Part 11

Laiva on kierrellyt kaupunkiin, teräväkeulainen ja vanha "Sandels". Ensin lahden ohitse, jonka taustalla on kuultanut Muttisen ruskea huvila, ja salmien lomitse, joiden rannat ovat nousseet joskus korkeina, mutta tavallisesti matalampina kallioina. Siellä täällä poukaman perukassa paistaa halkopinoja tai propseja, ulkomaille, Pietariin tai maan isoimpiin kaupunkeihin meneviä, karun seudun melkeinpä ainoa vientitavara. Sitten tuli suuri, vaaleansiniseltä hohtava järven selkä. Kaukaa ulapan rantamilta näkyi viljeltyjä vaaroja, joiden korkeimmille kohdille talot ovat kavunneet, tummat kylät tuulimyllyineen ja kaivonmiekkoineen, heinäkuisten peltojensa keskellä. Välistä on poikettu pieniin laitureihin, joihin tultaessa laiva on hiljentänyt vauhtiaan ja sen potkuri purskuttanut niin, että Jopia on oikein pelottanut laivan tärinä. Hetken päästä on "Sandels" lähtenyt jälleen ulapalle päin, ja sen kone on taas jymisyttänyt nytkyttäen kuin huono sydän. On soluttu salmista ja käännytty milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja yläkannen matkustajat, joina on enimmäkseen porvarisväkeä, kun taas välikansi on rahvasta varten, ovat nyt kahvinsa ääressä ihailleet, jos heistä joku on ollut sellainen, uuden aukean takaa paistavaa aurinkoista rantaa: siellä on hiekkainen rantaäyräs, jonka aallot ovat syöneet jyrkästi sortuvaksi, loistanut punaisen kellertävänä viiruna. Ja jonkin tukkiyhtiön metsä punaisena: soleita petäjiä pitkältä, kuin kirkon pilaristoa. Siten kierretyn Kenkkuinniemen toisella puolella oli Vaskilahden talo, entinen herraskartano, nyt Matti Muikkusen oma. Ja kauempana Könölinin saha ja myllylaitos, tiilisine savutorvineen, lautatapuliensa vieressä.

Mutta sahan lahdella, kun ajettiin taas pienen järvenselän poikki ja ihan sahan sivuitse, on liikuskellut joku pieni höyryalus, petäjänkuorista rupaisessa vedessä, hinaten proomuja. Lahden perällä seisoi ankkurissa korkeita ja vihreäreunaisia lotjia. Joku niistä on uponnut peräkajuuttaa myöten pohjaan. Ne ovat Könölinin vanhimpia ja hylättyjä halkojen ja voin kuljettajia.

Vastapäätä sahaa, lahden toisella puolella, on koivikkolehdossa sahatilan valkeaksi rapattu kartano.

Sitten on tullut vielä selkä, ei niin suuri kuin se Kenkkuinniemen toisella puolen. Ja sitten on näkynyt kaupunki. Vaaleina talopilkkuina on se ensin näkynyt tummasta metsästä, ja vanhan linnan tornit ovat punertaneet, ja kirkon terävä torni on ilmestynyt mäntyisen kummun takaa.

Aurinko paistoi niin lämpöisesti, että laivassa on ollut päivänpuolella melkein kuuma jo nyt aamullakin. Ulappa auringon kohdalta kiiltää ja siintää, ja se alkaa sinkautella muualtakin kuin auringon kohdalta kirkkaita säteitä, tulisia ja teräviä. Ja ukkosta ennustava autere lisääntyy yhä, tuulen jo melkein tyyntyessä.

