Part 14

"Ja jestileipiä ja läskiäkin saisi sinun Perttasi pöydälleen, kun tasan näet pantaisiin saaliot! Ja karttelemaan nyt tässä ... eivät nuo ole herrat ennenkään mitään mahtaneet ... edes Juutakselle."

"Minullekos sitten!" äännähtää Mauno, joka tuntuu olevan valmis hommiin. "Vai minulle. Voi Jeesuksen ... hahaa, minä en uhkaile, niinkuin Juutas, vaan minä losautan."

Sen tietää Rosina hyvin veljestään, linnat ja kaikki kärsineestä.

Sitten naurahtaa Mauno:

"Haha, jokos se Juutas nyt olisi pehmeämpi? Olenhan minäkin, sen tiedät, sitä hänelle esittänyt. Mutta annahan olla: nyt käynkin siihen kiinni oikein tervarukkasilla, eikä silloin auta hänen muu kuin kiinni pysyminen. Se vitkastelee. Ja se vitkastelisi koko ikänsä..."

"... ja kuusi päivää!" lopettaa Rosina iloisena.

Niin he juttelevat.

Siinä sanoo Mauno, että hänellä olisi jo tiedossa pataan soveltuvat tarpeetkin: se yksi tämän kylän kavereista, niistä, jotka puuhailevat täällä sitä, pelkää vallesmannia. Sanelma oli kaupungissa torilla käydessään sattunut kuulemaan ihmisten kertovan, että tällä miehellä olisi polttopaikka tupansa sillan alla. Ja niinhän sillä olikin. Savu ja höyry menevät ulos korsteenista. Mutta nyt se mies vähän arastelee ja myisi sen polttimonsa.

Rosina innostuu, että onpas viisailla konstinsa. Sellainen syntyisi vaikka minkä tuvan sillan alle. No ... Putkinotkossa nyt ovat lapset... joskaan ne nyt eivät...! Mutta onhan siellä korpea! Ja pata on! Iso kotapata, se, jonka Mauno tietää. Ja kuinkas se olisi: Juutas lähti juuri tänään hankkimaan jauhoja Kenkkuinniemen sahalta. Kuumiltaan se on taottava rauta! On häärättävä niinkuin palava taula hännän alla! Eikö voisi keittää niistä jauhoista? Maltaita ... puodista. Ja hiivaa. Ja onhan Mauno ollut keitossa mukana, ja Juutas kehuu osaavansa. Ja se osaakin vaikka mitä, jos se tahtoo ja pääsee liikkeelle. Ja rahalla saa aina uutta jauhoa, leiväksikin. Vaikka rypisi aina turpa jauhoissa ... ja ruumis jauhon vallassa. Tulkoon Mauno väkineen heti Putkinotkoon.

"Varikkoa kurnimaan! Varikkoa! Varikkoa!" huutaa Maunon Pertta tuvasta.

Mauno ja Rosina menevätkin.

Kahvia juotaessa ilmoittaa Rosina Käkriäinen sitten vilkkaasti supatellen kälylleen tuon kamarissa tehdyn päätöksen. Mutta Pertta huutaa, lyöden puukon päällä tahtia kämmeneensä, syödessään voilla runsaasti siveltyä mustaa leipää ja juodessaan kahvia päälle, huutaa silmät niin levällään, että valkuaiset paistavat:

