Part 9

Kaikessa tapauksessa roistot sytyttäisivät linnan tuleen; se tuottaisi meille kauhean kuoleman. Kumminkin hengitin nyt vapaammin. Tuolla alhaalla valkosessa, kullatussa huoneessa rouva de St. Alais'n peilien, Kupidokuvien ja silkkityynyjen keskellä olin kadottanut rohkeuteni. Lemu, joka täytti huoneen, tukeutti minua. Olin kuvaillut miten raa'at talonpojat syöksyisivät sinne sisään -- kirkuvien naisten kimppuun; ja se kauhistava ajatus sai minut valtaansa. Täällä ulkona taivasalla voimme ainakin kuolla rehellisessä taistelussa. Räystään alla ammotti syvyys; heikoimmankaan ei enää tarvinnut peljätä muuta kuin kuolemaa. Ja olihan meillä vielä ajatuksen aikaa, sillä linna oli suuri, eikä se niin pian palaisi.

Voihan sitä paitsi apukin ehtiä tulla. Suojasin silmiä kädelläni ettei tulenvalo alhaalta häikäisisi ja katselin ulos pimeyteen Cahors'in tietä ja kylää kohti. Ainakin tunnin kuluessa ehtisi apu jo tulla. Tulenhohteen taivaalla täytyi näkyä peninkulman päähän ja kiiruhtaisi kostajia tulemaan. Isä Benoit'kin voisi olla täällä milloin hyvänsä -- jos hän nimittäin olisi ehtinyt apua hankkia. Emme siis olleet peräti toivottomat.

Kun seisoimme siinä kokoontuneina ja naisten yhä voivotellessa sanoi vanha palvelija matalalla äänellä:

-- Missä Gargouf on? --

-- Ahaa! -- huudahdin; -- hänethän minä peräti unohdin. --

-- Hänen on täytynyt tulla tänne, jatkoi mies, -- sillä ovi, josta tulimme, oli auki.

-- Missään hän sitten lienee? --

Silmäilin ympärilleni. Niinkuin jo mainitsin, niin katto oli pimeä, mutta sen eri osat eivät olleet yhtä korkealla; ja siellä täällä olevat uuninpiiput estivät näkemästä. Vouti voi pimeässä piillä aivan läheisyydessämme; tahi oliko hän epäilyksessä hypännyt maahan.

Tirkistellessäni joka suunnalle tuli poika, jonka jätin tiilikivikasalle, juosten luoksemme.

-- Siellä on joku! -- sanoi hän ja puuttui kiinni vanhaan palvelijaan.

-- Se on kaiketi Gargouf! -- vastasin. -- Odottakaa täällä! Ja välittämättä naisten rukouksista, että jäisin heidän luokseen, kiiruhdin toisen luukun luo ja tirkistelin pimeyteen. Ensin en mitään huomannut, vaikka puihin heijastuvassa tulen valossa kyllä olisi voinut nähdä jos joku olisi seissyt räystään lähellä. Kohta kuitenkin kuulin jonkun liikkuvan; se kuului aivan räystäältä. Varovaisesti menin ääntä kohti, ja aivan erään uunin piipun läheisyydessä huomasin Gargoufin. Katon pimeimmässä paikassa hän istui kyyristyneenä räystäällä, jossa itäisen sivurakennuksen päädyltä näki sen osan puutarhasta, jonka läpi minä olin tullut. Tässä päädyssä ei ollut ikkunoita, ja sen juurella oleva puutarhakin oli melkein pimeä, kun eräs muurin kolkka oli sen ja palavien rakennuksien välillä. Luulin voudin hiipineen sinne piiloon ja arvelin ettei hän pimeässä tuntenut minua, mutta kun lähestyin, kohosi hän polvilleen ja kääntyi minuun muristen kuin koira.

-- Takaisin! sanoi hän äänellä, joka tuskin kuului inhimilliseltä. -- Takaisin tahi minä --

-- Mitä sanotkaan mies? vastasin rauhallisesti, luullen hänen tulleen hulluksi pelosta. Minähän olen kreivi de Saux.

