Part 7

-- Mutta, herra parooni, sanoin kääntääkseni hänen huomiotaan toisaalle, sillä näin muutamain lähellä seisovain uhkaavasti katselevan meitä, ja huomasin, ettei paljoa tarvittaisi riidan puhkeamiseksi, -- oletteko varsin varma siitä, että voimme pitää heitä aisoissa?

Vanhus vapisi vielä, mutta yhtä kaikki hän oikasihe liikuttavan ylpeästi. -- Saammepa nähdä! huudahti hän. -- Kun leikistä tosi tulee, niin saamme nähdä, herra kreivi. Mutta nyt olemme perillä, ja tuolla balkongilla seisoo rouva de St. Alais muutamien seuralaistensa kanssa. Hän pysähtyi ja suuteli mielistelevästi sormeaan. -- Kiiruhtakaa tuonne ylös, herra kreivi, niin, saamme nähdä miten teitä vastaanotetaan, jatkoi hän. -- Ja minä -- minäkin olen varmaan tervetullut vieras, kun tuon teidät mukanani.

Kaikki tuntui minusta enemmän unelta kuin todellisuudelta. Neljätoista päivää sitten oli minut törkeillä solvauksilla ajettu ulos tästä talosta ja kielletty koskaan sen kynnyksen yli astumasta. Ja nyt minua balkongilta, joka oli täpösen täynnä kauniita naisia ja komeita kavaljeereja, tervehdittiin huiskutuksilla ja hymyilemisillä. Rappusten juurella, jossa joukko palvelijoita ja lakeijoja vastaanotti alinomaa tulevia ja meneviä, tervehdittiin minua mieltymyksen osoituksilla. Kaikkialla näkyi kiiltäviä nuuskarasioita ja kultapäisiä keppiä, ja säihkyvät silmät viuhkojen takana loistivat kilvan peilien ja kristalliruunujen kera. Kun astuin sisään, aukeni minulle leveä tie; ovessa tuli Louis minulle vastaan, ja ensimäisessä salongissa tuli rouva de St. Alais jo lattian puolitiessä vastaan minulle. Se oli voittoriemua -- voittoriemua, joka minusta oli perin ymmärtämätöntä ja arvoituksentapaista, kunnes sain tietää että lähetystölle antamaani vastausta kymmeniä ja satoja kertoja oli liioiteltu, kunnes se oli kiivaimpienkin vaatimusten mukainen. Rauhallisemmat ja ajattelevammat luulivat mielipiteitteni muutoksessa näkevänsä sen taantumisen todistuksia, jota kuninkaan puoluelaiset levottomuuksien alusta asti olivat toivoneet.

Eipä siis ihme, että ensimäinen hämmästys ja huumaus sai minut valtoihinsa. Olisi vaadittu suurta rohkeutta, että tässä seurassa ja emännän erinomaista kohteliaisuutta kuunnellen tunnustaa, etten ollut tullut heihin yhtyäkseni, että asiani oli kokonaan toinen ja että, vaikka olinkin evännyt lähetystön, niin en kuitenkaan aikonut sen tarkoituksia vastustaa. Sitäpaitsi olivat asianhaarat lähetystön käydessä, Doury'n suuriluuloisuus ja Buton'in viittaukset, puhumattakaan pariisilaisen alhaison vallattomuuksista, tehneet minuun hyvin epäsuotuisan vaikutuksen. Tuhansien tavalla, jotka ovat olleet valmiit parannuksia ilolla tervehtimään, peräydyin kun huomasin minkä laajuuden ne alkoivat saada. Ja vaikka en mitään sen vähemmin ajatellut ratsastaissani Cahors'iin, kuin St. Alais'n puolueesen yhtymistä, niin oli minulle kumminkin peräti mahdotonta sillä hetkellä irtautua heistä selittämättä käyntini oikeaa tarkoitusta.

