Part 24

Vanha hyväluontoinen Gyuri ei ymmärtänyt tytärtään. Hänestä tuntui, että naiset vain juonittelivat tyhjästä. Talonpoika oli näyttäytynytkin olevansa hyvin rehellinen mies, ja Bideskuty’lla oli jonkunlainen soimaava tunne, ettei Andrásta oltu kohdeltu yhtä rehellisesti. Sitäpaitsi tuntui hänestä hyvin nöyryyttävältä, ettei noista lapsenlapsista ollut nyt tietoakaan, joiden vuoksi tuo mahdoton avioliitto oli jossakin määrin siedettävä. Hän toivoi vieläkin voivansa taivuttaa Andrásta hyväksymään hänen koneensa ja höyrymyllynsä. Tämä viimeksimainittu oli nyt tyhjä ja autio, ja lukemattomat hämähäkit olivat kutoneet verkkonsa suuriin rattaihin ja veiveihin, jotka olivat olleet melkein aiheuttamaisillaan erään unkarilaisen aatelismiehen vararikon. Tuo itsepäinen talonpoika ei kumminkaan halunnut vielä kuulla siitä puhuttavankaan, eikä Bideskuty uskaltanut panna sitä käyntiin hänen luvattaan. Nyt oli hän iloinen kerrottuaan tyttärelleen noista raha-asioista. Häntä inhoitti aina käsitellä rahoja ja hänen rinnassaan oli epämääräinen tunne, että hän oli tehnyt jotakin alhaista ja kunnotonta jollekin. Hän ei halunnut tunnustaa itselleenkään, että hän piti äärettömästi »tuosta kirotusta talonpojasta», joka oli niin taitava liikemies, eikä myöntänyt, että hän mielellään ratsasteli hänen kanssaan vainioilla ja ihaili aito unkarilaiseen tapaan sellaista hevosmiestä kuin Kemény epäilemättä oli. Sitäpaitsi oli Andráksella aina kerrottavana hänelle hupaisia uutisia jostakin onnistuneesta kaupasta, ja nyt kun Bideskuty’n kreivi tapasi jonkun tilallaan asuvan talonpojan, tervehdittiin häntä iloisesti, semminkin jos hänellä oli vävy mukanaan. Viime sadon aikana olivat työmiehet epäilemättä suuresti kiintyneet Bideskuty’n hankkimiin niittokoneihinkin.

Niin, maailma alkoi todellakin mennä mullinmallin. Mutta, Jumalalle kiitos, Bideskuty alkoi jo tulla vanhaksi eikä senvuoksi luultavasti näkisi tuota aikaa, jolloin talonpojat omistaisivat kaiken maan ja aateliset asuisivat pienissä taloissa kaupungeissa. Nykyään sanoi hänen vävynsä häntä aina »herra kreiviksi», mutta kreivi nimitti vävyään aina »pojakseen», ja oli tavallisesti hyvin iloinen odottaessaan häntä luokseen jonakin päivänä.

Nytkin loistivat hänen kasvonsa, kun hän kuuli välikön kivilattialta raskaita askelia. Hän koetti suoristautua tuolissaan, mutta hänen jalkansa oli niin kipeä, ettei hän voinut. Ovi aukeni ja tuo tuttu pitkä mies ilmestyi tammiseen oviaukkoon. Bideskuty, vaikka hän olikin huomaamaton, ei voinut olla kumminkaan näkemättä, kuinka aavemaisen kalpeat ja omituiset talonpojan kasvot olivat ja kuinka hurjalta hänen silmiensä ilme näytti. Pudistaen päätään nosti kreivi varoittavasti sormensa.

»Tervetuloa, poikani»! huudahti hän iloisesti. »Mutta mistä ihmeestä sinä nyt tuletkaan ja millaista viiniä olet juonutkaan? Näytät aivan siltä kuin olisit ollut tekemisissä vähintäinkin pirun kanssa»!

