Chapter 4

KAISA (silittelee Hilman päätä). Lapsi kulta, älä itke. Ei se itkusta parane.

HILMA. Älkää tuomitko minua, muori! Älkää tehkö sitä!

KAISA. Kuka nyt puhuu tuomiosta! -- "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!" sanoo Herra.

HILMA. Oletteko suuttunut minuun! Oh! kyllä te olette.

KAISA. Enkä ole. Mistä minä suuttuisin? Mutta kyllä se koskee, koskee niin vaikeasti, sinun tähtesi, lapsi rukka. (Itkee.)

HILMA. Jos tietäisitte kuinka äärettömästi minä kärsin ja olen jo ennen kärsinyt, ennenkun tätä tiesinkään. Hyvä Jumala sentään sitäkin hetkeä, jolloin minun piti Roopelle tunnustaa suhteeni. Se oli kaikista kauhein, se.

KAISA. Sen kyllä käsitän. Mutta turvaannu sinä minuun. Kahden kantamana taakka kevenee. Minä kannan mielelläni sinun edestäsi toisen puolen. Ja tarvitsethan sinä, lapsiparka, ystäviäkin tässä sekasorrossa. Hoh, hoh! Purimossa taitaa olla asiat vähän mullin mallin?

HILMA. Tämä on sitä viimmeistä, mitä olla voi!

KAISA. Se on totta, Jumala paratkoon! Purimon tonttua on vihoitettu.

HILMA. Purimon tonttua? -- Kuinka se onkaan se kertomus siitä Nokian tontusta? Seurasihan siitä onnettomuus talolle ja talon asukkaille, kun tonttua vihoitettiin. Eikö niin?

KAISA. Niin juuri. Kaikki kävi takaperoa sen jälkeen. Onnettomuus toista ankarampi asustui taloon, kun haltia jätti sen omaan varaansa.

HILMA. Mutta satuhan sen onkin tuo. Tai kertomus vanhoista ajoista. Ei tonttuja enää löydy. Suotta sitä ajattelemme.

KAISA. Ett'eikö löytyisi! Älä hyvä ihminen sellaista sano! Jokaisella talolla on oma haltiansa, joka tekee joko hyvää taikka pahaa.

HILMA. Mistä ne tontut suuttuvat sitten, kun rupeavat pahaa tekemään?

KAISA. Rikoksista.

HILMA. Rikoksista? Kuka olisi rikkonut Purimon tonttua vastaan?

KAISA. Rustmestari.

HILMA. Hänkö?

KAISA. Hän ja -- sinä.

HILMA. Ah! Hän ja minä -- niin.

KAISA. Sinä pidät Roopesta? Eikö niin?

HILMA. Niin.

KAISA. Ja kuitenkin olet suosinut toista miestä. Sellaisesta se onnettomuus koituu. Kuinka sinä olet voinut sillä tavalla tehdä?

HILMA. Minä en ennen ollut ajatellut Roopea... Minä en aavistanutkaan, että ... minä luulin pitäväni hänestä, niin kun sisar pitää veljestään.

KAISA. Sittenkään minä en ymmärrä sinun käytöstäsi.

HILMA (katselee hiilustaa). Oi, en minä itsekään sitä ymmärrä. -- Se oli sellainen raskas syys ilta ... me palasimme rustmestarin veljen häistä Rauhalasta. Siellä oli tanssittu paljon ja muuten pidetty hauskaa. Minä olin ensikerran sellaisissa loistavissa ja hilpeissä kemuissa. Matkalla minua vähän vilutti, kun olin lähtiessä hiestyneenä. Hän sanoi, että minun pitäisi saada jotain lämmikettä, etten tulisi sairaaksi. Ja sitten pyysi hän minun panemaan valkeata pesään hänen huoneessaan ... kaikki makasivat silloin jo. Minä join siellä lämmintä viiniä ... ja sitten, siinä hiipuvan hiilustan ääressä tuntui niin maailmasta eroitetulta ja lämpimältä ja -- raukaisevalta. Hän puhui niin hyvästi ja -- oh! minä olin joutunut hänen valtaansa, minä tunsin sen, mutta minun päähäni ei tunkeutunut ainoatakaan pelastavaa ajatusta, olin ihan typertynyt. -- Siitä hetkestä asti olen minä vihannut rustmestaria. Minä olen tuntenut, että hän jollakin tavalla on hallinut minun vapauttani. Vaikka en ole tietänytkään, että minun kurjuuteni on näin pitkälle mennyttä, vihasin häntä kuitenkin. Nyt kun sen tiedän, nyt minä inhoon ja pelkään häntä. Muori hyvä! Älkää työntäkö minua luotanne! Teihin on minun ainoa turvani kurjuudessani. Purimon tonttu leppyy teidän tähtenne. Leppyy ihan varmaan. Ettekö usko, että hyvyys lepyttää? Hyvyys ja -- katumus.