Sanalla sanoen minä olin asianhaarojen vallassa, silloin heikko, kun olisi tullut olla luja ja itsepäinen kun olisi tullut olla perään-antavainen, ollen vuoroin poikamaisen itsepäinen vuoroin poikamaisen oikullinen -- ensin välikappale ja sitten pelkuri raukka. Niin, siltä se ainakin näytti ja olihan se osaksi tottakin. Mutta se aika oli koetuksen aika, enkä minä suinkaan ollut ainoa tahi vanhin joka näinä päivinä mielipiteitä muutin, viikon päästä taas hyväksyäkseni entiset, tahi ainoa, jonka oli vaikea valita makunsa mukainen kokardi -- punainen, valkonenko, tahi musta eli kolmivärinen.

Sitä paitsi imarteleminen miellyttää; olin nuori ja mielessäni oli tuon nuoren naisen kuva -- ja rouva de Alais'n kohteliaisuus voitti kaikki. Luulen että hän arvoitti minua viimeisen vastustukseni jälkeen ja ylpeili minusta kääntymiseni jälkeen yhä enemmän sen vastustusvoiman suhteen, jota olin osoittanut omaavani.

-- Kuta vähemmän puhun sen parempi, sanoi hän, arvokkaisuudella, joka oli yhtä paljon minulle kuin hänellekin kunniaksi. -- Paljon on tapahtunut sitten kun viimeksi näin teitä, eikä kumpainenkaan meistä ole täydellisesti pysynyt mielipiteissään. Suokaa minulle anteeksi! Naisen sanat ja miehen miekka eivät häpeätä tuota.

Kumarsin ilosta punastuen. Oltuani pari viikkoa yksinäisyydessä, vaikutti tämä loistava ihmisjoukko, jotka hymyilivät ja kuiskuttelivat keskenään ja joilla kaikilla oli vain _yksi_ mielipide ja _yksi_ päämäärä, suunnattomasti minuun. Viehätyin tahtomattanikin ja annoin rouva de St. Alais'n tehdä minut uskotukseen.

-- Kuningas -- hän puhui aina kuninkaasta -- kai kohdakkoin osoittaa valtansa. Tähän asti on hän sallinut huonoin neuvonantajain pettää itseään, mutta sillä on oleva loppunsa. Sillä aikaa tulee kuitenkin meidän asettua oikeille paikoillemme. Meidän pitää antaa aseita palvelijoillemme ja alustalaisillemme, tukehduttaa levottomuuksia ja kukistaa kaikki koetukset anastaa etujamme.

-- Mutta valiokunta, hyvä rouva?

Hän kosketti minua viuhkallaan ja vastasi hymyillen:

-- Sitä kohtelemme samoin kuin tekin.

-- Luuletteko olevanne kyllin voimakkaat?

-- Me kai tarkoitatte?

-- Niin me, vastasin punastuen.

-- Miksi emme olisi? Olisiko muu mahdollistakaan, vastasi hän ylpeästi silmäillen ympärilleen. -- Voitteko epäillä sitä tämän seuran läsnäollessa, herra kreivi?

-- Mutta Ranska? kysyin.

-- Me olemme Ranska, vastasi hän ylpeällä liikkeellä. Ja tuo loistava seura, joka täytti hänen huoneensa, oli hänen puheelleen puolustukseksi. Ne olivat komeita miehiä ja kauniita naisia, ja semmoista seuraa olen sittemmin vaan pari kertaa sen jälkeen nähnyt. Pinnan alla voi kyllä piillä paljon turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä, kateutta, eripuraisuutta ja välinpitämättömyyttä, mutta tukkajauho ja ihomaali ja silkkikankaat saattoivat nämä ikivanhain tapain edustajat näyttämään voimakkailta ja melkeinpä arvokkailta. Jos eivät kaikki olleetkaan sotilaita, niin oli kumminkin useimmilla miekat, ja ne ymmärsivät niitä käyttääkin. Silloin oli vielä todistamaton se tosiasia, että tuo lyhkänen miekka, joka kaksintaistelussa oli niin tehoisa, oli peräti hyödytön kansanjoukkoa vastaan, joka oli varustettu kivillä ja keihäillä. Ei mikään näyttänyt sen helpommalta kuin että pari sataa aseilla varustettua aatelismiestä voisi maakuntaa hallita.

