Part 10

"Niin mistäkö?" matkii Juutas Käkriäinen. "On sitä ... muusta..."

Hän ajattelee, että on sitä monestakin. Kasteesta, ja poudasta, ja ruosteesta. Iltakasteesta arvaa seuraavan päivän poudan, ja maan toukkien väristä tietää, tuleeko sateinen kesä vai ei. Nytkin olivat toukat valkeat, tuli sateinen kesän alku, ja niin sen pitää tulla lopunkin, jos se merkki pitää. Ja jos käärmeelle antaa piipun pihkaa, niin se pöhöttyy ja halkeaa. Ja piipun piki on hyvä hampaankolotukseen. Ja ruumiin voiteluun terva kolotiin ja korpinrasvan puutteessa, vaikka siinä menee pikiöljykin, joskaan ei ole niin hyvä. Ja jos se itse paholaisen ukkotauti on tullut ihmiseen, se noppatauti, niin on syötävä nahtaliiniä. Sellaisia luonnollisiakin merkkejä ... missä lieneekään. Mutta se heitä selittämään. Niitä on niin paljon. Hän on usein ennustanut ihan niinkuin kävi ... jos jonkinlaisista asioista. Ja hän saa paranemaan elukkeet ja ihmisetkin, varsinkin jos ihmiset oikein uskovat. Sellainen taito se on hänellä, ja salainen tieto, joka tulee siitä, että salaisuudet antautuvat hänellekin ... niinkuin ennenkin on ollut myrrysmiehiä. Ne ovat tehneet ihmeitä. Yksikin niistä, Kuikka Koponen, oli allakan lehdet rahoiksi muuttanut, ja hävinnyt hevosen häntään. Ja hyvältä tuntuu, kun ihmiset häneen uskovat, muutkin kuin kotiväki. Ja kertako hän on antanut tarvitseville oikean neuvon!

Nyt hän ei juuri oikein tiedä, mistä sanoisi tällä hetkellä olevan merkkiä. Mutta sitten hän muistaa sen elävän, jota hän oli katsellut tänä aamuna metsässä, aikoessaan lähteä Putkinotkosta pois. Ja niinpä sanoo hän verkalleen ja vakavasti, vaaleita kulmakarvojaan synkiksi rypistellen:

"Niin ... mistäkö merkkiä? No, niin ... kuulkaahan nyt! On sitä... On sellainen pieni eluke metsässä, kiiltävä kuin katinkulta, sikosontiaisen sukua. Se juoksee kovasti, ja se haisee kuin mikä. Siitä kuin tekee... Ja ... siitä on merkkiä..."

Käkriäinen näyttää nyt siltä, ettei hän selitä enää lisää. Turhaa olisi Ananiaksen tai Topin kysyä häneltä enempää. Ja Lejakin tietää, ettei se isä: ominaan pitää...

Ja Juutas Käkriäinen sanookin nousten paikaltaan:

"Ei ... mutta ei tässä nyt auta. Täytyy sitä ... hommia. Tehkäähän nyt töitä... Minä kävelen sinne myllylle ... ruuan jatkoa tietämään."

Käkriäinen lähtee menemään niityn aitaviertä pitkin, katoaa pajukkoon ja sitten tuuhean lehtimetsän sisään, aidan taakse.

Painanteihin alas, kankaille ylös hän kiertää. Menee rotkojen pohjiin ja kapuaa päivänpaisteisille rinteille. Pieniä polkuja myöten, jotka pujottelevat milloin koivujen holvikaton alla, milloin honkien välissä kiemurtelevat. Niin kymmenisen minuuttia.

Ja kas, ihan Putkinotkon rajaportilla... Juutaksen tekemällä sellaiseksi, ettei sen puista lukkoa sikakaan saa auki, niin monimutkainen se on, eivätkä eräät ihmisetkään, vaan kulkevat sen sivuitse aidan repeämästä ... siinä portilla tulee häntä vastaan Malakias, paljaspäin ja toisella silmällään ihanalle heinäkuun taivaalle katsellen.