KAISA. Katumus lepyttää, mutta parannus sovittaa.

HILMA (nousee). Niin, -- parannus. Minä tahdon parantaa kaikki, kaikki! -- Jos se olisi niin tehty, kun sanottu. Minä olen elämä ijäkseni onneton -- onneton ja häväisty. Siitä ei auta katumus eikä parannus. Täytyy vaan tyytyä ja kärsiä, katkerasti kärsiä. (Menee keinutuoliin.)

KALLE (tulee). Se rustmestari kävi siellä tallissa ja käski minun toimittamaan muori saunaan.

KAISA. Niin se käski.

HILMA. Rustmestari käski? Koska?

KAISA. Äsken juuri.

HILMA. Kas, kun en huomannut ollenkaan. Ehk'en kuullutkaan, korvani niin humisevat.

KAISA. Voi raukka, jos et vielä ihan todella sairastuisi kaiken hyvän päälle. -- Lähdetään sitten.

HILMA. Saunaanko? Ei koskaan, niinkauvan kun minä olen emäntänä talossa. Minäkö päästäisin teidät saunaan asumaan. Oletteko suunniltanne?

KAISA. En tohdi tännekkään jäädä, kun niin ankarasti komensi pois.

HILMA. Muuttakaa minun kamariini sitten. Siellä saatte olla rauhassa. Kalle hyvä, taluta muori sinne!

KAISA. Jumala sinulle palkitkoon hyvyytesi!

KALLE. Pitääkö oikeen kantaa?

KAISA. Ei. Talutat vaan tuosta kainalosta. Kas niin! (Menevät kamariin.)

MIINA (tulee ulkoa). No, voi, voi tuota muoria, kun antaa pesän hiipua ihan mustaksi, eikä viitsi panna peltiä kiinni. Kyllä sitten yöllä hytisette ja valitatte viluanne. (Panee pellin kiinni.) Eikös se taas ole nukkunut! (Menee katsomaan.) Herra siunatkoon! Mikä muorin on vienyt?

KALLE (tulee). Muoriako sinä haet?

MIINA. Niin. Mihin muori on joutunut?

KALLE. Vast'ikään talutin sen tuonne kamariin. Rustmestari käski viedä saunaan, mutta ei Hilma antanut. -- Onkos sulla ollut ikävä, kun olen koko päivän ollut poissa?

MIINA. Olisi ehkä ollut, mutta kävin kirkossa ja poikkesin karvarille palatessani.

KALLE. Ei sulla taida olla yhtään lämmikettä, minkäänlaista? Tuntuu niin väristävän.

MIINA (nauraa). Mikäs sinua nyt pani väristämään lauhkeimmalla suojalla?

KALLE. Ihan totta. Sormeni ovat aivan kontassa. Tunnustapas! (Ottaa Miinaa poskista kiinni.)

MIINA. On aina ne kylmät. Pitää ehkä hieroa viinalla. Ha, ha, ha!

KALLE (sylkäsee). Ei vähä pahaa tekisi.

MIINA (menee kaapille). Katsotaan jos täällä löytyy tilkka. Tule tänne nyt sitten. -- No, anna kouras tänne, että saan valaa.

KALLE. Ei huolita kourista. Pannaan suuhun vaan. Ehkä se sieltä valuu sormen päihin.

MIINA. Kyllä minä sen arvasin, että syy on suussa, eikä sormissa, ha, ha, ha! Annas kun kaadan, et saa muuten.

KALLE (aukasee suunsa). Heitä sinne vaan!

MIINA (kaataa). Uh! Ha, ha, ha! Niin sinne menee kun vanhaan latoon.