Kaikessa tapauksessa minä en tässä tuumassa huomannut mitään mahdottomuutta, ja vaikka en millään erinomaisella innostuksella rintaani kiinnittänyt valkoista kokardia, niin ei se tapahtunut vastenmielisestikään. Työntäen syrjään kaikki parannuspuuhat tulevaisuuteen yhdyin siihen mielipiteesen, että maa ensi aluksi kipeimmästi kaipasi järjestystä.

Tämä tuuma oli kaikille yhteinen, ja kaikki luulivat sen helposti toteuttavansa. Kuulin kyllä eräiden lausuvan epäilemistä ja levottomuutta, mutta enimmäkseen vain kerskailtiin, ja se joka ei vähimmän kehaillut huonoudestaan huolimatta, oli hra de Gontaut. Ei kukaan virkkanut sanaakaan levottomuudesta maakunnassa tahi talonpoikain kapinasta. Ja seisoessani tämän loistavan seuran keskellä, alkoi vaara minunkin silmissäni näyttää niin vähäpätöiseltä, että hienotuntoisuus ja pelko näyttää naurettavalta, saivat minun vaikenemaan. Neidistä en voinut puhua joutumatta hämille ja varoitus, jota varten olin tullut, jäi lausumatta. Tiesin että minulle naurettaisiin, luulottelin että olin erehtynyt ja -- vaikenin.

Vasta poislähtiessäni, luvattuani tulla takaisin seuraavana päivänä, puhuttelin Louis'ta. Hetkisen olimme kahden kesken, ja minä kysyin hiukan empien luuliko hän sisartaan St. Alais'ssa turvatuksi.

-- Miksi ei? kysyi hän välinpitämättömästi, pannen kätensä olkapäälleni.

-- Levottomuudet eivät rajoitu yksistään kaupunkiin, vastasin -- vaan ovat maaseudulla ehkä vieläkin pahemmat.

-- Annat asialle aivan liiallisen arvon, ystäväni, vastasi hän kohauttaen olkapäitään. -- Usko minua, nyt kun olemme sovinnossa, on kaikki vaara ohitse.

Ja tämä tapahtui samana iltana elokuun neljäntenä päivänä, kun Kansalliskokous Pariisissa yhden ainoan istunnon kestäessä lakkautti kaikki erikoisoikeudet, verovapautukset ja etuoikeudet, talonpoikain päivätyövelvollisuuden, kymmenykset ja suolaveron! Yhden ainoan istunnon kestäessä ja kuitenkin luuli Louis levottomuuksien loppuneen!

Kuudes luku.

Kapina.

Siihen aikaan olivat tavallisesti vain tuliastia torilla ja kolme neljä lyhtyä katujen kolkissa valaisemassa kaupunkien katuja. Kun nyt pysähdyin sen harjun rinteellä, joka kohoaa Valandré-sillan toisella puolen, katsahtaakseni takaisin Cahors'iin, oli edessäni vain synkkä pimeys, jota vain siellä täällä keltainen tulipilkku valaisi, se kertoi salaperäisesti valaisten jotakuta muuria tahi katonräystästä nukkuvasta kaupungista.

Joki, jonka heikosti kimeltelevä pinta hiukan häämöitti pimeydestä, kierteli sen ympäri. Ylhäällä ilmassa ajelehtivat pilvet ja tuuli, joka vuodenaikaan tahi ainakin päivän kuumuuteen nähden oli kolkko, jäähdytti vertani ja täytti mieleni yöllisellä juhlallisuudella.