Rosina Käkriäinen istuu välikannella, ruokasalongin seinävierellä, pitkällä penkillä, joka on päästä päähän täynnä maalaisia. Melkein hänen jalkojensa välissä seisoskelee Jopi, painautuneena äitiinsä niin kiinni kuin mahdollista ja katsellen odottavin ja sirrottavin silmin enimmäkseen tuonne kaupunkiin päin, jonne äiti on sanonut kohta tultavan. Mutta Rosinan vieressä istuu nyt loppumatkalla muudan hänen vanha tuttavansa, hyvin leveä ja lihava emäntä, Hiesun myllärin muori sieltä takamailta. Hänelle on Rosina, joka ei ole alkumatkalla oikein sopeutunut puheisiin muiden tuttaviensa kanssa, juuri ruvennut juttelemaan hiljaa, mutta hartaasti ja kiihkeästi, tällä viimeisellä aukealla. Rosinalla on näet täällä laivassa muitakin tuttuja, joskaan ei monia, hänellä, harvoin missään käyvällä. On täällä Vilhusen emäntä, samoin sieltä suurista takakylistä niinkuin myllärin muorikin, talokas Kalle Vilhusen nuorenlainen vaimo, kelmeä naamaltaan ja maha pystyssä, pieniä kun on saamassa. Hän oli tullut Rosinan kanssa ensin haastelemaan. Kysellyt, kuinka Putkinotkossa jaksetaan, ja minkälaiset siellä ovat maan kasvut. Ja miten karja on varttunut ... se vasikka, joka syntyi Rosinalle Vilhusen lehmästä, sillä Vilhuset antoivat tässä kolme vuotta sitten yhden lehmänsä Käkriäisille ruokolle, ja se lehmä poiki. Ja Vilhusen emäntä kyseli, miten lapset ovat varttuneet. Viimeisen kysymyksen teki hän hiukan ihmettelevä ja naurahteleva ilme ruskeissa silmissään, varmaankin siksi, että Käkriäisillä on niitä lapsia niin kovin paljon.

Ja silloin, Vilhusen emännän kanssa pakinoidessa, pälkähti Rosinan päähän eräs ajatus: se hänen kalvavan huolensa tuoma, että taas on hänellekin uusi lapsi tulossa, tuskakseen jo yhdettätoista kertaa. Ja kun hän näki Vilhusen vaimon tuossa tilassa ja tiesi, että hänellä on vasta pari lasta, vaikka hän on ollut naimisissa jo seitsemättä vuotta, niin pisti hänen päähänsä kummallisesti ajatus johdatella juttu sillä tavoin, että ehkäpä hän saisi jotain neuvoa, entisiä parempaa. Edes jostakin, hän, erillään eläjä. Köyhyyden kuiluun se vie, se lapsien paljous, ja minne vienee. Aina on Rosina tätä asiaa ajatellut viime aikoina, ei ole sen tähden saanut öilläkään unta. Ja kun Vilhusen eukko kätteli Jopia ja kyseli ikäänkuin säälivästi, montako niitä on vielä tätä nuorempia, niin alkoi Rosina, että onhan niitä... Ja Rosina huokasi tuskallisesti, ja sanoi, että parempi olisi, jos ei niitä tulisi. Ja sitten hän naurahti ja lisäsi leikillisesti: "Niitä pahalaisia... Mutta ... eivät ne herrasväet sillä tavalla! Mitkä vehkeet heillä lienevätkään!"

Enempää ei Rosina kuitenkaan voinut puhua, vaikka hän on kuullutkin niistä Maunon Pertalta, tavallaan kälyltään. Hurjalta Pertalta, joka on neuvonut hänelle jos jonkinlaisia vehkeitä, ja käskenyt Rosinan ostaa niitä. Mutta ne olivat tuntuneet Rosinasta paitsi riettailta ja hullunkurisilta myöskin kalliilta, mokomiksi tavaroiksi. Siksi hän oli yhä vain koettanut entisiä, maalaisakkojen neuvoja. Mutta mitäpä apua niistä...!

Kuitenkin sai ainoastaan huolen kiihko Rosinan alkamaan puhella näistä Vilhusen emännälle. Alkuunsa se puhe jäi. Sillä mitäpäs se eukko näistä... Rosina huomasi heti, että se katseli Rosinaan kuin mikä pyöreäsilmäinen jänis. Ei ollut vielä hänellä lapsista kylliksi huolta ... ei ollut johtunut näitä ajattelemaankaan. Että Rosina sille ymmärtämättömälle puhuikin! Nuori vielä. Rosina oli nähnyt hänet pienenä tyttönä, silloin kun Rosina oli jo Käkriäisen vaimona kestikievarin mökissä.