KALLE. Ahhah! Kas se satonsa sanoo. Takka vaan! (Suutelee Miinaa.)

MIINA. Hyi, kun sinä haiset!

KALLE. Miltä?

MIINA. Kuules, nyt tulee tanssiväkeä. Hae esiin vaan viulusi aikanaan.

ROOPE (tulee jahtivoudin ja erään miehen seurassa. Hän on jalkaraudoissa). Hyv'iltaa!

MIINA. Herra siunatkoon!

JAHTIVOUTI. Jumal' antakoon hyvää iltaa!

KALLE. Mitä saakelia?

ROOPE (menee istumaan penkille pöydän viereen). Niin. Näin sitä nyt taas ollaan.

JAHTIVOUTI. Onkos herra Krööni kotona? Hän käski poikkeamaan tämän kautta.

HILMA (tulee kamarista). Mikä kalina täällä?... (Näkee Roopen.) Voi Jumala! Raudoissa!

TILTA (tulee ulkoa, jää seisomaan ovipieleen).

JAHTIVOUTI. Hyvää iltaa!

HILMA. Sano, minkätähden sinä olet raudoissa?

ROOPE. En tiedä. Kysy tuolta susivoudilta.

JAHTIVOUTI. Hä, hä! Älä ilveile mies! -- Varkaudesta kai hän on kiinni.

HILMA. Mistä varkaudesta?

JAHTIVOUTI. No, siitä teidän hevosen varkaudesta.

HILMA. Ei meiltä ole mitään hevosta varastettu.

JAHTIVOUTI. Eikö? Kyllä se teidän hevonen on. Minäkin tunnen sen. Menkää katsomaan. Tuolla se seisoo pihalla. Parasta emännälle, jos ei ollenkaan sekaannu tähän asiaan.

HILMA (Roopelle). Miksi sinä lähdit sillä tavalla kotoa? Me olemme niin olleet tuskissamme ja kaivanneet sinua.

ROOPE. En tullut sitä ajatelleeksi sen paremmin. Jonnekin täytyi mennä, kun en paikoillanikaan voinut olla.

HILMA. Hyvä Jumala sentään, kun tällä tavalla täytyy nähdä sinua. -- Jahtivouti, riisukaa nuot raudat häneltä! Ettekö ymmärrä, ett'ei Roope ikinä --

JAHTIVOUTI. Hoh, hoh! Ei niitä vaan niin riisuta, kun rantiaisia. Kyllä ne siinä pysyvät, mihin ne kerran on pantu.

GRÖN (tulee kirje kourassa). Vai niin! Jopas on saatu kiinni se hevoshuijari.

HILMA (Grönille). Sanokaa noille, että laskevat Roopen vapaaksi. Sanokaa, että se on erehdys. Sanokaa, että --

GRÖN. Vaiti! -- Hän on syytettävä varkaudesta. Tässä on kirje vallesmannille. (Antaa kirjeen jahtivoudille.)

ROOPE. Kuka minua syyttää? Tekö? Vastaatteko te syytöksenne? Vastaatteko että rehellisiä ihmisiä ilman mitään pistetään rautoihin?

GRÖN. Aiotko vielä ruveta röyhkeäksikin. Sopisi paremmin jos katuisit tekoasi.

ROOPE. Mitä pitäisi minun katuman? Minä en ole mitään rikkonut.

GRÖN. Kiellätkö tehneesi kysymyksen alaisen varkauden?

ROOPE. En kiellä, enkä myönnä. Minä en ymmärrä sellaista kysymystä.

GRÖN. Kiellätkö pääsiäisaattona ottaneesi Purimon hevosen ja sillä karanneesi?

ROOPE. Minä en karannut.

GRÖN. Kiellätkö ottaneesi hevosen?

ROOPE. En. Omalla ajokkaallani lähdin kyläilemään.

GRÖN. Hevoset ovat talon. Ainoastaan talon töissä on sinulla ollut ajokas. Sanoinhan aattoiltana, että sinulla ei ole enää mitään tekemistä Purimossa. Ja kuitenkin käytät tällaista oman käden oikeutta. Etkö tiedä, että omin luvin ottaminen on varkautta.

ROOPE. Olkoon jos! Tästä nyt vaan ei varkausjuttua synny, ei tekemälläkään.

