Part 8

Hän kääntyi puhuessaan, hänen takanaan oli etehisen paksun esiripun peittämä ulkoneva ikkuna. Kun katsahdin sinne liikkuivat uutimet ja neiti astui ulos. Hänen pienet lapselliset kasvonsa olivat kalpeat, vaan muutoin näytti hän kummallisen rauhalliselta. Hänellä oli vaalea, väljä puku, johon hän kiireellä näytti pukeutuneen, ja tukka oli levällään hartioilla. Vallitsevassa hämärässä hän ei aluksi näyttänyt minua huomaavan.

-- Onko Gargouf jo palannut, hän kysyi.

-- Ei ole, neiti, mutta -- Mies aikoi mainita jotakin minusta, mutta neiti keskeytti häntä vihastuneena.

-- Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Enhän voi kuulla omaa ääntänikään. Lähettäkää joku kutsumaan Gargoufia! Eikö täällä ole ketään, joka johonkin kykenisi?

Yksi vanhoista palvelijoista liikkasi hänen käskyään täyttämään; sillä aikaa seisoi hän kalpeana ja vakavana peljästyneen joukon keskellä, koettaen kaikin voimin voittaa peljästystään. Hänen vartalonsa ja kasvonsa kuvastui selvästi tummaa esirippua vasten, mutta tällä hetkellä ei ollut mielessäni tilaa ihailulle.

-- Neiti, -- sanoin -- teidän pitää paeta puutarha-oven kautta.

Hän vavahti ja tuijotti minuun silmät seljällään.

-- Herra kreivi, virkkoi hän vihdoin hiljaa. Oletteko te täällä? En oikein käsitä -- luulin --

-- Koko kylä on kapinassa, -- sanoin. -- Silmänräpäyksessä he ovat täällä.

-- Ne ovat jo täällä, sanoi hän heikolla äänellä.

Hän tarkoitti vaan ikkunasta nähneensä niiden tulevan; mutta tällä hetkellä ulkoa kuuluva kumea ääni, joka tunki muurien läpi ja kuului yhä uhkaavammalta ja turmiota tuottavalta, näytti hänen sanoilleen antavan toisen merkityksen. Naiset kuuntelivat kalman kalpeina ja alkoivat uudelleen kirkua. Joku kaatoi varomattomalla liikkeellä toisen kynttilän. Vanha mies, joka minut laski sisään, alkoi vaikeroida.

-- Hyvä Jumala! -- huusin. -- Eikö kukaan voi rauhoittaa noita pelkureita raukkoja? Ne kun melusivat niin, että kadotin kaiken ajatuskykyni, jota nyt parhaimmin kuin milloinkaan tarvitsin. Olkaa hiljaa, katalat, eihän kukaan tahdo _teitä_ vahingoittaa. Tahdotteko te, neiti, seurata minua? Ei kannata hetkeäkään hukata. Puutarha, jonka läpi tulin --

Hänen katseensa sai minut vaikenemaan.

-- Onko tarpeellista lähteä täältä? kysyi hän epäillen. Eikö ole muuta keinoa, herra kreivi?

Meteli kiihtyi ulkona.

-- Montako miestä täällä on? Kysyin.

-- Tuolla tulee Gargouf, sanoi hän pikaisesti. Hän voi sanoa sen teille.

Käännyin rappusiin päin, josta voudin tuikeat ja tylyt kasvot näkyivät rintavarustuksen yli. Hänellä oli yhdessä kädessä kynttilä ja toisessa pistooli; hänen kasvonsa olivat juron vihaiset ja hänet nähdessään naiset alkoivat uudestaan kirkua. Mutta minä olin iloinen, sillä hän ei ainakaan näyttänyt tuntevan pelkoa. Kysyin montako miestä hänellä oli.

-- Tässä näette ne, vastasi hän, hämmästymättä minun läsnäoloani.

-- Nämäkö vain?

