Part 4

Vähitellen, vuosittain, lisäsi hän peltojensa lukua ja viiniviljelyksiään, karjan, hevosten, sikojen ja lampaiden lukumäärän lisäytyessä samalla melkoisesti. Mutta vanha Kemény ei muuttanut milloinkaan elämäntapojaan. Hänen pelloillaan ja viinitarhoissaan oli nyt melko paljon työtä, ja apureilleen maksoi hän tavallisen palkan joko rahassa tahi viljassa, ei enempää eikä vähempää. Hän oli tilansa työnjohtaja, joka ei säästänyt itseään ollenkaan aamuisin, päivisin eikä iltaisin. Vuokransa hän maksoi luonnossa, kuten Bideskuty’n herra vaati, mutta säästöjään ei hän käyttänyt vaatteihin eikä ruokaan, kuten Unkarin tasangoilla asuvat sekä herrat että talonpojat tavallisesti tekevät. Hän ei syönyt vehnäleipää eikä juonut hyvää viiniä, hän ei käyttänyt hienoja pellavavaatteita eikä lämpimiä villaviittoja, vaan myi kaikki maatilansa tuotteet, sekä eläimet että kasvikset, juutalaisille kauppiaille korkeasta hinnasta, sillä Kisfalun pellot kasvoivat paremmin kuin useat Bideskuty’n pelloista. Mitä hän teki rahoilla, joita hän kokosi vuosittain, eivät Arokszállasin eivätkä muidenkaan kylien asukkaat tienneet. Hän ei keskustellut kenenkään kanssa eikä milloinkaan ruvennut juttusille sunnuntai-iltoina eikä muulloinkaan töitten loputtua. Kylväjät, niittäjät, viininkokoojat ja -puristajat eivät päässeet milloinkaan taloon sisälle; mitä hän oli velkaa heille heidän työstään joko rahassa tahi tavarassa antoi hän heille, mutta ei sanonut kuunaan mitään, josta olisi saatu selville, mitä hänen kummallisessa luisevassa päässään liikkui. Ei juutalaiselta Rosensteiniltäkään, joka toimi hänen välittäjänään, ja senvuoksi oli alituinen vieras maatilalla, voitu mitenkään saada mitään selville, sillä vaikka paimenet tahi talonpojat joskus alentumatkin niin paljon, että he rupesivat juttusille vanhan Rosensteinin kanssa, ei hän kumminkaan sanonut sanaakaan mistään välittämästään kaupasta.

Myöhemmällä iällään meni vanha Kemény naimisiin ilmoittamatta edeltäpäin kenellekään läheisyydessä asuvalle sanallakaan tarkoituksestaan, ja se kiinnitti yhä enemmän ihmisten huomion häneen. Hän oli aina ollut harkitseva ja niin piintynyt vanhapoika säästäväisyydestään ja kummallisuuksistaan huolimatta, että kun hän eräänä päivänä matkusti Tarnan toiselle puolelle ja toi sieltä vaimon itselleen, hämmästyivät kaikki kylän asukkaat. Alussa toivottiin suuresti, että vaimolta saataisiin vähitellen tietää kaikki, mikä ennen oli ollut salaperäistä Keményn elämässä, mutta joko senvuoksi, että Tarnan tuolla puolen asuvat ihmiset ovat hyvin vaiteliaita ja säästeliäitä tahi vaimo opetettiin tottelemaan miestään, oli Keményn Etelka yhtä salaperäinen ja vaitelias kuin hänen miehensäkin. Hän kävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin, mutta hän ei milloinkaan pysähtynyt portille tarinoimaan eikä milloinkaan pudottanut kolikkoakaan kolehtihaaviin, ja vaikka hänen miehensä oli Heven maakunnan suurimman tilan vuokralainen, ei hän milloinkaan käyttänyt muita kuin pumpulivaatteita ja kulki aina kirkkoon jalkaisin. Hän oli kalpea, ystävällinen nainen, ja useat huomasivat, että hän kirkossa ollessaan usein itki.

