Part 2

Samppo ei ollut Kiveläsä käynyt sitten kun Sanna muutti. Hänestä tuntui niin kummalta, kun hän nyt istui Kivelän kamarissa heti, kun ukin pää oli kaatunut. — — —

— Tässä se on, sanoi lanko sisään tultuansa, antaen kirjan.

Se oli lyhyt, yksinkertainen ja selvä, se vainajan viimeinen tahto, testamentti. Siinä ilmoitti hän, että kaikki hänen omaisuutensa, olipa se mistä nimestä hyvänsä, oli tuleva hänen vävyllensä Kaapro Kähköselle; toisesta vävystä ei oltu mainittu sanaakaan. Ehtoja ei ollut muita kuin hyvät maahanpanijaiset, kahdeksan sadan markan maksava muistokivi haudalle ja rautainen aita ympärille.

Se oli papin tekemä ja lukkari oli toisena todistajana.

Samppo antoi testamentin takaisin lausumatta sanaakaan.

— Mitäs sanot? kysyi Kaapro.

— Mitäpäs siihen... Onhan se jo aikoja päiviä ollut tietty asia, vastasi Samppo tyytyväisesti.

— Minä en ole siihen ollenkaan tyytyväinen.

— Onhan se vainajan viimeinen tahto.

— Vaikkapa vaan...

Hän nousi, riipasi äkkiä tulen, sytytti paperin, pisti sen uuniin ja vetäsi peltit auki.

Samppo istui tyynenä ja katseli kuinka testamentti muutti olomuotoansa.

Pianhan se olikin, vainajan viimeinen tahto harmaana tuhkana.

— Jumalan kiitos! Nyt se on tehty, sanoi Kaapro.

— Mikä on tehty? kysyi Samppo verkalleen, enemmän itsekseen kuin vastausta saadakseen.

— Se, minkä ukki itsekin olisi tehnyt, jos olisi saanut kauvemmin elää, kuului vastaus.

Miehet istuivat kotvan aikaa sanattomina.

— Asiain näin ollen ei ukilta ole jäänyt mitään testamenttia. Nyt olemme me molemmat perilliset ja on tässä meille kummallekin talo mieheen molemmille ja muuta tavarata enemmän kuin tarpeeksi, puhui Kaapro tyytyväisenä.

Samppo kuivaili silmiään.

— Parasta kai on, että tämä asia on vaan näin meidän kesken, ehdotti Kaapro.

— Niinkuin tahdot.

— Ja nyt vasta voimme ukille pitää hautaiset, hautaiset sellaiset, kuin hän ansaitsee, sanoi Kaapro hymyillen.

Ja niin he tekivätkin.

Onnen saari.

Kaukana meren ulapalla on saari, joka hiukan häämöittää maihin. Se on kummallinen saari &en puolesta että sitä ympäröipi erityinen auer, usmaverho, joka usein muuttaa väriään. Milloin säihkyy se kuin sädekehä, milloin hohtaa hopealta, milloin kullalta, milloin taas tummenee, samenee ja näyttää synkältä, toivottomalta. Ja meren elämä vaan lisää saaren värivaihteluita, sillä meri on tässäkin kaltaisensa: vuoroin rauhaton ja myrskyinen, vuoroin tyyni ja rauhallinen. Kukaan ei tarkoin tiedä minkälainen tuo saari muuten on, vaan jokaisella on siitä oma, omituinen käsityksensä. Harva on nimittäin sinne päässyt, ei kukaan ole takaisin tullut.

Se saari on nimeltä Onnen saari.

Ja ihmiset juoksevat rannalla, kurkottelevat ja pyrkivät tuohon saareen.

On siinä vilskettä! Juoksentelee, liehuu kansaa kaikellaista. On siinä rikkaita pohatoita, herroja ja rouvia, komeissa, viimeisen muodin puvuissa; on siinä virkamiehin ja kauppiaita, on sotilaita ja siviilimiehiä, on työnantajia ja työmiehiä, tehtnan-isäntiä ja käsityöläisiä, on koronkiskojia ja kerjäläisiä... Kaikkea siinä on kansaa ja kaikilla on sama matka ja pyrkimys: saareen selälliseen, Onnen saareen, pitäisi kaikkien päästä.

Olisi siinä lähtijätä, kun vaan olisi kuljettaja.