-- Oli niitä vielä kolme, sanoi hän. -- Mutta ovet olivat seljällään ja miehet kadonneet. Minulla on tämä, lisäsi hän hurjasti katsoen pistooliin, yhdelle heistä.

-- Neidin pitää pois täältä, sanoin.

Hän kohautti olkapäitään välinpitämättömyydellä, joka raivostutti minua. -- Millä tavalla? kysyi hän.

-- Puutarhaoven kautta.

-- Ne ovat jo siellä. Koko linna on piiritetty. Sen kuullessani valtasi minut epäilys; ja samassa silmänräpäyksessä ja ikäänkuin hänen sanainsa vahvistukseksi kohtasi ovea alhaalla kova isku, joka kaikui linnassa ja ilmoitti hetken tulleen. Kohta kuului toinen isku, ja sen perästä niitä tuli kuin satamalla. Palvelustytöt huusivat, neiti ja minä katsoimme toisiimme.

-- Teidän pitää piiloutua, -- mumisin minä.

-- Sitä en tee, vastasi hän lujalla äänellä.

-- Kai täällä on joku turvallinen piilopaikka, sanoin, hänen vastauksestaan välittämättä ja epäilyksen valtaamana katsellen ympärilleni. Meteli oven takana oli huumaavaa. -- Te --

-- Minä en tahdo piiloutua, herra kreivi, sanoi neiti. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti joka iskulla silmiään räpäyttävän. Hän ei enää ollut sama nuori tyttö, joka muutamia päiviä sitten vaieten seisoi edessäni, vaan hän oli neiti de St. Alais, joka oli tietoinen kunniakkaasta suvustaan.

-- Ne ovat alustalaisiamme. Minä tahdon mennä heitä vastaan, jatkoi hän rohkeasti, vaikka hänen huulensa vapisivat. Jos silloin uskaltavat --

-- Ne ovat hulluja, vastasin. Ne ovat hulluja! Mutta vielä on olemassa eräs keino, ja niitä meillä ei ole monta. Jos ehdin ulos heidän luokseen, ennenkuin ehtivät murtautua sisään, niin mahdollisesti voin jotakin vaikuttaa. Odottakaa neiti; olkaa hyvä ja suojatkaa kynttilää.

Toiset tekivät niin, minä käännyin kiireesti ja tartuin esirippuun. Mutta Gargouf ehätti ennen minua. Hän puuttui käsivarteeni ja pidätti minua.

-- Mitä aijotte tehdä? mutisi hän.

-- Puhua heille ikkunasta.

-- Ne eivät teitä kuuntele.

-- Tahdon kumminkin koettaa. Mitä muuta voikaan tehdä?

-- Onhan meillä lyijyä ja rautaa, vastasi hän äänellä, joka minua kauhistutti. Tässä ovat markiisin jahtipyssyt, ne ampuvat hyvin. Ottakaa te yksi, herra kreivi, niin minä otan toisen. Meillä on sitä paitsi kaksi muutakin ja miehet osaavat ampua. Voimmehan ainakin puollustaa portaita.

Koneellisesti otin toisen pyssyistä. Tilamme oli kauhea; sisällä valitushuutoja ja iskujen jyrinä ovelta; ulkona joukon julma ulvonta. Voi kulua tunti tahi kaksikin ennenkuin apua ehtisi saapua; hetken aikaa olin neuvoton tämän toivottoman tilan suhteen. Ihmettelin voudin pelottomuutta.

-- Te ette pelkää? sanoin. Tiesin miten hän oli sortanut noita kurjia raukkoja tuolla ulkona, kuinka hän vuosikaudet oli kiusannut ja lyönyt heitä.

Hän kirosi mokomia koiria.

-- Jäättehän neidin luo? kysyin kuumeentapaisella levottomuudella ja luultavasti sentähden että hänen vakuutuksensa rohkaisisi minuakin.