-- Takaisin! vastasi hän vain, ja vaikka hän kyyristyi niin alas, ettei hehku tulen valaisemista puista sattunut häneen, näin kuitenkin pistoolin kiiluvan kun hän kättään nosti. -- Takaisin! Suokaa minulle yksi minuutti vain -- hänen äänensä vapisi -- Ja minä vielä petän nuo perkeleet! Tulkaa lähemmä tahi matkaansaattakaa kolinaa, niin en kuole yksin. En kuole yksin! Takaisin!

-- Oletteko hullu? -- sanoin.

-- Takaisin, tahi minä ammun! murisi hän. Minä en kuole yksin!

Hän polviutui räystäällä ja nojasi vasenta kättään uuninpiippuun. Hänen päällensä syökseminen tällä hetkellä olisi ollut uhkarohkeaa eikä siitä olisi ollut minulle mitään hyötyä. Astuin sentähden askeleen taaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä luiskahti hän räystään yli ja katosi!

Hengitin pitkään, kuuntelin ja vetäydyin ehdottomasti takaisin. Mutta kun en kuullut hänen putoovan, valtasi minut kummallinen epäilys ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhdin räystäälle ja katsoin alas.

Noin kaksitoista jalkaa allani roikkui vouti taivaan ja maan välillä. Hän liukui alas -- alas jalka jalasta hiljalleen ja vähä väliä; hän näytti mustalta, epäselvältä olennolta, joka yhä enemmän musteni ja näytti yhä epäselvemmältä. Vaistomaisesti haparoin kattoa käsilläni ja löysin kun löysinkin köyden, jossa hän riippui. Se oli kiinnitetty uuninpiipun ympärille. Silloin ymmärsin kaikki. Hän oli ajatellut tätä pelastuskeinoa, ja oli ehkä jo edeltäpäin varustanut nuoran; konnamaisesti kyllä oli hän salannut tämän keinon paremmin onnistuakseen ja päästäkseen naisia ajattelemasta. Sen keksittyäni arvelin suuttuneena nuoran poikki leikkaamalla pudottaa hänet maahan, vaan sitten ajattelin kumminkin, että jos hän onnistuisi pakenemaan, niin voisimme me muutkin paeta samaa tietä. Ja sitten näin roihuavassa valossa, joka äkkiä valaisi puutarhan allani, kuinka joukko kapinallisia tuli nurkan takaa ja kiireesti lähestyi sitä ovea, josta olin tullut sisään.

Olin hengittämättä. Vouti, joka riippui köydessä ja jo oli puolitiessä maahan, pysähtyi eikä jäsentäkään liikauttanut. Mutta hän heilui vielä ja tulisoihtujen valossa, jotka olivat tulijoilla käsissä, näin joka solmun nuorassa ja maassa viistävän nuoran pään, joka liikkui hänen liikkeittensä mukaan.

Ovea lähestyväin kapinallisten täytyi kulkea aivan maassa riippuvan köyden pään ohi, mutta oli kuitenkin mahdollista että he soihtujen huikaisemina ja kiihkossaan ja kiireessään eivät sitä huomaisi. Tuskin uskalsin hengittääkään kun ensimmäinen heistä tuli nuoran kohdalle; luulottelin hänen välttämättä täytyvän nähdä se. Mutta hän meni sivu ja katosi oven aukkoon. Kolme muuta myöskin meni sivu. Sitten viides, sitten vielä kolme ja vihdoin kaksi; hengitin jo keveämmästi. Yksi oli vielä jäljellä -- yksi vaimo, se sama joka kirosi minua, kun näyttäydyin ikkunassa. En luullut hänenkään sitä huomaavan. Hän juoksi saavuttaakseen toiset; oikeassa kädessään kantoi hän soihtua, joka oli hänen ja nuoran pään välillä. Huiman naisen raivolla hän heilutti soihtuaan juosten eteenpäin, huudoillaan kiihoittaen miehiä rynnäkköön.