Pari vuotta häiden jälkeen syntyi András. Hän oli jo lapsenakin kaunis poika, jota naiset ihailivat suuresti, kun Etelka toi hänet kirkkoon mukanaan. Kun hän käveli äitinsä rinnalla pieni tumma pää ylpeästi pystyssä ja katsoi ympärilleen kirkkain silmin, sai jokainen häntä mielin määrin suudella ja hyväillä. Hänen äitinsä oli nyt pakko pysähtyä joka sunnuntai kirkon edustalle lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan, miten kylän naiset huudahtelivat ihastuksissaan:

»Ah, tuota kaunista pientä enkeliä»!

»Aito unkarilainen todellakin»!

»Kaunein poika, mitä on nähty Tarnan tällä puolen»!

Ja äidin oli hyvin vaikea vastata kaikkiin häikäilemättömiin kysymyksiin, jotka välttämättä seurasivat tällaisia runsaita ihailun puuskia.

Mutta vanhaa Keményä ei voitu saada ollenkaan ylpistymään kehumalla hänen poikaansa.

»Onpahan vain yksi suu lisäksi syömässä», sanoi hän vain.

»Sinä vanha saituri, sinulla on tarpeeksi ja vielä jäämäänkin asti ruokkia vaikka tusina tuollaisia reippaita poikia kuin pieni Andráksesi on. Tuollainen kokoaminen ei hyödytä mitään, sillä poikasi ei joudu muutenkaan kärsimään puutetta». Ja pari vanhaa talonpoikaa, jotka olivat samanikäiset kuin Kemény, koetti saada vanhaa Keményä puhumaan asioistaan, joista hän tähän saakka oli niin itsepäisesti vaiennut.

»Paljon ja vieläpä jäämäänkin asti», toisti vanhus äreästi, »kun en ole voinut koota niinkään paljon, että olisin voinut ostaa itselleni uudet saappaat. Paljon todellakin, kun jokainen floriini, jokainen vehnän tähkä ja jokainen heinänkorsi menevät Bideskuty’n herran taskuihin tuon luhistuvan tilan vuokran maksamiseksi».

»Sitten olet joko valehtelija tahi suuri tyhmeliini, vanha veikko, sillä jos koko tilasi tuotteet menevät tuon vuokran maksamiseen, olet kerrassaan aasi, jos vielä jatkat».

Tälle kumoamattomalle todistelulle naurettiin sydämellisesti.

Tällainen ivailu suututti vanhaa Keményä äärettömästi ja kaikki viittaukset hänen otaksuttuun varallisuuteensa raivostuttivat häntä. Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän seurusteli hän kyläläisten kanssa lopettaen vihdoin käyntinsä siellä kokonaan eikä hän milloinkaan enää mennyt kävelemään suurelle maantiellekään. Kaikki työmiehet kertoivat, ettei hän eräänä viininpuristuskautena sanonut sanaakaan kenellekään. Häntä vihasivat pian kaikki yhtä paljon kuin he säälivät hiljaista vaimoa, jolla ei ollut milloinkaan päivänkään huvia ja joka ei milloinkaan saanut tanssia csárdásta suuressa ladossa sunnuntaisin eikä mennä häihin eikä ristiäisiin, silloin kun sellaisia sattui olemaan kylässä.

Kuta suuremmaksi András kasvoi, sitä ikävämmäksi näytti elämä hänelle muodostuvan. Hänen isänsä, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, ei säälinyt häntäkään. Kaikki vuodenajat sai tuo nopeasti kasvava nuorukainen työskennellä uupumatta. Hänestä tuli päällysmies isänsä maatilalle, hänen työorjansa ja palvelijansa, mutta hän ei saanut ikinä äyriäkään tuhlatakseen sen huvitteluihin hänen ikäistensä nuorten talonpoikien kanssa kylän ravintolassa, eikä kolikkoakaan ostaakseen lettinauhan tytölleen, joka oli katsellut veikeästi häneen sunnuntaisin jumalanpalveluksessa. Aamusta iltaan oli hänen vain pakko työskennellä pelloilla, pihalla tahi viinitarhoissa, ja usein läjähti kipeästi hänen isänsä pahkakeppi hänen nuoriin hartioihinsa.