Hän puristi kättäni raudankaltaisesti, enkä minä enempää kysynyt. Mutta hetken perästä huusin:

-- Mutta aikovathan he sytyttää linnan tuleen! Mitä se auttaa että puolustaa portaita kun ne voivat polttaa meidät tänne kuin rotat?

-- Voimme kuolla yhdessä, vastasi hän raivokkaasti. Ja sitten hän tuuppasi yhtä naisista, joka itki. Ole ääneti, mokoma ruikuttaja! sanoi hän. Luuletko tässä itkun auttavan?

Mutta kun kuulin oven alaalla ruskavan, juoksin ikkunaan ja vetäsin esiripun pois, niin että valo ulkoa valaisi katon veripunaiseksi. Ainoa pelkoni oli, että tulisin liian myöhään, että ovi alhaalla antaisi perään ja joukko pääsisi sisään ennenkuin ennättäisin heille puhumaan. Onneksi ikkuna aukesi kuin painoin sitä, minä viskasin sen selkiseljälleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin ulkona kapealla ikkunalaudalla, suuren oven yläpuolella; siellä oli edessäni näky, jota Jumalan kiitos harvoissa linnoissa on nähty jälkeen Henrik kolmannen aikoja!

Ensimmäisenä paloi kyyhkyslakka, josta nousi sakea savupilvi, jonka tuuli kiidätti lehtokujanteen poikki, jonka takana se verhoi kaikki mustaan savuun, jossa silloin tällöin tulikielekkeet risteilivät. Perkeleelliset haamut, jotka tulen valossa näyttivät mustilta, ylläpitivät tulta oljilla. Kyyhkyslakan takana paloi joku ulkohuone ja puupino; ja lähempänä aivan linnan edessä liehui kiiruhtavia olentoja edes takaisin, mitkä iskien ovia ja ikkunoita, mitkä kantaen polttopuita, mutta kaikki intoisia, huutaen ja nauraen -- nauraen pirullisesti, jota räiskävät liekit ja heläjävät ikkunanruudut säestivät.

Näin Petit Jean'in jakelevan käskyjä miehille ympärillään. Oli siellä naisiakin, jotka riippuivat miesten takinliepeissä; ja joukon keskellä näkyi puolialaston vaimo, joka kiroili ja huitoi käsillään. Se oli hän, joka tuon näyn teki yhä kauheammaksi; ja hän se oli, joka ensimmäisenä huomasi minun ja viittasi minuun hirveillä sanoilla ja kiroili minua ja linnaa ja vaati vertamme.

Seitsemäs luku.

Gargouf.

-- Muutamat huusivat: -- Hiljaa! -- toiset tuijottivat tylsästi minuun tahi osottivat minua tovereilleen, mutta useimmat yhtyivät vaimon huutoon; minun ilmestymiseni niin suututti heitä, että puistivat minulle nyrkkiä ja huusivat kauheita uhkauksia. Hetken aikaa kaikui huuto: Alas aateli! Alas hirmuvaltiaat! ja se kuului kyllä pahalta. Ja joko he nyt huomasivat voudin, tahi heidän entinen vihamielisyytensä, jonka minun ilmestymiseni hetkeksi haihutti, muutoin uudelleen palasi, mutta heidän huutonsa muuttui onnettomuutta ennustavaksi kiljunnaksi: -- Gargouf! Gargouf! -- Se kiljunta ilmaisi senlaista verenhimoa, ja siihen sekaantui niin hirmuiset uhkaukset, että sitä kuullessa kasvot kalpeni ja rohkeus katosi.

-- Gargouf! Gargouf! Anna meille Gargouf! he ulvoivat -- anna meille Gargouf, että hän saisi sulattua kultaa syödäkseen! Anna meille Gargouf, ett'ei hän enää tyttäriämme tarvitseisi!