XXX

RAKKAUDEN HAUTA.

Lopetettuaan keskustelunsa isänsä kanssa tunsi Ilonka olevansa sekä huumautunut että hyvin pahoillaan.

Tuo ylpeys, joka on poikkeuksetta hyvin luonteenomainen — hyve tahi pahe — kaikille unkarilaisille, jotka ovat hallinneet keskeytymättä Unkarin maita vuosisatoja muiden Euroopan maiden hallitsijain kukistuessa ja noustessa, tuo ylpeys, joka hallitsee kaikkia heidän tekojaan ja on estänyt heitä omaksumasta nykyaikaista edistystä, joka on rakentanut sellaisen muurin heidän ympärilleen, ettei yhdeksännentoista vuosisadan sivistys ole sitä voinut murtaa, tuo llonkan ylpeyden osa oli kuolettavasti haavoittunut. Jaloista sotureista suorassa linjassa polveutuva tyttö, sotureista, jotka olivat auttaneet kuningaskunnan rakentamisessa, oli joutunut tappiolle kilpaillessaan ritarillisuudessa ja anteliaisuudessa talonpojan kanssa.

Ensimmäisen kerran elämässään Ilonka nyt rikkoi tuon käskyn, jossa sanotaan: »Kunnioita isääsi ja äitiäsi»! Hän oli hyvin harmissaan tuosta osasta, jota hänen tietämättömyydessään oli ollut pakko näytellä, ja tunsi käyttäytyneensä niin huonosti, ettei sitä voitu sanoin kuvaillakaan. Tuntematta asiain todellista laitaa oli hänet heitetty erään sellaisen miehen syliin, jollaisia häntä aina oli opetettu halveksimaan. Petollisesti oli häneltä salattu se tosiasia, että tuo mies oli jalompi, anteliaampi ja ylpeämpi kuin useimmat muut ihmiset.

Niin ylpeä, ylpeä jaloista töistä, niin ylpeä, ettei hän viitsinyt vastata ansaitsemattomiin loukkauksiinkaan.

Voi, miten hän oli mahtanut halveksiakaan vaimoaan! Miten ylenkatseellisesti tuo orjista polveutuva talonpoika oli mahtanut ajatellakaan häntä, pennitöntä ylimysnaista ja jalosukuista kerjäläistä, joka oli lyönyt sekä omaa että vanhempiensa elättäjää!

Ah, miten kauhistavalta se nyt tuntuikaan! Polttava häpeä nosti kyyneleet llonkan silmiin. Hän kidutti itseään muistelemalla kaikkia niitä herjauksia ja loukkauksia, joita hän sokeassa kiittämättömyydessään oli syytänyt tuon miehen kasvoihin, joka oli kuormittanut sekä hänet että hänen vanhempansa lahjoilla, pyytäen vain hieman rakkautta palkakseen.

Vaikeneminen, jonka Ilonka luuli merkinneen häpeää ja katumusta, tuntui hänestä nyt kuvaamattomalta ivalta. András ei ollut viitsinyt selittää hänelle, kuinka vähän hän ansaitsi noita ylpeyden aiheuttamia herjauksia. Ilonka muisti Andráksen sietäneen kaikki vaitiollen, kunnes, kunnes... Ah, millaisen julman iskun hän oli suunnannutkaan, ja Ilonka kummasteli nyt, mikä pahahenki oli sen tuonutkin hänen mieleensä. András oli tehnyt niin paljon voittaakseen hänet, ja hän oli kylmästi sanonut rakastavansakin toista. Silloin oli András sanonut hänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle, silloin vain oli tuo raaka talonpoika vihoissaan uhannut kostaa hänelle nuo katkerat loukkaukset ja vaimentaa ikuisiksi ajoiksi hänen kiittämättömän kielensä.