Kulkuneuvoja ei myöskään puutu rannalta. Aluksia siinä on joka lajia. On uudenaikaisia, isoja ja komeita höyrylaivoja, on pieniä huvialuksia, joita kuljettaa kutakin eri voima, mitä sähkö mitä höyry, on pulskia purjeveneitä ja yksinkertaisia soutupursia, on kanootteja ja jokapäiväisiä kalastajain ruuhia. Ja näiden ympärillä häärivät nuo levottomat ihmiset ja pyrkivät niihin, sillä myötäänsä tehdään matkoja merelle, milloin tosiyrityksiä päästä Onnen saareen, milloin vaan huviretkiä, tarkastusmatkoja, koetteeksi, että jos sattuisi pääsemään lähempätä näkemään tuota haluttua ja ikävöityä saarta. Mutta ei kenenkään onnistu päästä sitä tarkoin näkemään, sillä saari on yhtä vaihteleva asemaltaan kuin muodoltaan. Moni joka luulee jo lähellä olevansa huomaa surukseen, tarkemmin tähystettyään, pettyneensä: Onnen saari häämöittää yhtä kaukana, jopa loitompanakin kuin ennen.

Mutta liike ja levottomuus vaan kiihtyy yhä rannalla. Ihmiset juoksentelevat kuin mielipuolet edestakaisin, ojentelelevat käsiään ja heittelevät hartaita katseita Onnen saarta kohti, ja laiva tulee ja toinen lähtee ehtimiseen. Ja sitä menoa kestää päivästä päivään ja viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen sitä menoa kestää... ja yhä se kiihtyy.

Muutamana päivänä ilmestyi rannalle mies ja nainen. Miehen kädessä oli kirves, naisen kädessä kirja. Ne eivät hätäisesti hyökänneet ensimmäiseen laivaan, minkä he näkivät lähtevän eivätkä veneeseen. Vakavina astelivat he verkkaan ja silmäilivät hätiköiviä ihmisiä. Lähtömieltä ei niillä näkynyt olevan laisinkan. Kulkivat vaan pitkin rantaa eteenkäsin, aina sinne asti, missä alkoi metsäinen seutu. Tekasivat siihen metsän reunaan havumajan ja rupesivat taloksi.

Majan lähistössä, jonkun matkan päässä siitä, kasvoi vanha, vuosien painosta harmaantunut, tanakka petäjä. Mies kiersi pariin kertaan vanhan puun, silmäili sitä joka puolelta, katseli ja arveli itsekseen:

— Tuosta se tulee.

Sitten kutsui hän vaimonsa, sillä hän ei ryhtynyt mihinkään neuvottelematta ensin hänen kanssaan.

Vaimo tuli ja tarkasteli hänkin vuorostaan vartevata mäntyä.

— Kyllä se tästä tulee, sanoi vaimo myöntävästi.

Ja niin alkoi työ, ankara ja tarmokas.

Mies otti kirveen ja alkoi voimakkaasti iskeä vanhan puun tyveä. Laaja piti ottaa lastuus pinnalta, jos saada sydäntä myöten kun puu oli niin paksu. Iloisesti teki mies työtä ja oli ahkera. Varhaisesta aamusta kuuluivat jo iskut hongan juurelta ja valkoiset lastut sinkoilivat ympäri puuta. Helmeili siinä miehen otsa palavuudesta, heiluessa kirves kädessä. Pitkän suoritti hän aina päivätyön, sillä vasta, kun kesäinen yö alkoi viileyttä huokua väsyneeseen luontoon, lopetti hän ja kävi havumajaan yövuoteelle.

Vaimonsa hommasi sillä välin talouden toimissa. Hän valmisti ruuan, piti majan hyvässä hoidossa, teki pesut ja mitä muuta talossa tarvittiin, auttelipa vielä miestään missä kykeni. Ja lomasta, lepohetkinään, istui hän majan ovella ja luki ja tutkisteli kirjaa, joka hänellä oli, ja kun mies saapui hänen luokseen, levähtämään ankarasta työstään, luki hän ääneen.