GRÖN. Se on tavallista koukuttelemista. Kyllä minä ne temput tunnen. -- Nyt saatte lähteä vallesmannin luo.

ROOPE. Minä en lähde.

JAHTIVOUTI. Ole nyt, Roope, järkevä! Pääsethän heti takaisin, kun pefallningsmanni huomaa sinut syyttömäksi.

ROOPE. Älä lähentele liiaksi. Minä en seuraa askeltakaan.

JAHTIVOUTI. Jos olet viisas, niin et vastusta kruununmiehiä. Siitä sinun paha perisi. Ja mitäpä sinä kotona tekisit nuot helat kalvoimissa.

ROOPE. Olkoon menneeksi sitten! Mennään vaikka hirteen!

HILMA. Onko aikomuksenne saattaa Roope ahdistukseen! Sanokaa mitä varten sen teette? Mitä te vaaditte, jättääksenne tuon pirullisen työn?

GRÖN. Vaiti sinä!

ROOPE. Minun edestäni ei tarvitse rukoilla armoa tuollaisilta konnilta. Jääkää hyvästi ystävät! Kohta tavataan. Mutta Jumala varjelkoon sinua silloin, herra Krööni!

KAISA (kurkkailee kamarin ovella).

HILMA (polvillaan). Rustmestari hyvä, älkää menkö pitemmälle. Älkää Jumalan nimessä tehkö sitä. Jos minulta jotakin vaaditte, niin sanokaa. Viekää omaisuuteni, viekää...

GRÖN (tempaa Hilman ylös). Suus kiinni, hullu! (kuiskaa Hilmalle.) Sinun omaisuutesi ei häntä pelasta, vaan sinä itse, jos --

HILMA. Hyvä Roope! Anna minulle anteeksi, tee se isävainaajani muiston tähden. Ja tule Purimoon niin pian, kun voit? Tuletko? Lupaatko sen?

ROOPE (katsoo Hilmaa). Minä tulen. Hyvästi Hilma! (menee.)

HILMA. Jumalan haltuun! (Tulee penkin päähän istumaan ja itkemään.)

GRÖN. Kas niin! Viekää vallesmannille terveisiä! (Kaikki seuraavat Roopea, paitsi Grön, joka kävelee edestakaisin. Pysähtyy Hilman eteen.) Sinä tahdoit kernaasti uhrata jotain Roopen pelastukseksi. Eikö niin?

HILMA (ei vastaa).

GRÖN. Jos kolmen viikon kuluttua olet minun kanssani vihitty, on Roope vapaa.

HILMA (nousee, katsoo hämmästyneenä Gröniä).

GRÖN (nyökäyttää päätään ja menee).

Esirippu alas.

NELJÄS NÄYTÖS.

Eräs iltapäivä syyskesällä. Maantien risteys Purimon talon luona. Keskellä näyttämöä piiskuri-tolppa.

VIRVELI (istuu piiskuri-tolpan juurella vitsoja karsimassa).

Missästä se mylläri? Ai, ai, ai, mylläri. Tulis, tiipelis, taapelis, tom, tom, tom! Tulis, tiipelis, taapelis, tom!

Mitäs sull' on kalua? Ai, ai, ai, kalua. Tulis, tiipelis, taapelis, tom, tom, tom! Tulis, tiipelis, taapelis, tom!

KAISA (tulee oikealta, nojautuen kainalosauvaan). Eikös vaan se ole Virveli, joka loilottelee täällä?

VIRVELI. Pernales Olkkoseen tuota Kaisa muoria! Eipäs teitä ole näkynyt liikkeellä herran hepusiin hetkiin. Kas, kun pääsee noin vaan omin neuvoin juoksentelemaan.

KAISA. Vaivaista pääsemistä! Hoh, hoh! Hyvää päivää sentään, Virveli vaari!

VIRVELI. Jumal' antakoon hyvää päivää! Minnekäs te nyt oikeastaan yritätte?

KAISA. Minnekäs minä! Eihän tällä rijalla mitään kuljeta. Tuskin tähän pääsin, kivenheiton talosta. Näin kesäiseen aikaan on se leini toki vähän kuurussa. Auttakaas minua tuolle kivelle istumaan.