Ah, miksi Etelka olikaan tullut väliin? Miksi ei hänen oltu sallittu elämällään maksaa vihattavan käytöksensä aiheuttama velka? Yksi ainoa lyönti olisi silloin lopettanut miehen intohimon ja naisen ylpeyden välisen riidan. Silloin... ah silloin... ei hänen olisi ollut pakko täyttää tuota velvollisuutta, jota hänen ylpeytensä ei sallinut nyt laiminlyödä.

Talonpoika ei voinut voittaa ylimystä ritarillisuudessa. Hän oli haavoittanut miestänsä ja tämän ylpeyttä, ja hänen oli nyt pyydettävä anteeksi ja sovitettava. András oli uhrannut melkein kaikki saavuttaakseen hänen rakkautensa, ja nyt halusi hän koettaa lahjoittaa sen. Nöyrtyen hänen eteensä halusi hän nyt rukoilla anteeksiantoa. Hän halusi palata tuohon kotiin, josta hänen julmuutensa ja oikeudettomuutensa oli karkoittanut Andráksen tuona kohtalokkaana iltana. Hän oli rikkonut äärettömästi, mutta hän aikoi sovittaa sen yhtä voimakkaasti. Rakkautta ei hän kyllä voinut miehelleen antaa, ah ei, sillä hänhän oli rakastanut jo kerran varhaisimmassa nuoruudessaan erästä hienoa ylimystä, joka oli ollut niin kunnioittava lausuessaan: »Ilonka, rakastan sinua»!, uskaltamatta koskea hänen käteensäkään. Ah ei, hän ei voinut milloinkaan rakastaa tuota miestä, jolla oli niin karkea ääni, jonka silmät tuntuivat näkevän hänen sieluunsa ja jonka omituiset ja hurjat sanat värisyttivät häntä aiheuttaen kuvaamattoman tunteen, joka ei voinut olla muuta kuin _pelkoa_. Ilonka muisti hänen jäähyväisensä, kun hänen äänensä oli lakannut värisemästä silloin kun hän oli vannonut vaimolleen, ettei hän milloinkaan enää puhu hänelle kuolleesta rakkaudestaan.

Kuolleesta rakkaudesta! Voiko rakkauskin kuolla? Ainakin hänen rakkautensa tuohon kauniiseen nuoreen husaariin eli vielä hänen sydämessään. Tuntui niin julmalta puhua kuolleesta rakkaudesta. Ei ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että peloittava tuska oli kouristanut hänen sydäntään poistumatta sieltä enää milloinkaan, silloin kun András oli vannonut tuon kummallisen valan. Tuo tuska oli niin omituinen, ettei Ilonka voinut sitä ymmärtää. Joskus kun tuulen surullinen humina poppeleissa oli kantavinaan hänen korviinsa Andráksen karkean äänen kaiun, muuttui se aivan sietämättömäksi. Ja öisin, kun kuu loisti kylmästi tasangolle, tuntui Ilonkasta joskus, kuin hänen sydämensä olisi ollut särkymäisillään. Silloin hän aina arvaili, miksi.

Ah, ei, ei, tuhat kertaa ei! Hänkö, Bideskuty’n Ilonka, niiden tytär, jotka ovat omistaneet tämän kauniin maan vuosisatoja, voisiko hän rakastaa talonpoikaa? Mutta hän voi olla kumminkin kiitollinen, hän voi hyvittää tekemänsä vääryydet ja maksaa alistuvaisuudellaan, kuuliaisuudellaan ja tarpeen vaatiessa, nöyryydellään, tuon suuren velan, jonka hänen vanhempansa olivat ottaneet hänen nimessään.

Hän saapui vihdoinkin puistoon. Keskipäivän aurinko paistoi kuumasti ja polttavasti. Ilonka käveli haaveillen akasiakujannetta, jossa maa oli kylmä ja tuoksuva suuresta kukkien paljoudesta. Saavuttuaan portille katsoi hän etäisyyteen ja huomasi kaukana tasangon toisella puolella pienen pisteen taivaanrannalla. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti. Hän oli vihainen itselleen oman raukkamaisuutensa vuoksi, sillä eihän hänellä ollut mitään pelättävää. Hänen nöyryytyksensä olisi kyllä ääretön, mutta kuta suurempi se olisi, sitä tyytyväisempi hän olisi itseensä ja sitä täydellisempi olisi sovitus.