Minua kauhistutti ajatellessani että neiti de St. Alais voisi kuulla tuon; kauhistuin ajatellessani hänen vaarallista tilaansa. Nuo hurjat tuolla alhaalla eivät enää olleet ihmisiä; tuon hurjistuneen vaimon vaikutuksesta ne olivat muuttuneet tulta ja murhaa himoitseviksi pedoiksi. Kun savu palavasta rakennuksesta hetkeksi levisi joukon yli ja peitti sen näkymästä, mutta käheä kiljunta yhä tunki ylös sieltä, niin sitä ei voinut uskoa ihmisten ääneksi, vaan hurjain koirain meteliksi. Kun savu hajosi, niin joku joukosta ampui minua. Kuulin lasiruudun takanani heläjävän. Toinen, joka seisoi lähempänä viskasi ylös palavan tulisoihdun, josta ikkunalauta syttyi tuleen. Minä potkasin sen alas.

Se sai metelin hetkeksi taukoamaan. Minä käytin tilaisuutta huutaakseni heille: -- Pois koirat! Menkää matkaanne! Sotamiehet Cahors'ista ovat matkalla tänne. Minä lähetin niitä hakemaan. Jos menette tiehenne, koetan puolustaa teitä, multa jos pysähdytte ilkitöitänne jatkamaan, niin hirtetään joka mies!

Toiset vastasivat ivallisesti kiljuen, että sotamiehet olivat heidän puolellaan. Toiset huusivat, ettei aatelissäätyä enää ollut olemassa ja että aatelin linnat oli annettu kansalle. Eräs juopunut kiljui lakkaamatta -- Alas Bastilji! Alas Bastilji!

Silmäräpäyksen perästä kadottaisin kaiken mahdollisuuden mitään vaikuttaa. Aloin huitoa kädelläni. Huusin: -- Mitä tahdotte?

-- Oikeutta! huusi yksi ja -- kostoa! toinen ja -- Gargouf! kolmas; ja; lopulta kaikki kiljuivat: -- Gargouf! Gargouf! kunnes Petit Jean asetti metelin.

-- Hiljaa! huusi hän raa'alla, käheällä äänellään. Olemmeko tulleet tänne vain kiljumaan ja metelöimään? Ja te, herra, antakaa ulos Gargouf, niin saatte olla rauhassa. Muutoin pistämme linnan tuleen ja poltamme teidät sisään!

-- Roisto! huusin. Meillä on pyssyjä, ja --

-- Rotilla on hampaat, mutta ne palavat! Ne palavat, vastasi hän, voitonriemulla kirveellään osottaen palavaa rakennusta. -- Ne palavat! Kuunnelkaa minua, herra, jatkoi hän, saatte minuutin verran aikaa päättääksenne. Jättäkää Gargouf mielivaltaamme, niin te muut saatte rauhassa mennä tiehenne.

-- Kaikkiko?

-- Kaikki.

Minä vapisin. -- Mutta Gargouf? -- Mitä aijotte hänelle tehdä? -- Paistaa hänet! huusi seppä, kamalasti nauraen; ja konnat hänen ympärillään nauroivat perkeleellisesti. -- Paistaa hänet, kun ensin olemme hänet höyhentäneet!

Minua hirvitti. Cahors'ista ei apu ehtisi joutua vielä yhden tunnin kuluessa. Saux'sta sitä ehkä ei tulisi ensinkään. Ovet alhaalla eivät kauan kestäisi, noita petoja tuolla oli kolmekymmentä yhtä vastaan ja ne olivat hurjana kostonhimosta. He olivat siinä uskossa että nyt oli aika tullut kostaa vuosisatojen vääryydet, rikokset ja paheet; se unelma oli muuttanut talonpoikaisnahjukset perkeleiksi. Liekitkin, jotka he sytyttivät vakuuttivat heille tuon unelman toteutumista. Tuli poltti heidän suonissaan. Alas Bastilji! Alas hirmuvaltijaat!

Minä epäilin.