Mutta ikäänkuin sen miehen läheisyys, joka häntäkin oli sortanut, selittämättömällä tavalla olisi vaikuttanut häneen -- ikäänkuin joku tiedoton, toisille vieras tunne olisi tämänkin melun ja metelin vallitessa ilmoittanut hänelle hänen läsnäolostaan -- niin hän yht'äkkiä melkein jo kynnyksellä ollen pysähtyi aivan voudin alla. Hän käänsi hitaasti päätään, käänsi soihdun syrjään ja silmäili ylöspäin. Hän huomasi voudin. Ulvoen ilosta hän juoksi nuoran luo ja täyttäen ilman huudoillaan ja naurunrähäkällä alkoi hän vetää siitä, luulleen siten saavansa hänet pikemmin alas. Miehet, jotka jo olivat ehtineet sisälle, kuulivat sen ja tulivat taas ulos. Vapisin kauhusta, kun katon rintavarustukselta, jossa makasin polvillani, katselin alas ja näin heidän ylöspäin kääntyneiden silmäinsä pirullisen kiillon. Mitä hän sitten lienee tuntenut, joka tarttui oman itsekkäisyytensä ansaan -- joka tuolla avutonna riippui taivaan ja maan välillä? Jumala sen yksin tietää.

Hän alkoi kapuilla ylöspäin takaisin ja pääsikin jo muutamia jalan pituuksia eteenpäin. Mutta kun hän oli riippunut köydessä jonkun aikaa jo, niin voimat alkoivat uupua. Inhimilliset jänteret eivät voisi kauemmin kestää. Hän koetti kavuta ylös seuraavaan solmuun, vain liukui ähkien takaisin alas. Silloin huomasi hän minut. -- Vetäkää ylös minut! läähätti hän. -- Jumalan tähden, vetäkää ylös minut!

Mutta roistot olivat jo tarttuneet köyden päähän kiinni, ja minun oli mahdoton auttaa häntä, jos olisi voimiakin ollut. Sanoin hänelle sen ja käskin hänen henkensä edestä kavuta ylöspäin. Hetken päästä se jo olisi myöhäistä.

Epätoivoisella ponnistuksella onnistui hän pääsemään seuraavaan solmuun ja riippui siinä. Luonnottomalla ponnistuksella pääsi hän vielä seuraavaankin, vaikka melkein kuulin, miten jänteret ruskivat ja miten raskaasti hän hengitti. Oli kolme solmua vielä jäljellä -- ne olivat noin jalan päässä toisistaan -- ja hän yltäisi räystäälle.

Mutta hänen silmissään luin epätoivoa. Hänen voimansa olivat lopussa; ja kun hän siinä riippui alkoivat miehet alhaalla huutaen ja ulvoen heiluttaa nuoraa edes takaisin. Kädet pääsivät irti ja hän liukui surkeasti huutaen kolme, neljä jalkaa alaspäin; uudelleen pääsi hän köyteen kiinni ja riippui siinä -- ääneti.

Sillä aikaa oli joukko allani suunnattomasti paisunut, ne olivat mielettömiä olentoja, jotka huutaen ja ulvoen hyppivät ylös riippuvaa miestä kohti, aivan niinkuin koirat hyppivät ruuan perään; ja vaikka onnettoman miehen kasvot olivat siimeksessä, etten voinut niitä nähdä, niin tuo kamala näky kuitenkin valtasi minut. Kauhistuksesta väristen nousin seisalleni mennäkseni takaisin -- ja kuuntelin milloin hän putoaisi. Mutta ennenkuin ennätin jaloillenikaan häikäisi leimahtava salama silmiäni ja pistoolin laukaus kuului pimeyden läpi; voudin ruumis suistui suin päin maahan, ja hieno savupilvi ympäröi minut.