Hänen silmiensä kirkas aurinkoinen ilme himmeni vähitellen ja hänen ylpeät kauniit kasvonsa muuttuivat uhmaaviksi. Hän tuli pian niin vanhaksi, että hän ymmärsi, miten hänen isäänsä vihattiin ja halveksittiin, ja miten hänen äitiään ja häntä itseään surkuteltiin ja säälittiin; hän näki, miten karkeammat hänen paitansa olivat ja miten risaisemmat hänen saappaansa kuin paimenien, jotka tekevät työtä palkasta ja nukkuvat sinisen taivaan alla; hän huomasi äitinsä kävelevän avojaloin silloin kun Zsuzsi, Panna ja Mariska käyttivät kauniita punaisia kenkiä, ja näki, ettei äiti milloinkaan pudottanut kolikkoakaan vanhan hyvän papin kolehtilautaselle. Kaikki tämä tällainen suututti häntä ja kiihoitti hänen vihaansa tuota tyrannia vastaan, jonka kummallinen saituruus ryösti häneltä kaiken huvin, joka ilostutti toisten hänen ikäistensä elämää.

»András, Gyöngyösin mustalaiset tulevat soittamaan latoon tänä iltana. Tuletko sinne»? kysyi eräs nuorukainen häneltä muutamana sunnuntai-aamuna.

András puri huuliaan kovasti. Hän olisi halunnut mennä sinne mielellään kuuntelemaan lempilaulujaan, joita maakunnan parhaimmat soittajat tulisivat soittamaan, ja näyttämään kauniille tytöille, miten hyvin hän osasi tanssia csárdásta, mutta mustalaisten soiton kuuntelemiseen ja kauniitten tyttöjen katselemiseen tarvittiin rahaa, viisikymmentä kreutseriä vähintäin toiseen ja parikymmentä jonkun nauhan tahi nenäliinan ostamiseen, eikä Andráksella, tuon rikkaan maanviljelijän pojalla, ollut kuparikolikkoakaan taskussaan.

»En», vastasi hän hieman surullisesti.

»Mustalaiset saavat tarpeeksi rahaa meiltä muilta», sanoi eräs toinen ystävällisesti, »joten ei haittaa, vaikka et annakaan heille mitään».

»Miksi en minä sitten voisi antaa heille mitään?» kysyi András tuimasti. »Jos haluan kuunnella noiden mustalaisten soittoa, annan yhtä paljon kuin tekin, mutta minähän sanoin jo, etten tule. Kenenkään ei tarvitse tulla utelemaan syitäni».

»Eihän sinulta kukaan kyselekään, András», sanoi muudan paimen kohauttaen hartioitaan toisten poistuessa nauraen.

»Mutta minä kysyn sinulta, miksi tukkasi on musta ja viiksesi lyhyet. Ja ellet voi sanoa minulle, miksi häpeämätön kielesi sattuu olemaan punainen, annan...»

Tässä maassa, missä aurinko on kuuma ja luonteet tuliset, aiheutuu joskus riita viattomimmastakin ilveilystä. Kömpelösti lausuttu ja väärinkäsitetty leikkipuhe tahi varomattomasti tokaistu sana voivat nostaa kuumat tunteet pinnalle kuin kuplat samppanjalasissa, veitset vedetään esille, silmät liekehtivät ja huulet puristetaan lujasti yhteen, ja usein vaikeat haavat tahi joskus nopea ja surullinen kuolema ovat elämänaikuisten toverien viisi minuuttia kestäneen riidan tulokset.

András kalpeni raivosta ja hänen silmänsä katselivat kaikille suunnille uhmaavasti kuin hän olisi ollut valmis taistelemaan kaikkia kylän asukkaita vastaan yhtäaikaa, jos he vain olisivat uskaltaneet pilkata häntä. Tajuttuaan toisella kädellään suureen kääntöpääveitseensä laski hän toisen raskaasti uskaliaan ivailijan olalle pakottaen tämän kääntymään päin häntä, jota mies oli uskaltanut loukata.

»Hei, hei, mitä näenkään? Lapseni, ette saa saastuttaa Jumalan lepopäivää riidoillanne. Keményn András, pistä veitsi jälleen taskuusi, sillä äitisi — ah, hän on todellakin pyhimys — odottaa sinua tienristeyksessä. Menenkö kertomaan hänelle, että jätin hänen ainoan poikansa tänne veitsi kädessä heilumaan, vaikka tuo sama poika puoli tuntia sitten lupasi antaa anteeksi kaikille, saadakseen itsekin anteeksi? Anna nyt vain minulle tuo veitsesi äläkä katsele minuun niin vihaisesti. Olen vain heikko vanhus, jonka kanssa ei kannata riidellä».