"Ja me mennään! Kenkkuinniemeen! Jo tänä päivänä, tänä päivänä. Laivalla. Niinkuin ammuttuina. Ja se keitetään. Mitä isket silmääsi, Rosinukka? Isket! Isket! Ei sieltä tule muita kuin Sanelma. Kantaa sinulle konttia sisään. Pitää sen sellaisen tytön jo tietää ... pitää! Mutta siihen saa luottaa. Se ei kerro. Muuten selkään... Veneeseen hatut ja torvelot, Mauno. Säkkiin. Ja lotka laivan perään ... ja hennon minä itsekin siinä veneessä istua. Pois minä lähden täältä. Mutta saunassa minä en rupea asumaan. Saarukka kertoi: siellä lahot sillat nauravat Juutas Käkriäiselle. En rupea. Olisin kuin keltiäispesässä. Ihan kuin kusiaispesässä. Se on totta, totta. Jo on tullut huonoksi tuo Rosinukkani, kun ei mene aittoihin. Minä olen maannut niissä ennenkin. Ja hyvä onkin, hyvä ... ukko haarojen välissä. Ja Juutas keittämään, mörökki... Ja sinä sellaiselle menit, Rosina... Pannaan keittämään. Pannaan! Pannaan! Vaikka hän rautoihin joutuisi, niistä isoista käsistään, roppanoista, isommista kuin koko mies. Mitä se tuollainen on? Sihautat niinkuin koiranpentu, Sanukka! Holauta. Holauta! Holauta!"

Maunon Pertta kehoittaa holauttamaan tytärtään Sanelmaa, joka on tuonut Maunon hiljaisesta neuvosta Rosina Käkriäisen tuohikontista yhden puteleista ja kaatanut siitä vihertävän tilkkasen ensin Rosinalle. Rosina taipuu hymyillen ja ikäänkuin kainostellen maistamaan huultensa kärjillä tätä juomaa, joka vähän haiseekin. Mauno kulauttaa välinpitämättömästi mukulaiseen kurkkuunsa norrin, Sanelman kaataman hänelle samoin Pertallekin. Nauratellen lisää nyt Sanelma äidilleen ja ottaa itselleenkin kupin pohjalle.

Sitten jutellaan kaikenlaista. Ja yhtäkkiä alkaa Pertta Kinnunen laulaa, etupäässä levottoman luonteensa ilosta, tietäessään, että hän pääsee taas vaihtamaan olinpaikkaa, mutta myöskin näyttääkseen hyvää ja kovaa ääntään Rosinalle, joka ihailee häntä. Ääntään, jonka pitää olla kuin parhaan papin. Auringon paistaessa kolmiruutuisesta ikkunasta ja sinisen taivaan säteillessä laulaa Pertta Kinnunen, jonka päätä haiseva roju huimaa, laulaa säkeiden loput kimakasti venyttämällä ja aloittaen aina uuden säkeen kiekaisemalla, niin kovasti, niin että koko Mesopotamian kylä kaikuu:

"Suloi-seessa Suomessamme oisko maata armaampaa kuin on kaunis Karjalamme..."

Kahdeksastoista luku

Aurinko paistaa Putkinotkossa. Mummo, ruskea ja kumaraselkäinen, kulkee Putkinotkon mökkiä kohti. Hän tulee marjametsästä.

On kesä, vanhoille etenkin hyvä. Aurinko korkeimmillaan, taivaan suurella ja tummalla ulapalla. Se hautoo nukuttavasti väsyneen mummon päätä, kun hän kaahnustaa metsäpolulla, ylös ja alas mäkiä. Katselee huonoilla silmillään siristellen eteensä, ettei eksyisi karjapolulla, ettei kompastuisi kiviinkin. Koko hänen kyyryinen yläruumiinsa vapisee. Vasemmalla kädellään painaa hän litteää rintaansa vasten tuohista, jossa on mansikoita, joukossa mustikoitakin, puolukanlehtiä ja havunkorsia.

Mutta oikealla kädellään koettaa hän pidellä melkoiseksi kyssäksi paisuneilla hartioillaan risutaakkaa, kuormavitsan sisään pujotettua. Tuolla viidakossa mummo katkaisi ja väänsi koivunoksasta sen vitsan. Polttopuita hän kantaa, kahvinkeittoa varten. Sillä kai hän nyt varsinkin kahvia saa, kun Leja on yksinään emäntänä kotona. Kahvi se helpottaa hänen luuvaloisia jalkojaankin, laihoja kuin talituikku, polvista ja kantaluista muhkuisia. Mutta mitäpä siitä kivusta! Tai muustakaan maailmassa. Mummo on vanha, lähes seitsemänkymmenen ikäinen... Maailmasta päästäkseen hän elää.