VIRVELI. Kyllä, kyllä! Odottakaas vaan, jahka ma kerkiän. Pannaan syrjään tuo kainaloinen. Nyt sitten! -- Pernaleen kauvan siitä kun viimmeksi olen vaimoväkeä pitänyt kainaloista.

KAISA. Älkää höpiskö vaimoväkinenne! So! Päästäkää irti vaan!

VIRVELI. Muija-pahaistani täytyi aina nostella sängystä lattialle ja lattialta sänkyyn. Se raukka kun oli halvattu viimmeisinä aikoinaan.

KAISA. Niin aina, niin aina.

VIRVELI. Pernaleen hyvä muija se sentään oli. Ja minä kaipaan toisinaan sellaista nosteltavaa. Hä, hä, hä! -- Kas siinä te istutte kun kirkon penkissä ja saatte kurkistaa naamaan jok'ainoata ohikulkijaa.

KAISA (ottaa sukan kutimen taskustaan). Enpä erittäin välitä heitä kurkistella.

VIRVELI (istuu entiselle paikalleen). On kai siellä Purimossa ollut pernaleesti humua ja hommaa niiden häitten tähden.

KAISA. Eihän sitä niinkään paljon. Ne ovat sellaiset lyhyet herrasväen häät. Kestävät vaan tämän illan. Vaikka tapahtuu se vihkiminen sentään vanhan tavan mukaan.

VIRVELI. On niillä herrasväelläkin konstit. -- Viikko häitä häijympiäkin, sanoo sananlasku. Niinhän ne ovat kun kerjäläisen ristiäiset, sellaiset lyhyet pidot. Olisi sitä sentään Purimon tyttärelle kannattanut pitää paremmatkin. Aina sitä noin häähommissa koettaa uhertaa köyhemmätkin, saati sitten pitäjän äveriäimmät. Pernales olkkoseen heidän tapojansa!

KAISA. Tuolla näkyy taas tulevan pitoväkeä. Herrasväkeä koko joukko.

VIRVELI. Sitähän sinne on lapannutkin. Isäntiä ja emäntiä ei ole montaa näkynyt. Eläis Purimon äijä-vainaaja, niin taitaisi talonpojilla olla siellä etusija. Herrat saisivat olla siipiänsä myöden. Mutta kun on kissa kiukaalla, niin hiiret hyppii lattialla. Se on selvä se.

KAISA. Jos Tuomas vainaja eläisikin, niin ei olisi näin paljon kurjuutta Purimossa tapahtunut.

VIRVELI. Mitäs väkeä ne ovat nuot, kun tulevat jalkapatikassa?

KAISA. Eiköhän ne ole pappilan herskapia. Ovat kai tulleet venheellä järven poikki.

VIRVELI. Se se näkyy olevankin, tuo uusi kirk'herra, kun tuossa edimmäisenä kävellä pletkuttelee, syöskummi piippu hampaissa. Ja perässä konkottaa se pitkä lukkari, joka kuuluu olevan niin hyvää pratsia sen kirk'herskan kanssa. Onneton kirk'herra, kun on mennyt leskestä naimisiin ja sattunut saamaan nuoren muijan ja sitten joutunut papiksi sellaiseen pitäjään, jossa on lukkari. -- Kas nyt taas kuinka ne virnistelevät toisilleen tuolla. --

KAISA. Älkää lörpöttäkö! -- Se kuuluu olevan kovin herraa pelkääväinen mies, se uusi kirk'herra.

VIRVELI. Oli hän pernaletta. Ei myy rukiitakaan sillä hinnalla kun muut ihmiset, vaikka on niin huonot ajat. Kiskoo aina pari markkaa enemmän tynnyriltä. Tämä kanssa sitten vielä saarnaa lähimmäisen rakkautta.

KAISA. Voi, voi sitä Virveliä, kuinka puhuu sielun paimenesta. Parempi kun veisaisitte jotain, kun pappi ohi kulkee.

VIRVELI. Voisinhan minä senkin tehdä teidän mieliksenne, jos vaan muistaisin jotain niistä muija-vainaajani virren värssyistä. Kuinka se yksi olikaan? Kun kirottu kivun kipinä...

KAISA. "Kirottuin kivuist' kipinänk'..."