Tämän sanoi vanha hyvä pappi, joka luettuaan messunsa oli menossa kotiaan syömään päivällistään kantaen nukkavierua, vanhaa ja risaista viittaansa korkealla laihojen sääriensä ympärillä, ettei se tahrautuisi likaan. Hän tarttui hyvin ystävällisesti Andráksen ranteeseen ja nuorukainen pudotti veitsen maahan.

Sitten, sanomatta sanaakaan, kääntyi poika ja pakeni Kisfaluun päin, tienristeykseen, jossa hänen äitinsä odotti häntä.

Tämän tapauksen jälkeen lakkasi hänkin käymästä kirkossa, kuten hänen isänsä oli tehnyt. Hän halusi karttaa tuota ivallista naurua ja ystävällistä myötätuntoa, jotka yhtä paljon kumpikin pistivät ja haavoittivat hänen ylpeyttään. Intohimoisin hartauksin kohdisti hän tunteellisen luonteensa tukahdutetut tunteet äitiinsä, joka suhtautui kovaan kohtaloonsa niin esimerkillisin kärsivällisyyksin. Työskenneltyään joskus pelloilla ja pihalla niin kovasti, että hän oli melkein puolikuollut väsymyksestä, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut niin lopussa, ettei hän olisi jaksanut auttaa äitiään. Hänen puolestaan oli hän valmis pesemään ja keittämään, kehräämään ja kutomaan suodakseen itselleen sen ilon, että rakastettu äiti sai levätä rauhallisesti tunnin lepotuolissaan.

Nämä kaksi, äiti ja poika, olivat toisilleen kaikki kaikessa. Heidän ylpeytensä oli karkoittanut heidät heidän pienestä maailmastaan tänne kylään ja pelloille. Talon isäntä, tuo tunnoton aviopuoliso ja isä, ei kohdellut heitä milloinkaan myötämielisesti eikä edes ystävällisesti. Hänen rahanhimonsa näytti kiihtyvän vuosien kuluessa, ja jonkunlainen kiintyminen yhteen asiaan oli vallannut kokonaan hänen mielensä. Hän epäili vaimoaan ja poikaansa, salaten rahansa ja liikeasiansa heiltä niin tarkasti kuin kaikilta muiltakin. He tiesivät hänen rikastuvan rikastumistaan, sillä Andráksesta oli jo kehittynyt niin kokenut maanviljelijä, että hän ymmärsi noiden hedelmällisten peltojen, rehevien viinitarhojen ja lukemattomien lampaiden arvon, mutta mitä noilla rikkauksilla olisi voitu saada, kuten hyvää ruokaa, huveja, tanssia, mustalaisten soittoa ja hyvää viiniä, niistä eivät he tienneet mitään. Ei äiti eikä poika milloinkaan ajatellutkaan ruveta vastustamaan häntä, joka oli aviopuoliso, isäntä ja isä, vaan alistuivat nurkumatta. Tuossa maassa, missä sivistys on vielä aivan alkuasteillaan, kunnioitetaan ja pelätään talon isäntää, jonka Jumala itse on asettanut tuohon asemaan rajoittamattomin oikeuksin perheeseensä nähden. Sen jäsenet eivät vastusta milloinkaan hänen päätöksiään, olivatpa ne sitten kuinka hulluja tahansa, eivätkä kiellä häneltä kunnioitustaan, vaikka hän käyttäytyykin niin, ettei hän sitä ollenkaan ansaitse.

Niin kului muutamia vuosia, ja András oli kahdenkolmattavuotias, työn karkaisema, voimakas ja kokenut tasankojen peltojen kylväjä ja elonkorjaaja. Kova harjoitus oli opettanut hänet työskentelemään nurkumatta, tyytymään vähään, salaamaan aikeensa ja halveksimaan raitaa, ja omasta sydämestään oli hän oppinut yhden asian, mutta sen hän olikin oppinut kunnollisesti, nimittäin rakastamaan äitiään. Kaikki kuvittelutkin rakkaudesta johonkin toiseen olentoon, joka ei ollut hänen lihaansa eikä vertansa, mutta joka kumminkin olisi voinut olla paljon rakkaampi, oli häneltä kielletty. Joskus kohdistuivat kumminkin hänenkin ajatuksensa vaimoon ja lapsiin, sillä haaveileehan erakkokin joskus paratiisista, mutta hän tukahdutti tuollaiset mietteet heti. Vanha Kemény oli sanonut hänelle viime vuonna:

»Menin naimisiin ollessani viisikymmenvuotias. Kun joudut tuohon ikään, olen jo maan povessa ja silloin saat tehdä mitä haluat. Siihen asti en suostu ottamaan lisää ruokittavia tämän katon alle».