Hän oli pettänyt vihollisensa.

Kahdeksas luku.

Trikolori.

Jälestäpäin saimme tietää että joukko syöksyi kuolleen ruumiin päälle kuin koirat ammuttuun metsänotukseen, mutta minä olin kylliksi nähnyt. Horjuin muutamia askeleita taaksepäin ja nojasin hetkisen uuninpiippuun vavisten kuin nainen, tunsin pahoinvointia ja väsymystä. Aivan yksin olin katsellut tuota hirvittävää näkyä yksinäiseltä paikalta ja yöllisen tuulen leyhytellessä otsaani, ja se kaikki oli sielun syvyyteen saakka minua värisyttänyt. Jos konnat silloin olisivat syösseet päälleni, niin tuskin olisin voinut sormeakaan liikuttaa; mutta vaikka siitä äkkipikaa heräsinkin, niin sen onnellisesti kyllä vaikutti aivan toinen seikka. Kuulin näet takanani askelia, ja käännyttyäni näin vierelläni neiti de St. Alais'n, hänen pienet kasvonsa näyttivät pimeässä valkeilta.

-- Tahdotteko tulla, herra kreivi? -- kysyi hän.

Kavahdin ylös häpeissäni ja omantunnon vaivaamana. Tuota hirmunäytelmää katsellessa olin peräti unohtanut sekä hänen että kaiken muunkin. -- Mitä nyt? kysyin.

-- Linna palaa.

Tuon sanoi hän niin rauhallisesti, niin lujalla äänellä, etten voinut uskoa häntä, vaan ajattelin etten ollut oikein käsittänyt hänen sanojaan, vaikka hän juuri ilmoitti sen, minkä koko ajan olin tiennyt tapahtuvan. -- Mitä sanotte, linnako? sanoin.

-- Niin, vastasi hän yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. -- Savu nousee ylös vaatekammion rappusista, ne kai ovat sytyttäneet itäisen sivurakennuksen.

Kiiruhdin takaisin hänen kerallaan, mutta ennenkuin ehdimme luukulle, jonka kautta olimme tulleet ylös, huomasin hänen totta puhuneen. Hieno, harmaja savu, jota pimeässä tuskin voi eroittaa, nousi luukun aukosta. Kun tulimme sinne, seisoivat naiset luukun ympärillä savua katsellen; mutta sillä välin kun silmäilin ympärilleni hämmästyneenä ja aprikoiden mitä nyt tekisimme, hälveni joukko vähitellen ja minä jäin neidin kanssa kahden seisomaan savun ääreen, joka yhä sakeni ja musteni.

Vähää ennen, juuri paettuamme huoneista alhaalla, luulin olevani kyllin rohkea tätä vaaraa vastustamaan; kaikki tuntui minusta silloin paremmalta, kuin että pedot noissa komeissa, painostavalla lemulla täytetyissä huoneissa hyökkäisivät päällemme. Mutta nyt näytti hetkellisesti suurin vaara pahimmalta. -- Meidän täytyy ottaa pois tiilikivet ja auaista toinen luukku! Se on ainoa keino. Tulkaa, neiti!

-- Toiset ovat jo puuhassa, vastasi hän.

Silloin huomasin mihin naiset ja palvelijat olivat joutuneet. Toisen luukun ääressä ne jo kiireesti raivasivat pois sinne panemamme tiilikivet. Silmänräpäyksessä minäkin puutuin työhön.

-- Neiti, tulkaa, tulkaa, huusin. Luultavasti nuo roistot parhaallaan ryöstävät tuolla alhaalla ja me voimme kenties vielä paeta. Tämä on kaikessa tapauksessa kumminkin ainoa pelastuskeino.

Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että Gargoufin kohtalo yhä vielä kauhistutti ja liikutti minua, ja kun neiti ei heti vastannut käännyin pikaisesti. Ihmeekseni oli hän kadonnut. Vallitsevassa pimeydessä ei kahdentoista jalan päähän voinut mitään nähdä, nyt savukin leveni kaikkialle. Hän ei kuitenkaan voinut kaukana olla, koska hän juuri oli ollut vierelläni. Poistuin jonkun askeleen päähän ja silloin huomasinkin jo hänet. Hän oli polvillaan erään savupiipun luona ja peitti kasvojaan käsillä. Hajallaan oleva tukka peitti osaksi hänen valkeaa pukuansa.

Sillä hetkellä ei ollut otollista osottaa pelkoa ja sentähden puutuin pikaisesti hänen käsivarteensa. -- Neiti, sanoin, -- emme saa silmänräpäystäkään viivytellä! Tul-kaa, luukku on jo auki.

Hän katsoi minuun ja hänen kasvojensa kalpeus lauhdutti suuttumustani. -- Minä en voi, sanoi hän matalalla äänellä. -- Hyvästi, herra kreivi!

-- Te ette tule? huusin.

-- En, herra. Pelastakaa itsenne, vastasi hän rauhallisesti ja vakavasti. Ja hän katsoi minuun kädet yhä ristissä, ikäänkuin hän odottaen vain minun poistumistani olisi halunnut jatkaa rukouksiaan.

Minä hämmästyin.

-- Mutta, neiti! huusin tuijottaen valkoseen olentoon, jota pimeässä, jota äkilliset valonvälähdykset ilmaan viskatuista palavista esineistä valaisivat, tuskin uskoi maan asukkaaksi. -- Mutta, neiti, te ette käsitä, ettei tämä ole lastenleikkiä. Tänne jääminen on sama kuin kuolema, kuolema! Talo allamme on tulessa. Kohta katto, jolla seisomme, romahtaa alas, ja silloin --

-- Sekin on parempi, vastasi hän naisellisella arvokkaisuudella, joka hänessä oli eleille herännyt tällä vaaran hetkellä, vaikka hän vielä oli melkein lapsi. Sekin on parempi, kuin että langeta noiden käsiin. Minä olen yksi de St. Alais, ja minä voin kuolla, jatkoi hän lujalla äänellä. Mutta noiden käsiin minä en tahdo joutua. Pelastakaa itsenne, herra kreivi. Menkää nyt, minä rukoilen puolestanne.

-- Ja minä teidän puolestanne, vastasin liikutettuna. -- Jos te jäätte, niin minäkin jään.

Hetken hän levottomasti katsoi minuun. Sitten hän hitaasti nousi. Naiset ja palvelijat olivat kadonneet, luukku oli vielä auki eikä ketään vielä näkynyt. Katto oli siis vielä vallassamme. Näin hänen kauhistuvan silmäillessään ympärilleen, minä sieppasin hänet syliini -- hän oli kevyt kuin lapsi -- ja riensin luukulle. Hän huudahti ja koetti riuhtaista irti, sitä lujemmin painoin häntä rintaani vasten ja kiiruhdin eteenpäin. Luukusta veivät tikapuut alas; pitelin häntä toisella kädelläni ja hapuilin alas tikapuita myöten ja saavuin aivan pimeään käytävään. Sen toisessa päässä huomasin kuitenkin tulenvaloa, sitä kohti suuntasin askeleeni; huuleni koskettivat hänen tukkaansa ja hänen kasvonsa lepäsivät rinnallani. Hän ei enää vastustellut ja kohta tulin portaiden päähän. Ne näyttivät olevan palvelijain käyttämät, sillä ne olivat paljaat ja kapeat, ja seinät olivat kalkitut ja likaiset. Täällä ei huomannut mitään merkkejä tulipalosta, eikä savukaan ollut tänne tunkeutunut; mutta rappusten puolitiessä makasi yhdellä portaalla kaatunut vaan vielä palava kynttilä, ikäänkuin joku juuri olisi sen siihen pudottanut. Ja alhaalta kuului kauhea melu, käheitä huutoja, ulvontaa, kirouksia ja naurunrähäkkää. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Neiti kohottautui hiukan sylissäni.

