Part 8

Mutta kun hän illalla asettui maata yksinään ravintolan puhtaan kylmälle vuoteelle, kohousi alakuloisuus kahta kamalampana mieleen. Se pimensi hänen sieluaan, jotta itku mieli nousta kurkkuun. Ja huoneessa oli niin kovin pimeä. Ainoastaan jostain vastaisesta korkeammalla olevasta ikkunasta hämyinen valon läikkä leikkautui seinään hänen huoneensa ylimmäisen ikkunaruudun lävitse. Mutta se oli niin heikko. Toi vain mieleen signaalilampun vienon kajanteen silloin vahtiyönä pimeällä Atlantilla.

Ja miksikä taas tuo raskaus painoi hänen sieluaan? Miksikä silmät olivat näkevinään nousevan kaikellaista kamalaa tuolta pimeästä huoneen loukosta, missä hän tiesi olevan kulmittain sohvan ja pöydän sen edessä parine nojatuolineen? Miksikä sydän löi tavallista kovemmin ja vieno värisy karsi selkärankaa?

Hän koetti olla ajattelematta. Mutta häntä vaivasi luulo, että joku vieras oli huoneessa. Hän oli kuulevinaan sen salaperäistä hengitystä ja tuntevinaan pehmeää kosketusta peitossa. Se oli sellainen näkymätön ja ruumiiton, mutta kuitenkin tunnettava olento. Se nyt maistoi vettä juomalasista tuosta tuolilta, minkä hän oli nostanut itseään varten vuoteensa viereen riisuutuessaan. Ja nyt se hengitti hänen kasvoilleen...

Kuuma hiki tiukkui Riston ruumiista. Ei! Hänen täytyi ottaa tuli. Ripeästi ja ikäänkuin peljäten omia askeleitaan hyppäsi hän pöydän ääreen ja raapasi tulen. Sen valossa hän silmät suurina katsoi ympäri huoneen vainuten jotakin. Mutta ravintolan suuri huone oli tyhjä ja vähine huonekaluineen jotenkin autio. Risto nosti palavan kynttilän tuolille vuoteen viereen. Sitte taas hän paneutui maata. Mutta aina väliin täytyi hänen aukaista silmänsä ja tarkastaa perin pohjin, ett'eihän huoneessa ollut vain ketään muuta.

Lopulta hän nukahti ja hän näki unta olevansa kotona äidin luona. Siellä oli kaikki iloista ja valoisaa. Vaarikin oli niin hyvä ja väkisellä painoi kultarahaa Riston kouraan. Ja äiti suuteli ja syleili, iloitsi ja riemuitsi.

Tuo uni virkisti Ristoa. Hän tilasi aamulla kahvia ja joi sitä. Ja sitä tehdessä iskeytyi outo tuuma hänen päähänsä: hän lähtee kotiin Suomeen. Hän oli jo kylläksi kärsinyt, enempää ei hän tahtonut. Jo viime aikoina merellä ollessaan oli Suoma hänen silmissään tummunut naisena äitiin verrattuna. Se vaati paljon, mutta antoi vähän.

Ja mitä oli tuo nainen äitiin verrattuna hänelle antanut? Hyviä opetuksia, ei muuta. Mutta olihan se kieltäytynyt mahtavista naimisista hänen tähtensä. Niin itselleen vastenmielisistä naimisista. Eikä hän ollut häneltä mitään ryöstänyt. Tyttö oli kaikin puolin vapaa tekemään uusia liittoja. Mitään ei hän ollut häneltä ottanut, mikä kahlehtisi tytön vapautta. Ei edes kihlasormusta oltu vaihdettu. Ja yht'äkkiä selvisi hänelle, ett'ei hän tulisi onnelliseksi Suoman kanssa. Mistä se nyt tuo tunne tuli, sitä hän ei voinut selittää, mutta niin vakuuttavana se iskeytyi mieleen.

Nyt oli päätös tehty. Hän lähtee Suomeen.

Taas monen pitkän kuukauden takaa mieli tyyntyi. Oneuden tunne vähitellen irtautui pala palalta Riston rinnasta. Sinne valui tuollaista viileää tyytyväisyyttä, sellaisen sydämmen kevätilmaa, jossa talven tuimuus on pitkät pimeät tapellut eikä kesän tulosta ole ollut tietoa. Tuollainen tunnelma ei pane päätä ilosta pyörälle, sillä ei sillä ole voimaa veriä kiihottaa, mutta silti se luo sieluun jonkinlaisen kalpean kangastuksen onnesta ja sen tuomista mielialoista.