"Kah? Mikä se nyt on?" kiihtyy Käkriäinen. "Mihinkäs sinä? Se heinänteko..."

Malakias vastaa verkkaisesti:

"Jos olisi ollut amitsuonia, niin kyllä se olisi lähtenyt ... pirunpskatta."

"Mikä?"

"Se... Sillä ... karvat..."

"Karvat?" kysyy isä.

"Ei ... kuin korvat!" innostuu Malakias. "Punaiset..."

"Millä? Missä sinä olet ollut? Unissasiko sinä... No, se nyt on sanominen, millä?"

Sitten selittää Malakias, että metsohan se. Ja sillä oli korvat päässä, punaiset.

Käkriäinen säälittelee:

"Voi sinua, poika-parkaa! Et sinä tiedäkään. Kuulehan nyt, että ne ovat metsolla heltat, ne ... ikäänkuin silmäkarvat. Muista se. Mutta missäs sinä ... kun et vettä lappamassa? No ... mutta en minä nyt jouda, menehän tuonne niitylle. Se heinä tehdään nyt loppuun! Ja minä lähden tästä myllylle."

Niin juteltuaan eroavat isä ja poika. Malakias kulkee honkaisia kankaita, kapuaa hitaasti mäkiä ylös ja alas, ja ilmestyy viimein lehdon sinertävästä kätköstä niittopaikalle lammin rannalle.

Neljästoista luku

Ananias huomaa Malakiaksen, ojentautuessaan pyyhkimään hikeä kelmeältä otsaltaan.

Ananias huomaa hänet kahlaamassa niityn halki kaikkein parhaimmasta kohdasta, niin rehevästä, että putket ulottuvat yli hänen vyötäröittensä ja angervot karistavat pölyään hänen avoimille rintamuksilleen. Silloin huutaa Ananias, että mitäs se Malakias heinää lahmaa. Eipä ennätä Malakias ajatella kääntymistä, kun on kerran alkanut kulkea, ja Ananiaksen haukuskellessa häntä vastaa hän lähelle joutuessaan ainoastaan tyytyväisenä ja iloisesti, että metsolla ne on punaiset silmäheltat kahden puolen päätä. Silloin Ananias nauraa ja alkaa tiedustella veikoltaan niistä silmäheltoista. Ja Topi kuuntelee korviaan höristäen, heittää viikatteensa suopursumättäälle ja tulee kahden veljensä luokse. Siinä tarkkaa hän sitten, samoin kuin levähtävä Lejakin, Malakiaksen kertomusta metsosta, joka oli ollut ensin ruskea ja valkeapilkkuinen lintu ja sitten muuttunut mustaksi. Ja sitä oli Malakias katsellut puun alla melkeinpä puolen päivää. Sitten on Malakiaksen kuitenkin otettava kärjestä katkennut viikatteensa ja alettava lyödä heinää maahan, ja Topin on käytävä haravoimaan. Mutta Sanelma, joka on myös tullut toisten luokse, kiukuttelee, etteivät he jaksa haravoida kaikkea yksinään Topin kanssa, kun isot köntäleet ovat niittämässä. Ja Leja lupaa tulla hänelle ja Topille apulaiseksi, lupaa tulla pian, niitettyään ainoastaan tuon ison kiven kohdalle.