Ja sitten se mokoma rupesi Rosinaa neuvomaankin! Sanomaan, että siinähän ne lapset vaan elävät, kun opettaa niitä työhön, jo ajoissa. Hänenkin vanhin poikansa, viisivuotias Matti, muka jo askaroi isän kanssa. Niin että pitää joskus antaa sille vitsaakin, kun se ei muuten pysyisi sisällä hevoshommiltaan senkään vertaa, että malttaisi syödä. Tämä juttu vitsanantamisesta lapsille loukkasi Rosinaa. Hänkö pieksämään pentujaan! Rosina mutisti suunsa kiinni ja katseli vaiti ja ylpein silmin toisaalle. Ja kun Vilhusen eukko sitten rupesi vielä puhumaan niistä kärrynpyöristä, jotka Käkriäiseltä olivat tilatut Vilhusille jo pari vuotta, vastineena viidenkymmenen markan velasta, niiltä ajoilta, jolloin Vilhunen ei ollut vielä talokas, vaan mökinmies, kunnes sai eukkonsa myötäjäisinä talon, niin, kun tämä varakas ihminen nyt kehtasikin vihjailla siihen velkaan, silloin ei Rosina ollut ymmärtävinään. Ja sitten pisteli Vilhusen akka Juutaksen viina-asioihinkin: että kuuluuhan se Juutas tässä kevätpuolella käyneen siellä heidänkin kylillä; tarkoittaen kai, että Juutas oli kaupannut hänen miehelleen juomia. Ei sallisi miehensä joskus maistavan tilkkaa ... niinkuin siitä talo menisi!

Silloin etsi Rosina tilaisuuden päästä pois Vilhusen akan parista. Ja hän kääntyi sellaiseen asentoon, että hänen täytyi kesken tätä puhetta joutua erään toisen tuttavansa, Matti Muikkusen eukon, pakinoille. Muikkuset ovat Käkriäisten kaikkein lähimpiä naapureita Kenkkuinniemen kannaksen puolelle. Komea oli se Muikkusen akka, Rosinan kadehtima, jopa vihaamakin! Ylpeä! Käveli edestakaisin kannella, käveli pää kekassa. Entinen köyhä piikatyttö, jonka Matti Muikkunen otti, jopa mahallisena toisista. Uskoneeko Matti tämän, vaikka oikeat naisihmiset ovat sen hänelle sanoneet, suutari Sinikanteleen eukko ja muutkin. Matti pitää Kustavaa kuin mitä rouvaa. Yhä vain tehdään uusia vaatteita. Nytkin uusi röijy päällä, varmaankin kaupungissa ompelutettu, niinkuin ennenkin. Mutta onpa Rosinalla muitakin syitä Vaskilahden emäntää vastaan. Paitsi sitä, että Saara sai passata häntä kuin mitä rouvaa, silloin kun Saara oli vähän aikaa hänellä lapsenhoitajana, on vielä paljon pahempi syy.

Viimeisinä kesinä on Muikkusen eukko näet alkanut käydä yhä tiheämmin Putkinotkossa, Muttisen luona, jos Muttinen on kesällä ollut täällä. Muka vieraisilla, miestään kuljettaen. Mutta on sillä Aina Kustavalla ollut muitakin tarkoituksia. Kerran tänäkin kesänä on Rosina tavannut Muikkusen Aina Kustavan metsässä melkein Putkinotkon lammen päässä, muka marjassa, mutta katselemassa Putkinotkon peltoja. Se sanoi ihastelevansa tätä kaunista paikkaa, hyväkin herraskainen, ja kysyi, milloin Putkinotkon herra tulee tänne. Jo entisistä Aina Kustavan jutuista tietää Rosina, että Matti Muikkunen haluaisi ostaa Muttiselta Putkinotkon mökin. Lienee akka hävittämäisillään Vaskilahden komeuksiinsa ja herkkuihin. Nyt kelpaisi heille Putkinotkon mökki ... jos Käkriäiset joutuisivat siitä pois!