-- Laskekaa alas minut, herra kreivi, kuiskasi hän.

-- Tahdotteko siis seurata minua?

-- Tahdon totella teitä.

Minä laskin hänet käytävän lattialle portaiden läheisyyteen ja kysyin kuiskaavalla äänellä mihin ovi, joka oli portaiden juurella, johti.

-- Kyökkiin, vastasi hän.

-- Jospa minulla olisi joku kauhtana, mihin teidät käärisin, sanoin minä, -- niin luulenpa että pääsisimme ulos tätä tietä. Ne eivät etsi meitä. Nyt ne parhaallaan ryöstävät ja juovat.

-- Tahdotteko ottaa kynttilän? kuiskasi hän vavisten. Näistä huoneista kyllä voimme löytää jotakin. Menin hiljaa rappusia alas, otin kynttilän ja palasin sen kanssa. Kun tulin takaisin hänen luokseen, ja katseemme yhtyivät, niin hänen kasvoilleen levisi punastus, aivan kuin aamun koi vähitellen leviää harmaan yöllisen taivaan yli. Eikä se kadonnutkaan. Hämillään ja peljästyneenä hän katsoi lattiaan ja kääntyi pois minusta. Olimme kahden kesken, ja luultavasti hän silloin ensikerran sinä yönä muisti hajallaan olevan tukkansa ja järjestämättömän pukunsa -- muisti olevansa nainen ja että minä olin mies.

Nyt ei juuri ollut sovelias aika ajatella senlaista, nyt kun ovi portaiden juurelta milloin hyvään voi aueta ja joukko raakoja, veren ja ryöstön himoisia roistoja sieltä syöstä ylös. Mutta hänen katseensa ja liikkeensä lämmitti sydäntäni ja kiihoitti vertani enemmän kuin ennen milloinkaan. Samassa palautui rohkeutenikin ja teki voimani kaksinkertaiseksi. Tunsin voivani portaita puollustaa satoja jopa tuhansiakin vastaan niin kauvan kuin hän seisoi ylimmällä portaalla. Ennen kaikkia ihmettelin sitä, kuinka juuri vähää ennen olin voinut kantaa häntä käsivarsillani, kuinka olin voinut nojata hänen päätään rintaani vasten ja tuntea hänen tukkansa huuliani koskettavan mitään vaikutusta siitä tuntematta! En milloinkaan enää voisi rauhallisesti kantaa häntä niin. Tulin tähän vakuutukseen, seisoessani siinä hänen vierellään portaiden päässä, kuunnellen muka meteliä tuolla alhaalla, että hän saisi aikaa rauhoittua.

Mutta kohtapa aloinkin todenperästä kuunnella, sillä melu kyökissä, jonka kautta meidän piti kulkea, yltyi; samalla tunsin myös palavan puun ja savun hajua, josta arvasin että se sivurakennus, jossa me olimme, oli syttynyt tuleen. Aivan takanamme oli eräs ovi ja käytävässä, jonka kautta olimme tulleet, oli niitä useampiakin. Pistin kynttilän neidin käteen ja pyysin hänen mennä etsimään niistä huoneista, joihin nuo ovet veivät.

-- Kai sieltä joku viitta tahi muu vaate löytynee, sanoin kiivaasti. Emme saa aikaa hukata. Jos tahdotte mennä etsimään, niin minä --

Enempää en ennättänyt sanoa; sillä ovi tuolla alhaalla aukeni ja eräs mies alkoi kavuta rappusia myöten ylös harpaten pari porrasta kerrallaan. Toisessa kädessä hänellä oli kynttilä ja toisessa rautasalpa; kova äänen rähäkkä kuului avonaisesta ovesta.