Ja voiko András tässä paremmin kuin muissakaan asioissa tehdä muuta kuin totella ja kartoittaa valoisamman tulevaisuuden unelmat kauas tuleviin aikoihin?

Eräänä muistorikkaana päivänä kaatui vanha Kemény, joka näytti olevan vielä täysissä voimissaan, kuin lahonnut tammi tuulenpuuskan vaikutuksesta. Työskenneltyään kovasti koko päivän viininkorjuussa, jonka lopussa András oli livahtanut pois puoleksi tunniksi auttaakseen äitiään leipomisessa, kantoi pari voimakasta nuorukaista tuon vanhan saiturin kotiin tilapäisesti kyhätyillä paareilla. Hän ei näyttänyt tuntevan ketään, vaan puhua soperteli epäselvästi vääntynein ja vinoon mennein kasvoin. Kylän lääkäri iski hänestä suonta ja vaikka hänen käsivarrestaan vuosikin paljon paksua mustaa verta, ei hän kumminkaan tullut ollenkaan tajuihinsa. Hän eli sitten vielä pari päivää Andráksen ja hänen äitinsä hoitaessa häntä uskollisesti loppuun asti. Joskus olivat he huomaavinaan jonkun painavan hänen jo kuoleman kouristamia aivojaan, joskus näyttivät taasen hänen elottomat silmänsä kirkastuvan ja katselevan levottomasti kaikille suunnille. Mutta mitä hän sitten olisi halunnut sanoa, millaisia ohjeita hän olisi antanut pojalleen erotessaan, ei András saanut milloinkaan tietää. He eivät kummatkaan itkeneet, kun he vihdoin ummistivat kovan isäntänsä silmät tämän poistuttua iankaikkiseen lepoonsa. He käskivät tuon vanhan ystävällisen papin lukea muutamia messuja kuolleen sielun rauhoittamiseksi, ja András itse valmisti omin käsin tammilaudoista arkun, johon hänen isänsä maalliset jäännökset sijoitettiin.

Vanha Kemény haudattiin Arokszállasin pieneen kirkkomaahan muiden kyläläisten joukkoon. Hänen puolisonsa oli sitonut pari seppelettä ruiskukista ja laski ne hänen haudalleen. Ne kuihtuivat jo samana iltana, koska aurinko paistoi kuumasti, eikä niitä senjälkeen milloinkaan uusittu.

VI

KISFALUN VUOKRAAJA.