Siinä seisoessani kuunnellen hevosten läähätystä, alkoi se kiihoitus, jonka vallassa neljän viimeisen tunnin kuluessa olin ollut, vähitellen haihtua, jättäen minut ihmettelemään -- ihmettelemään ja vähän katumaankin. Päästyäni kiihoitetusta mielentilastani, näytti minusta seura, josta tulin, vähemmin miellyttävältä, ehkäpä pahemmaltakin. Yöllisessä hiljaisuudessa kuulin soraääniä tuossa kyynillisessä, kehuvassa puheessa ja missä ylen itsekkäissä tuumissa, joita olin ollut pakoitettu tuntikaudet kuuntelemaan. Rouva de St. Alais'n sanat: 'Me olemme Ranska', jotka kyllä kuuluivat kauniilta salongin säteilevässä valossa, pitsien, kaluunain ja punaisten hännystakkien seassa, tuntuivat minusta nyt mielettömiltä katsoessani ulos äärettömään yöhön, jonka takana oli kaksikymmentäviisi miljoonaa ranskalaista.

Mutta, mikä tehty, se tehty. Valkoinen kokardi oli rinnallani; olin sitoutunut kuulumaan yhteen puolueesen -- ja omaan puolueeseeni. Ja se olikin kenties parasta. Mutta ajatus karkoitti innostuksen; sen kadottua ja kun seuralla, jossa ikään olin ollut, ei enää ollut valtaa ylitseni, sai taas asia, joka vei minut Cahors'iin, mielessäni entisen merkityksensä. Kuta enemmän rouva de St. Alais'n vaikutus heikkoni, sitä selvemmin muistin neitiä, miten hän yksin ja peljästyneenä istui vaunuissa, kunnes vihdoin suuttuneena käänsin hevoseni ja kiirehtimällä sitä juoksemaan koetin irtautua ajatuksistani.

Mutta yöllä ei niin helposti kuin päivällä voi itseään paeta. Tuulen humina pähkinäpuissa, ajelehtavat pilvet, hevosen kavioiden kopina maata vasten, kaikki tämä melkein kuin väkisin asetti vereni ja suonten tykytyksen. Miehet, takanani joko puhelivat uneliaasti tahi ratsastivat ääneti. Kaupunki oli jo melkoisen matkan päässä takanamme. Niin kauas kuin silmä ylti ei näkynyt ainoankaan tulen välkettä. Olimme ainoat olennot siinä yöllisessä maailmassa, jonka läpi ratsastimme, ja se näytti olevan täynnä mustia salaperäisiä joukkoja, jotka äkkiä kohosivat kohti harmajaa taivasta tuota pikaa taas alas vaipuakseen.

Vihdoin ehdimme kunnaalle, joka on St. Alais'n yläpuolella, ja minä tirkistin kiihkeästi alas laaksoon nähdäkseni tulen valoa ajattelematta, että kun kohta oli puolenyön aika, kyläläiset luultavasti jo useampia tunteja sitten olivat menneet levolle. Pettymys ja viivytys -- meidän kun täytyi rinteen jyrkkyyden takia ratsastaa käyden -- suututti minua; ja kun samassa takanani kuulin äänen, jonka aivan hyvin tunsin, suutuin silmittömästi.

-- Seis, hölmö! -- huusin pidättäen hevostani ja kääntyen satulassa. -- Onhan tamma taaskin taittanut kenkänsä, ja sinä vain ratsastat kuin piru itse olisi kintereilläsi! Astu alas katsomaan. Luuletko minun --

-- Antakaa anteeksi, herra, -- änkytti Gil. Hän oli nukkunut satulaan.

Hän kompuroi alas. Se oli kaunis ja kallis tammahevonen, jolla hän ratsasti, ja sillä oli erityinen taipumus taittaa kenkä toisesta takajalasta, ja se alkoi sitten aina liikata. Buton oli koettanut kaikki keinonsa kuitenkaan onnistumatta. Kumarruin alas kun Gil nosti hevosen jalkaa. Korvani ei ollut pettänyt; kenkä oli kun olikin katkennut. Gil koetti reväistä pois rautapalaista, joka vielä riippui kaviossa, mutta hevonen kun oli vikuri, niin hän ei onnistunut.