Saavuttuaan portille hyppäsi András maahan sallien Csillagin mennä minne se vain halusi. Itse läksi hän kulkemaan kujannetta taloon. Ilonka kuuli hänen hyvästelevän hevostaan sanoen tälle, ettei hän aikonut viipyä kauan, ikäänkuin tamma olisi ollut inhimillinen olento ja hänen paras ystävänsä. Nyt astui Ilonka esiin.

András ei säpsähtänytkään, vaan katsoi Ilonkaan niin tyynesti kuin hän olisi odottanutkin näkevänsä hänet juuri siinä. Ilonka huomasi heti, että András näytti paljon vanhemmalta nyt, kuin tuona päivänä, jolloin hän ensimmäisen kerran oli suudellut llonkan kättä. Ja kun hän nosti lakkiaan, näki Ilonka, miten hänen tukkansa oli ohimoilta harmaantunut. András olisi mennyt vaitiollen hänen ohitseen, mutta Ilonka sanoi arasti:

»Isäni odottaa teitä, mutta koska haluan sanoa teille jotakin, tulin tänne teitä vastaan. Haluatteko kuunnella minua?»

András pysähtyi lakki kädessään ja katsoi Ilonkaan melkein hajamielisesti, kuin hänen ajatuksessa olisivat olleet jossakin muualla.

»Jos se on välttämätöntä», vastasi hän, »haluan kuunnella».

»Kuulin tänään sattumalta ensimmäisen kerran jotakin, jota ei vanhempieni olisi pitänyt salata minulta milloinkaan. En ymmärtänyt enkä tiennyt naimisiin mennessäni tuota peloittavaa tilannetta, johon isä raukkani oli joutunut ja josta teidän jalomielisyytenne hänet pelasti. En...»

»Jalo kreivitär», sanoi András hyvin tyynesti, »pyydän, ettette kiihoittaisi itseänne ettekä kuluttaisi kallista aikaanne puhumalla asioista, jotka tapahtuivat kauan aikaa sitten ja jotka jo on unhotettu. Voin vannoa teille, että kreivi on tiennyt ja hyväksynyt kaikki keskinäiset liikeasiamme sellaisin tavoin kuin hän on otaksunut edullisimmaksi».

»Niin, mutta siihen ei sisälly vielä kaikki», jatkoi Ilonka kiihkeämmin ja vähitellen kuumenevin poskin. »Olin itsekin tietämättäni suuresti osallinen noihin liikeasioihin. Tietämättömyyteni ohjasi minua sokeasti sellaisiin tekoihin, jotka teidän mielestänne tuntuivat kai suurimmalta kiittämättömyydeltä, puhuessani teille tuona iltana niinkuin puhuin. Uskokaa minua, en tiennyt ollenkaan, mitä olitte tehnyt puolestamme. Ah, näen nyt miten halveksittavasti käyttäydyin, ja tuon tekoni aiheuttama häpeä on suurempi kuin voin sietää. En saanut ennen rauhaa, ennenkuin kerron teille, miten äärettömästi pahoillani olen».

Puhuessaan näytti hän hyvin kauniilta. Punastunein poskin ja kiihkosta ja kyynelistä loistavin silmin katsoi hän nyt ystävällisemmin Andrákseen kuin milloinkaan ennen.

»Sanon teille vieläkin, jalo kreivitär», vastasi András väkinäisesti, »että kiihdytätte itseänne suotta. Nuo vaatimattomat palvelukset, jotka hyvä onneni soi minun tehdä isällenne, olivat vain sellaiset kuin toinen ihminen tekee toiselle, silloin, kun hän näkee tuon toisen taistelevan ansaitsemattomasti kovaa kohtaloa vastaan».