VIRVELI. Kas pernaletta, kun teillä on hyvä muisto. Niin se olikin. Se on ainoa virren värssy, jota oikeen hartaudella olen veisannut. Se sopii mielestäni niin pernaleen hyvin piiskurille.

KAISA. Kun kiroo vielä Jumalan sanaa suupielessä. Voi teidänkin sieluanne, Virveli!

VIRVELI. Odottakaas vaan! Mull' oli hyvä veisuu nuotti ennen nuorempana. Vielä muijavainaajani haudallakin huusin kilpaa unilukkarin kanssa. (Veisaa.)

"Kirottuin kivuist' kipinänk', Jos täällä tuta saisit, Ennen vaivan enimmänk' Kärsiväs täällä soisit."

(Pappilan herrasväki tulee.)

KIRKKOHERRA. Jumal' antakoon Herran rauhaa, hyvä väki!

VIRVELI ja KAISA. Jumal' antakoon, herra kirk'herra!

KIRKKOHERRA. Se on oikein, että sielunne työskentelee hengellisessä, vaikka kätenne maailmallisissa askartelee.

KIRKKOHERSKA. Luutiakos vaari sitoo? Voisitte tuoda pappilaankin, jahka saatte edes tusinan valmiiksi.

VIRVELI. Nämät ovat vaan raippavitsoja.

KIRKKOHERSKA. Jassoo! Minä luulin luutia niistä tulevan.

KIRKKOHERRA. Oletteko te ehkä paikkakunnan piiskuri?

VIRVELI. Sitä virkaahan minä tässä olen pitänyt.

KIRKKOHERRA. Mikä nimenne on?

VIRVELI. Virveliksi ne minua karahteeraavat.

KIRKKOHERRA. Kai te olette jo useamman varkaan kurittanut eläissänne? Oletteko kauvankin hoitanut ammattianne?

VIRVELI. Olenhan minä jo toisenkin parin olkani yli heittänyt parissa kymmenessä vuodessa.

KIRKKOHERRA. Yhäkö vielä olette tyytyväinen työhönne?

VIRVELI. Tyytyväinenkö? Hm! Kyllä. Minä saan vuosittain kaksi tynnyriä ja karpion pitäjältä.

YLIOPPILAS. Ja niiden tynnyrien tähden te olette milloin tahansa valmis hakkaaman ihmisten selät veriselle. Kyllä te olette oikeen pyöveliksi syntynyt.

VIRVELI. Kyllä minä olen syntynyt oikeen kunniallisella tavalla, niin kun tekin, nuori herra. Mutta kaikkia niitä maailmassa tarvitaan. Mitä hyödyttäisi tuomio-istuimet, ellei olisi piiskureita. Ei suinkaan se tuomari niitä rosvoja siellä lakituvan pöydällä rupeisi mätkimään.

KIRKKOHERRA. Eipä tietenkään. Se on ihan oikea katsantokanta.

YLIOPPILAS. Ei kenenkään rehellisen ihmisen pitäisi ottaa vastaan tuollaista virkaa.

VIRVELI. Pernales olkoseen! Tahtoisitteko, että rosvot saisivat ryöstää takin yltänne. Ei, kost' Jumala. Ilman piiskureita ei maailma kauvan seisoisikaan. Kyllä pian jouduttaisiin pukin tuluksille.

KIRKKOHERRA. Niinhän se on, niinhän se on! No ruoskitaanko tässä tänä päivänäkin jotakuta?

VIRVELI. Sitä Purimon Roopea tässä vähän rapsutellaan.

KIRKKOHERRA. Vai niin. Kyllä jo muistankin.

KIRKKOHERSKA. Sepäs hauskaa! Sitä pitää tulla katsomaan.

YLIOPPILAS. No, mutta! -- Onkos sekin nyt hauskaa? Jos vielä raukka hyvässä lykyssä on syytön koko varkauteen.

KAISA. Niin juuri onkin, hyvä herra. Mistäs tekin sen tiedätte?

KIRKKOHERRA. Mennään nyt! -- Tämäkö on häätalo tässä vieressä?

KAISA. Se se on Purimo, se. Antakaa anteeksi, kun en voi edes seisomaan nousta. Olen niin rampa jaloistani.

KIRKKOHERRA. Istukaa te vaan! Ei tee mitään. Jääkää herran halttuun. (Menevät.)