-- Minuutin aika! huusi seppä, kerskaavalla liikkeellä. Minuutin ajan annamme teille! Gargouf tahi kaikki!

-- Odottakaa!

Käännyin ja menin sisälle -- käännyin sauhuisesta tulen valosta, hätäisesti kiertelevistä kyyhkysistä, tavattomista, mustista olennoista, yön hirmuista ja sekasorrosta ja menin huoneesen, jossa oli toinen näky, mikä minusta oli melkein yhtä kauhistuttava, vaikka sitä vain valaisi kaksi kynttilää ja heijastus ulkona riehuvan tulen punertavasta valosta. Naiset olivat herenneet huutamasta ja nyyhkyttämästä, ne istuivat nyt hiljaisina ja kauhun valtaamina lähelle toisiaan kyyristyneinä. Vanhukset ja poika kostuttivat huuliaan ja silmäilivät salaa milloin aseita käsissään, milloin toisiaan. Neiti yksin seisoi suorana ja päättävän näköisenä, vaikka olikin kalpea. Silmäilin pikaisesti valkopukuista, hentoa, hoikkaa olentoa; sitten käänsin katseeni toisaalle. En uskaltanut lausua ajatuksiani. Tiesin hänen kuulleen kaikki, ja --

Hän aloitti puheen! -- Te olette vastannut heille? sanoi hän hiljaa, katsoen minua silmiin.

-- En ole, vastasin, taas kääntäen katseeni pois. -- Ne ovat antaneet meille yhden minuutin ajatusaikaa, ja --

-- Minä, kuulin sen, vastasi hän vavisten. Antakaa, niiden tietää vastauksemme.

-- Mutta neiti --

-- Sanokaa niille, ettei se koskaan tule tapahtumaan! huusi hän kuumeentapaisella innolla. Kiiruhtakaa muutoin ne luulevat meidän epäröivän.

Mutta minä kuitenkin epäröin -- liekkien leimutessa ulkona. Mitä merkitsikään tuon konnan henki hänen suhteensa? Mitä merkitsi hänen suhteensa tuo saastainen mies, joka niin monet vuodet oli sortanut köyhiä ja tehnyt väkivaltaa turvattomille? Se oli hirveä hetki, ja minä epäröin. -- Neiti, sanoin vihdoin, häneen katsomatta, -- te ette ehkä oikein ole asiaa ajatellut, Tämän uhrin kieltäminen on sama kuin meidän kaikkien uhraaminen -- eikä hän kuitenkaan pelastuisi.

-- Olen ajatellut sitä! vastasi hän kiihkeästi. Olen ajatellut sitä. Mutta, herra kreivi, hän oli isäni vouti, ja on nyt veljeni; jos hän on rikkonut, niin hän on tehnyt sen heidän tähtensä. Se on heidän vastattava. Ja -- sitäpaitsi se ei saa siksi tulla, jatkoi hän, väri vaihteli hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä, jotka ilmaisivat äkillistä peljästystä, katsoivat minuun. Ne eivät uskalla tehdä sitä. Ne eivät koskaan uskalla --

-- Missä vouti on? kysyin käheällä äänellä.

Neiti osoitti yhteen nurkkaan. Katsoin sinne, enkä uskonut silmiäni. Sama mies, jonka juuri olin nähnyt valmiina puollustamaan henkeään epätoivon rohkeudella, istui nyt kyyristyneenä etehisen pimeimmässä nurkassa. Olin puhunut hänestä matalalla äänellä ja hänen nimeään mainitsematta, mutta hän oli kuitenkin kuullut kaikki ja hänen katseensa, kun hän nosti silmänsä minuun, oli täydessä sopusoinnussa hänen asentonsa kanssa; kasvot olivat kalpeat ja kauhun vääristämät ja jotka, vaikka ne aina ja silloinkin kun niiden vastenmielisyyttä rohkeuden ilme lievensi, olivat inhoittavat, olivat ne nyt mielestäni inhoittavinta mitä milloinkaan olin nähnyt. Taivas! Että pelko niin voi ihmistä muuttaa. Kun hän katsoi minuun koetti hän puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat vain kuulumattomasti ja hän kyyristyi yhä enemmän nurkkaansa, kauhun ja syyllisyyden täydellisenä kuvana.