»Koetatte häväistä minua vain enemmän», sanoi Ilonka, »alentamalla anteliaisuutenne arvoa. Käyttäydytte hyvin julmasti. Olen tullut luoksenne kiitollisin mielin, myöhään ehkä, mutta kumminkin rehellisin tarkoituksin. Otaksuessaan menettelevänsä epäilemättä minun parhaakseni pettivät vanhempani minut ja pakottivat minut haavoittamaan kuolettavasti teitä, jota minun olisi pitänyt kunnioittaa ystävällisyytenne ja ritarillisuutenne vuoksi. Kuultuani teidän tulevan tänne tänään livahdin ulos, voidakseni sanoa teille...»

András nosti nopeasti kätensä hänelle niin ominaisin käskevin liikkein.

»Suokaa minulle anteeksi, jalo kreivitär, keskeytykseni. Ei ole olemassa minkäänlaista syytä noiden sanojen lausumiseen, joita te tyynnyttyänne varmasti kadutte. Tuon illan tapaukset, joihin viittaatte, ovat haihtuneet muistostani. Jos olette, kuten sanotte, kiitollinen minulle noista muutamista vanhemmillenne tekemistäni palveluksista, pyydän vedoten niihin teitä lopettamaan tämän keskustelun, koska se on luultavasti yhtä tuskallinen meille molemmille».

Hän kumarsi hyvin syvään ja poistui, ennenkuin Ilonka ennätti koettaakaan estää häntä.

Hän jäi kujanteeseen akasioiden juurelle katsoen miehensä pitkää, taloon päin kiiruhtavaa vartaloa. András ei katsahtanutkaan taakseen, vaikka hän nähtävästi kuulikin nyyhkytyksen, joka tahdottomasti tunkeutui Ilonkan huulilta. Ilonka katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi taloon, ja juoksi sitten sokeasti ja ajattelemattomasti portista poppelikujaan ja sitten tasangolle, jossa hän lopultakin sai olla rauhassa häpeineen ja nöyryytyksineen.

Ah, millainen houkka hän oli ollutkaan! Sokean ja hullun mielijohteen vaikutuksesta oli hän nöyrtynyt tuon miehen edessä, tarjonnut hänelle kiitollisuuttaan ja ystävyyttään, eikä hän ollut välittänyt kummastakaan. Ylenkatsoen oli hän kieltäytynyt kuuntelemasta hänen selityksiään ja surujaan, ja hän halveksi vaimoaan nähtävästi niin paljon, ettei hän halunnut koskea tämän käteenkään. Houkka, niin, millainen houkka hän oli ollutkaan!

Mitä oli hän ajatellut ja toivonut? Hänhän tiesi Andráksen rakkauden kuolleeksi, sillä olihan András sanonut sen tuona kohtalokkaana iltana. Hän oli omin käsin tappanut sen, ja nyt oli sen sijalle ilmestynyt halveksiva välinpitämättömyys, jota vastaan hänen ylpeytensä oli äsken murskautunut. Ah, András tiesi, miten hän voi kostaa, hän oli maksanut loukkauksen loukkauksella ja pilkan pilkalla, hänen kylmät sanansa olivat sattuneet Ilonkan kasvoihin yhtä kipeästi kuin kerran Ilonkankin sanat häneen. Ilonka vihasi häntä nyt kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin ennen, nyt kun András huvitteli nöyryyttämällä ja kiduttamalla häntä, nyt kun hän oli voimaton haavoittamaan Andrásta, koska tämä ei enää välittänyt hänestä. Niin, tietysti vihasi hän Andrásta, ja senvuoksi tuntuivatkin hänen sydäntuskansa sietämättömämmiltä kuin milloinkaan ennen. Hän vihasi Andrásta tuon järkkymättömän ylpeyden vuoksi, joka oli samanlaista kuin hänen omansakin. Hän, tuo talonpoika, uskalsi olla ylpeä, tuo orja, joka oli syntynyt potkittavaksi ja halveksittavaksi. Kesyttämätön unkarilainen veri hänen suonissaan kiehui vihasta. Hän koetti mielessään kuvailla tuota miestä orjuudessa, kuten hänen esi-isänsäkin olivat olleet, ja lannistettuna tottelemaan nöyryyttäviä käskyjä, joita valvova päällysmies jakoi, lyöden häntä kasvoihin ruoskalla, ellei hän totellut. Ilonka ahmi silmillään tuota näkyä ja nautti hänen kidutuksestaan, joka oli uskaltanut katsoa häneen halveksivasti jostakin ylpeyden rakentamasta suuresta korkeudesta, nautti siitä niin kauan kuin hän ei enää voinut pidättää vihan kyyneliään. Hän heittäytyi kiihkeästi kuumalle kuivalle maalle ja kätkien kasvonsa käsiinsä nyyhkytti hän häpeästä ja kaipauksesta.