Rosina kadehtii ja vihaa kyllä Aina Kustavaa, mutta Vilhusen eukonkin seurasta on päästävä. Siksi Rosina tervehtii Vaskilahden emäntää. Ja Aina Kustava suvaitseekin tulla häntä kättelemään, ja kysyy taas, että onko se herra Muttinen jo kotona. Rosina vastaa ensin, ettei ole, eikä tuota tiedä, milloin se tuleekaan. Mutta yhtäkkiä hän kääntää juttunsa toisin: sanoo, että eikös se kuitenkin tulle Putkinotkoon. Joka kesä se viime vuosina on siellä aina vähän oleskellut. Se kun on niin mielistynyt siihen Putkinotkoon, lekottelupaikkaansa...! Onhan tuolla toki puita, joihin ripustaa verkkovipunsa, vaikkei muuta mainittavaa: heinämaat ovat vähäiset, eikä sellaisista pelloista saisi mikään mies kalua! Mutta eihän se Muttinen niistä, se kun tahtoo vain lekotella, herra. Ja onkia, sormenpituisia ahvenia, hihii.

Kovin iloinen ilme kasvoillaan kehuu Rosina sitten Aina Kustavan uutta röijyä. Kunnes Vaskilahden emäntä ylpeänä lähtee hänen luotaan, joidenkuiden poikain pariin, oikein kalossijalkain, kikattelemaan.

Siinä Aina Kustavan kanssa jutellessaan on Rosina menettänyt paikkansa penkillä. Mutta katsellessaan kiukkuisesti Aina Kustavan jälkeen ja sitten itselleen uutta paikkaa, on hän kuullut mainitun myllärinemännän ystävällisen tervehdyksen. Lauhkea on myllärinemäntä, vaikka on rikas sekin. Tosin alkaa hänkin kysellä, kun pyytää siinä kainostelevaa Jopia lyömään hänelle kättä, paljonkos näitä lapsia Rosinalla nyt on, ja siunailee, että heillä on niitä niin paljon, tuolla poloisella Juutaksella. Ja alkaa kiitellä Muttista: kysellä, niinkuin usein ennenkin, onko se totta, että se herra antaa heidän asua ja viljellä Putkinotkoa ilmaiseksi yhä, niinkuin ennenkin. Eikä siitä ole kuuntelemaan sen vertaa, että Rosina ennättäisi selittää, mitä ilmaisuutta se on, sillä kyllä siellä elääkseen on ponnistamistakin, ja vuokraakin on nyt maksettava. Ei, myllärin muori keinuttelee vain lihavaa ruumistaan penkillä, johon hän kutsuu nyt Rosinaa viereensä, kehoittaen muuatta nuorta poikaa väistymään ja antamaan tälle Rosinalle istuimensa. Ja myllärin muori jatkaa:

"Niinhän se kuuluu ... se kauppias...! Onko se herra nyt siellä? Kuuluu harvoin olevan, ei ennättävän, raiska. Mitä se siellä tekee? Sellainen huvitalo, tuonnehan se näkyi ... ruuninen, sellainen ... voi, voi. Onkos sillä nyt rouvaa? Vai ei. Mistäs se sen...? Ei vai, raiskalla. Kukas sille ruuan tekee? Jos teidän kanssanne syönee... Sielläkö se mökissä syö? Ei se ylpeä, kun ei ole sellainen..."

"Eihän se", sanoo Rosina. Ja jatkaa nopeasti, istahtaen tosiaan myllärin muorin viereen. "Huushollerskahan sillä! Soutelevat sen kanssa. Meidän venettäkin kuljettelevat kaikeksi päivää. Ja tiedättekös: vieretysten ne istuvat ... verangolla. Se on ihan totta, sen olen nähnyt. Ja ehkä muutenkin lienevät! Niin se on ... vaikkei uskoisi!"