Päivä lämpenee yhä. Aurinko on korkealla ja lähettää raukeaksi kuumentavia säteitä metsien suojaamaan notkoon. Lejan paita on likomärkä ja kuuma. Ananias pyyhkäisee yhä pitemmät ajat kerrallaan otsaansa, aina niitoksen reunaan jouduttuaan. Mutta edelleen suhahtelevat viikatteet korkeassa ruohossa, ja Malakiaksen viikate kalahtelee silloin tällöin kiviin. Kun se oikein kovasti kalahtaa, niin kohottaa laiska ja paksuposkinen Topi päätänsä, pysäyttää haravoimisensa ja kiroaa sorakielellään, katsellen reuhkahattunsa alta. Pieni, musta Sanelma intoaa uudestaan Lejaa haravoimaan. Ja hän saakin. Nyt tulee haravointiin ja karheiden kääntämiseen vauhtia. Topi kiskoo hetken niin, että haravan tervatut piit ruskavat. Kuivuneen heinän lemu leviää yli päivänpaisteisen ja helteisen niittyaukean. Leja yllyttää Topia ja pikku Sanelmaa voittamaan hänen kanssaan nuo niittomiehet. Sanelma innostuu. Mutta nopeammin kuin haravat jaksavat heiniä kerätä, on sitä jo kaatunut ja kaatuu yhä. Niin katoaa jälleen tämänkesäisen niityn vihreä puku, jossa paistavat leinikkojen läikät ja loistavat paikoin tuuheat harakanhattujen tupsut ja valkeat ja keltasilmäiset päivänkakkarat. Koiranputket kellahtavat jäykkinä kosteita ojien reunoja pitkin...

Sitten he levähtävät. Ananias oikaisee jo eilisestä ja sen edellisen päivän niitosta kipeitä vyötäröitään, joita vääntäessä ihan päätä huimaa. Ja Leja mainitsee naurahtaen, että hänen käsivarsiaan rupeaa pakottamaan. Malakias örähtää, ettei hän ole syönyt tänään suurustakaan niiden matojen tähden. Mutta sittenpä on piru, jos hän ei saa murkinaa, sanoo Malakias.

Nyt he istuvat lähteelle, pihlajan siimekseen, ja juovat kiivaaseen janoonsa lähteestä vettä, sillä lammessa on vesi aivan kuin keitettyä, ja kiprujakin siinä ui niinkuin kirppuja. Lähteen vettä juovat he tuohilipillä, jonka Topi leikkaa Ananiaksen puukolla koivusta, niin kylmää vettä, että hampaita viiltää ja vatsassa jäätää. Siinä lähteellä tarinoivat he sitten hiljaa ja raukeasti toisista lammista, joita on Kenkkuinniemellä paljon, keskellä punaista karhunsammalta kasvavia soita, jotkut melkein umpeen menneitä: niinkuin mitäkin hirmuisen isoja hutunsilmiä. Niistä umpilammista saisi ruutanoita, jos vain onkineen lähelle pääsisi. Ja kerran kun Malakias pudotti sellaiseen lampeen suuren kiven, ja se kun posahti, ja katosi kuin kaivon kuiluun! Lieneekö siinä lammessa pohjaa? Niin kysyy pikku Sanelma. Ja Leja sanoo, ettei ainakaan yhdessä lammessa siellä salommalla, kestikievarin maalla, ollut pohjaa. Siihen oli muudan mies hukkunut: ei oltu sitä koskaan löydetty. Mikä sen oli sinne veden alle vetänyt?

Topi kuuntelee suu auki ja ihmettelee. Malakias uskoo Lejan tarinoihin. Ja Ananiaskin uskoo vähän.

Leja virkahtaa pari sanaa tuliketusta, tässä kevätpuolella tupaan tulleesta. Nytpä Ananias juttelee metsästyksestä ja samaisen tuliketun nahkoista, joista maksetaan kahdeksankymmentä markkaa kappaleesta. Harvoin senmoinen kettu antaa itsensä ammuttavaksi. Mutta muita ketunnahkoja on Ananiaksella kaksi, toinen punainen, viime talvena ajetun ja juoksusta ammutun, ja toinen ruskeampi. Malakias, joka istuu vaiti, miettii turhaan, mistä hänkin saisi pyssyn.

Ananias ei omaansa anna, vaikka Malakias tänäänkin olisi pudota rumahuttanut ison metson pataan.