Oli jo myöhäinen ilta, kun hänen kiihkeä itkunsa vihdoinkin loppui. Ollen äärettömästi toivoton ja häveten hirveästi halusi hän paeta heti Bideskuty’sta. Mutta hän oli niin kokematon, ettei hän tiennyt kenen puoleen hän kääntyisi tässä kauheassa odottamattomassa tapauksessa. Tietysti oli Bideskuty palautettava Andrákselle niin pian suinkin. Jumalalle kiitos, hänellä oli vielä kylliksi voimia maksaa halveksiminen halveksimisella ja heittää takaisin tuon rikkaan talonpojan jalkoihin nuo runsaat lahjat, joilla András oli luullut voivansa nöyryyttää hänet. Sitten kuin tuo oli suoritettu, poistuisi hän niin kauaksi, ettei András löytäisi hänestä jälkeäkään. Hän halusi muuttua niin kuolleeksi Andrákselle kuin tuo kerskaileva rakkaus, joka ei ollut kestänyt päivääkään.

Ilonka toivoi voivansa kiduttaa häntä vieläkin. Hän tiesi haavoittaneensa häntä kerran ennenkin, vaikka András sanoi sen unhottaneensa. Hän vannoi löytävänsä tuon aseen vielä kerran, jolla hän oli lyönyt Andrásta tuona iltana ja joka satuttuaan oli pakottanut Andráksen huudahtamaan: »Nainen, olet mennyt liian pitkälle»! Hän oli sallinut tuon aseen ruostua käytännön puutteesta, se oli jossakin läheisyydessä melkein unhotettuna, mutta hän aikoi hakea sen käsiinsä huomenna, jolloin Bideskuty’n huoneet kajahtelisivat naurusta ja ilosta, jolloin häntä, nuorta vaimoa ja talonpojan suottaleskeä palveltaisiin ja kunnioitettaisiin yhtä paljon kuin András nyt halveksi häntä. Hänen iloisuutensa ja naurunsa kaiku kantautuisi hänen korviinsa, ja poppelien lehvät toistaisivat nuo hellät sanat, joita muut kuiskailisivat kuutamoiltoina. Silloin ehkä heräisi tuo haudattu rakkaus kuolleista ja nousisi jälleen maailmaan kärsimään suuria tuskia vielä kerran.

Hän meni kotiin, jossa hän näki tulevien juhlallisuuksien valmistusten panneen kaikkien päät pyörälle. Hänen äitinsä oli ollut levoton hänen vuokseen, ja katsoi epäluuloisesti hänen kyynelien ajetuttamiin silmiinsä. Mutta Ilonka heittäytyi kuumeisin innoin huviretkien, kutsujen ja soittotilaisuuksien suunnitteluihin, kiinnitti suurta huomiota mahdollisten vieraiden luetteloon ja ilahdutti äitiään riemuitsemalla uudesta puvustaan, jonka hän aikoi pukea ylleen huomenna.