KAISA ja VIRVELI. Jumalan nimeen vaan!

YLIOPPILAS (Kaisalle). Te sanoitte tietävänne, että Roope on syytön. Kertokaas, kuinka sen tiedätte!

KAISA. Herrajesta! Kuinka minä en tietäisi. Ihan lapsesta asti...

YLIOPPILAS. En minä sitä tarkoita. Olitteko te todistamassa tästä asiasta? Minä en muista nähneeni teitä todistajien joukossa.

KAISA. Enhän minä ollut. Mitä minä siellä olisin tehnyt, vanha ihminen. Mutta kukas te olette, kun tiedätte todistajatkin? Olettekohan vaan itse tuomari?

YLIOPPILAS. En ole. Minä olin lakituvassa kuuntelemassa silloin, kun juttu oli esillä. -- Te ette siis tiedä mitään muuta Roopen asiaan, kun mitä hyvä uskonne sanoo? Ettekö tiedä mitään todisteita, jotka kumoisivat hänen syyllisyytensä?

KAISA. Kuinkas minä sellaisia todisteita voisin sanoa? Eipä niitä viisaammatkaan. Mutta sen minä tiedän, että Roope on viaton. Ihan vaan juonitellakseen antoi rustmestari ottaa Roopen kiinni. Ja lupasi toimittaa sitten vapaaksi, jos Hilma menisi hänen kanssaan naimisiin.

YLIOPPILAS. Mistä sen tiedätte, että rustmestari niin lupasi?

KAISA. No, hei! Kun omin korvin olen kuullut. Jos te, herra hyvä, tietäisitte mimmoisessa liemessä se Hilmakin on ollut. Ihan väkipakolla on rustmestari häntä koettanut saada itselleen. Ja ottihan se Hilma hänet sitten viimmein, kun luuli sillä pelastavansa Roopen.

YLIOPPILAS. Vai niinpäin se totuus onkin! -- Kuka te olette?

KAISA. Kaisa minä olen. Purimon ruotimuori.

YLIOPPILAS. Vai niin! -- Hyvästi nyt vanhukset! Mitäpä suotta olette noin suuttuneen näköinen, vanha Virveli. En minä teitä sillä vihaa, jos virkanne onkin minulle vastenmielinen. Hyvästi vaan! (Menee oikealle.)

KAISA. Hyvästi, hyvästi, nuori herra! -- Voi voi, kuinka herttaisia ihmisiä siellä pappilassa nyt on. Puhuttelevat vaan noin maantien vierelläkin tällaisia huonojakin ihmisiä.

VIRVELI. Kyllä pernaleessa sillä tavalla puhuttelee kuka hyvänsä, kun haukkuu toista suut, silmät täyteen. Koko nenäkäs vekkuli tuo viimmeinen! Taitaa se kirk'herra sentään hidun parempi olla, koska piteli vähän niinkun puolianikin.

KAISA. Eihän se maisterikaan mitään pahaa tarkoittanut. Sanoihan se, ettei ole teille vihanen.

VIRVELI. Mistä turkasesta hän sitten olisi minulle vihanen. Ja mikä pernaleen oikeus hänellä on moittia minun virkaanikaan. Joka virka on hyvä, kun vaan mies on hyvä virassaan. (Sylkäsee.) Kaikkia sitä kuulee, ennenkun kuolee. (Rupeaa laskemaan vitsapariansa.) Yksi, kaksi -- mokomakin piimätakki rupeaa tässä viisastelemaan, -- kolme, neljä, viisi -- niinkun hyväkin -- kuusi -- ketara sääri! -- seitsemän ja kahdeksan. Kaikki kunnossa! Minä olen mies, joka aina täytän tehtäväni. Se on kanss' melkein häpeä miehelle, kun saa ainoastaan kahdeksan paria. Neljäkymmentä pitäisi olla.

KAISA. Hyi teitä! On teillä sentään oikea pyövelin luonto, jos se maisteri sitä sanoikin.

VIRVELI. Se maisteri, se maisteri! Niin mulla onkin! Mikäs sitten? Pernales olkkoseen! Nyt minä vasta siivonkin makeasta sydämmestä. Minä olen oikeen turkkilaisella tuulella. Oikeen kasakka humöörillä.