Ensimmäisessä höyrylaivassa, mikä meni Europpaan, matkusti Risto takaisin kotimaahansa. Suomalle oli hän jo kirjeessä antanut ikuiset hyvästit.

XV.

Risto istui nyt taas kotimaansa pääkaupungin muutamassa matkustajahotellissa. Hän oli saanut itsellensä rauhaisan huoneen ja hän koetti siellä oikein keinotekoisesti luoda mieleensä onnen kuvia. Hän kuvitteli, miten suuresti äiti ja vaari ihastuisi, kun näkevät hänet taas. Hän rupesi suunnittelemaan herttaista sähkösanomaa kotiinsa, missä ilmoittaisi tulonsa. Kahden kesken hän sitte oikein lämpimästi kertoisi äidilleen ne kaihomieliset mielentilat, joita hän oli tuntenut merellä ollessaan sentähden, että oli hyljännyt äitinsä. Ja kyllä äiti antaisi anteeksi, kun kuulisi, miten paljon Risto oli surrut ja kärsinyt.

Risto kuletti sähkösanoman asianomaiseen konttoriin. Vilvoitellaksensa hän sitte asteli ulkona. Oli syystalvi ja ilma raitis. Se tyynnytti Ristoa. Kotona oli kaikki hyvin niinkuin ollakin piti. Risto koetti vakuuttautua, että niin oli.

Tuossa tuli muuan ylioppilastoveri vastaan. Se hämmästyi nähdessään Riston ja kääntyi mukaan. Kohdattiin toisiakin ja kaikki tervehtivät Ristoa erinomaisella lähentymisellä. Häneltä kyseltiin merimiesasioita. Risto kertoi kaikesta paksulla sukkeluudella kuin merimies konsanaan. Hänellä oli todellakin tässä suhteessa elämän kokemusta, jonka rinnalla noiden toisten eletty elämä oli aivan väritön. Eivät ne olleet koskaan käyneet etempänä tätä länsieuroppalaisuuden etuvartiota napapiirin seuduilla, eivät koskaan hengittäneet ilmaa, johon seottui maailman hyvähajuisimman kasviston tuoksu. Eivät he edes tienneet, kummoinen on valtameren aalto tai miten Atlantin maininki murtuu louhikoille; mimmoista on Lontoon ilma tai miltä näyttää sähköliekeissä yön pimeydessä Vapauden patsas New Yorkin edustalla. He ovat nähneet vain Suomen hedelmättömän kuusen, mutta hän Espanian kastanjat ja oranssilehdot. Sisiliassa oli hän omin käsin ottanut appelsiinin kasvuoksastaan; nuo tuossa sen silkkipaperiin käärittynä jonkun venäläisen hedelmäkauppiaan kädestä. Ja tutkailuillaan ne ikäänkuin huomaamattaan paljastivat Ristolle oman vähäpätöisen maailmallisuutensa.

Tultiin puistoon. Toverit kääntyivät siinä sijaitsevaan ravintolaan ja saivat Riston mukaansa. Puhetta siellä pitkitettiin. Koko ajan hienosesti ylisteltiin Ristoa luokkansa yrittävimmäksi ja kokeneimmaksi mieheksi. Lähteäpä merelle jungmannista nuori ylioppilas! Sehän oli suuremmoista ja monipuolista elämän käsitystä. Miksi hän oli lähtenyt merelle, sitä ei häneltä kukaan kysynyt.

Jokainen tahtoi kilistää Riston kanssa. Yksi joukosta alkoi hänelle nyt pitää puhetta. Etupäässä hän ihasteli sitä uskallusta, että Risto oli tohtinut vaihtaa ylioppilaselämän riemut merimiehen vaivoihin tutustuakseen monipuolisemmin elämään. Uutta tarmoa oli hän varmaan tuonut taskut täynnä mereltä. Lopuksi esitti hän merimiesylioppilaan maljan lopettaen sen säkeillä:

"Laer mig at blive en Mand, haardt proevede Hav! Laer mig at kaempe utraettet som Du, laer mig at blive Dig lig, dybtrullende Hav!"