Bideskuty oli parhaimmalla tuulellaan. András oli tuonut hänelle hyviä uutisia ja kahmalollisen rahaa. Hän toivoi tytärtään niin viisaaksi, ettei hän kertoisi mitään äidilleen. Ja Ilonka näytti todellakin niin innostuneelta, iloiselta ja odottavalta, että Bideskuty peruutti kokonaan sanansa hermostuttavista naisista.

XXXI

RAKKAUS RIEMUITSEE.

Bideskuty’ssä ei ollut milloinkaan ollut niin paljon vieraita, sillä ratsastustallikin oli muutettu suureksi makuuhuoneeksi. Nuo vanhat seinät eivät olleet ikinä olleet suurempien juhlallisuuksien todistajina. Nauru, mustalaisten soitto, tanssi ja muut huvittelut kestivät aamusta iltaan. Viime vuonna oli tuo peloittava koleera karkottanut kaikki vieraat Heven maakunnasta, mutta nyt ei noita huolia enää muistettukaan. Sato oli ollut niin runsas, että Bideskuty’n vieraanvaraisuuden tiedettiin tulevan kuninkaalliseksi. Jokainen paloi uteliaisuudesta saada nähdä tuon kauniin perijättären, jonka salaperäinen avioliitto rikkaan talonpojan kanssa oli kummastuttanut kaikkia. Äidit, joilla oli täysikasvaneita poikia, halusivat tietää, joko paavillinen erivapautus oli hankittu ja oliko tuo rikas tyttö, vaimo tahi leski jo vapaa solmimaan sopivamman avioliiton. Sekä nuoret että vanhat miehet olivat valmiit hakkailemaan häntä nyt, kun hän oli vapaa äitinsä holhouksesta. Tiedettiin yleisesti, ettei talonpoikainen mies saanut tulla näkyviinkään, eikä sitäkään oltu voitu salata, että Ilonka oli muuttanut vanhempiensa luokse asumaan jo häiden jälkeisenä päivänä.

Kreivitär Irma oli pelännyt vastenmielisiä kysymyksiä. Unkarin tasangoilla, jossa kaikki perheet ovat tavalla tahi toisella sukulaissuhteissa keskenään, ei tunkeilevaisuus ole mikään rikos, ja Bideskuty vaimoineen oli hyvin varustettu meluavaa pilaa ja kaksimielisiä puheita vastaan.

Kreivitär Kantássy, joka oli naittanut pari tytärtään mitä hyväksyttävimmästi, oli taipuvainen surkuttelevaan myötätuntoon Ilonkan kummallisen polkunaimisen vuoksi.

»Rakkaani», sanoi hän, »millaista kauheata surua olet saanutkaan kärsiä! Miten voitkaan suostua tuohon kauheaan liittoon»?

»Ilonka oli surra itsensä melkein kuoliaaksi», vastasi äiti kyyneleisin silmin. »Hän kuvitteli olevansa rakastunut tuohon raakalaiseen eikä halunnut syödä eikä nukkua, ennenkuin hän sai meidät suostumaan avioliittoon. Mielestämme oli parempi nähdä hänet talonpojan nimellisenä vaimona kuin ruumisarkussa».

»Minusta oli tuo vain anteeksiantamatonta heikkoutta», sanoi eräs vanha rouva, joka oli kreivittären sukulainen ja senvuoksi oikeutettu sanomaan ajatuksensa suoraan. »Nuoret tytöt eivät kuole niinkään helposti. Sinun olisi pitänyt viedä hänet Budapesthiin, jossa hän piankin olisi unhottanut nuo tyhmät haaveensa».

»Gyuri on ollut aina niin heikko vastustamaan Ilonkaa», sanoi kreivitär Irma huoaten.

»Mutta miten, taivaan nimessä, se vihdoin päättyykään? Aiotteko hakea paavilta erivapautusta?»