-- Mitä tämä on? -- huusin saadakseni tietää mitä hänelle oli tapahtunut.

Ei kukaan vastannut ja silloin selveni minulle kaikki. Tavallinen inhimillinen rohkeus oli häntä ylläpitänyt niin kauan kun hän luuli meidän kaikkein olevan vaarassa, ja niin kauan kuin hän luuli meidän kaikkein olevan saman kohtalon alaisina. Jumala vain tietää mitkä tutut äänet sekaantuivat tuohon kauheaan huutoon, joka vaati hänen henkeänsä, olivatko ne nälkään kuolleiden miesten ja raiskattujen naisten ääniä? Kuuliko hän kuolleitten valituksia ja kuivissa rinnoissa riippuvien rintalasten kirouksia? Mutta mitä ikään tuo huuto hänen, juuri _hänen_ verensä perään hänen korvissaan sisälsikin, niin oli se nyt häneltä kaiken rohkeuden riistänyt. Sekunnissa, silmänräpäyksessä se oli viskannut hänet nurkkaan vapisevana pelkurina, joka ojenteli käsiään rukoillen henkeään.

Semmoinen pelko on tarttuvaista, ja raivostuneena menin hänen luokseen ja ravistin häntä.

-- Ylös koira! -- huusin. -- Ylös koira puolustamaan henkeäsi, tahi, jumaliste, ei sitä kukaan muukaan tee!

Hän nousi.

-- Niin, niin, herra, -- mutisi hän. -- Minä teen sen! Minä puollustan neitiä. Minä --

Mutta minä kuulin miten hänen hampaansa kalisivat ja näin hänen katseensa harhailevan sinne tänne, niin kuin jänis, joka kuulee koirain tulevan; ja minä tiesin ettei häneltä ollut mitään odotettavissa. Julma ulvonta ulkona ilmoitti minulle sitäpaitsi, että odotusaika jo oli loppunut, viskasin syrjään tuon kurjan raukan ja käännyin ikkunaan. Se oli kumminkin myöhäistä; ennenkuin ennätin ikkunaan, jysähti ovelle alhaalla kova lyönti, joka sai kynttilät leimuamaan ja naiset huutamaan; hetken aikaa luulin kaiken olevan hukassa. Kivi lensi ikkunasta sisään ja sitten toinen ja kolmas. Lasinsirpaleita särkyneistä ruuduista satoi ympärillämme; vedosta sammui toinen kynttilä ja naiset, joita oli mahdoton rauhoittaa, juoksivat edes takaisin kauheasti kirkuen. Kaikki tämä yhteydessä melun kanssa ulkona, synkkä hämärä ja kamala heijastus palosta huumasi minun niin, että silmänräpäyksen ajan seisoin neuvotonna ja epäröiden katsellen ympärilleni; seisoin kurjan pelkurin tavalla, joka odottaa, että joku rupeaisi johtajaksi. Silloin tunsin, että joku kosketti käsivarttani; käännyin ja näin neidin siinä rinnallani, hänen kasvonsa olivat käännetyt minuun.

Ne olivat kalman kalpeat, ja silmät olivat seljällään kauhistuksesta, jota hän niin kauan oli koettanut hillitä. Hän puristi kovemmin käsivarttani, hän kumartui puoleeni ja painautui minua vasten.

-- Oi! -- kuiskasi hän korvaani äänellä, joka sydäntäni vihloi. -- Eikö mitään voi tehdä? Herra kreivi, eikö mitään voi tehdä? Täytyykö meidän kuolla?