Sitten he vaikenevat ja ovat kaikki torkahtaa. Niityllä on hiljaista. Ei kuulu edes pienen ja mustan Sanelman touhuavaa puhelua tuolta heinäkasojen takaa, Sanelman, joka on saatu katsomaan niitylle tuotua ja hiukan itkeskelevää pientä Luukasta. Ja Repekka on lakannut ajelemasta perhosia, joita lentelee paljon ilmassa: tuossa lekuttelee valkeita, kaksi perätysten. Ja joku perhonen on punainen, ja muutamat ovat ihan mustia ja suuria. Aurinko säkenöi korkealla päitten päällä, säkenöi kuin peilistä. Ja sirkat sirisevät ruohistossa, aivan kuin lepoon kutsuvat. Pilvenhattarat liikkuvat riemullisina ilmavalla taivaalla. Kaukana luoteessa, josta niitä näkyy laakson lomasta, alhaalta ilmanrannalta, ne punertavatkin. Kovin painostaa ja hiostaa; pilvet tekevät ukkosta.

Nyt kajahtaa lapsen itkua taas tuolta, missä pienemmät muoskat ovat. Pikku Luukas se siellä itkee. Lieneekö kellahtanut maahan pärekoristaan, jossa mummo on taannoin kantanut hänet tänne niitylle, tuvan sängyn alta ottamassaan korissa, siinä, johon hän ennen täällä talvipuhteilla kehräsi villaleperöitä. Mummohan se kehrää, samoin kuin toinenkin mummo-vainaja kehräsi. Ja kehräisihän Lejakin, jos hänellä olisi aikaa.

Jäykästi ja vapisten tuli mummo äsken alas jyrkkää mäkeä, pärekoppa sylissä ja suutuksissaankin, että hänet jätetään ihan kaikeksi päivää lapsen kanssa yksin, hänet, jonka olisi nyt päästävä marjojakin katselemaan, ostaakseen marjoista saaduilla penneillä leivänmurunsa. Sillä joskin Juutas Käkriäinen tuon hauen hänelle antoi, niin eipä se leipä tulle toisena päivänä, Rosinalta, joka sen tiukan tietänee itsekin. Ei mummo silmillään erota marjaakaan enää kuin kirkkaimman päivän aikaan. Siksi toi hän pienen pojan maitopulloineen tänne nuorempien hoidettavaksi. Raidan tummaan siimekseen on asetettu pikku Luukas, ruispellon loivalle rinteelle. Ja lapsenlikkoina ovat ensin olleet Ester ja Repekkakin, joita on käsketty huutamaan Sanelmaa, jos jotain sattuisi. Taikka itse Lejaa, jos sattuisi mitä pahempaa: longertaisi käärmeitä korin luokse, kun pennut ovat niin pilleillä piipottaneet. Ne käärmeet voisivat luikertaa lapsen suuhunkin, niinkuin Juutas Käkriäinen on pari kertaa löytänyt lehmästä, jota hänet on kutsuttu naapuriin parantamaan. Siinä ovatkin sitten valkeaverinen Ester ja pikku Repekka liekutelleet korissa poikaa. Luukas on nukkunut, mutta alkanut sitten kärpästen pistelemänä huutaa. Sanelma on komennettu sitä katsomaan. Maitopullon on hän työntänyt Luukkaan suuhun. Se ei ole sitä huolinut, vaan kärpäsiä olisi ollut ajettavana sen kasvoilta ja taas liekutettava. Sanelma houkutteli siihen työhön Esterin, luvaten siskolleen palkasta oikein koreat kellonperät, joita hän itse rupesi pujottelemaan voikukkien varsista. Sitä pujottelua katseli ruskeasilmäinen Repekka, ja koetteli itsekin pujotella, kunnes nukahti ruohikkoon, etsiessään voikukkia, mutta löytäen pientareelta ruohon sisästä mansikoita. Niitä söi Repekka, ja nukahti sitten pensaiden juureen, nenälleen pehmeää mätästä vasten, paljas pylly pystyssä. Ja tuttiaan imevä Luukas nukkui. Ja pian nukkui myöskin vaaleapäinen ja sinertäväsilmäinen Ester, toinen käsi vielä kiinni liekuttamansa korin laidassa.

