Part 17

»Tiedän teidän aikovan sanoa, ettette halua ahdistaa minua. Hei, ystäväni, tuo asia voi kyllä olla niin, mutta me olemme kaikki syntyneet vapaina tähän maailmaan, ja jokainen, joka voi vastustaa kohtaloaan, taistelkoon niin hyvin kuin hän vain voi. Maa, joka ennen oli minun, on liukunut käsistäni teidän haltuunne muutamien huolettomien kynänvetojen ja kirottujen paperipalasten avulla. Muutamien päivien kuluttua, ellei tapahdu ihmettä, jollaisia ei nykyään usein satu, on minun perheineni lähdettävä täältä maantielle kuin kodittomien ja ystävättömien mustalaisten, ja kaikki ne, jotka ovat nauttineet vieraanvaraisuudestani, ovat ensimmäiset heittämään minua kivillä hulluuteni vuoksi. Tämän toivottoman tilanteen ollessa pahimmillaan tulette te luokseni, ette ainoastaan pelastamaan minua ja omaisiani, vaan myöskin takaamaan, että kaikesta huolimatta tulevat nämä maat kuulumaan lapselleni ja vihdoin lapsenlapsilleni. Mitä voinkaan tehdä? Kun ihmisen kurkku uhataan katkaista puukolla, on pieni asia kysyä, haluaako hän luopua omaisuudestaan».

»Herra kreivi!»

»Älkää sanoko mitään, sillä olette jo sanonut sanottavanne. Kaikki lisäyksenne eivät voi nyt enää muuttaa asiaa. Puhuessanne lapsenlapsistani löitte vahvimman valttinne pöytään ja takavarikoimalla maani tiesitte saavanne suostumukseni. Voitteko lisätä siihen, että rakastatte tytärtäni, jotakin vielä? Tietysti te rakastatte häntä, sillä hän on hyvin kaunis ja äärettömästi teitä korkeammalla. Rakastammehan kaikki Jumalaa ja neitsyt Mariaa. Haluatte ruveta hänen orjakseen. Sitä en epäile, sillä polveuduttehan orjista. Aiotteko sanoa tekevänne hänet onnelliseksi? Luullakseni vaivaudutte kumminkin turhaan, sillä tyttäreni, Ilonka, ei voi tulla onnelliseksi talonpojan majassa. Jos minä ja vaimoni annamme suostumuksemme tähän omituiseen liittoon — muistakaa, että sanoin 'jos', siunaamme lastamme lapsenlapsiemme ja heidän lapsiensa vuoksi, ja sentähden, etteivät Bideskuty’n maat joudu silloin milloinkaan pois perheemme hallusta, vaikka ne tahrautuvatkin ollessaan hetkisen talonpojan käsissä».

»Herra kreivi», sanoi András väsyneesti, »kun tulin keskustelemaan kanssanne näistä asioista, koetin ajatella teitä vain tuon olennon isäksi, jota melkein jumaloin. Eiköhän olisi parasta oman arvonne ja minun vuokseni, ettette suututa ja loukkaa minua unhottamalla sen»?

»Suokaa minulle anteeksi, ystäväni, kiihkeyteni. Onnettomuudet ovat niin lannistaneet minut, etten osaa enää selvästi ajatellakaan. Minulla on paljon huolia, ja te olette niin nuori, ettette vielä ymmärrä vanhuksen suruja. Ehkä ei ylpeytenne ole kärsinyt sellaista nöyryytystä kuin minun nyt. Ettekö halua nyt poistua luotani, sillä minun on ajateltava tätä asiaa rauhassa yksikseni, ennenkuin puhun siitä kreivittärelle»?

András otti vaitiollen lakkinsa ja poistui koneellisesti huoneesta. Hän kulki lämpiön poikki ja leveitä portaita alas kuin unissaan. Bideskuty ei ollut sanonut mitään hyvästiäkään eikä ilmoittanut hänelle mitään ratkaisevaa, vaan heittänyt arvoituksellisen »jos» Andrákselle vasten naamaa tyynesti lausuttujen loukkauksien välissä, jolloin nuoren talonpojan ylpeys oli kiemurrellut noiden kylmien, sydämettömien ja julmien sanojen vaikutuksesta.