Sitte pyydettiin Ristoa tanssimaan näytteeksi espanialaista merimiestanssia. Tuota ei ollut Risto kuulevinaan. Hän kaatoi itselleen täysinäisen lasin ja pyysi sananvuoroa. Siihen oltiin heti valmiit. Ja hän puhui melkein näin:

-- Te, hyvät toverit, pikkumaisesti ihastelette muka minun rohkeuttani, että minä uskalsin merelle lähteä. Ei se ollut mitään rohkeutta, vaan heikkoutta läpeensä. Eikä minusta edes olisikaan merimieheksi, -- yhtä vähän, luulen, teistäkään. Siihen vaaditaan jotain, mitä ei ole meillä, jotka kirjat ovat pilanneet. Maljanne! Viimeinen, minkä minä juon.

Samalla painoi hän lasinsa pöytään, heitti hyvästit ja poistui. Häntä ei saatu millään hinnalla viipymään. Tuolta itsensä ihailemisen korkealta huipulta, jonne toverit olivat ikäänkuin keinotekoisesti hänet asettaneet, lysäytti yhdellä kerralla alas toverin hänelle lausuma runo, joka piti muka olla hänen ylistystään. Mutta päinvastainen oli sen vaikutus. Se muistutti hänelle mieleen Suoman viimeisen hyvästin siellä kotikaupungin puistossa. Suoma oli myös silloin puhunut niin kauniisti taistelemisesta elämässä. Tulenhehkuvina väikkyivät nyt hänen silmissään hänen sanansa: "Lieneekö sinusta, Risto, koettelemusten mieheksi; lienetkö sinä syntynyt ritariksi, joka ei sorru olevien olojen taistelussa?" Ja mitä hän voi vastata? Min mitä?

Laittaessaan eteisessä päälleen päällystakkiaan kuuli hän salista toveriensa laulavan:

On tyyni nyt, yön hellä henki se povellensa painaa maan; nyt vait'on lehdon lintunenkin se oksalleen käy nukkumaan.

On tyyni nyt, jo rantamilla käy tuuli uupuen levolleen, pää kaino vaipuu kukkasilla, ne uinahtavat rukoillen.

On tyyni nyt, niin kutsuvasti nuo tähdet taivaan välkähtää; oi rauhallisna ollos rinta, sa kohta saat myös levähtää!

Laulun loputtua lähti Risto eteisestä ja tuumi mennessään:

-- Lepoa minäkin tarvitsen sekä henkistä että ruumiillista.

Hän tuli hotelliinsa ja siellä jäi hän yksinäisyydessään miettimään. Ja hän teki johtopäätöksiä, että elämä oli häneltä ryövännyt oman itsenäisyyden, taipumukset, lahjat eli kaiken sellaisen, josta hän ennen oli ylpeillyt. Hänessä vuosi jokin kohta. Ei hän enää ollut se, mikä ennen. Hän ei ollut sellainen luonne, joka näyttää suuruutensa vastuksien vaikeassa taistelussa. Myötäkäymisessä hänestä ehkä olisi voinut tulla jotain yli jokapäiväisyyden --, mutta kaiken tuon hän jo karisti pois haaveina.

Mutta isänmaa ja yhteiskunta! Eikö hänellä olisi velvollisuuksia niitä kohtaan? Risto naurahti ivallisesti. Suurta hänestä nyt ei koskaan tule ja pienille on parasta, ett'eivät milloinkaan haaveksikaan niistä kovin paljon. Kaikki sellainen yltiöpäisyys herättäisi naurua, kun ei ole takana vankkaa toimintaa. Noiden pienten on parempi, että tyytyvät kunnolla täyttämään sen, mikä on _sattunut_ heidän kohdalleen. Ja pieni olisi hänkin oleva. Eturivin mieheksi hänestä ei enää olisi. Joukon jatkona ehkä vielä jossain menisi. Ja onhan sitä siinäkin. Ehkä voi hän vielä jouluna ja juhannuksena innostuakin.

Mutta oliko hän sitte väsynyt? Lepoa hän tarvitsi, lepoa, lepoa --.

* * * * *

Seuraavana aamuna kun Risto heräsi, oli häntä jo sähkösanoma odottamassa. Se oli lyhyt. Hän luki: "Äitisi kuollut kolme päivää sitte. Ruumiina maan päällä. Tule heti kotiin. Muffa."