Kylän ja maakunnan asukkaat eivät saaneet oikein milloinkaan selville, paljonko rahoja András löysi isänsä kätköistä tämän kuoleman jälkeen, vaikka kaikki olivat sitä hartaasti toivoneet. Ja todellakin, vaikka vanha Kemény oli ollutkin omituinen eräässä suhteessa, voitti hänen poikansa hänet kumminkin, sillä hänen käyttäytymisensä isänsä kuoleman jälkeen oli mitä kummallisinta. Vielä kolme vuotta asui hän äitineen Kisfalun luhistuvassa vanhassa päärakennuksessa. András ei sallinut äidin tehdä mitään raskaampaa työtä, vaan palkkasi pari kylän tyttöä pesemään ja valmistamaan ruokaa heille molemmille. Muissa suhteissa oli heidän elämänsä aivan entisenlaista. András valvoi itse kaikki työt ja käytti Rosensteiniä välittäjänään, kuten hänen isänsäkin oli tehnyt, mutta suurimman osan ajastaan vietti hän Arokszállasin hyvän papin luona, joka, kuten pian saatiin selville, opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan, ja neuvoi sitäpaitsi hänelle paljon muitakin asioita, joita ei talonpoikaispoika tavallisesti tiedä. Mitkä sitten Keményn Andráksen tarkoitukset lienevät olleetkaan, teki hän kumminkin tätä henkistäkin työtä yhtä tarmokkaasti kuin ennen ruumiillista. Hän sai pian selville, että hänen isänsä ahneudellaan ja kokoomishalullaan oli jättänyt hänelle perinnöksi melko paljon rahaa, jopa niin paljon, etteivät András ja hänen äitinsä alussa, tottuneita kun he olivat aina tyhjiin taskuihinsa, käsittäneet sen arvoa eivätkä etuja, joita he sen avulla voisivat hankkia itselleen. Heidän hitaasti toimiva talonpoikaisjärkensä ei voinut ymmärtää, että kaikki nuo vanhat viinitynnyrit, jotka tuo kummallinen vanha saituri oli täyttänyt kulta- ja hopeakolikoilla, olivat heidän yksityistä omaisuuttaan ja soivat niin paljon mukavuuksia ja ylellisyyksiä heille, jotka eivät tähän asti olleet tienneet, millaista on nukkua mukavassa vuoteessa ja syödä vatsa täyteen. Rahalla on niin vähän arvoa tuossa runsauden maassa, että András ainakin vähän aikaa alussa suhtautui rikkauksiinsa melkein vihaisesti. Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä hän oli toivonut, kun hän omin käsin oli lyönyt viimeiset naulat lautoihin, joista oli valmistettu viimeinen asunto Kisfalun entiselle mielivaltaiselle isännälle, eikä hän käsittänyt, mitä hän oli ikävöinyt silloin, kun hän kuumina kesäiltoina, tehtyään koko päivän raskasta työtä ja nuorten hartioiden vielä kihelmöidessä isällisistä lyönneistä jonkun todellisen tahi kuvitellun laiminlyönnin vuoksi, käveli kauas autiolle pustalle katselemaan kaukaisen taivaanrannan äärettömyyttä ja ihmettelemään epämääräisesti, mitä sana »onni» oikein tarkoittikaan.

Ja nuo kilisevät ja kimaltelevat kulta- ja hopeakasat näyttivät niin mitättömiltä ja kirjavilta verrattuina noihin valoisiin iltaunelmiin. Pian kumminkin alkoi hänenkin ovela järkensä, luonteenomainen muuten kaikille talonpojille, käsittää, tosin vielä epäselvästi ja hapuillen, miten arvokas tällainen rikkaus oli monessa suhteessa. Hän muisti isänsä sattumalta joskus pilkaten sanoneen kuin tahdottomasti, miten suuria uhrauksia Bideskuty’n herra joskus sai tehdä saadakseen kahmalollisen tätä kultaa, jolla hän sitten voi tyydyttää kaikki oikkunsa. Ellei tuollainen uhraus — luovuttaa maata, jonka esi-isät olivat omistaneet satoja vuosia — ollut liian suuri tällaisten kultapalasten hankkimiseksi, niin miksi ei hän sitten kuin sellaisia oli pudonnut hänen syliinsä kuin taivaasta koettaisi saada selville, mihin tarkoitukseen sellaisia oli paras käyttää. Koska Bideskuty’n herra luopui maastaan saadakseen kultaa, niin miksi ei hän, Keményn András, talonpoika, tuon kummallisen vanhan Kisfalun saiturin perillinen, luopuisi kullastaan saadakseen maata? Ah, kunpa hän voisi sanoa omistavansa palasenkaan tuosta rakastetusta maasta, jonka hän lapsuudestaan saakka oli nähnyt myöntyvän ahneen isänsä tahtoon, kunpa hän voisi nimittää kaikkia sen sisältämiä aarteita omakseen ja jakaa kaikki sen tuotteet äitinsä ja, kuka sen tietää, tulevaisuudessa jonkun toisen kanssa, joka sanoo häntä miehekseen, ja kolmannen pikkuruisen ja hyvin rakkaan, joka pian oppii nimittämään häntä isäkseen. Ah, millainen ääretön onni se olisikaan, jos hän saisi sanoa jokaista vehnänjyvää, jokaisen lampaan villoja ja jokaista maitotippaa omakseen, tarvitsematta luovuttaa ensimmäistä ja parasta Bideskuty’n herralle, joka ei milloinkaan käynytkään Kisfalussa ja joka oli yhteistoiminnassa pirun kanssa muokatakseen saatanan avulla maan, jonka olisi pitänyt olla pyhä hänelle.