Miten voikaan rakkaus tehdä meistä sellaisia toivottomia hulluja, että me tuon ainoan suloisen asian vuoksi olemme valmiit kärsimään sellaisia kidutuksia, joita pahempia eivät helvetin hengetkään voi keksiä Luojan rankaisemille sieluille? Kuinka omituista se onkaan, että me tuollaisen maallisen olennon jalkojen juuressa olemme valmiit uhraamaan miehuutemme ja itsekunnioituksemme, jolloin kumminkin tuo sama uhraus, tuo sama alentuminen on kumminkin meistä jalompi työ kuin kaikki muut kunniakkaat teot, koska se muuttaa meidät enkelien kaltaisiksi?

Miten András kulutti lopun päivästä, ei hän olisi voinut sanoa. Tiet olivat niin ravalla, että Csillag voi vain vaikeasti löytää tien mudasta. Kumminkin ymmärsi se isäntänsä surun, sillä se harhaili hänen kanssaan pustalla kauan vielä senkin jälkeen kuin illan varjot olivat kietoneet tasangon vaippaansa. Kaukaa kuuluva Tarnan kohina lisäsi seudun luonteenomaista surullisuutta ja autiutta. Oli jo myöhäinen, kun András vihdoin saapui rauhalliseen kotiinsa, missä Etelka kehruuksiensa ääressä odotti levottomasti poikaansa. Kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen kartanolta, meni hän ovelle ja katsoi pimeässä, miten András hoiti lemmikkiään ja vei sen sitten mukavaan pilttuuseen yöksi. András ei nähtävästi ollut huomannut äitiään, sillä silloin olisi hän ensimmäiseksi tervehtinyt häntä. Kun Etelka huomasi, miten raskaasti ja hitaasti András lähestyi rakennusta, tunsi hän kuvaamatonta surua. András pysähtyi puutarhaan tuon ihanan ruusupuun juurelle, jossa oli paljon pieniä, ihanaa kesäkuuta ennustavia nuppuja, ja Etelka ihmetteli, miksi hänen poikansa ensin koski kädellään jokaiseen nuppuun ja kumartui sitten suutelemaan niitä.

XX

VASTAUS.

Neljä päivää myöhemmin tuli vastaus. Epäilys oli kestänyt neljä kokonaista päivää, joiden kuluessa Andráksen rautainen terveys huomattavasti heikkeni väsyttävän epävarmuuden jännittäessä hänen mieltään. Kukaan ei kuullut hänen puhuvan tuon ajan kuluessa. Vaitiollen hän työskenteli tuon rakastamansa maan hyödyksi, joka nyt vihdoinkin oli hänen omansa. Melkein villin raivoin koetti hän väsyttää voimakasta ruumistaan päivisin saadakseen nukkua muutamia tunteja raskaasti ja unettomasti öisin. Toivoistaan, pelostaan ja rakkaudestaan ei hän halunnut eikä uskaltanutkaan puhella, ja kun illan hämärä alkoi laskeutua maalle, nousi hän Csillagin selkään ja harhaili rauhattomasti pustalla. Tuolla hiljaisessa rauhallisessa autiudessa sai hänen väsynyt mielensä rauhan, ja hänen pakottavat hermonsa löysivät sieltä lievennystä ja lohdutusta. Joen kaukainen kohina tuuditti häntä unhottamaan, ja ajattelevasti voi hän katsella tuntikausia taivaalla liiteleviä haikaroita ja kiitäviä pääskysiä. Hän oli kertonut kaikki Etelkalle, sillä olisi ollut hyödytöntä pettää häntä. Hänen rakastavat ja levottomat äidin silmänsä tunkeutuivat syvälle rakastamansa pojan sieluun, ja jo kauan aikaa sitten oli hän arvannut poikansa salaisuuden, oli nähnyt hurjan ilon muuttuvan mielettömäksi suruksi ja virinneen toivon väistyvän synkän toivottomuuden tieltä. Ja vaitiollen oli hän itkenyt ja rukoillut Jumalaa ja neitsyt Mariaa torjumaan onnettomuuden, joka uhkasi hänen Andráksensa onnea. Hänen viisas järkensä, jonka rakkaus poikaan oli muuttanut vielä monta kertaa terävämmäksi, näytti hänelle sen kauhistuttavan tilanteen, jonka niin mahdoton ja epäsäätyinen avioliitto varmasti aiheuttaisi vaatimattoman talonpojan kodissa. Tuo ylpeä aatelisnainen, joka oli kasvatettu kehdosta alkaen halveksimaan talonpoikia, suostui vasten tahtoaan, pelastaakseen vanhempansa vararikosta, erään tuon halveksitun rodun jäsenen puolisoksi. Voi kuinka säälittävää ja häpeällistä se oli, puhumattakaan katumuksesta! Etelka näki erehtymättömän varmasti sen halveksimisen, jolla tuo kaunis tyttö laski pehmeän valkoisen kätensä Andráksen karkeaan päivettyneeseen kouraan, ja aavisti sen punastumisen, vihan ja pelon, jolla hän suhtautuisi miehensä tavattoman vakaavaan kiihkoon, tuon oppimattoman ja puoleksi sivistyneen talonpojan intohimoon, joka oli syntynyt ja kasvanut tasangon vapaudessa, jossa lämmin elähdyttävä luonto oli opettanut hänelle elämän velvollisuudet ja monia vuosia kestäneen hirmuhallituksen aikana nähnyt, miten hänen kaikki tunteensa ja mielenilmauksensa tukahdutettiin säälimättä. Nyt, kun hän oli rikas, vapaa ja miehuutensa parhaimmassa kukoistuksessa, oli hän valmis katkaisemaan jokaisen kahleen ja vaatimaan vastarakkautta olennolta, joka vastaisi kiihkolla kiihkoon, intohimolla intohimoon ja suuteloilla suuteloihin.