Mies ilmestyi niin äkkiä, ettemme ehtineet paikalta liikahtaa, silmäilin salaa neitiä, joka seisoi kuin kivettyneenä, kynttilä tuskin pysyi hänellä kädessä. Sitten sieppasin kynttilän häneltä ja sammutin sen sekä otin sen pois rautaisesta jalasta; sitä kädessäni pidellen odotin sitten miestä tulevaksi. Miekkani olin jättänyt toiseen sivurakennukseen, niin ettei minulla ollut mitään muuta asetta; mutta kun portaat olivat jyrkät ja kapeat, niin se kenties riittäisikin. Jos mies tuli yksin voisin ehkä kynttiläjalallakin tulla toimeen.

Pitäen kynttilää korkealla edessään astui hän nopeasti portaita ylös ja oli kohta neljän, viiden portaan päässä meistä. Silloin hän äkkiä kompastui ja kaatui kiroten silmälleen. Kynttilä hänen kädessään sammui ja kaikki olimme pilkkoisen pimeässä!

Vaistomaisesti puutuin neidin käteen estääkseni häntä huutamasta; sitten seisoimme liikkumattomina kuin patsaat, tuskin uskalsimme hengittääkään. Mies, joka oli meitä niin lähellä ja kumminkin meistä aivan tietämätön, nousi kiroten pystyyn; ja hetkellisen kauhean jännityksen perästä kun luulin hänen kynttilää haparoivan, alkoi hän hapuilla takaisin alas. Ne olivat sulkeneet oven tuolla alhaalla, eikä hän heti lukkoa löytänyt. Vihdoin hän sen löysi ja avasi oven. Silloin astuin askeleen taaksepäin ja avoimesta ovesta tunkevan melun suojassa työnsin neidin takanamme olevaan suojaan, lukitsin oven ja asetuin kuuntelemaan.

Luuloittelin kuulevani hänen sydämensä sykkivän. Itseltäni sen kyllä kuulin. Tässä huoneessa olimme hetkellisesti turvatut. Mutta kuinka pimeässä löytäisimme hänelle sopivaa valepukua, ja miten pääsisimme kyökin läpi? Aloin melkein katua että olimme lähteneet porraskäytävästä. Olimme pilkkosen pimeässä, emme voineet eroittaa mitään huoneessa, jossa vallitsi aivan ummehtunut ilma ja rottain haju; mutta juuri sen huomattuani tunsin, että palavasta puusta johtuvan savun haju, joka luultavasti meidän kera tunki huoneesen, muuttui yhä väkevämmäksi ja voitti huoneen hajun. Jo aloimme kuulla tulenkin räiskettä. Rohkeuteni horjui.

-- Neiti, sanoin hiljaa. Pitelin häntä yhä kädestä.

-- Mitä, herra? vastasi hän heikosti. Luulin hänen kumartuvan puoleeni.

-- Onko tässä huoneessa ikkunoita?

-- Ikkunaluukut ovat kai suljetut, mutisi hän.

Ajatellen, että kun tie kyökin kautta oli suljettu, meidän pitäisi koettaa paeta ikkunasta, ja otin askeleen eteenpäin niitä ehtiäkseni. Tahdoin päästää hänen kätensä paremmin voidakseni hapuilla pimeässä huoneessa; mutta ihmeekseni hän puuttui kiinni minuun eikä tahtonut laskea minua irti. Sitten kuulin hänen huokaavan ikäänkuin pyörtymäisillään ja hän kaatui raskaasti minua vasten.

-- Rohkeutta, neiti, rohkeutta! sanoin säikähtyneenä.

-- Oi, minua niin kovasti peloittaa! huokaili hän korvaani. Minua kovasti peloittaa! Pelastakaa minut, pelastakaa minut!