Näin elivät he jonkun ajan, eivätkä ihmiset heistä välittäneet eivätkä he ihmisistä. Ne kyllä kuulivat hakkuun metsästä, mutta eivät siitä sen enempätä huolineet, sillä siellähän sitä hakataan, missä puita on. Mutta kun mies oli saanut hongan hakatuksi ja se suurella ryskeellä ja rytinällä kaatua rouskahti, niin ihmiset alkoivat höristellä, että mikäs outo rytäkkä se sieltä kuului, ja uteliaina lähtivät kurkuilemaan, että olisiko siellä mitä uutta nähtävää ja kuultavaa.

Mutta kun tulivat, eivät ne nähneet muuta kun suuren männyn kaadettuna ja miehen, joka oksi puuta, ja havumajan ja naisen lukemassa sen ovella. Toiset kääntyivät kohta takaisin, kun ei siinä mitään sen kummempata ollut, toiset seisahtuivat kuitenkin katselemaan, töllistelemään miehen toimia ja havumajaa ja lukevata naista, ja jotkut uteliaat tulivat aivan lähelle ja istuutuivat kannon päähän, katsellen ja ilakoiden.

— Mitä sinä siitä teet? kysäsi yksi piloillaan.

— Venettä, vastasi mies toimissaan.

Kysyjä tyrskähti nauruun ja lähti ilkamoiden pois.

Mutta kohta oli toinen kysyjä mailla:

— Minkä sinä aiot siitä tehdä?

— Veneen.

Ja kysyjä alkoi nauraa kohti kurkkuaan.

— Ettäkö oikein veneen tuosta puusta, vaikka ranta on täynnä entisiä ja oikeita veneitä? kysyi hän naureskellen.

— Niin! Veneen minä tästä teen, vakuutti mies.

Kysyjä lähti nauraa tyrskien kertomaan ihmisille tuota hassua uutista.

Sen perästä vasta alko! katsojia havumajalle kertyä. Kaikkienhan sitä piti saada nähdä tuota hullua miestä, joka vielä tähän maailman aikaan teki venettä polttamalla ja kovertamalla yhdestä ainoasta puusta... tähän koneitten ja sähkön aikaan.

Mies oli nimittäin sillä välin saanut puusta leikatuksi tarpeellisen palasen ja alkanut siihen kovertaa sisustaa vanhojen esi-isien tavoin. Hän keräsi kuivin tervaspuita metsästä ja poltti niillä venepuuhun pykälätä, ja sill'aikaa kun toisesta kohti paloi, veisti hän kirveellä hiiltynyttä toisesta, siirsi tulen taas veistetylle paikalle ja veisti hiiltynyttä palaneesta, ja sitä tekosta teki ja sisus syveni.

Ja katsojat seisoivat ääressä ja ihmettelivät.

Kulki siinä joukossa komea sotaherra, loistavassa, kimaltelevassa puvussa. Hän katseli venemestaria, menipä katselemaan majaakin.

— Mikä kirja se on? kysyi hän naiselta, joka istui majan ovella ja luki.

— Tämä on sotasuunnitelma, vastasi nainen. Kun tämän suunnitelman mukaan käypi sotaa, niin voittaa vihollisen ja saavuttaa ikuisen rauhan.

Sotaherra otti kirjan, vilkasi nimeä ja antoi sen somasti hymähtäen takaisin naiselle, kääntyi poispäin ja meni matkaansa.

Pitkään katseli nainen hänen jälkeensä.

Tuskin oli sotilas poistunut, kun joukosta pyörähti esiin reipas, vilkasliikkeinen herrasmies. Hän oli matkailija, turisti, sen huomasi jo miehen puvusta. Keltaset oli hänellä kengät jalassa, kirjavat sukat, polvipöksyt, keveä lippalakki liuhotti päässä, kiikari riippui remmissä ja keppi heilui kädessä. Hän kehuskeli ihmisjoukossa, kuinka hän oli paljon matkustellut ja laajalti maailmaa nähnyt, kulkenut kaikissa maissa, käynyt joka sopukassa, missä vaan näkemistä ansaitsevata ajatella saattaa, mutta tuossa saaressa selällisessä, Onnen saaressa, siellä hän ei ollut vielä ennen käynyt, vaan sinne hän nyt palasti, halusi kiihkeästi.

Ja hän nosti kiikarin ja katseli, tähysteli merelle. Siellä säteili Onnen saari, hohti hopealta ja kullalta, kuin päivän nousu kesäisenä aamuna.

Ja niin pyörähti hän naisen luokse.

— Mikä on se kirja, jota te niin hartaasti luette? kysyi hän.