Etelka itki ja rukoili ajatellessaan poikaansa, jonka sydän kuihtui ikävästä saada nähdä hymy noilla ylimyksellisillä huulilla ja jonka miehuus väsyi poistaessaan halveksimisen juovia tuon kauniin suun ympäriltä.

Voi, millainen murskaava lyönti se olisikaan, jos tuo huoleton, mutta kumminkin rakastava isä, joka aikoi uhrata lapsensa omien tyhmyyksiensä sovittamiseksi, ja tuo ylpeä kreivitär, joka salli tyttärensä alentua niin paljon kullan ja muun maallisen tavaran vuoksi, kumminkin kieltäytyisivät antamasta suostumustaan! Tuo lyönti olisi peloittava sattuessaan, ja Etelkan sydämeen koski rukoillessakin, kun hän ajatteli poikansa surua ja toivottomuutta, jos nuo hänen kauniit unelmansa nopeasti ja peruuttamattomasti kuihtuisivat. Mutta vaikka tuo lyönti koskisikin julmasti, haihtuisi sen aiheuttama kipu kumminkin nopeasti, ja Etelka luotti, että kaikki muut asiat syrjäyttävä huoli maasta opettaisi hänet pian unhottamaan tuon toisen rakkauden, tuon kangastuksen tapaisen näyn, joka oli syntynyt vain haihtuakseen.

Kuinka äärettömästi paljon parempi se olisikaan kuin epäsäätyisen avioliiton aiheuttama päivittäinen ja tuntinen kidutus, menetetty elämä, kauhea häpeä, muutamien tuntien mieletön ilo ja elämän pituinen katumus. Ja nyt oli tuo vastaus saapunut. Bideskuty’n jalosukuinen kreivi oli lähettänyt sanan Keményn Andrákselle, että tämä tulisi kartanoon osoittamaan kunnioitustaan jalosukuiselle kreivittärelle ja nuorelle neidille. Talonpoikaa oli pyydetty tulemaan kunniatervehdykselle jalosukuisen kreivittären luo; tähdet olivat laskeutumaisillaan taivaasta kävelläkseen tasangolla.

Kun sana tuotiin, ei András ollut kotona. Jánko oli ratsastanut Bideskuty’sta palaen uteliaisuudesta, mitä kreivin erikoinen armollisuus oikein tarkoittikaan. Hän olisi halunnut viipyä kysyäkseen satoja eri asioita, sillä Bideskuty’n keittiössä oli kukin laulanut eri säveltä arvaillessaan asiaa, mutta Etelka näytti niin surulliselta ja vaiteliaalta, ettei hän uskaltanut sanoa mitään. Hänestä tuntui kuin hän tietämättään olisi tuonut huonoja uutisia, ja kun hän ratsasti tiehensä, ihmetteli hän, miksi Etelkan silmät täyttyivät kyynelillä, kun hän kuuli poikansa osaksi tulleesta odottamattomasta kunniasta.