KAISA. Älkää nyt, Virveli kulta, joutavoitko. Kehtaisittekin purkaa sappenne Roopen niskaan. Hän ei ole ikinä pahaa sanaa sanonut teille. Onkosta?

VIRVELI. Eipä se ole tainnut.

KAISA. Ei luontokappalettakaan se mies ole pahoin kohdellut. Pitäisikö sitte teidän syyttä suotta hakata hänet ihan pataluhaksi. (Itkee.)

VIRVELI. No, enkös sitä arvannut! Heti ne akat ulvovat. Ei tarvitse kun huuliansa raottaa vaan. Sellainen se muija-rähjänikin aina oli. -- Älkää nyt tissuttako siinä! En minä häntä lyö lujempaa kun muitakaan.

KAISA. Siinäpä se juuri onkin. Tavallisesti hakkaatte, että veri purskuu. -- Virveli hyvä! Osaattehan iskeä arjemmastikin. Armahtakaa Roopea ja lyökää hiljaa! Tiedättehän, että hän on viaton.

VIRVELI. Pernaleen viaton! Koska hän kerran on tuomittu, niin on hän syyllinenkin. Sitä nyt ei enää voi ransaakata. -- "Ensin tuomitaan ja sitten suomitaan." Se on minun parakraavini.

KAISA. Onhan se niin, mutta voittehan te lyödä niin, ettei satu.

VIRVELI. Joko minä nyt lyön niin, tai näin, kahdeksalla parilla. Neljäkolmatta iskua vaan! Eihän turha tunnu tupessakaan. Pernales olkkoseen! (Sylkäsee.) Kielikin kuivaa kankeaksi kun anturanahka! (Sylkäsee.) Vähemmästäkin pärpättämisestä! -- Kököttäkääs nyt siinä pikkuruikkusen aikaa vielä ja pitäkää vaarilla minun raippojani. Minä pistäyn pikipäinsä tuossa Vikelässä. (Ottaa pullon maasta.) Pitää vähän saada taskumattiin.

KAISA. Katsokaas! Tuolla tulee rustmestari. Nostakaas minua ylös tästä. Pian nyt! Minä tulen mukaanne.

VIRVELI (auttaa Kaisaa). Mitä te häntä pelkäätte? Ei se teille mitään pahaa tee, vaikka tännekin jäisitte. Minun seurani taitaa olla paljon vaarallisempaa. He, he, he!

KAISA. Vieläpä se anturanahkakin sentään vähän taipuu. Tulkaa nyt vaan!

VIRVELI (asettaa vitsansa syrjään). Jahka ma jahkamoitten. Noin. -- Kyllä ne nyt luulevat siellä Vikelässä, että me kuljemme naima-asioissa. He, he, he! (Menevät perälle, vasemmalle, puhellen.)

GRÖN (mustiin puettuna, tulee oikealta, tähystelee levottomana tielle, vasemmalle; menee kummulle, varjostaa silmiään, katsellessaan tarkasti järvelle päin; ihastuu äkkiä ja heiluttaa lakkiaan; tulee alas synkkänä, mutta levollisempana; menee istumaan kivelle, oikealle, -- Hetken perästä tulee Nimismies perältä kummun yli paitahiasillaan, kantaen takkia kainalossaan. Katselee ympärilleen, huomaa Grön'in).

NIMISMIES. Huh, huh! Taksvärkkärin työtä se perimelankin käyttäminen, mitä sitten soutaminen!

GRÖN (hypähtää ylös). No, vihdoin viimmeinkin! (Tervehtii.)

NIMISMIES. Niin juuri, vihdoin viimmeinkin! Annas kun vähän hengähdän. (Istuu kivelle.) Hoh, hoh! Se on koko saakeli paikakseen tuo Purimon kurkku. Siinä ei tule hiirenrata vaaksaa pitemmäksi. Melkein samaan paikkaan joka airon vetämä! Huh! Sen tekee se helkkarin viima, joka aina kulkee niiden korkeitten kallioitten välitse. Niin! ja taitaa siinä vähän virtakin käydä vielä kaupan päälle. Harvoinpa se jäätyy pakkasillakaan. Se on oikea purimo, se!

GRÖN (istuu). Sinä olet oikeassa. Se on purimo. Ja purimo on talokin. Vaikea on läväistä kumpaistakin.