Hän kömpii mökin kukkulaa kohti siltä suunnalta, jossa lampi ja niitty ovat, musta ja syvä lampi, ja niitty täynnä kerkeän kesän kukkia.

Mummo, jolla on päässä valkea huivi hunnun tapaan, muinaissuomalaisen hunnun, niin että otsan yläosa on peitossa, mutta korvat asioita kuuntelevat ja ikäänkuin näkevät korvat, sokeutuvien silmien sijaiset, hän laulaa tullessaan jotakin vanhaa virttä, Taavetin psalmin sanoihin sepitettyä, kääntäen päätänsä tuon tuostakin sivuilleen, joten hunnun laskos hartioilla heilahtelee. Laulaa säkeen nyt, toisen tuokion päästä. Laulaa niinkuin ajatusten uupunut kulku, kaahnustaminen ja sydämen alakuloisuus sallivat. Kimakalla ja sortuneella äänellä, kuitenkin vielä joskus heleäksi kirkastuvalla. Sen äänen arvaisi olleen aikoinaan sangen kauniin, niinkuin on muuten hänen tyttärelläänkin, milloin Rosina laulaa: iltaisin lapsilleen, pienimmille, levähtäessään joskus ennen makuulle rupeamista, päivän touhuista väsynyt äiti. Ja sama ääni kuin Rosinalla on eräillä Rosinan lapsillakin, mummon perintö. Se on pienellä Sanukalla, kun hän rupeaa veisaamaan mummolta tai Pertta Kinnuselta kuulemiaan virsiä, tai matkii toisten lasten kanssa aitan vinnillä kirkossa istuvaa seurakuntaa. Ja Lejalla sekä Jopilla. Mutta varsinkin pikku Repukalla, Sirkkuna visertelevällä. Hänellä se on lauluääni ehkä parempi kuin Lejallakin, arvelee mummo, Rosina Kypenäisen äiti. Parempi on ääni, joskin Leja on oikea lapsi, vaikka onkin sen toisen mummon näköinen, tuon Juutaksen äiti-vainajan. Muut lapset, laulamattomat heistä, ovat äänensäkin puolesta Juutas Käkriäiseen. Niin, Malakiashan se röhisee ja örisee kuin mikä mörkö, vaikka se muuten olisi hyvä. Ananias ei laula, vaikka kuulo on selvä; sen vähemmin Saara. Ja Topi laulaa niinkuin Malakias, jolla ei ole sen kummempia lauluja kuin:

"Karvat ja kassit, korvat ja kossit!"

Sellaisia ne ovat Malakiaksen virret.

Näin vilahtaa mummon päässä. Hän on seisahtunut pienelle ja harmaalle aholle, sillä siellä hän oli näkevinään mansikoita. Hän kumartuu nyt niitä poimimaan. Ja ryömii sitten pitkin maatakin, nähdäkseen ja saadakseen mansikat oikein lehtien alta. Hän kerää sekä kypsiä että raakiloita. Ja löytäessään mansikoita, muutamia oikein meheviä ja hyvältä lemuavia, melkeinpä jo liian kypsiä, mutta sen imelämpiä, ikäänkuin Herran antimia, ihmettelee hän vielä, kuinka ihminen saattaa laulaa sillä tavoin kuin laulaa tuo Pertta Kinnunen, muka hänen miniänsä, ... niin, niin, vihkimätön ja toisen vihitty akka. Sellaista on Pertan hoilaus, riuhtominen, jota Rosinakin ihastelee. Mutta ei Rosina itsekään laula sillä tavalla. Ja toisenlaista on mummonkin laulu, kun hän sitten jälleen alkaa Luojalleen laulaa, unohtaen melkeinpä kaiken muun kuin laulunsa, kulkiessaan taas hiljalleen eteenpäin, uudet mansikat tuohisessa kauniina katteena. Syvästi harras, heleä, tyyni ja luottamuksessaan voimakas on mummon laulu, vaikka ääni on jo vapiseva ja heikko. Se laulu muistuttaa Rosinan haikealta vivahtavaa ja tyytyväistä laulelua hänen tuudittaessaan pientä Luukasta tai Repekkaa. Mummon ja Rosinan laulussa on kummallisia omia sävelmiä, niiden nuotissa vilahtelee tuon tuostakin yllättäviä äänentapailuja: omituisen jyrkkiä siirtymisiä mollista duuriin ja duurista molliin. Puoliääniä tarkempaa äänien jakoa, jota soittimien täydet äänet eivät ole pilanneet; vapauksia, jotka eivät johdu korvan heikkoudesta, vaan herkkyydestä. Alkuihmisten yksinkertaista, kaikki tunteensa vivahteet soinnuttavaa, epämääräistä laulua, ikäänkuin laulurastaan puhelua.