Etelka oli iloinen, että András sattui olemaan poissa kotoa. Hän oli ratsastanut päivän koittaessa Zárdaan, ja äiti halusi puristaa poikansa lujasti syliinsä silloin kun hän ilmoittaisi pojalleen nuo suuret uutiset — tuon hänen mielettömimpien toivojensa toteutumisen.

Hän katseli ovelta, kunnes Jánko hävisi näkyvistä, ja käänsi sitten silmänsä pustalle tuijottaen Zárdaan päin. Kun hän huomasi taivaanrannalla pienen pisteen, joka vähitellen suureni muodostuen lopulta mieheksi ja hevoseksi, jotka vaivalloisesti kulkivat rapaisella tiellä, meni hän raskaasti huoaten huoneeseensa.

Hän odotti, kunnes hänen ratsastuksen väsyttämä poikansa oli polvistunut hänen rukkinsa viereen, kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja painanut pakottavan päänsä hänen olkapäätään vasten. Sitten vasta hän sanoi:

»András, seuratkoon siitä sitten joko hyvää tahi pahaa, ovat toivosi nyt kumminkin toteutuneet. Kreivi on pyytänyt sinua tulemaan kartanoon, että voisit kunnioittaa naista, josta on tuleva puolisosi».

Seurasi kuolettava hiljaisuus, sillä András ei puhunut eikä liikahtanutkaan. Hänen käsivartensa olivat vielä Etelkan ympärillä ja pää hänen olkapäällään. Etelka tunsi hänen otteensa tiukkenevan ja hänen koko ruumiinsa vapisevan, ja vaikka hän ei voinutkaan nähdä poikansa kasvoja eikä kuulla hänen hengitystään, tunsi hän kumminkin, miten äkkiä kiihkeä nyyhkytys kuin liiaksi rasitetun sydämen purkaus vapisutti hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, ja hurjasti huudahtaen, mikä vihdoinkin ilmaisi tukahdutettujen intohimojen, rakkauden, toivojen ja niin päättäväisesti hillityn pelon voimakkuuden, painoi hän päänsä äitinsä syliin ja nyyhkytti tämän suuren ilon vaikutuksesta niin hurjasti, että se kuulosti äidistä melkein tuskan purkaukselta.

Etelka koetti ystävällisesti tyynnyttää häntä, silitellen hänen kosteata tukkaansa ja puhuen hänelle samanlaisia helliä rohkaisevia sanoja kuin silloinkin, jolloin András pienenä poikana oli tullut hakemaan turvaa häneltä isän raakoja sanoja ja solmuruoskaa vastaan. Purkaus meni vähitellen ohitse, mutta vielä pitkäksi aikaa jäi hän tuohon asentoon irroittamatta käsivarsiaan äitinsä ympäriltä ja nostamatta päätään hänen sylistään. Ja äiti raukka rukoili Jumalaa kyyneleisin silmin, ettei hänen rakas poikansa tarvitsisi pettyä tässä suurimmassa ilossaan.

XXI

JALOSUKUINEN NEITO.

Aamu oli yhtä levoton kuin yökin, sillä suurimman osan siitä olivat Bideskuty ja kreivitär Irma valvoneet ajatellen, mitä seuraava tapahtumista rikas päivä toisi mukanaan.

»Toivon, että olisimme sanoneet hänelle kaikki», huokaisi Bideskuty itsekseen lähettäessään Jánkon viemään tuota kohtalokasta sanaa, joka toisi tuon omituisen kosijan kreivilliseen taloon.

»Paremmin emme olisi osanneet menetellä», sanoi kreivitär Irma tyytyväisesti katsellessaan tyttärensä nauhoja ja koruja valitakseen niistä sopivimmat tähän merkitykselliseen tilaisuuteen.

Päivälliseen ei ollut enää pitkälti, ja Bideskuty’n kreivi käveli hermostuneesti tupakkahuoneessaan voimatta istua hiljaa ja kykenemättä vetelemään haikuja mielipiipustaankaan odottaessaan levottomasti ja peläten tätä ensimmäistä kohtausta, koska hän ei tiennyt, tulisiko hänen tyttärensä suhtautumaan siihen niin, ettei synny mitään ikävyyksiä.

Hänellä oli ollut kova työ selittäessään puolisolleen niitä julmia välttämättömyyksiä, jotka pakottivat heidän ainoan lapsensa, noiden päälliköiden viimeisen jälkeläisen, jotka olivat auttaneet kuningas Mátyáksen valtaistuimelle, rupeamaan talonpojan vaimoksi — orjan pojanpojan puolisoksi. Noin mahdottomalta tuntuva polkunaiminen tuntui kreivittärestä ensin sanomattoman hirveältä, mutta kun hänen valittavakseen asetettiin pari ehtoa, haluaako hän mieluummin elää suuressa köyhyydessä jossakin maakunnan kaupungissa yhden palvelijattaren kera, joka keittää heidän ruokansa, ja kuunnella veronkantajien äreää koputusta oveen, vaiko antaa tyttärensä miehelle, joka on niin paljon alapuolella häntä, mutta jolla on kumminkin niin paljon varoja, että Bideskuty voidaan kohottaa entiseen suuruuteensa, valitsi hän mielestään pienemmän pahan.

Otaksuma, että tähän valintaan sekoittui hieman itsekkäisyyttä, olisi kreivitär Irmasta tuntunut sanomattoman mahdottomalta. Avioliitto oli hänen mielestään samanlainen liiketoimi kuin maan ja vehnän myyminen ja ostaminenkin, ja liian vakava asia mistään hellästä tunteesta johtuvaksi. Nuoren talonpojan toivo saada itselleen jalosukuinen puoliso, koska hän oli ollut kylliksi rohkea kootakseen rikkauksia, oli niin selvä asia, ettei sitä kannattanut suurestikaan ihmetellä, ja otaksuma, että Ilonkalla oli salaisia ihanteita, joita hänen äitinsä ei tiennyt, oli jo itsessään mahdottomuus.

Kreivitär Irma ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavankaan rakkaudesta johtuneista avioliitoista. Vararikko oli aito talonpoikaisin arvostelukyvyttömin tavoin koputtanut ja tunkeutunut Bideskuty’n ylimykselliseen taloon, mutta silloin oli samalla ilmestynyt eräs avioliittotarjous, joka kyllä tuntui luvattomalta ja hirveältä, mutta kumminkin hyvin mahdolliselta, ja jolla tuo sata kertaa kauheampi ja luonnottomampi onnettomuus voitiin torjua. Kun kreivitär Irma ajatteli tulevia sukupolvia, kuten hänen miehensäkin oli tehnyt, velvollisuudesta menneitä sukupolvia ja kuuluisaa nimeä kohtaan, jonka kantajat olivat viiden vuosisadan aikana lisänneet sotaisen isänmaansa historiallista mainetta, mutta joiden viimeisiä jälkeläisiä nyt uhattiin karkoittamisella ja vararikolla, tiesi hän mielestään selvästi velvollisuutensa ja teki mielestään uhrauksen, kun hän pakotti itsensä hyväksymään ehdotuksen ja horjumatta täyttämään sen. Hän ilmoitti asian tyttärelleen lohduttaen häntä, että hän saa olla äitinsä luona vuoden kahdestatoista kuukaudesta yksitoista ja elää suottaleskenä vanhempiensa turvissa. Kreivitär Irman mieleen ei nimittäin juolahtanutkaan, että talonpoikainen mies uskaltaa vedota oikeuksiinsa ja pitää vaimoaan matalassa talossaan. Hän luuli varmasti tehneensä tämän päätöksensä tyttärensä ja miehensä onnellisuuden turvaamiseksi, ja toimivansa epäitsekkäästi ja oikein tässä asiassa. Kreivittären väsyttävät moitteet olivat niin nöyryyttäneet murtuneen Bideskuty’n, että hän oli jättänyt lapsensa tulevaisuuden puolisonsa käsiin.

»Salli hänen valita vapaaehtoisesti», sanoi hän melkein katuvaisesti.

Mutta kreivitär Irma sanoi hänen epäröimistään »hentomieliseksi mielettömyydeksi».

»Anna minun järjestää koko asia», sanoi hän, »äläkä, Jumalan nimessä, sekaudu siihen. Olet näyttänyt olevasi aivan taitamaton hoitamaan omia asioitasi. Tämän aion nyt ainakin viedä läpi».

Bideskuty ei saanut milloinkaan tietää, mitä äidin ja tyttären välillä tapahtui. Keskustelu tapahtui myöhään eräänä iltana ja kesti pari tuntia, ja kun kreivitär vihdoin tuli nukkumaan sanoi hän:

»Voit lähettää sanan tuolle talonpojalle huomenna. Kuta nopeammin tämä avioliitto solmitaan, sitä parempi on se meille kaikille».