Riston päässä meni kaikki ympäri. Hän solahti sohvalle taaksepäin, pyörtyi siihen ja oli tainnoksissa pari kolme minuuttia. Sitte hän virkosi. Mutta jänteistä tuntui olevan poissa kaikki luja aines ja ruumiista voiman tenho: Hän rupesi nousemaan, mutta putosi uudelleen sohvalle. Hän laskeutui makuulleen ja päässä särki kuin olisi siellä veitsellä ratkottu. Hän makasi liikkumatonna muutaman kymmenen minuuttia, kunnes kohtaus oli ohitse. Ja se menikin pois. Hän tilasi rautavettä ravintolasta, ryyppäsi sitä ja alkoi laitella tavaroitaan järjestykseen kerjetäkseen vielä tänä aamuna pohjoiseen junaan. Pian oli kaikki tehtynä. Palvelijan antoi hän toimittaa tavaransa asemalle. Itse hän lähti sinne, kävelemällä. Ulkona oli kostea sää, sillä yöllä oli satanut nuoskeaa lunta. Kalossi litisi astuessa käytävää. Risto kulki kuin ruumissaatossa, veltosti ja hitaasti. Mitään repäisevää voimaa ei hänen kävelyssään ollut, sillä se olisi vaivannut häntä.

Hän oli junassa menossa kohti pohjoista kotiaan. Ilma oli kylmenemään päin. Sen kylmemmäksi se kävi, kuta pohjoisemmaksi tultiin. Vastaan tuli lunta, pakkasta, pyryä ja hyydettä. Oltiin menossa kohti viluja ja pimeyttä. Junan kiitäessä kinosten halki, ohitse lumisten korpikankaiden ja jäätyneiden vesien istui Risto jäykkänä ja sanatonna vaununsa penkillä. Hän oli harmaa kasvoiltaan ja silmissä värehti jotain surumielistä.

Jo häämöitti toisen päivän illalla rauhallinen kotikaupunki lumisten risukkojen takaa. Sen kellotapuli kohosi hänen mielestään kohti valjua taivasta kuin hyyteinen, kylmä risti talvisen haudan kummulla. Rakennusten savupiiput ympäröivät sitä alempana tyynen hiljaisina kuin kummun syrjiin työnnetyt mustat kasvien tynget, jotka talvi on vikuuttanut ja joissa ei ole mitään voimaa eikä elämää. Näytti kuin natajava pakkanen olisi laskeunut taivaasta kangistavana sen päälle, kuolettanut kaikki ja ripotellut sitte kalman päälle valkoista lunta. Koko kaupunki oli Ristosta kuin suuri hautakumpu. Ja tuo hautakumpu säilytti hänen äitinsä mustan ruumisarkun, jonka kääreliinat eivät olleet saaneet kyynelpisaratakaan häneltä...!

-- Huu -- vii -- vih! vihlasi juna mennessään pienen sillan poikki.

Risto koetti tyyntyä näennäisesti: Hän antoi junan viedä, viilettää hiljalleen, hyssytellen. Se ikäänkuin potkasi aina itselleen uutta vauhtia ja taas luisui talvisissa kiskoissaan. Tuo veturikin täällä pohjoisessa, jossa se pian laskisi viimeiselle tallilleen maan päällä, ei tahtonut niin ilmaa repiä eikä ihmisiä häiritä kuin eteläisemmillä syntymäpaikoillaan. Se ymmärsi mukautua ympäristöönsä, antaa arvoa Pohjolan palelluttavan talven tainnoksissa olevalle luonnolle. Harvoin se vihelteli eikä viiltävässä vihunnassa sanottavasti rautojaan rämistellyt. Se toi vain hiljalleen muassaan paria kolmea matkustajaa, samallaisella melulla kuin kaupungin porvarin renki ajoi syöttiläällä suoloja kotiin rantamakasiinista.

Se tekikin hyvää Ristolle tällainen hiljainen tulo. Siinä voi koota itsensä ja hengittää varalle syvä henkäys. Ja kun juna pysähtyi asemalle, pysähtyi se sellaisella vauhdilla, että sitä tuskin huomasi. Se ikäänkuin uupui vähitellen väsymystään siihen.

Risto ei välittänyt ihmisistä, ei katsellut sivulleen eikä etsinyt tuttavia. Joku katse häneen ohjattiin, mutta sen pohjaa hän ei ruvennut tarkastamaan. Hän väitteli katsella ihmisiä kuin kipeäsilmäinen aurinkoa. Hän painui pimeään kaupunkiin ja astui riehuvin askelin sen lumisia katuja. Päälaella leiskahtelivat teaatterimaisesti revontulet ja niiden läikkyvä hohde väliin hulmahti täyteen paloonsa. Tähdet istuivat kiinteinä taivaalla ja olivat silmiä, joiden elämän syvyyttä ihmisen ajatus turhaan tarkasteli. Pakkanen vongahteli ilkeästi ja merijää väliin paukahti kuin olisi kanuunalla laukaistu. Pohjola eli omaa, täysinäistä elämäänsä. Muutamien penikulmien takana oli napapiiri. Hyinen Puhuri oli täällä kotonaan ja käytti täysiä isännän oikeuksiaan. Kun se nauroi, niin luonto vavahti ja kun se itki, niin itki se jäätä. Europpalainen elämän vilkkaus saapui ikäänkuin väsyneenä maininkina näille jäisille rannoille, tyrskähti niillä vielä heikosti viime kerran ja kohmettui lumiseen louhikkoon.