Nyt lähenee mummo risukimppu selässä sitä mäkeä, jolle mökki on rakennettu. Hän nousee naavettuneen pellonaidan vartta, väljämetsän pienten petäjien sivuitse, lehmien polkemaa ja kuumaa uraa. Tuolta oikealta kuultaa mummon silmään lammen perukka, tummahtavasta hämärästä. Kauempaa kiiltää lahti, jota ylempänä sen lammen pinta on. Kuinka se kiilto häikäisee silmiä, säkenöi koreasti auringon poutaista valoa, ja kuinka lahti kihisee ja kiehuu auringonkiloa. Sieltä päin on mummo tullut, kiertoteitä. Mutta ei ollut jaksanut aivan Muttisen huvilalle asti, vaikka siellä, rauhoitetulla alalla, olisi aitauksen sisässä ollut marjoja enemmänkin kuin muualla, koska elukat eivät sinne pääse sotkemaan.

Aurinko paistaa, kiertää yhä, yhä oikeaan käteen, taivaisilla teillään. Niin on hiljaista. Ja Jumalan kesä kaunis. Ei melua mökiltäkään, joka kohoaa jyhkeänä töyrynsä takaa, kohti taivasta, jolla ei näy olevan hattaroita. Lasten ääniä ja putkien soittelua erottaa tosin mummon korva, mutta etäältä. Eivät ne taida kuulua niityltäkään. Ja koiran haukuntaa ... mitä se Hurja haukkunee?

Helle on, herttainen, kesä kultainen. Hyvä vaivaisille jäsenille. Heinäpouta. Missä kujan varrella on multaa vähemmän, voimatonta keltamultaa, siellä pyrkii matala ruohokin kulottumaan: keltaiselta paistaa tuossa rinteen kylki. Mutta eivätkös kiilu siellä pääskysenhatut, kuin mitkä häikäisevät silmät? Vai mitäs punaista siellä on' Mummo menee ja katselee. Pääskysenhattuja ne ovat, kun hän niitä läheltä tarkkaa.

Ja helle kypsyttää ruista... Jos vain ennättäisivät sitä ajoissa korjaamaan! Ja toukojakin jouduttaa. Kosteutta on vielä alkukesän sateista maassa.

Mummo kulkee lämpöistä kujaa edelleen. Hän ajattelee pääskysenhattuja.

Nämä pääskysenhatut, niitä ne olivat ... ne ovat niiden aikojen tuttuja, kauan menneiden, jotka muistoillaan värisyttävät hänen mieltänsä lauluun. Tällaisina päivinä tulevat mieleen entiset päivänpaisteet. Ne tulevat niinkuin lammen pinnalle nousee, kun se lämpiää, syvältä pohjaporeita. Muistoja ovat ne poreet, mutta hyvin epämääräisiä. Ja vaikka niissä muistoissa on koviakin, ohdakkeita elämän koko pitkältä polulta, eivät ne enää sydäntä pistä, eivät kalva tai kaiva. Sillä mummo on vanha ja väsynyt: ne asiat ovat sydämestä palansa jo kalunneet ... ja sydän on jälleen kalutut paikkansa peittänyt niinkuin vanha puu rosoisella kuorellaan suojelee ytimensä.