Se tyttöjen nukkuminen ei ole oikein pikku Sanelman mieleen. Poika oli kyllä saatava nukkumaan, mutta sitä varten, että tyssit olisivat päässeet Sanelman kanssa leikkiin: lekkamaan siksi aikaa, minkä Leja ja Ananiaskin lepäilevät. Mutta nyt nukkuivat tyssitkin. Ne olisi herätettävä.

Löytääpä pikku Sanelma kuitenkin muuta ajanvietettä, tarvitsematta tyttöjä tovereikseen. Hän vilkaisee vielä ympärilleen, isoihin sisaruksiin, vilkaisee mustin ja ovelin silmin, ja alkaa sitten söhiä ruohonkorrella pienen Luukkaan nenää. Luukas kääntelehtii ja nyhkii. Ja sitten se avaa silmänsä, kun Sanelma nipistää sitä vähän. Avaa säikähdyksestä pyörivät, ympyräiset, tuijottavat silmät, jotka tulevat yhä kauhistuneemmiksi, sillä Sanelma irvistelee hänelle hampaitaan ja vääntelee leukojaan ja painaa vääristyneen naamansa yhä lähemmäksi Luukkaan lämpöisiä kasvoja. Yhtäkkiä parkaisee Luukas taas itkuun. Vedet juoksevat suurina pisaroina hänen silmistään. Sanelma ajattelee, että se aikoo rääkyä, ja että Leja sitten haukkuu häntä, Sanelmaa. Vihoissaan töykkäisee Sanelma vielä Luukasta leukaankin. Mutta silloin hän vasta pelästyykin Lejan mahdollista kuritusta. Sanelma alkaa tuudittaa kauniisti koria ja laulaa hartaasti:

"Aa-aa..."

Luukas parkuu kimeästi. Jo juoksee nyt Leja Luukaksen ja Sanelman luokse. Leja tuntee Sanelman juonet. Hän sattuu katsahtamaan epäillen Sanelmaan. Sanelma vilkaisee maahan, vilkkuu syrjään. Hän kohottaa kasvojaan, ja kun näkee Lejan tutkivan katseen, huudahtaa:

"En mie sitä herättänyt."

"Taidat ollakin. Mitä sinä olet sille tehnyt?" kysyy Leja.

"En mitään!" vastaa Sanelma.

"Olet sinä tehnyt, pikisilmä."

"En ole! Ole itse pikisilmä. En ole tehnyt. En mitään! Mie en ole tehnyt."

Mutta sitten livistää Sanelma yhtäkkiä tiehensä. Hoikat ja päivettyneet kintut vilahtavat raidan taakse. Kauempana näkee hän Topin, joka köntii laiskasti häntä vastaan karheiden poikki.

"Ruvetaanpas lekkamaan", sanoo musta Sanelma Topille. "Uskotkos ... niin minä saan sinut kiinni!"

"... Uskotkos, uskotkos!" matkii Topi, ja alkaa juosta Sanelman edeltä pajupehkon ympäri. Sanelma ajaa Topia takaa. Ja sitten Topi Sanelmaa. Siinä herää Repekkakin, kun hypätään hänen ylitseen ja kaadetaan hänet nenältään syrjälleen. Repekka katselee ensin kummastuneena ympärilleen ja aikoo itkeä unissaan ja suutuksissaan. Mutta jo kirkastuvat hänen silmänsä, hän kapuaa maasta ja yhtyy leikkiin.

"Uskotkos, uskotkos!" kotkottavat Topi ja Sanelma juostessaan. Ja Sanelma jankuttaa:

"Minä uskon isän päälle ... minä uskon pojan päälle..."