"Niinkö?" sanoo lihava muori ja katselee Rosinaa kummastuneesti. "Vai niin se... Hyvä se kuuluu olevan... Hyvänäkö se sitä pitää? Oikeinko se on ryökkinä? Vai nuori on ... no jotain..."

"Nuori, nuori", supattaa Rosina. "Mutta mitäs siitä ... herra Muttisesta. Oli sillä ennenkin rouva, sitä kiusaamassa. Ja ero siitä tuli. Mitäs ... kun se makasi. Eikä osannut ommella edes yhtä lapsen mekkoakaan. Osti muka kangasta meidän lapsille. Ja sitten teki mekot lapsille. Sellaisia niistä tulikin: eihän niitä kuka iljennyt pitää pennuilla. Sellaisia ... kapeita kuin kirnuja. Eikä ollut paljon hihojakaan. Mitä se olisi osannut omille pennuilleenkaan tehdä vaatteita, jos niitä olisi tullut..."

"Vai lahjaksi se antoi?" kysyy myllärin emäntä. "Kaikille tytöillekö se antoi? Niinhän se Muttinen ... kuului vaatteitakin lähettäneen... Juutas se sitä siellä kylillä kertoi ... ennen. No, voi raiskaa, että se herra sillä tavalla... Ottaisi nyt tämän, ottaisi raiskan. Ei narraisi! Että se Muttinen ... kirjoja myö ... jumalansanaa... Paljon on ostanut meidän myllärikin, kun kirjakauppiaat käyvät myymässä... Niinhän se sielunvihollinen ihmisiä... Sitä Muttista."

Perämiehen iso rahalaukku kalisee jo tuolla. Ja Rosina ajattelee, minne se Saarakin lienee mennyt? Pitäisikö sillekin ostaa lappu? Mitäpä rahaa Saaralla olisi? Ensin tervahöyrystä tullessa oli vähän, nyt on hävittänyt kaikki niihin rosseihin ja pitseihin. Pitäköön Saara itsestään huolen.

Mutta pojalle on Rosinan ainakin ostettava, puoli lappua, niin ne vaativat tämänkokoisista. Vaikkei Rosinasta olisi haittaa laivalle, jossa reissuaa joka päivä kymmeniä ja pyhinä satojakin ihmisiä, vieläpä huviajelullakin, ei olisi suurta vahinkoa laivaherroille, jos köyhien lasten annettaisiin olla mukana ilman rahanpennin ottamattakin. Ei se ongan vetovoimassa paljoa tuntuisi: se ei liioin välittäisi sellaisesta naakerista kuin esimerkiksi Jopi. Silti on Rosinasta kaukana se ajatus, että hän rupeaisi kerjäämään ilmaista kyytiä pennuilleen, niinkuin eräät muut joskus laivassa anelevat, ihan keskellä ihmisten joukkoa. Siksi alkaakin hän laskea leikkiä myllärin emännälle, kaivaessaan hiukan poispäin kääntyen rahojaan hameensa taskusta, häistä asti juhlahameena käytetyn ja vihertävän hameen taskusta. Laihanlainen on se kassa, sanomalehden kappaleeseen kääritty, sillä mikä sitä ilkesi ottaa mukaan Juutaksen suurta kukkaroa, melkein yhtä suurta kuin tuo perämiehen laukku. Sitä kaivamistaan kätkeäkseen laskee Rosina vähän leikkiä Jopista:

"Olisihan tällä meidän miehellä varaa itselläänkin... Kapitaalia, hihii. On välistä annettu. Ne hänellä nyt on mukana pompommipurkissa."

Jopi kalpenee, aivan kuin muistaisi taas jotain muuta, odottaessaan kaupunkia. Ja hän katselee vain eteensä laivan keltaisiin kansilautoihin, eikä virka mitään, kun vieras nainen kyselee, mitä hän nyt aikoo niillä rahoilla kaupungista ostaa. Ja kuitenkaan ei Jopi myllärin emännälle ole enää tällä hetkellä niin julman kaino kuin oli äsken, ja tekisipä Jopin mieli näyttää jo hiukan puheensa ketteryyttäkin, näin ihan äidissä kiinni seisoessaan. Mutta nyt ovat Jopin asiat sillä kannalla, että hänestä on hyvä, kun äiti toki maksaakin hänen puolestaan laivarahan.