Bideskuty olisi halunnut kysellä paljonkin. Hän rakasti sydämestään kaunista tyttöään ja oli ylpeä hänestä.

»Muistan nyt, Gyuri, etten ole kertonut llonkalle, miksi tämä avioliitto on välttämätön. Jumalalle kiitos, olen saanut hänet tottelemaan vanhempiaan kyselemättä tämän päätöksemme syitä».

»En halua tehdä häntä onnettomaksi», vastusteli Bideskuty.

»Mutta, rakas Gyuri, millaisia tyhmyyksiä sinä nyt puhutkaan! Hän ei ole ollenkaan onneton, sillä sellaiseen ei hänellä ole minkäänlaista syytä. Koska hän ei tunne tuota miestä ollenkaan, ei hän voi halveksiakaan häntä, eikä senvuoksi olla onnetonkaan».

Tämä oli nähtävästi vastustamatonta johdonmukaisuutta. Bideskuty huokaisi, mutta luotti vaimonsa arvostelukykyyn. Hän uskoi täydellisesti, että naiset tuntevat parhaiten toisensa, eikä hänellä sitäpaitsi milloinkaan ollut ollut oikeutta sekaantua tyttärensä kasvattamiseen.

Ja Keményn Andrákselle oli lähetetty sana. Häntä odotettiin saapuvaksi joka hetki. Bideskuty oli hirveästi hermostunut ja katsoi levottomasti vaimoonsa, joka istui suorana ja tyynesti huoneen keskellä ja nypläsi jotakin kudosta ärsyttävän levollisesti. Ilonka istui erään ikkunan vieressä ristissä olevin toimettomin käsin ja katse käännettynä pois vanhemmistaan. Bideskuty, joka oli pelännyt ja odottanut kyynelillä ja rukouksilla höystettyä naisellista liikuttavaa kohtausta, tyyntyi kokonaan nähdessään tyttärensä niin vakavana ja rauhallisena.

Hänestä tuntui kumminkin kuin Ilonka olisi suuresti muuttunut viime yön kuluessa. Tyttö näytti muuttuneen jollakin tavoin ylväämmäksi ja vanhemmaksi. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä, vaan niissä oli niin kummallinen ilme kuin ne olisivat katsoneet johonkin hyvin kauaksi. Punakin oli kadonnut kokonaan hänen poskiltaan. Kreivitär Irmahan oli kumminkin sanonut, ettei lapsi ollut onneton. Hän ei varmastikaan ollut vastustanut ollenkaan, ja näytti nyt hyvin tyynesti odottavan tulevaa miestään. Luonnollisesti olivat tyttömäinen ujous, jännitys ja uteliaisuus kalvistuttaneet hänen poskensa ja muuttanut hänen katseensa omituisesti hajamieliseksi.

Nyt kuului akasiakujanteelta hevosen kavioiden kapsetta. Bideskuty kuivasi hien otsaltaan ja hänen hermostumistaan oli jälleen hyvin tuskallinen katsella. Kun kreivitär Irmakin nypläsi kudostaan, vapisivat hänenkin sormensa, ja kun alkoi kuulua ääniä, ovien aukaisemisen ja sulkemisen synnyttämiä paukahduksia, ja käytävien ja lämpiön kivilattialta kuuluvia raskaita askelia, jotka sekoittuivat Jánkon kevyempiin, pysyi ainoastaan Ilonka liikkumatta paikoillaan. Hänen ristissä olevat toimettomat kätensä eivät vapisseet ja ainoastaan silmät kääntyivät nyt oveen päin avautuen suuriksi ja hehkuen.

Silloin Jánko avasi sen, ja aivan hänen takanaan seisoi tuo pitkä talonpoikaiskosija maalauksellisessa komeassa kansallispuvussaan näkyen selvästi tammioven tummaa taustaa vastaan. Hänen tavatonta pituuttaan, leveitä voimakkaita hartioitaan ja hänen olemuksensa arvokkaisuutta näyttivät vielä lisäävän tuo suuri lammasnahkaviitta, jonka Etelka oli koruompeluksin ja merkein kaunisti koristellut, ja joka ulottui hänen olkapäitään nilkkoihin asti, suurilla hopeasoljilla kaunistettu leveä vyö, valkoiset leveät pellavahihat ja housut, jotka olivat oikeat erikoisen hienouden ja hienon koruompeluksen mestariteokset. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen tummat, tuliset ja magnetisoivat silmänsä tutkivat heti huoneen jokaisen kolkan, kunnes ne huomasivat tuon ikkunan vieressä istuvan olennon. Hän näytti olevan aivan huumautunut, kun hän lumottuna käveli huoneeseen ja kumartui suutelemaan kreivitär Irman kättä jonka tämä armollisesti oli alentunut ojentamaan hänelle.