Eiväthän sen kuoren läpi tunnu kovin edes nykyisetkään pistokset, joita kyllä on. Eivät ... varsinkaan tällaisilla hetkillä, jolloin Isäisen aurinko paistaa niin koreasti mummolle.

Keltaisilta alkoivat äsken pääskysenhatutkin vilistä hänen silmissään, kun hän katseli niitä vähän kauemmin. Ja sitten poimi hän niitä, kopeloimalla ... lapsille aikoo hän viedä niitä, Repekalle ja pienelle Luukkaalle.

Niin hän hamuilee kedon kukkia kuin marjojakin, puolisokeana. Eivät, eivät erota silmät sen paremmin! Tuoni tuo lähestynee... Siihen kutistunee tämä maallinen elämä, joka taakse jääneenä kuitenkin onnellisena hohtaa kaikkine pahoineenkin. Mutta ei sekään kuoleman tulo tunnu pahalta. Väsyttää. Jumalan päivä paistaa ... tuolta sinisen takaa: taivaasta, jossa on valkeus aina paistavainen.

Kovaakin on maailmassa ollut. Ja pahaa on ihminen itse tehnyt... Pojankin hän oli tehnyt ennen vihkimistä ... sen Maunon. Eikä hän sitä ole salannutkaan ihmisiltä. Eipä enää kymmeniin vuosiin. Niin se asia on mennyt.

Ensin kertoi siitä helpottaakseen mieltään. Ja sitten on huvikseen kertonut, kun on sattunut sellaisista asioista kenen kanssa puhe. Kertonut, että hänelläkin se on yksinäinen poika. Kun sulhanen silloin, ensimmäinen, jätti hänet. Miksi ei olisi jättänyt? Koska oli osansa saanut, ja toinen oli nuori ja parhaillaan oleva tyttö ja oli laskenut aittaansa. Mitä ne ihmiset sellaisesta ihmettelevät? Ei sureta se mummoa enempää kuin ilahduttaakaan jokin muu ... sekään, että toinen mies oli sen pahan sitten korjannut. Oli vihittänyt vaimokseen, ottanut taloonsa emännäksi, sillä ei hän suostunut enää vihkimättä peliin. Mutta eipä siitä vaimona olemisesta enää sitten, niiden asiain puolesta: ne asiat olivat jo sydämessä muuttuneet. Syntinen hän on. Syntinen on ihminen. Jumala anteeksi antakoon. Mutta onpa Luoja ottanut ne ajatkin pois, iloiset ajat. Ei se kummaa, että hän sitten tahtoi myöskin narrata. Ja narrasi sitä miestään, nuorena vaimona. Mummo on kertonut, vieraammillekin, sellaiselle kuin herra Muttiselle, että hän silloin ennen oikein sokerilla voiteli huulensa, kun meni tavoittamaan poikia niitylle ja hevoshakaan. Niitylle ... kesäiselle niinkuin nyt. Ei se tunnu mummosta kummalta, että hän oli narrannut. Hän näkee ainoastaan epämääräisiä kuvia niistä iloisista hetkistä, jolloin sokeroituja huulia oli kilvan tavoiteltu. Sitten, sitten ... hohoi ... uuvuttaa. Mies oli kuollut. Eipä Maunosta taloa hoitamaan, pieni oli Mauno ... eikä siitä olisi siihen ollut, vaikka hän olisi ollut isokin, hohhoi. Ja pieni oli talo, myymällä se meni. Sitten ... kuinkas sitten? Loisina olivat eläneet. Rivakka oli mummo silloin: niinkuin nyt Rosina. Koreita kesiä ja hiljaisia talvia. Ei koske sydämeen enää, että Maunon, joka kasvoi yhtäkkiä mieheksi, piti tärveltyä. Linnaan se joutui ... tappelusta. Poliisia löi. Ovat ne lyöneet muutkin. Ja senkin kertoo mummo kenelle tahansa, jos siihen puhe sattuu... Ei, ei ole Maunolla edes mökin-pahaista, mihin omaa äitiään kutsua. Ja sen eukko, miniän-rutkale! Ei tee Maunolle lapsiakaan ... muille on tyhjäksi itsensä tehnyt.

Siksi onkin mummo koettanut kiintyä sitä hartaammin Rosinan lapsiin, ja kiintynyt muutenkin pienimpiin niistä. Ja niidenkin tähden hän on pyrkinyt oleksimaan täällä, vaikkei se Rosina hänestä. Vaivaksi hän on, vanha ja huono, nuoremmille. Mutta siitähän se ikä loppuu, ja on hyvääkin ollut. Nyt ei jaksa mummo tuudittaa kauan kerrallaan Luukastakaan. Siksi jää täällä leivättä. Kukas se ilmaiseksi? Rosinalla on huolensa. Mutta tarvitsisi se vanhakin. Ja kerran on Rosina ajanut äitinsä oikein korennolla talosta, kovasydämisesti, koska mummo ei ole voinut sietää tuota Juutasta, köhniäistä, riuskan tyttärensä pilaajaa. Mutta Rosina pitää tuollaisesta Juutaksesta. Sellainen on ihminen. Sellaisiahan ovat ihmiset aina.

Mihinkäpä sudet vanhoina joutuvat?

Eivätkö toiset syöne heitä ennen niiden kuolemista?

Eikä sekään mitään, että mummon toiveet Rosinan lapsistakin ovat menneet. Malakias: ei siitä akanottoon. Sellaisen Isäinen teki hänestä: jo olisi miehen ikä, ja miehen värkit sillä on, on ollut parikin vuotta, tarkastellut sen on mummo ja nähnyt. Mutta Ananias ... isäänsä taisi sittenkin tulla ... pienenä virkeä ... nyt viruttelee selkäänsä, ja tulee päivällä kesken töitä makaamaan. Ja Saara ... hävytön se on mummolle eikä se oikeille jäljille joudu.

Mutta niinhän ne ihmiset. Menevät minne Luoja sallii. Minne Luoja sallii pirujen viedä.

Leja on vanhemmista lapsista parhain, mutta toisen anopin on näköinen, Juutaksen äidin, tänne kuolleen, pirtin lattialle. Sen on Lejalla huulet, joskin ääni on tämän mummon. "Ääni Jaakopin ääni, mutta kädet..." Ja nuoremmat kiroilevat ja telmävät ja tappelevat ... mummosta välittämättä, jumalattomat. Jopikin, pieni naskali! Isäänsä ovat... Vihapäisiä... Vävyyn kaikessa tulevat. Ei tiedä, mitä tästä perheestä oikein tulee.

Mutta ei mummo heitä enää isoina näekään.

Ainoastaan nuorimpia hän ajattelee ilolla. Repekkaa, Herran terttua. Ja varsinkin Luukasta hän vaalisi, jos jaksaisi. Sillä mummo uskoo, ja hän saa synnit anteeksi. Eikä Luukkaassa, kapaloon käärityssä, ole mitään pahaa. Ei mitään, joka toisi mieleen surua. Se on viaton kuin toivonlehvä ... näkymättömän toivon. Josta mummo iloitsee yhtä paljon kuin ajatellessaan sitä ikuista kirkastusta ja iloa, minkä uskova ihminen saa. Ihminen silloin kuin lapsi, sellainen kuin mummo nyt laulaa, kantaessaan marjojaan ja kuormaansa hiljaa mökin mäelle, ilmestyessään mustan riihen nurkalta mökin veräjän taakse. Laulaa auringonpaisteessa säkeen kerrallaan. Sirkat sirisevät helteessä. Kallioiden takana läpisevät haavat, mutta hyvin hiukan. Kaikki vaikenee jälleen ... ikäänkuin kuunnellakseen. Ja aurinkokin tuntuu hymyilevän ja siunaavan harrasta laulua, aurinko, joka säteilee keltaisena huuruavan ilman läpi. Ikäänkuin loistava aurinko iloitsisi maansa hedelmistä, joita se kasvattaa, ja tästä heilimöivää maata ylistävästä laulusta, jota mummo laulaa, ajatellen pikku Luukasta ja itseään:

"Hän on kuin istutettu puu... vesiojain tykönä... joka hetelmän ajallansa antaa..."

Niin laulaa mummo, verkalleen kävellen ja läähättäen, hartaalla, heleällä ja tyynellä äänellä, hohtavan auringon ja iankaikkisen taivaan alla.

Mummo laskee risutaakkansa veräjän yli, ja kiipeää sitten itsekin pihalle. Ihmettelee matikkaa, joka on yhä tuvan portailla, ihmettelee, ettei Moksi ole sitä tullut siitä noutamaan. Sitten menee mummo risuineen tupaan.

Ulkoisen ilman hämärtämillä silmillään tirkistelee hän siellä. Niin virkkaakin Leja hänelle jotain, karsinasta kehdon äärestä. Ja pikku Luukas on kehdossa. Leja sanoo:

"Hyvä, että ... mummo edes tuli. Muut, havukat, lensivät...!"

"Mihinkä ne menivät?" kysyy mummo.

Leja vastaa:

"Minne lienevät... Kesken heinäntekoa... Ketunpesälle ne menivät, pojat. Ja sinne veivät perästään pienimmätkin... Kukas sitä Esteriäkään kiusaamaan, yksinään, annoin hänen mennä Repekan vahtijaksi."

"Ketunko pesälle!" huudahtaa mummo hengästyneellä äänellä. "Kettuja jahtaamaan. Tällainen pouta... Se se on...!"

Mutta mummo on väsynyt, ruumiinkin vaivoista.

Sen lempeämmin katselee hän nyt, kun on pyytänyt Lejaa pistämään hänen marjansa konttoriin, ylähyllylle, etteivät Topi ja Sanukka veisi niitä, katselee pientä Luukasta, hänelle kätkyestä naurahtelevaa. Ja mummokin naurahtelee Luukkaalle ja näyttelee sille pääskysenhattuja. Mutta asettuessaan tyhjän sängyn reunalle lasta tuudittamaan esittää mummo Lejalle, että eikö sitä olisi kahvia keitettävä? Lejakin sitä tarvitsisi, yksinään reuhtonut, ja muutkin saisivat, nuo heinämiehet muka. Mummo on tuonut risuja kahvipuiksi.

Leja vastaa aikoneensakin juuri ruveta kahvinkeittoon ... ja sitten ruokahommiin.

Yhdeksästoista luku

Mutta Juutas Käkriäinen istuu komeassa salissa, Könölinin sahan kartanossa, jota sanotaan hoviksi, kuten ennenkin, herrasaikoina. Mutta herra se on Könönenkin, rikas Konsta Könönen.

Käkriäinen on istunut siinä jo puolen tuntia.

Ja sitä ennen on hän ollut hovilla parisen tuntia.

Salissa on neljä korkeaa ikkunaa ja kaksi vihertävää kaakeliuunia sekä katossa messinkisillä hevosenpäillä koristettu lamppu.

Pari ikkunoista on auki. Käkriäinen on täällä ajatellut, että jos hän kerran tekee tupaansa Putkinotkoon uudet ikkunat, niin avattavia niitä ei tehdä. Saa sitä ihminen pellollakin ilmaa, ja lämmintä varten se on tupa. Sellaiset avattavat ikkunat, jotka Muttinen oli aikoinaan Putkinotkon tupaan teettänyt, märättävät asumuksen: valuttavat talvella vettä seinille. Ja kyllä Käkriäisten nenä sietää sen rukiisen hajun, joka on umpinaisessa tuvassa.

Kun täällä hovissa pidetään ikkunoita tuolla tavalla auki, niin siksi niitä tarvitaan kaksi uuniakin, talvella.

