kaksin käsin. Kauppaneuvos tarjoaa paperossia.

"Menneehän tuo", vastaa Juutas hiukan ärtyneesti ja ottaa tupakan oikean kätensä pienellä sormella ja peukalolla, sillä hänen etusormellaan ottaa on paperossi liian pieni: kuin mikäkin olkipilli miehen savukkeeksi. Mökkiläiset kerääntyvät ympärille. Ja näyttävät irvistelevän salaisesti ikeniään, sen huomaa Käkriäinen kulmiensa alta, imiessään tulta paperossiinsa komesrootin tikusta. Mutta irvistelkööt, perhanat. Huonoja ovat... Jopa yksi heistä kysyy, eikö se paina, tuo kuorma. Ja joskin toinen sanoo, kun on kuullut Konsta Könöseltä, että Käkriäinen aikoo viedä säkin kantamalla kotiinsa, että tuo Juutas se on koko karhu, niin arvelee kuitenkin kolmas:

"Kotiinsa asti se ei sitä jaksa kantaa!"

Ja muudan vielä sanoo: "Siinä se on koko synnin kuorma!"

Mitähän se tarkoitti? Sitäkö, että Käkriäinen kärkkyy jauhoja muka ilmaiseksi? Tai sitten se pistelee niistä viina-asioista...

Silloin tahtoo Käkriäinen näyttää heille, minkälainen hän oikeastaan on. Siinä onkin toinen luokka, kun hän iskee säkkiin roppanansa... Hän ei hellitä. Hän sanoo:

"Mitäs näitä ... lepuuttamaan. Kainalossahan tällaisia kuljetetaan."

Hiki kiiltää lammikkona hänen otsallaan ja alkaa solua poskille ja silmien kuoppaisiin syvennyksiin. Ja polvet hiukan tutisevat.

Kauppaneuvos katselee häntä ja hymyilee. Juttelee miesten kanssa heinäntulosta. Viimein sanoo hän, että nythän se Käkriäinen on voittanut: niin on kantanut säkin kuin tyhjän. Puoleen hintaan se putoaa ainakin. Tulkoon Käkriäinen tilittämään hänelle itselleen ... sitten, milloin haluaa.

Käkriäinen on hyvilläänkin. Mutta silti hän ei hellitä. Komesrootin myönnytys sallisi hänen jo laskea säkin vähäksi aikaa tuohon niitetylle nurmelle tai hyvästellä ja jatkaa matkaansa kotiin. Mutta sellaista hän ei tee. Hän seisoo säkki selässä siinä vielä, näyttääkseen.

Sitten hän kuitenkin ajattelee, että ehkä nuo miehet ja akatkin, joita myöskin on tullut luokse kärkkymään, huomaavat hänen toisen polvensakin hiukan tutisevan. Niinpä on hänen aika hyvästellä ja lähteä menemään. Maahan säkkiä laskematta hän antaa kauppaneuvokselle kättä. Ja sitten lausuu hän hyvästit heinäväelle:

"Hehe..."

Hitaasti rupeaa hän tallustamaan heinäpellon aitaa kohti.

Mutta aidankaan luona, noustessaan aidan yli, ei hän hellitä säkkiä, vaan kapuaa säkki hartioilla rutisevasta ja hirveästi huojuvasta aidasta. Sillä takaa ovat kai heinämiehet kuulleet tämän perhanan aidan narahtelun, kun hän koetti asettaa säkkiä sen varaan, eikä hän nyt anna heille sitä ilon makeutta, että he voisivat vetäistä helpotuksen hengähdyksen nähdessään hänen väsymisensä. Ei, aidan yli täytyy jauhojen mennä selässä.

Ja ne menevät ... aidan toiselle puolelle, kätkevään lehtoon asti.

Viimeinkin.

Siinä sopisi hänen nyt levähtää. Mutta kuinkas käy! Siellä mutaisella karjapolulla yhtyy Käkriäiseen Sahan hovin piikatyttö. Tulee takaa, juoksee. Kysyy, eikö Käkriäinen ole nähnyt niitä sikoja ... samoja, joita Juutas oli katsellut tänne tullessaan. Piika on pantu niitä etsimään, ihmisten aitoihin ryntäämästä, kuljettamaan arestiin. Etteivät ne tapata vielä muitakin lehmiä.

Nyt ajattelee Käkriäinen, että se tyttö saattaisi kertoa hovilla kuinka Käkriäinen oli istunut väsyksissä aidan takana. Pitää kantaa säkkiä lepäämättä vielä jonkin matkaa. Mutta perästä kulkevalle tytölle ei hän puhukaan muuta kuin pari sanaa, tiuskahtamalla:

"Tuonne päinhän ne menossa ... sianraamit...!"

Juutas kävelee edeltä, piika perästä. Juutas kävelee ja hänen silmäkuopissaan lainehtii hiki. Eikä hän oikein näe polkuakaan. Sillä kellertävä vesi hämmentää silmät ja pistelee niitä. Leppien lehdet ja hämähäkinverkotkin söhivät silmiin. Sellainen helle, että linnutkin ovat hiljaa. Mutta korvissa soittaa. Olisipa tullut edes karvareuhka päähän: se pysyisi paikoillaan paremmin kuin tällainen akkojen hattu, joka laskeutuu naamalle aina kun kallistaa selkäänsä säkkeineen.

Viimein alkaa Käkriäisestä tuntua kuin hänen sarvenensa rupeaisivat painumaan läjään. Ja kipeän jalan pohjetta pakottaa. Ja selkäruotahan tässä vääntyy luokiksi kuin tuomi painimessa. Eikä voi enää muuttaa käsiä: ne tarvitaan molemmat. Mutta hovin piika ei vain erkane hänestä eikä mene metsään! Kulkisi sikojensa perästä, lankunpätkien, eikä hänen! Ei tässä niin hellitetä! Ei vaikka helvetti repeäisi! Paita likoaa ja liimautuu nahkaan ... on kuin samaa marraskettä joka paikasta...

Käkriäinen sylkäisee suustaan paperossin märän tyngän, jossa ei ole tupakkaa.

Niin menee kymmenen minuuttia.

Viimeinkin erkanee tyttö hänestä, katoaa metsään oikealle. Viimeinkin ... irtautuu mukana kälkättämästä, riippumasta kuin mikä kakare karvan nenässä. Mutta Juutas kantaa säkkiä yhä edelleen, tällä kertaa kiukusta tyttöä kohtaan, joskin myös vauhdin voimasta. Hän tahtoo kantaa vielä tuon metsäniityn toiselle puolelle. Siinä aidalla hän sitten levähtää. Mutta nyt ei ennen sitä aitaa ... ei vaikka keuhkot pellolle pullistuisivat! Hän kiroilee kyllä tällaista ... alkaa kiroilla yhä enemmän...

Tällaista orjuutta. Hän mutisee: