Part 2

Ristinpuiden varjo lankeaa mittaamattomana maailman yli. Nähkää se pilvien hartioilla ja kaikkien vuosituhansien kasvoilla.

Näettekö: ristiinnaulittuna maailman sydän ja elämän nuoruus, jokainen uusi ääni, joka huomenna on kaikkien uskonto, jokaisen uuden päivän aurinko, jokainen uusi vapahtaja — vain messiaita ristiinnaulitaan, ei epäjumalia.

He rakensivat ristinpuita maan kuninkaille. Mutta heidän lapsensa suutelevat ristejä. Pian kuolevat heidän askeleensa pimeään. Mutta valo ei ole pakeneva ristinpuiden ympäriltä, sillä jokainen ristiinnaulittu sydän oli tähti.

PAIMENET.

Voi paimenten öitä erämaassa.

Haaskalta, kaukaa korpin viimeinen huuto. Pimeys, pimeys vyöryi maailman yli niinkuin musta meri.

Skorpionit vaanivat hietikolla. Yö oli pantterin silmiä täynnä ja shakaalin ulvonta leikkasi ilmaa niinkuin nuoli. Nuotiomme kitui ja laumamme vapisi sen luona.

— Sinäkin vapisit, sydän. Tunsithan pahojen henkien hiipivän yössä. Aavistit: tuhannen pahaa tahtoa vaani raatelu-valmiina — niinkuin tuhannen julmaa, korpinkyntistä mustaa kouraa tai pedon hammasta — ympärilläsi erämaassa, pimeän meressä, kaikkialla, lämmintä vertasi janoten niinkuin pantteri janoo nuoren karitsan verta.

Ei ole koskaan nähty tällaista yötä erämaassa. Taivas: — tähdistä kudottu kangas. Ja kaikki tähdet kiertävät suurinta, kauneinta tähteä, jota ei koskaan ennen mikään silmä nähnyt. Erämaan hiekkaan sataa pieniä tähtiä lukemattomasti.

Nähkää: ei ole varjoja, yötä. Tunnemme: ei ole enää pelkoa, vihaa, paha on kuollut, maa on kaunis ja nuori ja ihmeitä täynnä: pantteri nuolee nuorimman vuonan kaulaa, jännitetyn jousensa laskee metsästäjä, huulilla lapsen hymy.

Silmämme näkevät unta: tähdistä astuu enkeli niinkuin kaunis Jumala itse. Siunaa maata ja siunaa meitä: — Hetki on tullut, rauha on maanpäällä syntynyt, hyvyys astunut ihmisten joukkoon, maa on ihmisen koti.

(Jouluna 1923.)

ME.

Me, tomun tomu, saimme elämän. Suin, sieraimin ja silmin yhä juomme sitä kuin mehiläinen yrtin mettä juo, vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme.

Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta, tuo syvä arpi meissä, kallis todistus: me suutelimme suulle polttavalle hänt', Ainoata, joka on ja jota rakastamme.

Ja kun me lähestymme sydänt' Elämän kuin pisarainen hänen suonissaan, koht' oma valtimomme täys' on elämää, ja oomme rikkaat lailla jumalan.

Me sormin kosketamme maata, ja se kukkii. Ja ihmisveljiemme tomusydämiin me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävät kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan hän tunsi hengityksen jumalallisen.

MINÄ NÄEN.

Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmillä nähdä. Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään. Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin. Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.

On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt. Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt. Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla. Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.

Näen mieleni unta. Kuin auringon säihkyssä kotka se nousee tomust' irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois. Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan. On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.

Hedelmist' olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusi elontietoni siks yli parhaan tietoni käy. Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot. Erämaissamme eikö nyt jumalan askelet näy.

Näen: ihminen kirkastuu. Hänet jumalan veljeksi tunnen. Ota kuoleman taittuu, ja kuollehet käy elämään. Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki. Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.

LENTÄVÄN HOLLANTILAISEN NÄKY.

Hän ruorissa seisoi ja katsoi veteen.