-- Se ei voi sillä keinon astua kotia, -- sanoin suuttuneena.

Miehet hetken aikaa äänetönnä tuijottivat hevoseen. Vihdoin Gil ehdoitti:

-- St. Alais'n paja ei ole täältä kolmensadan kyynärän päässä, -- sanoi hän, -- ja tie on tuossa lähellä. Voimmehan kolkuttaa Petit Jean'in ovelle ja pyytää häntä hohtimineen tulemaan tänne. Mutta --

-- Mitä? -- kysyin ärtyisesti.

-- Niin, herra, minä satuin riitautumaan hänen kanssaan Cahors'in markkinoilla, -- vastasi Gil typerästi, -- ehkei hän siitä syystä tahtone auttaa meitä. --

-- Siis menen itse, -- sanoin tuikeasti. -- Olkaa te täällä ja koettakaa rauhoittaa hevosta. --

André piti jalustinta minulle, noustakseni satulaan. Paja, joka oli kylän ensimäinen mökki, oli kotvan matkan päässä, ja minun olisi pitänyt ratsastaa sinne; mutta suuttumukseni vallassa olin taipuvainen tekemään kaikki nurin päin, niinpä äreästi kieltäydyin hänen avustaan ja läksin jalan matkalle. Syrjätie oli noin viidenkymmenen askeleen päässä, hetken päästä ehdin kylän kujosille, enkä sitten enää kuullut palveliaini ääniä enkä suitsien helinää.

Molemmin puolin tietä kasvoi korkeita haapoja, niin että se oli pimeä kuin hauta, ja hapuillen vaan pääsin eteenpäin. Päälle päätteeksi kompastuin useita kertoja, josta suuttumukseni yhä yltyi, niin että kaikesta sydämestä kirosin syviä rattaankuoppia tiellä ja kuuta, joka oli nähnyt hyväksi liian aikasin laskeutua. Lakkaamaton humina haapojen latvoissa koko ajan vaivasi minua ja kiusasi selittämättömällä tavalla. Taas kompastuin, kirosin Gil'eä ja pysähdyin sitten kuuntelemaan, Olinhan jo kaukana pysäyspaikastamme, ja kumminkin kuulin taas suitsien kolinaa, ikäänkuin hevoset olisivat seuranneet minua.

Suuttuneena kuuntelin luullen etteivät miehet olleet totelleet käskyäni. Silloin huomasinkin äänen kuuluvan edestäpäin ja että se oli siksi kovaa ettei se voinut johtua suitsista ja jalustamista. Hiukan ihmeissäni tästä kompuroin vielä eteenpäin ja punertava valo, joka äkkiä tunki pimeyden läpi ja valaisi haavat, ilmoitti minulle sen kummallisen vaan mieluisen asian että pajassa oltiin työssä.

Juuri päästyäni selville siitä, tuli paja erään nurkan takaa näköisälle; pysähdyin aivan ällistyneenä. Täyttä vauhtia työskenneltiin pajassa. Toimessa oli vähintään kaksi vasaraa, näin niiden kohoavan ja laskeutuvan, ja vaikka näytti siltä kuin ne äänen heikontamiseksi olisivat olleet jollakin käärityt, kuului kuitenkin tasainen, heläjävä kalke kun ne sattuivat alasimeen. Punertava valo valui tielle, valaisi vastakkaiset puut ja loi taivaalle pitkät, pimeät varjot.

Tämä näky täytti minut kummastuksella, sillä olihan nyt puolenyön aika. Pian huomasin vielä jotakin muuta, mikä vielä enemmän hämmästytti minua ja joka onneksi sai minut seisattumaan. Pajan edustalla liikkui näet puoleksi alastomia miehiä, käsivarret olivat paljaat, tukka takkuinen ja kasvot mustapintaiset, olisi ollut mahdoton laskea niitä, ne kun liikkuivat niin nopeasti. Siinä oli minulle kyllä, että huomasin useimmalla heistä olevan ruoskia ja heinätaikkoja käsissä ja että eräs mies näytti jakavan heitä ryhmiin ja antavan heille käskyjä, sekä että heidän liikkeissään, vasarain kalkkeesta huolimatta, oli jotakin salaperäistä.