— Tämä on Baedeker, matka-opas, vastasi nainen. Tämän avulla pääsette te siihen maahan, jossa ette ole vielä koskaan käynyt.

— Mitäs ihmeitä minä nyt kuulen. Minäkö en olisi käynyt! Sitten ei varmaankaan ole siinä maassa mitään merkillisiä, näkemistä ansaitsevaa.

— Se on merkillisin paikka, mitä ihmiset tietävät, vakuutti nainen.

— Minunkin täytyy sinne sitten päästä, kaiken varmaan. Olkaa hyvä ja neuvokaa minut sinne!

— Siihen maahan pääsee ainoastaan tämän oppaan avulla, sanoi nainen vakavasti ja ojensi kirjaa.

Mies selaili kirjaa, selaili ja katseli. Leveä hymy ilmestyi hänen huulilleen ja, ojentaen kirjan takaisin, nosti hän kohteliaasti lakkiaan ja poistui nopeasti toisten joukkoon.

— Se on ihan mielipuoli tuo nainen, sanoi hän siellä.

Aikaa oli siten kulunut ja mies oli työskennellyt väsymättä. Hän oli jo ehtinyt kaavailla pölkyn veneen muotoon. Sisus oli jo melkein valmis ja päällyspuoli oli 'ristetty ja silitetty. Jokainen näki kysymättäkin, että venehän siitä tulee kuin tuleekin.

— Venettäpä siinä valmistetaan, sanoi joku joukosta.

— Venettä, venettä, hoki mies vastaukseksi.

— Mihinkäs te aiotte veneellänne purjehtia? kysyi sulavasti eräs komea nainen, jonka puku oli aivan uusinta muotia.

— Onnen saareen, vastasi mies varmasti.

Nainen tyrskähti nauramaan, samoin kaikki muutkin, jotka sattuivat kuulemaan.

— Se on mielipuoli tuo miesriepu, selitti nainen toisille. Oikein on sääli miestä, joka muuten on noin reipas ja terve.

Ja nainen siirtyi miehen vaimoakin puhuttelemaan, lausuaksensa hänelle jonkun lohduttavan sanan.

— Muotilehtikö se on, jota te niin hartaasti tutkitte? kysyi muotinainen puolittain piloillaan.

— Niin! Se, joka tämän mukaan pukeutuu, on aina uusi, aina nuori, eikä vanhene milloinkaan, vakuutti nainen.

Pila haihtui kysyjän kasvoilta ja vakavasti hän tarttui kirjaan. Mutta katsottuaan nimeä, työnsi hän sen heti takaisin.

— Hullu on tuon mielipuolen vaimokin... kurjaa, surkuteltavata, säälittävää, puhui nainen ja meni menojaan.

Ja niin levisi sanoma, että kaksi mielipuolta, mies ja nainen, asui tuolla mäkirinteellä, jotka välttämättömästi olivat toimitettavat lääkärin tutkittavaksi ja saatettavat sairaalaan yhteiskunnalle vaarallisina henkilöinä.

Tutkimus pantiinkin toimeen. Hallitusmiehet toimittivat taitavan lääkärin, kuuluisan tiedemiehen ja yliopiston professorin heidän luokseen. Hän oli pitkä, mies ja hänellä oli kahdet silmälasit nokalla.

— Miksi sinä itse teet tuota venhettä, vaikk'et osaa? kysyi professori.

— Siksi, että toisen tekemällä ei pääse Onnen saareen.

— Hah? Eikö pääse?

— Ei! Onhan se jo nähty noista monista turhista yrityksistä... Jokaisen täytyy itse tehdä venheensä.

— Mielipuoli, sanoi professori, ja kävi naista tutkimaan. .

— Mikä kirja se on, jota sinä olet lukevinasi? kysyi kuuluisa tiedemies naiselta.

— Ei tämä ole mikään harvinainen kirja, vaan kuitenkin on tämä kaikkien tieteitten alku ja juuri, samalla kuin tämä on kaiken tutkimuksen lopputulos, tarkotus ja päämaali.

Puolta kyynärätä pitkäksi venähti tiedemiehen naama ja nopeasti tarttui hän kirjaan.

Hän pyyhki silmälasinsa huolellisesti. Otti taskustaan vielä kolmannet, puhdisti nekin ja pani nokalleen. Sitten aukasi hän kirjan.