-- Meidän täytyy voittaa aikaa -- vastasin. Rohkeuteni palasi ihmeellisen pian, kun tunsin hänen kätensä puristuksen.

-- Kaikki ei vielä ole hukassa, -- sanoin. -- Tahdon koettaa puhua heille.

Ja laskettuani hänet penkille juoksin ikkunaan ja astuin ulos. Ensi silmäyksellä näytti kaikki siellä olevan entisellään. Liehuvat liekit, hohde, savupilvet, räiskyvät säkenet, kaikki oli ennallaan. Mutta pian huomasin etteivät kapinalliset enää liikkuneet tulen ympärillä vaan olivat kokoontuneet taajaan ryhmään allani olevalle ovelle. Raivoisasti huusin heille, toivoen voivani vielä viivyttää heitä. Huusin Petit Jean'ea nimeltä. Mutta he joko eivät kuulleet tahi eivät tahtoneet kuulla minua; ja sillä aikaa kun turhaan koetin herättää heidän huomiotaan, särkyivät vihdoin suuret ovet ja joukko virtasi sisään ulvoen voittoriemusta.

Ei saanut silmänräpäystäkään viivytellä. Juoksin sisään ikkunasta ja tartuin pyssyyn, jonka Gargouf oli antanut minulle, mutta sitten seisatuin hämmästyneenä. Huone oli tyhjä! Jalkain jyske, joka kuului altani etehisestä, tärisytti taloa. Kolmen sekunnin päästä olisi roistojoukko, jonka riemuhuudot jo käytävässä kaikuivat, täällä. Mutta missä neiti oli? Ja Gargouf? Missä palvelijat, naiset, poika, jotka tänne jäivät?

Hetken aikaa seisoin jähmettyneenä, pidätettynä päättävällä hetkellä, ikäänkuin painajaisen ajamana. Mutta kun raskaita tömiseviä askeleita alkoi kuulua portaissa, kuulin oikealla puolellani hiljaisen huudon. Silmänräpäyksessä juoksin ovelle, joka vei vasempaan sivurakennukseen. Työntäsin oven auki ja juoksin sisään. Se olikin aivan viimeisellä hetkellä, sillä jos olisin vähäisenkään viivähtänyt, niin ensimmäiset kapinalliset jo olisivat huomanneet minut. Nyt oli minulla kumminkin aikaa vääntää ovi lukkoon, joka onneksi oli oven sisäpuolella.

Sitten kiiruhdin huoneen poikki ja eteenpäin eräästä ovesta, josta tuli pilkoitti; jatkoin matkaani yhden tyhjän huoneen läpi ja tulin vihdoin viimeiseen.

Sieltä löysin pakolaiset, jotka olivat paenneet niin pikaisesti, etteivät ehtineet sulkea ovejakaan. Tässä viimeisessä pakopaikassa, rouva de St. Alais'n huoneessa, jossa kaikki oli valkoista ja kullattua, istuivat he kyyristyneinä kullattujen tuolien ja kukkaisten esirippujen seassa. Heillä oli mukanaan vaan yksi kynttilä, ja kullatut huonekalut ja koristukset, joita kynttilä vaan huonosti valaisi, loivat kummallisella vastakohdallaan erityisen kauhun ilmeen heidän kalman kalpeille kasvoilleen ja kauhistuneisiin silmiin, kun he melkein hurjina pelvosta kyyristyivät huoneen pimeimpään nurkkaan, josta he minuun tuijottivat.

Ne olivat pelkuruudessaan asettaneet neitin etumaiseksi; hän astui minulle vastaan. Hän oli ensimmäiseksi tuntenut minut ja koetti toisia rauhoittaa. Kun melu vähän asettui, kysyin missä Gargouf oli.

He eivät ennen olleet huomanneet, ettei vouti ollutkaan heidän joukossaan, ja huusivat että hän oli tullut samaa tietä kuin hekin.