"Astui alas helvettiin, nousi ylös taivaaseen!" hurpattavat kaikki lapset keskenään, sillä Esterkin on herännyt hippasille. Nauraen ja iloiten he hurpattavat, tuuppien toisiaan ojaan ja nousten niistä joko itkua tehden, kuten pikku Repekka, taikka kiroten niinkuin kohti kurkkua rähähtelevä Topi. Sitten he taas tyrkkäävät ojasta nousseita uudestaan ojaan ja hurpattavat:

"Säkki päähän ja helvettiin!"

Leja katkaisee jo pajun oksan ja aikoo antaa noille lörpöttelijöille. Mutta yhtäkkiä tuntuu hänenkin mielensä tekevän juoksuun. Viidentoista vanha on vasta Leja. Pian leikkii hän toisten kanssa, kääntäen heitä nurin ja kantaen ojan reunalle, muka pistääkseen pää edellä sinne märkään mutaan. Ja Leja nauraa heleästi ja hokee, Repekkaa nurin kääntäessään:

"Astuipa alas helvettiin. Nousipa ylös taivaaseen."

Ananiakselta on työ jäänyt. Hän istuu niityllä leppien siimeksessä. Huutaa koiraansa, jonka hän näkee kulkevan rukiissa, vilahtelevan, kahisuttaen olkia. Hurja tuleekin heilutellen häntäänsä ja läähättäen niin että kieli riippuu pitkällä. On taas myyriä kaivellut. Siihen asettuu Hurjakin leppien varjoon.

Lapset tuolla leikkivät. Malakias seisoo, hojottaa, puolihorroksissa. Ananias katselee kohti peltoista mäkeä, jonka takaa mökin musta pääty kohoaa. Silmiä häikäisee aurinko. Koivu mökin nurkalla näyttää melkein mustalta. Ja mökki on musta, kolkosti tuijottavine ikkunoineen. Katto harmaa. Mutta savutorven varjo pikimusta.

Nurmikolle täällä niityllä heittävät puut niinikään mustia varjoja, ja nurmi huikaisee korean värisenä.

Rappiolla se on tuo tupakartanokin, ajattelee raukeasti Ananias. Mutta ... mitäpä siitä korjatakaan. Vieras on rakennus ... ja vieras on tämä maa, jos sattuu Muttinen Putkinotkon myymään, tahtoo sen myydä pois. Saahan sitä niiden paperien nojalla.

Minnekäpä Ananias sitten menee? Hän ajattelee Mauno-enoa, ja uneksii hänen tarinoitaan: juttuja tukki- ja telakkatöistä. Ja viinakaupoistakin ... niitä on eno jo hänelle uskonut. Ja on isäkin alkanut vihjailla. Sellaiseen tässä joutuu ... viinanmyyntiasioihin... Siellä, missä Mauno-eno liikkuu, on sirmakansoittoa. Ja tanssia. Mutta täällä... Äitihän se työtä... Silti köyhyyttä, ja aina lapsia...

Mutta siellä, toisaalla, on tyttöjä... Sellaisia kuin enon Pertan Sanelma, punaposkinen... Ja siisti vaatteissa.

"Ei, mikä tässä ... eihän ihminen ole ampiainen", sanoo Ananias hiljaa yksinään, sillä Malakiaskin on madellut pois niittopaikalta. Ensin Malakias on tosiaan ollut kova ja huutanut lapsille:

"Odottakaapas, kun minä tulen ja annan teille aika talkkunat! Vai ei teillä muualla ole lekkamista kuin niissä kuivissa heinissä."

Mutta sitten on kuumuus hautonut Malakiaksen paljasta päätä niin, että hän on seisahtunut kesken matkaansa. Punaisena on hänen toinen olkansa paistanut repeytyneen paidan reiästä.

Ja nyt... Malakias huutaa jo lammessa. Siellä hän porskuttaa, pitäen kiinni veden yli kaartuvista pajupehkoista, sillä hän ei osaa uida muuten kuin maha pohjassa. Iloisesti ja vilkastuneena hän huutaa, suu vettä puolillaan: "Hoi, Topi! Hoi! Tule tänne. Tule!"