Kauan ei hän kirjaa katsellut ennen kuin pisti sen takaisin naiselle ja puisti arveluttavasti viisasta päätään.

— Sairas... mielipuoli... hullu, hoki lääkäri ja lähti toimittamaan niille sijaa houruinlaitokseen.

Kun professori oli lähtenyt, saapui pulska rouva paikalle. Hän oli ijäkäs ihminen, lihava ja hienopiirteinen, pukunaan oli silkkiä ja samettia, ja punanen parasolli esti auringon säteet pääsemästä paahtamaan hänen hienoja kasvojaan. Hän asteli hitaasti ja arvokkaasti. Miestä katseli hän ensin säälien ja kääntyi sitten vaimon puoleen.

— Mikäs uusi romaani se on? sanoi hän, ottaen kirjan naiselta.

Hän selaili sitä hetkisen.

— Ush! Uusi Testamentti! Ja minä luulin, että se on Zolan uusin teos, Pariisi, sanoi hän.

Ja hän silmäili naista säälivin, surkuttelevin katsein.

— Onko se mielipuoli, tuo polonen? kysyi hän hetken päästä toisilta.

— On, on, on, kuului väkijoukosta. Uteliaita nimittäin virtasi uusia ja yhä uusia katsomaan.

Mies oli jo sillä välin saanut veneen valmiiksi ja tehnyt airot ja melan. Hän pani ne veneeseen ja hilasi sen vaimonsa kanssa rantaan.

— Mene sinä perään, minä soudan, sanoi vaimo.

— Niinhän sitä on tähän asti tultu: nainen on soutanut ja mies pitänyt perää. Mutta nyt ruvetaan tekemään päinvastoin. Mene sinä perää pitämään, sillä sinulla on tarkempi silmä, minä soudan, puhui mies.

Nainen otti kirjansa ja meni perään. Mies työnsi veneen vesille, hyppäsi siihen ja istui soutamaan, ja niin alkoi matka.

Mutta ihmiset, jotka jäivät rannalle, nauraa hohottivat kohti kurkkuaan.

— Kun palaavat, niin pääsevät sairaalaan, sanoivat ne keskenään.

Kauan kesti matka. Nainen istui perässä ja valvoi matkan suuntaa, mies souti tarmokkaasti ja matka joutui ja tie lyheni rauhallisesti, kunnes he muutamana tyynenä iltana laskivat Onnen saaren rantaan.

Rannalla oli saaren hengetär heitä vastaan ottamassa. Hän otti kirjan naisen kädestä ja katseli sitä.

— Kaukaa jo huomasin, että teillä on oikea matkaopas, sillä tähän saareen ei kukaan pääse muuten kuin tämän oppaan avulla, puhui hän vienosti.

Mutta siinä samassa tulla pursusi mereltä upea laiva, sähkön voimalla kulki se kiivaasti.

— Katso! sanoi mies vaimolleen. Tuoltapa tulee tänne uljas alus.

— Ei se tänne tule... Ei se pääse eikä osaa, sanoi hengetär.

— Miksi ei?

— Tänne ei kukaan pääse muulla kuin omatekoisella venheellä, eikä osaa, jos ei tämä kirja ole opastamassa, sillä muuta opasta ei ole ihmisille annettu.

Turhaan odottivat ihmiset rannalla miestä ja naista palaaviksi. Ne eivät tulleet. Ja kun ne eivät tulleet, niin levisi huhu, että ne olivat päässeet Onnen saanee omalla tekemällään veneellä. Ja siitäkös ryske alko metsässä. Jokainen tahtoi tehdä itse veneen ja samanlaisen kuin mies oli tehnyt. Kilpaili siellä ylhäinen alhaisen kanssa ja rikas köyhän. Itsekukin koki opetella kirvestä käyttämään, sekin, joka ei ollut tuota asetta koskaan ennen nähnyt. Ja moni saikin veneen valmiiksi ja lähti merelle, mutta täytyi palata monen harharetken perästä takaisin maihin, kun ei ollut osannut Onnen saareen.

He olivat unhottaneet kirjan, jota nainen oli lukenut ja tutkinut.

Mutta sillä aikaa kuljettaa saaren hengetär miestä ja hänen vaimoaan Onnen saarella ja näyttelee heille sen rauhallisia asunnoita ja onnellisia asukkaita.