Sitten sanoo äiti myllärinemännälle, saatuaan itselleen ja Jopille nuo punaiset laput, että hän menee katselemaan vähän tavaroitaan, koska jo tullaan kaupunkiin. Jopi tarttuu Rosinan hameeseen ja tähystää samalla entistä kiihkeämmin kokkaan päin ja sitten kaikkialle ympärilleen. Rosina kävelee laivan keskiosan ohitse, jossa heidän maitohinkkinsä ja voipyttynsä ovat. Ja Jopi ajattelee, ettei niitä kukaan ole täällä varastanut. Mutta kokkaan mentyään ei äiti muuta kuin vilkaisee heidän tuohikonttiinsa, jonka nurkka pilkistelee esille sieltä lootien ja pajunparkkien takaa. Ja sitten sanoo äiti mentävän hakemaan Saaraa.

"Äiti! Äiti!" huudahtaa Jopi hiljaa. "Äiti hoi, mikä se tuo on?"

Laiva kulkee kapeaa salmea, jossa kohoaa saarella vanha ja raunioitunut linna.

"Mikä?" vastaa äiti. "Tuoko törökki tuossa? Mikä lienee... Vankeja ovat tainneet pitää kopissa siinä."

Mutta Jopi huomaa sitten, että siinähän on muurit ja korkeat tornit, sellaiset kuin kansakoulunopettajan piplianhistoriassa. Huomaa hieman pettyneenä, sillä eivät ne muurit olleetkaan kiiltävät eivätkä valkeat, vaan tosiaankin vähän tuvan uuninmuurin tapaiset. Tiilejäkin näkyy tuolta ylhäältä, pyöreitten reikäin ympäriltä, joista lentää lintuja, suuria ja valkeitakin: variksia ne eivät ole.

Laiva ajaa yhä muurien ohitse. Tuolla näkyy taloja. Missähän se kaupunki sitten on?

Äiti kulkee ja kiertelee. Jopi kopsuttaa aivan hänen kintereillään ja vieressään.

Nyt sanoo äiti kuulevansa Saaran mörähtelevää ääntä, mutta ei erottavansa, mistä.

Jopi viedään pää pyörällä ihmisten tungoksessa perään. Ja taas takaisin kokkaan, mistä Saaran äänen piti kuulua.

Ja kun Rosina kurkistaa kokassa johonkin koloon, joka on syvällä kokkalaudan alla, niinkuin mikäkin potattikuoppa, niin sieltä näkyykin Saaran korea lyyssi. Rosina seisahtuu tuon kolon ovelle, sillä siinä on ovi, kaksikin kapeaa ovea, ja ärähtää:

"Saara!"

Saara pyllistelee siellä selin, kyynärpäät pöydän reunalla ... jonkun vieraan miesihmisen kanssa rupatellen. Saara ei kuule. Niin äiti tiuskaa uudestaan:

"Saarukka ... sinä!"

Silloin Saara kääntyy.

"Tuletkos sieltä!" sihahtaa Rosina hiljaa, mutta yhtä äkäisesti kuin Putkinotkon kallioilla kiljuessaan. "Mitä sinä siellä?... Piletit ja kaikki olen ostanut ... meille, enhän minä sinulle. Tullaan tuossa paikassa kaupunkiin."

Saara kaivaa hameensa taskusta punaisen lipun, heiluttaa sitä äidin nähdä, katsahtaa kujeillen tuohon miesihmiseen, jonka kanssa hän on siellä rupatellut, ja sanoo:

"Ei tuo ole tyyrmanni käynyt myömässä. Ja minulla onkin ... ennen hankittu."