Ja kuoleman-tyyneltä ulapalta, jolla pilvien kummitusvarjot makaa, kuva nous, kuva kaukainen, silmien eteen kuin jostakin satojen vuosien takaa kovan uhman ja paatumuksen alta.

Näki itsensä mies: soman poikasen, ruson poskilla, silmissä päivänsäteen. Näki pojan poimivan kukkasen ja sen vievän äitinsä vanhaan käteen.

Ja niinkuin emonsa rinnalla vuona hän kirkkoon äitinsä kanssa kulki somiss' ensimmäisissä saappaissaan. Pojun hellästi syliinsä äiti sulki, kun he olivat kivisen portin luona ja näkivät kirkon ja hautausmaan.

Näin äiti: "Kas, kultainen katolla tuolla on risti, ja risti on haudoillakin. Se on elävän Jumalan merkki ja vala: iankaikkisen tuskan ei lieskassa pala, kenen voi sydän lailla Mestarin oman ristinsä kantaa, sen nimessä kuolla."

Saman äänen kummituslaivaan kuuli uros harmaapartainen kaukaa jostain kuin kaikuna esirukousten. Ja hän luuli silmänsä hourailevan: ah, keskellä pilvikummitusten kuin kirkastettuna siltaa veen kävi äiti, merestä ristiä nostain!

Kovin kalpeni Hollantilaisen huuli. Hänen nähtiin rajusti vapisevan kuin vuoren huipulla vanha puu, johon ukkosen vasama kohdistuu. Käsin päähänsä harmaatukkaiseen nyt tarttui mies, joka tyynenä kesti satavuotiset kauhuntaipaleet, jota uhmasta uhmaan jäisimpään viha taivaan paadutti ikuisesti, jota ihmiset olivat sylkeneet, joka itse Jumalan nimeä sylki.

Kova, uhman kallio murtui, suli. Ja hän painoi kädellä sydäntään. Söi silmiä liekki kuin taulaa tuli. Ja vavahti kummituslaivan kylki, kun Lentävän Hollantilaisen ääni parahduksena sielun pohjalta soi: "Mua nuolevat liekit, ne lyö yli pääni! Kirouksesta irti en päästä voi. Tule, äiti, mun ristiä suudella anna! Pois täältä sun poikasi kauas kanna!"

Heti, niinkuin rautainen piikki-ies, kirous hänen kirposi otsaltansa. Vavistuksella tunsi hän, sokea mies, miten Jumala itse ristinmerkin hänen otsalleen teki, suuteli sitä. Nyt oli hän taaskin poikanen herkin, syli äidin jolla on suojanansa. — —

Nyt missä on, Hollantilainen, laivas! Täys aamua kirkasta, nuorta on itä; meren silmäkalvossa toistuu taivas.

LAPSEN SILMÄ.

Ei mitään puhtaampaa kuin silmäs sun: mä niiden kautta katson kadotettuun paratiisiin ja aikaan ennen syntiinlankeemusta.

Voi että likainen ja rietas kuva maailman sun silmäterääs kerran niinkuin rutto syöpyy!

Näät ehkä kerran, niinkuin minä näin, pois kaiken kauniin pakenevan itseltäs. Et löydä äitiäs ja veljesi on kuollut.

Näät ihmissydämien eläinnäyttelyn; näät elon spitaaliset kasvot edessäs suin, kielin niljaisin ja kammottavin silmin. Ja myöskin oma jalkas saastan ketunrautaan tarttuu ja, niinkuin koira koiriin, liityt niihin, jotk' elämässä tahrattiin ja tahraavat.

— Mut ehkä myöskin silmäis erämaahan kerran kautt' ihmeen: kirkkaan lapsensilmän kautta taas taittuu aurinko, maan puhtain kauneus kuin näky elämästä, joka kierrossaan yhäti palaa puhtaaseen ja puhtaimpaan, sisimpään alkutilaan, jok' on kauneus.

Ja näet: kaikki harha, rumuus — myös sun rumuutes — ei ollut pysyvämpi tuho kauniin elämän kuin unohtuva kivenheitto mereen, jok' ihanaksi rauhassaan on täydentyvä.