András, jonka parikymmentä vuotta kestänyt pakotettu itsensähillitseminen oli opettanut salaamaan aikeensa ja kieltänyt häntä kuiskaamasta sanaakaan suunnitelmistaan, ei neuvotellut milloinkaan kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt, millaisia aarteita oli löytynyt vanhan Keményn arkuista, eikä kukaan saanut selville, oliko vanhus ollut valehtelija vaiko tyhmeliini. Pelloilla työskenneltiin jatkuvasti, ja Keményn Andráksen jauhot olivat yhtä hienoja ja valkoisia kuin hänen isänsäkin eläessä, hänen kasvattamastaan pellavasta kudotut kankaat olivat maakunnan pehmeimmät ja hänen viininsä herkullisimmin maustetut. Ei ollut siis mikään ihme, että Gyöngyösin kauppiaat tulivat aina silloin Kisfaluun, kun siellä oli jotakin myytävää. Vaikka András ei milloinkaan elämässään ollut ostanut, myynyt eikä vaihtanut, oppi hän kumminkin hyvin pian tietämään lihavan maansa tuotteiden täyden arvon.

Kolme vuotta kävi hän koulua vanhan papin luona oppiakseen lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Kärsivällisin tylsyyksin, jolla hän oli hyväksynyt isänsä päivittäiset ankarat käskyt, teki hän nyt työtä, jonka hänen ovela järkensä oli määrännyt hänelle. Hän oppi pian huomaamaan, että juutalaiset luottivat talonpoikien herkkäuskoisuuteen, ja sai selville, että he esittivät antamansa mitättömät lainat väärässä valossa saadakseen niistä niin suuren koron kuin suinkin. Saadakseen selville vaihtaneensa tavaroiden ja maansa tuotteista saamiensa rahojen täyden arvon toimitti András kaikki liikeasiansa itse. Unkarilainen talonpoika on iloinen, hän rakastaa kauniita tyttöjä, iloista tanssia ja sointuvaa soittoa, mutta hän on sitäpaitsi itsepäinen ja sitkeä, ja tätä sitkeyttä András, joka tiesi niin vähän rakkaudesta ja huveista, käytti vain tarkoitustansa saavuttamiseen.

Hän käytti osan rahoistaan vanhan päärakennuksen korjaamiseen muuttaakseen äitinsä olon siellä mukavammaksi, ja lisäsi siihen, tietämättä oikein itsekään, miksi, muutamia huoneita, jotka hän sitten sisusti mukavasti Gyöngyösistä ostamillaan huonekaluilla. Sitten hän paperoitti rakennuksen ennen valkoiseksi kalkitut seinät, ja kun työ saatiin tehdyksi, tulivat kaikki läheisyydessä sijaitsevain kylien asukkaat katsomaan tuota ylellisyyttä, jonka maine oli levinnyt kauaksi.

Kun hän tottui enemmän muuttuneeseen ympäristöönsä ja huomasi äitinsä tulevan onnellisemmaksi ja iloisemmaksi, katosi hänen luonteestaan tuo jurous, jonka hänen haavoitettu ylpeytensä oli rakentanut kuin suojaksi hänen ympärilleen, ja hän rupesi seurustelemaan vapaammasti läheisyydessä olevien kylien asukkaiden kanssa. Pian tuo aurinkoinen luonne joka on luonteenomainen kaikille unkarilaisille, haihdutti kaiken synkkyyden, ja vähitellen rupesi hän käyttäytymään samoin kuin muutkin hänen ikäisensä nuorukaiset. Hän meni jälleen kirkkoon äitinsä kanssa, mutta nyt he molemmat pysähtyivät portille jumalanpalveluksen jälkeen ja András uskalsi katsoa kauniisiin sunnuntaipukuisiin tyttöihin ja pyytää heitä sitten illalla suuressa ladossa toimeenpantaviin tanssiaisiin. Tytöt eivät karttaneet häntä ollenkaan, sillä puhuttiin yleisesti, että vanha Kemény oli jättänyt Andráselle niin paljon rahaa perinnöksi, että hän oli rikkaampi kuin moni seudulla asuva juutalainen. Sanoivatpa muutamat, että hän oli melkein niin rikas kuin Bideskuty’n herra itse.