Risto ohjasi askeleensa vaarin taloon. Hän höyrysi sisäistä palavaa kylmässä ilmassa ja hänen sydämmensä lyönti kuului aina korviin asti. Valo tuikahteli pimeän tuijun liinasydämmessä ukon asunnon ikkunalla. Puoti oli kiinni ja luukuilla suljettu. Riston astuessa sisälle kartanoon kopautti juuri pakkanen tervehdykseksi rakennuksen nurkkaan. Olihan tämä silti kotoista, vaikka niin sanomattoman pikkumoista elämää.

Päästyään portaille tarttui Risto ravakasti ulko-oven ripaan, nykäsi ja kuuli sisällä eteisessä putoavan jotain seinältä, mutta auki ei ovi lähtenyt. Se oli säpissä. Risto nykäsi toisen kerran. Sisältä tuli joku äänettömin askelin, kysyi, kuka oli, ja päästi sisälle. Päästäjä oli vaari avojaloin ja liinavaatteissaan. Ei ukolla ollut mitään sydämmellistä tervetulosanaa Ristolle lähettää vastaan; pakeni vain kiiruusti ulkoista pakkasta sisälle vuoteeseensa.

-- Oletteko jo levolla? kysyi Risto, riisui turkkinsa ja istahti hengästyneenä tuolille.

Hänestä tuntui kuin olisi hän saapunut perille autiolle arolle, josta puhalsi vastaan kylmä tuuli ja jossa silmä sairastaa näkemisistään.

-- Viime päivät minä olen maannut läpeensä, puhui ukko ja vetäsi syvältä henkeä, jotta peitto eli.

-- Ja äiti se on kuollut? puhui Risto nöyrän hiljaisesti.

-- Kuolee ihminen vähemmästäkin surusta! ärähti ukko.

-- Oliko se vihainen minulle?

-- Vihainen! Säälitteli vain, ett'ei sinusta tullut miestä. Siitä asti kuin sinä olit muka Amerikkaan mennyt, kitui se, kunnes katkesi. Voi sentään, Jumala paratkoon, ihmislapsia! Miksi se tuli sinne merellekin lähtö?

Ukko kääntyi valittaen toiselle kyljelleen aivan välinpitämätönnä Ristosta.

-- Sinne ajoi sisäinen tuska ja toivottomuus. Ja ehkä isältä peritty verikin. Mutta missä äidin ruumis on...?

-- Puotikamarissa hän on hankittuna. Odotin sinua tulevaksi, ennenkun laitoin ruumiin siunattuun multaan. Kohta tästä minäkin pääsen sinne -- kuka hänet sitte minut haudanneekin...

Risto sytytti kynttilän ja meni puotikammariin. Hänestä tuntui kuin olisi hän maan alla matkalla jonnekin hautaan. Hän tuli perille, valasi kynttilällä äidin kasvot ja tunsi silmiensä käyvän kosteiksi. Kädessä oleva kynttilä vavahti. Hän laski sen tuolille ja polvistuen painoi otsansa ruumisarkkua vasten ja jäi siihen.

Mutta ennenkun hän siitä nousi, oli hän tehnyt päätöksen, että hän rupeaa papiksi. Nyt tunsi hän kutsumusta. Kaikki oli ollut hänen mielestään vain edeltäkäypää valmistusta; hänen kova sydämmensä oli pitänyt nöyrtyä ja hänen itsensä saada kärsiä luihin ja ytimiin asti. -- -- --

* * * * *

Muutaman viikon takaa sai hän kirjeen Suomalta. Hän luki siitä vain seuraavan: "Sinä heikko! Erehdyin sinun suhteesi. Olitkin vain _puoliluonne_..."

Risto työnsi kirjeen palamaan, mutta kuitenkin hänestä tuntui kuin toinen puoli hänen sydäntään palaisi yhdessä kirjeen kanssa.