"Mikä se on?" vastaa Topi muiden lasten parvesta, jossa hän on kampannut toisia nurin.

"Tule tänne!" toistaa Topin ystävä Malakias lammesta. "Tule panemaan: loiskis! Panemaan: puli-puli."

Topi noitaisee ja alkaa heti riisua housujaan ja paitaansa, juosten samalla rannalle ja paiskaten mennessään karvareuhkansa ojaan. Muut vaatteensa aikoo hän jättää kaatuneen koivun rungolle, joka on veden äyräällä, mutta muistaa sitten, että sillä kohdalla on keltiäisiä, noita ruiskumestareita. Nyt heittää hän paitansa pajupensaaseen, ja sitten housutkin perästä. Ja sitten hän ui, pidellen pajuista kiinni niinkuin Malakiaskin.

Mutta yhtäkkiä on Topilla syytä nostaa leveää naamaansa vedestä. Nopeasti hän kiepsahtaa ylös penkereelle ja alkaa kiskoa housuja takaisin jalkaansa. Sillä hän näkee nyt Ananiaksen lappavan tuolla vettä vanhasta lampiveneestä, joka on ties milloin kuljetettu järvestä lampeen ja jota sanotaan "rotakollaksi". Ja hän näkee toisten lasten juoksevan Ananiaksen luo päästäkseen hänen kanssaan soutelemaan. Ananiaksella on lammessakin muutamia verkkoja. Niitä menee hän huvikseen katselemaan. Ammentaa rupaista vettä rotakollasta. Vesi vähenee veneen perästä, joka on vedetty puolittain ylös ojaan. Ananias lupaa Esterin mukaansa, ja Sanukankin, jos hän ei hypi eikä keiku kuin mustalainen. Mutta kun nyt Topi tulee siihen, ei Ananias enää huolikaan häntä. Ananias sanoo, että tulee rotakollaan jo liian monta.

Ei ota Ananias Topia! Mutta paksuposkinen Topi aikoo mennä rotakollaan väkisin.

"Pysytkö poissa siitä!" sanoo Ananias ja työntää Topin takaisin nurmelle veneen reikäisen reunan ylitse. Ja Ananias jatkaa:

"Näethän, kuinka puhaltaa vettä laidoista sisään. Tässä on muutenkin meloskeltava varotellen ja seistävä pussit perätysten."

Topipa tarttuu kiinni veneen perään, joka on maalle päin, ja saakin toisen jalkansa uudestaan sen reunan sisäpuolelle. Mutta Ananias kellahduttaa hänet taas takaisin rannalle, ja kun Topi pyrkii ylös maasta, niin on Ananias työntänyt jo rotakollan irti rannasta. Topi aikoo hypätä veteen, mutta sillä kohdalla on syvää kuin kaivossa. Sitten hän rupeaa Ananiasta anelemaan. Se ei auta. Topi suuttuu. Hän ei pääse rotakollaan, ei! Ei mahda mitään, vaikka hän iskisi hampaansa rotakollaan. Mutta ei enää yletä! Tuolla menee Ananias. Tytöt istuvat rotakollan perälaudalla. Topi kiroaa pahasti, ja suuttuu yhä julmemmin. Hän juoksee pitkin ojaista lammen rantaa, juoksee niska keikassa, nopeasti soudetun veneen perästä. Hän noituu:

"Voi kar-vamato! Voi pi-rru! Voi r-anta-rrillikka! Voi Ananias. Voi saakeli... Tulen kor-rvettava! Otatteko mukaan. Ottakaa! Helvetti! Minua suututtaa. Voi helkka-rri! Lemppa-rri ... voi..."

Topi juoksee ja katsahtaa, ottavatko. Eivät ota. Hänen sappensa kiehuu niin, että se on haljeta. Hän huutaa:

"Voi per-r ... voi tuhat... Voi ... voi..."