-- Te siis seurasitte häntä?

-- Niin, herra kreivi.

Se selvitti heidän pikaisen pakonsa mutta ei voudin katoamista. Mutta eihän se ollut mistään merkityksestäkään, hänestä kun ei kuitenkaan mitään apua olisi. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni. Seinällä hymyilevät Kupidokuvat ikäänkuin nauroivat vaaraamme. Olihan minulla pyssy, minä voin laukauksen ampua mielivallassani oli yksi ihmishenki. Mutta mitä hyötyä siitäkään oli? Hetken kuluttua, parin kolmen minuutin päästä murtautuisi koko tuo hurja lauma ovesta sisään ja --

-- Ahaa, herra kreivi, hän on kai mennyt vaatekammioon meneviä portaita!

Se oli poika, joka puhui.

-- Missä ne ovat? kysyin.

Poika yritti juosta tietä osottamaan, mutta neiti joutui edelle kynttilän kanssa. Hän kiiruhti takaisin pieneen käytävään, joka oli tämän ja toisen huoneen välillä, ja avasi käytävän seinässä oven, joka johti vaatekammioon. Tirkistin ovesta sisään ja huomasin siellä portaat. Se sai sydämmeni sykkimään.

-- Pääseekö näitä myöten ylikertaan? kysyin.

-- Ei, herra, mutta katolle.

-- Kiireellä sinne sitten! huusin malttamattomasti. -- Siten voitamme aikaa. Joutukaa! Ne tulevat!

Kuulin käytävän päässä olevan oven, jonka lukitsin, ruskavan. Kaikin voimin ne koettivat sitä särkeä, ja kun seisoin siinä ja odotin että kaikki ehtisivät portaille, kuulin heidän käheät huutonsa ja julmat sadatukset. Mutta ovi kesti ihmeellisen kauvan; kun se särkyi, olimme jo kaikki portaissa ja minä olin lukinnut oven jälkeeni. Sitten puutuin kiinni edelläni kulkevain naisten hameisin ja kompuroin nopeasti eteenpäin -- ylöspäin kapeita portaita pitkin -- ja ennenkuin arvasinkaan, olin jo katolla noiden vapisevien, läähättävien ihmisten kera. Hehku pihalla palavista ulkohuoneista valaisi muutamia uuninpiippuja vierellämme, se pani taivaan päällämme punoittamaan ja korvensi kastanjapuiden lehtiä, jotka kasvoivat katon tasalle. Mutta kaikki ympärillämme olevain jyrkkäin kattojen alemmat osat ja räystäät olivat synkän pimeyden vallassa. Allamme liekit räiskivät, ja muurin yli kohosi sakea savu, mutta meteli ei kuulunut tänne ylös. Yön vilvakka tuuli viilisti otsaamme, sain hetken aikaa ajatella, hiukan hengähtää ja silmäillä ympärilleni.

-- Onko katolle mitään muuta tietä? kysyin huolestuneena.

-- On yksi, herra.

-- Missä se on? Tahi jääkää te tänne puolustamaan tätä ovea, sanoin painaen pyssyn miehen käteen, ja antakaa pojan tulla tietä näyttämään. Neiti on kenties hyvä ja jää tänne.

Poika juoksi edelläni katon etäisimpään päähän ja osoitti siellä minulle leveän kattoluukun. Siinä ei ulkopuolella näkynyt mitään hakaa, ja hetkisen seisoin neuvottomana; mutta sitten huomasin siinä lähellä joukot tiilikiviä, jotka jonkun korjauksen perästä olivat siihen jääneet. Tuota pikaa aloin kantaa kiviä luukun päälle, poika seurasi esimerkkiäni, ja parin minuutin kuluessa; olimme jo kantaneet kasaan noin sataviisikymmentä kiveä. Käskin pojan kantaa vielä sata kiveä ja läksin takaisin naisten luo.