Tähän asti oli hän ollut niin urhoollinen, että tuo muutos minua suuresti kummastutti, minä kun en tiennyt että uljaimmankin naisen rohkeus on yhtäläistä laatua. Mutta minulla ei ollut aikaa arvella. Hänen ruumiinsa, joka nojautui käsivarteeni, tuntui yhä raskaammalta, ja rajusti sykkivällä sydämellä ajattelin apua, mietin mielessäni pelastavaa ajatusta. Mutta kaikki oli pimeyttä vain. En enää muistanut missä ovikaan oli, josta olimme tulleet sisään. Turhaan vaivasin silmiäni huomatakseni valonsädettä, mikä ilmaisisi ikkunoiden olopaikkaa. Olin yksin hänen kanssaan ja aivan avuton, emme voineet takaisinkaan palata ja liekit lähestyivät. Tunsin hänen päänsä vaipuvan alas ja silloin ymmärsin hänen pyörtyneen; pimeässä en voinut muuta tehdä kuin tukea häntä ja kuunnella eikö mies palaisi tahi mitään muuta tapahtuisi.

Minusta tuntui, ettei pitkään, pitkään aikaan mitään tapahtunut. Mutta sitten kova kolina ilmoitti minulle, että ovi portaiden juurella taas avattiin ja puukenkäin kopinaa kuului portaissa. Nyt arvasin missä ovikin oli, varovasti laskin neidin lattialle oven läheisyyteen ja asetuin kynnykselle odottamaan mitä tuleman piti. Yhä pitelin kädessäni kynttiläjalkaa; olin epätoivossa.

Sykkivällä sydämellä kuulin askelten lähestyvän; sitten ne pysähtyivät ja minä kohotin asettani. Hetken perästä kuulin tutun äänen käskyjä jakavan ja ilonhuudahduksella viskasin oven auki ja seisoin heidän edessään -- seisoin heidän edessään niinkuin sitten kertoivat, enemmän aaveen kuin ihmisen näköisenä. Niitä oli neljä miestä ja eellimäisenä tuli isä Benoit.

Tuo hyväsydäminen pappi lankesi kaulaani ja suuteli minua. -- Te ette ole haavoittunut? huusi hän.

-- En, vastasin väsyneesti. Te tulitte siis?

-- Niin, vastasi hän. -- Ja Jumalan kiitos, aivan aikanaan pelastamaan teitä! Mutta entä neiti de St. Alais? jatkoi hän kiivaasti ja katsoen minuun ikäänkuin epäillen olinko järjilläni. -- Tiedättekö mitään hänestä?

Sanaa sanomatta käännyin ja menin takaisin huoneesen. Hän seurasi minua kynttilä kädessään, ja toiset kolme, joista Buton oli yksi, tulivat perästä. Ne olivat vain raakoja talonpoikia, mutta se näky, joka kohtasi heitä, sai heidät peräytymään. Neiti makasi siinä, johon olin hänet jättänyt, tumma tukka ympärillään, hänen lapselliset kasvonsa olivat rauhalliset ja kalpeat kuin kuolleen ja puoleksi avoimet silmät katsoivat kattoon. Minä tuijotin häneen melkein liikutuksetta, olinhan tänä yönä niin paljon kokenut. Mutta pappi kiljasi kovasti.

-- Hyvä Jumala! sanoi hän nyyhkyttäen. Ovatko ne tappaneet hänen?

-- Ei, vastasin. -- Hän on vain pyörtynyt. Jos täällä olisi yhtään naista --

-- Täällä ei ole ketään naista, johon voisin luottaa, mutisi hän. Hän käski jonkun miehistään mennä vettä hakemaan, ja lisäsi muutamia sanoja, joita en kuullut.

Mies palasi kohta; isä Benoit käski häntä tovereineen syrjään, sitten kostutti hän pyörtyneen huulia vedellä ja pirskoitti sitä hiukan hänen kasvoilleenkin; kaiken sen hän teki suurella kiireellä, joka minua kummastutti, kunnes huomasin että savu alkoi täyttää huoneen, ja kun menin ovelle, näin käytävän päässä liekkien punaisen valon, ja kuulin etäältä sortuvain kivien ja hirsien jyskettä. Silloin ymmärsin miesten käytöksen ja kuiskasin isä Benoit'lle, että minä kantaisin neidin ulos.