Tervehdittyään häntä alkoi kreivi puhella sekavasti maistaan ja tulvasta, sateesta ja auringonpaisteesta. András tuskin kuuli hänen sanojaan, mutta koetti kumminkin vastailla järkevästi yrittäessään olla katsomatta ikkunaan päin, jonka luona kreivitär jutteli tuon hurmaavan nyt omituisesti kalpean ja hennolta näyttävän olennon Kanssa.

Silloin viittasi kreivitär nopeasti hänelle, mutta hänellä oli tuskin voimia liikkua. Hän siveli kädellään silmiään, sillä hänen näkönsä alkoi himmetä.

Tuo miellyttävä valkoinen olento oli noussut seisoalleen. Kun András lähestyi, katsoivat nuo suuret siniset silmät häneen kiihkeästi ja peläten.

»Ilonka, lapseni, tämä on Keményn András Kisfalusta. Hänellä on minun ja isäsi suostumus tunnustaa rakkautensa sinulle ja pyytää sinua vaimokseen».

Ääni kuulosti tulevan hyvin kaukaa. Jyrinä kuin tulvivan Tarnan kohina täytti Andráksen korvat, ja kaikki hänen aistinsa näyttivät yhtyneen hänen katseeseensa, kun hän tuijotti unelmiensa esineeseen.

»Ojenna hänelle kätesi, Ilonka»!

Hento valkoinen käsi ojentui koneellisesti ja tottelevaisesti häntä kohti, ja András kumarsi hyvin syvään, kun hän vapisten puristi sen omaansa. Hänen silmissään oli niin äärettömän ikävöivä ja hellä ilme, ja hänen voimakkaat ja karskit kasvonsa näyttivät niin vetoavilta, niin äärettömän liikutetuilta ja syvästi tunteellisilta, kun ne rukoilivat yhtä ainoata vastaavaa katsetta noilta sinisilmiltä, jotka katsoivat niin omituisesti ja tylsästi häneen kuin hän nöyryydessään, rakkaudessaan ja ihailussaan olisi ollut hyvin kaukana tytöstä.

Hellästi hän kohotti tuon pienen käden huulilleen ja koetti lämmittää sitä pitkällä intohimoisella suudelmalla Mutta silloin näytti tyttöä värisyttävän ja hän koetti tempaista kätensä irti. András halusi puhua hänelle, mutta kiihkeät nyyhkytykset tukkivat hänen kurkkunsa niin, ettei hänen voinut muuta kuin pitää tuota pientä kättä omassaan ja katsella ikävöiden noihin sirusiin silmiin, jotka tuijottivat niin omituisesti ja hajamielisesti muualle.

Ilo, ah, suuri, ääretön ja täydellinen ilo täytti hänen sydämensä, niin että se oli murtua, ja sen tuottama tuska tuntui kovemmalta kuin hän jaksoi kestää.

Kreivi tuli puhumaan hänelle ja kreivitärkin sanoi muutamia sanoja, sillä molemmat halusivat nähtävästi käyttäytyä hyvin ystävällisesti. Heidän sanansa ärsyttivät kumminkin Andráksen hermoja ja haihduttivat säälimättömästi hänen viehkeän lumouksensa palauttaen hänet takaisin maailmaan. Pieni käsi vedettiin pois, ja hänen oli pakko kääntyä Bideskuty’yn päin, joka vei hänet huoneen toiseen päällään puhumaan liikeasioista. Kuinka kauan tätä kesti ja mitä hän sanoi, ei András tiennyt. Puheet liikeasioista ja muodollisuuksista, ja keskustelu avioliittosuunnitelmista hermostuttivat ja tympäisivät häntä. Hän halusi nostaa tuon hennon olennon käsivarsilleen ja ratsastaa hänen kanssaan Csillagin selässä kauas pustalle.