"Mikä? Entinen?" sanoo Rosina Käkriäinen. "Kunhan kiinni joudut! Maksaa se pitää, minkä on kulkenut."

Mutta Saara rauhoittaa äitiään sanomalla:

"Tämähän se ne liput ottaa pois ... tämä... Saisinko minä esitellä... Tämä tässä..."

"Mikä ... kenen kanssa sinä?" suhahtaa Rosina kiivaasti Saaralle, joka on tullut alhaalla portaiden juureen, kun taas äiti on työntäytynyt portaille. Saara jatkaa:

"Saisinko esitellä ... se on sellainen muoti ... tämä on herra Eeli Persikka ... laivamiehiä..."

"Kaikkien kanssa sinä!" sihahtaa Rosina vielä hiljemmin kuin taannoin. "Mitä sinä hänen kanssaan ... herrojen?"

Rosina Käkriäinen vilkaisee syrjästä tuohon mieheen, jonka suu on vinossa, naurun irvistyksestä, ja naama punainen.

"Tämän laivan miehiä", selittää Saara.

"Tule... Kantaisit noita tavaroita! Maunon luokse..." sanoo Rosina.

Saara väittää menevänsä tämän laivamiehen kanssa jonnekin. Kornettiin se väittää menevänsä, missä lienee... Siellä on muka kaikkea ja näyttelevät käärmeitäkin. Eläviä käärmeitä.

Rosina huudahtaa:

"Käärmeitä? Eläviä ... käärmeitä. Ruojia! Kaikkea ne näyttelevätkin! Missä? Minnekä sinä menet?"

Saara on noussut aivan äidin luokse. Hän kertoo, että tämä mies hommaisi hänelle paikan tähän laivaan. Sillä entinen teeterska on muuttanut täältä muualle, ja siksi herra Persikka esittelee hänet tämän laivan kapteenille.

Rosina suhahtaa Saaralle:

"Kaikkien miesten kanssa sinä! Onko se tämä herra ... edes se ... sulhanen? Johan sinulla nyt herrat... Mikä lienee! Onko tämä se entinen?"

"Ei ole", vastaa Saara. "Tämä on toinen. Mutta tämä se..."

"Mene sitten!" huudahtaa Rosina. "Jo tuon olen kuullut ... aikeesi lähteä kotoa. Kun on rypenyt jokaisen kanssa, mitä lienee rypenyt... Mutta nyt tulet! Etkä mene mihinkään ... se on siinä! Kantamaan konttia ... lentäjä..."

Mutta sitten selittää Saara, ettei se mies ehkä puhu kapteenille, jos hän ei lähde sen kanssa kornettiin. Ja Saara tiuskahtelee, että mitä se äiti sanoo. Saara ei olekaan mikään... Ei! Mutta laivaan menee. Ja laivaan päästäkseen hän on ihmisten mieliksi ... sen verran, että lähtee kornettiin. Ja kornetissa soittavat posetit...

"Tässä on meidän äiti", sanoo Saara yhtäkkiä taakseen tuolle miehelle. Ja mies tulee portaille ja antaa laiskasti Rosinalle kättä, puhaltaen toisesta, ylemmästä suupielestään paksuja sikarinsauhuja, Jopista kitkeriä.

Ja sitten Saara taas juttelee äidin kanssa. Pitkän aikaa ja hiljaa. Ja inttää, että hän tulee tähän laivaan, jos pääsee.

Lopuksi Saara sanoo, että kapteeni kuuluu olevan hyvä mies, kuuluu olevan joskus humalassakin kaiket päivät. Ja inttää jälleen tulevansa.

Viimein Saara puhuu ... rupeavansa taas kuljettamaan. Ja Jopi arvaa pian, että hän tarkoittaa niitä viinoja. Sen asian oli hän sattunut kuulemaan sisaruksiltaan. Samoin kuin hän tietää, että viinoja juodaan. Mutta ei hän sellaisesta puhu, sillä hän on myöskin kuullut äidin ja isän kieltävän isompiakin poikia niistä turpaansa pieksämästä, ja poliisit ovat käyneet heillä niitä Putkinotkossa nuuskimassa. Mutta kun ei kukaan ole hiiskunut mitään, ei niistä ole ollut haittaa.