Salissa on vielä sohvia, Pietarista tuotuja, vihreitä kuin kuihtunut sammal. Ja tuoleja sohvien välissä ja ympärillä. Ja on kukkia, joiden lehdet näyttävät olevan kuin mitäkin piirakkaita. Ja seinillä ikkunain välissä peilejä, ihmisille naamojaan kuvastella: kolme lattiasta kattoon ulottuvaa peiliä, joista yksi tuntuu rämähtäneen rikki. Ja paitsi maalattuja kuvia on valokuviakin, yksi itse Könösestä, viiksineen, jotka ovat terävät kuin naskalit: toinen niistä tököttää ylöspäin, toinen alas. Se on Konstan nuoruudenaikainen kuva, silmät narjottavat päässä kuin renkaat. Ei ole tämä nykyinen Konsta Könönen enää niin riuska ja tuikeasilmäinen. Ja pois tuo on ajanut viiksensäkin ... vanhentunut on mies.

Näin on Käkriäinen ajatellut ennen, milloin on saliin ovelta vilkaissut. Tänään ei hän ajattele tällaisia. Hän on vihainen.

Oven suussa hän istuskelee, möyhennetyllä tuolilla. Sellaisella tuolilla, jolla ruoteet tuskin tuntuvat hänen takalistoonsa. Hän tietää, että ruoteet ne ovat tuolin sisässä. Hän tuntee ne. Tuoli on kuin mustalaisen hevosen selkä. Mutta topinkipaikalla istuu kuitenkin kuin heinäpussilla hevosen selässä.

Miksi hän ei istu tuollaisessa tuolissa, jossa on kaiteet käsivarsien pitelemistä varten ja putoamista vastaan? Taikka hyvän reen pituisessa sohvassa?

Ei häntä alunpitäen ole tänne saliin istumaan kutsuttukaan, vaan hän on tullut sinne itse ja istahtanut. Ei hän ole ollut millänsäkään, luvattaisiinko hänen siihen asettua.

Takkinsa selänkin hän muisti olevan matikanlimassa, tosin kuivuneessa. Mutta ei hän siitä välittänyt. Olipahan melkein harmissaan, ettei se lima ollut vielä märkääkin.

Muutama tunti sitten oli hän vielä niin tyytyväinen ja muhoileva. Mutta nyt taas ärtyisellä päällä.

Seurana on hänellä salissa kauppaneuvos Könölinin oikein korea tytär. Mutta eipä Juutas Käkriäinen nyt tuosta tytöstäkään. Ja liiaksi kyseleväkin on Konstan tyttö, joten Käkriäinen ei tällä hetkellä viitsi hänelle enää vastata paljon mitään.

Syrjittäin karmituolilla istuu Juutas. Tuolin mätäs helähtelee silloin tällöin hänen allaan, kun hän käännähtää. Toinen Käkriäisen jalka, josta lapikkaan varsin on valunut nilkkaan kurtuille, on tuolin etupuolella, toinen tuolin sivulla. Ruumis on kääntynyt uuniin päin. Käsivarttaan hän nojaa tuolin selkämykseen, mutta tyytymätöntä ja mälliä pureksivaa leukaansa, karvaista ja kirjavaa, painaa hän kouraansa.

Juutaksella on se akkaväen hatusta muokattu hattu päässä. Äsken on hän pistänyt sen takaisin päähän, vaikka se ensin oli hänen taskussaan tuolla keittiössä istuttaessa. Se on mukava hattu siitä, että se menee taskuun, kasaan kuin sukka. Nyt on hattu syvällä toisella korvallisella. Se on keskilattialle päin käännetyllä ohimolla, niin että hatun lierien alta näkyy ainoastaan hänen toinen, hiljaa märehtivä leukansa, tippuvaa mällinestettä ja vähän nenää, mutta ei yhtään hänen silmiään.

Kyllästymisestä ja suuttumuksesta on hän puolittain ummistanut silmänsä. Ja nyt ne alkavat mennä umpeen nukuttamisestakin.

Mutta siltä puolelta päätä, jota sinertävä hattu ei peitä, kohoaa tukka korttelin pituisina töyhtöinä, kellertävinä ja punertavina kuin päivänpolttama suolaheinä. Paikoittain on pää harmaasti päistäreinenkin ... kuin metsäsian turkki.