"Saa...", puuskaisee hän yhtäkkiä, juosten kuin vimmattu.

Eivät ota! "Saatanan saatanan ... per-rhana! Voi Jiesus siunatkoon tuota Ananiasta!" kiljaisee hän lopulta itku kurkussa.

Eivät viimein riitä Topin runsaat noitumasanat, varsinkin Mauno-enolta kuullut. Ja rotakolla menee. Eikä hän pääse mukaan, vaikka tahtoo.

Topi pillahtaa kiukkuiseen itkuun, ja lähtee mankimaan ylämäkeen kotiin. Mutta vielä keksii hän yhden kirouksen, jonka huutaa taakseen Ananiakselle:

"Voi p--seen Ananias... Senkin ... senkin ... mamma!"

"Mamma, mamma!" jankuttaa Topi vielä.

Hän muistaa Mauno-enon Pertan joskus sanoneen jostakusta, että se on koko mamma.

Mutta nyt mankii Topi mäelle päin.

Puolitiessä mäkeä kääntyy hän yhtäkkiä. Hän katselee vilkkaasti taakseen.

Hurja haukkuu siellä lammen toisella puolella. Hurja on juossut rantaa pitkin soutajien perästä. Nyt se rähisee toisella rannalla, louhisella rinteellä.

Ja Ananias kuuluu äännähtävän rotakollassa lammella, että kunhan ei Hurjalla olisi kettu, koska se kaivaa kiven alta. Ananias sanoo tulevansa ottamaan pyssynsä. Nyt melostelee hän aika kyytiä tälle rannalle. Muut penskat juoksevat lammen pään ympäri sille kohdalle, missä Hurja haukkuu.

Nyt tömistää Ananias ylös mäkeä! Topi Ananiaksen perästä tyhjään tupaan, josta otetaan pyssy orrelta, perästäladattava ja kiiltävä. Sitten Topi jälleen Ananiaksen kintereillä alas lammelle, kysellen melkein supattaen ketusta, niinkuin se kettu hänen sanansa kuulisi. Malakias on kömpinyt ylös vedestä ja juoksee vaatteet kainalossa lammen päätä kohti. Hän on pudota välillä mutahautaan. Sitten kömpii hän niityn aidan ylitse, jonka takana Repekka kirkuu pyrkien Sanelman perästä toiselle puolelle. Ester auttaa Repekan sinne. Mutta pikku Sanelman huuto räikkyy jo toiselta puolelta lampea, hongikosta, jonne Malakiaskin nyt katoaa. Siellä haukkuu Hurja, salo kaikuu.

Ja pojat, Malakias, Ananias ja Topi, touhuavat siellä, väittelevät, usuttelevat Hurjaa. Sitten he taittavat kankia, puut ruskavat, kivet kolisevat.

Leja on jäänyt niitylle vaalimaan pikku Luukasta. Sinne ne muut menivät... Ananiaskin. Ei tuosta heinänteostakaan. Isäkin lähti töistä.

Ja isä myy viinaa. Ihmiset ovat siitä ensin puhuneet Lejalle, ja onpa hän itsekin sen huomannut. Ovat kyselleet ... ilkkuenkin ja pilkallaan. Eikä Leja ole ruvennut valhettelemaan. Vaan on vastannut hiljaa:

"Onhan se ... myynyt vähän."

Sellaisesta tulee häpeää...

Mutta Saarasta ei Leja ole hiiskunut kenellekään, ei edes äidillekään, siskosta, joka on tunnustanut, laivasta tänne tultuaan, saaneensa pikkuisenkin.

Ja Leja on nähnyt sellaisen unen: miehen, joka oli pitkä kuin mitä nuoraa ... miehen pää ylettyi tuvan kattoon...

Ja hänkin, Leja, oli äsken tässä hyppinyt ... ja jumalansanaa sillä tavalla... Mitähän se unikin, sellainen?

Viidestoista luku