Jopi kuuntelee tarkoin korvin, äitinsä takana. Saara haastelee tervahöyrystä, joka kävi ainoastaan harvoissa paikoissa, kun taas tämä laiva jokaisen niemen nenässä, kirkonkylissä ja kaupungeissa.

Äiti näyttää viimein vilkastuvan. Silloin laiva huutaa niin, että Jopin korvia halkaisee. Nyt se taas purskuttaa. Mitä ne rumisevat siellä kokkalaudalla, jonka alla Jopi, Rosina ja Saara ja se mies ovat?

On tultu kaupunkiin, muka. Jopia viedään rannalle. Siellä on paljon muita laivoja, joiden messingit kiiltävät. Köydet on heitetty suureen väkijoukkoon. Jopi on noutanut äidin kanssa kontin ja muut tavarat. Herra Persikka seisoo laivan veräjällä lappuja ottamassa, roikkuva sikari suupielessä... Saara se pääsi ilmaiseksi, kun antoi vanhan lapun. Äiti huutaa Saaralle, joka on menossa alas, ja kiskoo käsipuolesta takaisin ja sanoo, että Saaran on otettava mukaansa poika. Mitenkäpä Rosina Jopia kanssaan juoksuttamaan, kun hänen on lähdettävä apteekille, ja sitten Maunon luokse, jonne on vesimatkaakin. Jopi on Saaran vietävä mukaansa ... jos kerran työntyy sinne käärmeitä ja konnikaisia katsomaan...

Rosina ajattelee, että hyvä on panna Jopi kuljeksimaan mukana: eipähän sitten Saara joudu ihan kahden kesken tuon miehen kanssa. Tällä pojan-nassikalla onkin silmät päässä, jos Saara jotain suottailisi. Aina se Jopi äidilleen ilmoittaa ... jos se mitä sattuisi huomaamaan, vaikka se on osannut pitää kiinnikin suunsa ... kun poliisit ovat käyneet Putkinotkossa. Sellainen on Jopi, Rosinan rotuun tullut.

Jopi tähystelee ja pilkistelee nyt laiturilla uteliaana ympärilleen. Pilkistelee joka taholle. Ja sitten nykii hän Rosinaa:

"Äiti, äiti..."

"No ... mitäs sinä?"

Jopi kysyy, katsellen yhä joka taholle:

"Missä se kaupunki on?"

Rosina ällistyy, ja puhkeaa hiljaiseen nauruun.

"Missäkö?" toistaa hän. "Kaupunkiko, hihii! Nythän siinä ollaan... Tässä ... ympärillä!"

Jopi tähystelee tarkemmin joka suunnalle, kaulaansa kurotellen. Hänen tekisi mieli kysyä, että missä. Mutta ... kai ne muurit olivat jo nuo äskeiset. Ja kun eräät vieraatkin ihmiset nauravat hänelle, niin ei Jopi kysykään. Ja sitten ne lähtevätkin naurahtelemasta.

Mutta pian näkee hän siinä äidin turvissa ensin sellaisen rakennuksen kuin nuottakota, sillä siinä ei ole seiniä. Mutta keltaisen. Ja sitten kovasti jyrisevät kärryt, joissa on neljät pyörät, tärskyvät kärryt, koska maa on ladottu vieri viereensä täyteen kiviä. Ja sitten kauempana taloja, toisiinsa kiinni pykättyjä. Missä se kaupunki nyt lienee? Ja yhdessä niistä taloista, kummallisessa tötterössä, jossa ikkunat ovat päälletysten eivätkä vieretysten, on ulkopuolella hirvittävän suuri seinäkello. Sen rinnalla on Putkinotkon käymätön seinäkello kuin kirppu. Kello lyö: siitä Jopi sen huomasikin. Ja joku sanoo sen lyövän puolta kymmentä. Sekin talo on varmaan torni. Mutta muureja ei näy enää missään.