»Tietysti koetamme saada avioliiton puretuksi! Nykyään on kumminkin lapsi raukkamme hyvin onnellinen luonamme, ja András on hyvin rikas. Emme puhu hänestä milloinkaan Ilonkan kuullen, emmekä...»

»Hänen sydämensä ei todellakaan näytä olevan murtunut ainakaan nyt», sanoi kreivitär Kantássy katsoen huoneen poikki Ilonkaan, joka loistaen nuoruudestaan ja kauneudestaan, ja ollen melkein meluavan iloinen, nauroi ja lörpötteli miesjoukossa, joka nähtävästi hyvin innostuneesti auttoi nuorta suottaleskeä unhottamaan, että jossakin taustalla oli olemassa salaperäinen aviomies.

»Nuori Madách näyttää olevan yhtä rakastunut Ilonkaan kuin ennenkin», sanoi vanha täti.

»Kaikesta päättäen, rakkaani», vihjaisi muudan rouva tyynesti, »on sinulla tuossa vaikeuden paras ratkaisu. Nuori Madách on armeijamme paras pistoolilla ampuja. Käske vävysi tänne katsomaan, miten Feri kosiskelee Ilonkaa ja anna hänen kiihtyä niin, että hän vaatii kilpailijansa kaksintaisteluun... Madách voi tappaa talonpojan ensin ja tulla hänen sijaisekseen sitten jälkeenpäin —»

»Aatelismies ei voi taistella talonpojan kanssa», sanoi kreivitär haaveillen.

»Rakkaani, onhan aina olemassa poikkeuksellisia olosuhteita».

»En ole sitä kumminkaan milloinkaan ajatellut. Ilonka saa varmasti hänen kuolemansa jälkeen kaikki hänen rahansa».

»Onko hän sitten niin äärettömän rikas»?

»Kyllä, luullakseni. Emme ole kumminkaan milloinkaan vaivanneet aivojamme laskemalla, kuinka paljon hänellä todellisuudessa on».

»Niin tietysti. Madách ei voi sanoa hopeafloriiniakaan omakseen, mutta mitä sen on väliä, kun Ilonka kerran on niin rikas. Ajattele asiaa, kultaseni. Lupaamme käyttäytyä tuota talonpoikaa kohtaan hyvin ystävällisesti. Ota vaari neuvostani ja kutsu hänet tänne tahi järjestä muuten niin, että hän näkee, miten Feri ahmii tuota suloista suottaleskeä silmillään. Nuo talonpojat ovat hirmuisen mustasukkaisia».

Tämä tapahtui päivällisen jälkeen rouvien juodessa kahvia kuistilla. Mustalaiset soittivat surullisia unkarilaisia lauluja puistossa. Oli päivän kuumin aika eikä tukahduttava ilma sallinut nuortenkaan tehdä muuta kuin kuljeskella puiston varjoisimmissa osissa. Ilonka oli ollut eilen seurueen iloisin jäsen. Hän oli tanssinut csárdásta puoleen yöhön ja sietänyt suuttumatta Ferin hakkailua. Hän tuskin ajattelikaan seurauksia koettaessaan palauttaa muistiinsa menneitä aikoja ja yrittäessään unhottaa tuon vieraan ja tumman varjon, joka sitten oli laskeutunut hänen polulleen. Koston ja vihan aiheuttamat katkerat tunteet ahdistivat hänen sydäntään, ja koettamalla keimailla, huvitella ja tanssia luuli hän voivansa viihdyttää itsetuntoaan tuosta polttavasta tuskasta huolimatta. Hän toivoi melkein salliessaan tuon nuorukaisen viedä hänet pois muiden luota varjoisaan akasiakujanteeseen, että _hän_ saisi nähdä hänet toisen miehen sylissä, jota hän sanojensa mukaan oli rakastanut pari vuotta sitten. Ilonka arvaili, mitä András silloin tekisi, kärsisikö hän, niinkuin hän oli kärsinyt ollessaan viimeksi täällä kujanteessa.