Hetken aikaa seisoin kuin naulattuna. Sitten hiivin vaistomaisesti puiden alle ja katsoin sieltä kummallista näkyä. Eräs mies, joka näytti olevan joukon johtaja, kantoi olallaan kirvestä, jonka leveä terä punertavassa valossa oli kuin veressä kastettu. Tuo mies ei hetkeäkään ollut rauhassa. Hän kiiruhti ryhmästä ryhmään, ojenteli käsiään, jakeli käskyjä ja rohkaisi. Väliin kiskasi hän yhdestä ryhmästä jonkun miehen ja tuuppasi hänet kiivaasti toiseen, väliin piti hän pienen puheen, josta en kumminkaan kuullut sanaakaan, kun seisoin noin sadan askeleen päässä, väliin meni hän pajaan, jossa hänen tanakka vartalonsa hetkeksi varjosti tulen. Se oli Petit Jean, seppä.

Kun hän taas pistäytyi pajaan, hiivin hetkellisen pimeyden vallitessa lähemmä, sillä nyt tiesin mitä kaikki tämä merkitsi. Tiesin että se merkitsi -- verta, tulta, väkivaltaa; tiesin että saataisiin nähdä liekkien kohoavan kohti taivasta, että saataisiin kuulla hirmuhuutojen tunkevan läpi yön. Mutta minun täytyi tietää vieläkin enemmän. Menin lähemmä, ryömin haapojen suojassa kunnes olin heistä vaan kahdentoista kyynärän päässä. Pysähdyin juuri kuin Petit Jean astui ulos pajasta lisää aseita jakamaan joukolle, joka silmänräpäyksessä likaisine käsineen tarttui niihin. Nyt kuulin heidän puheensakin ja kauhistuin. Gargoufin nimi oli jokaisen suussa. Voudille uhattiin kostaa tekemänsä vanhat synnit ja kauheat väkivaltaisuudet, joita nyt vasta ensi kerran mainittiin ja joita nyt piti sovittaa kauhealla kidutuksella, hirmuisilla kuoleman tuskilla!

Vihdoin huusi eräs mies: -- Linnaan! Linnaan! -- ja silmänräpäyksessä muuttuivat tunteeni pelvoksi ja kauhistukseksi. Astuin askeleen eteenpäin. Mielin mennä heidän eteensä rukoilemaan, uhkaamaan, sanalla sanoen koettamaan saada heitä peruuttamaan päätöksensä. Mutta samassa huomasin semmoisen teon toivottomuuden. Nuo miehet tuolla eivät enää olleet tylsistyneitä, kärsivällisiä talonpoikaisnahjuksia, ne olivat hurjistuneita petoja; se ilmeni heidän liikkeistään ja uhkaavasta äänestään. Heille näyttäytyminen olisi ollut vain itsensä uhraamista; ja sentähden ryömin takaisin synkkään siimekseen, käännyin ja kiiruhdin takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Pimeys ja syvät kuopat eivät minulle enää esteenä olleet. Jos kompastuinkin, niin en sitä huomannut. Jos lankesin, niin ei se mitään merkinnyt. Muutaman minuutin kuluttua saavuin palveliaini luo ja koetin kiireesti selvittää heille mitä meidän tulisi tehdä.

-- Koko kylä on kapinassa -- sanoin läähättäen. -- Ne aikovat sytyttää linnan tuleen ja neiti de St. Alais on siellä! Gil, ratsasta täyttä karkua Cahors'iin markiisille sanomaan, että hän kiirehtisi tänne niin monen miehen kanssa kuin voipi saada kokoon. Ja sinä André ratsasta Saux'iin, kertomaan kaikesta isä Benoit'lle. Pyydä häntä kaikki voitavansa tekemään -- kokoomaan niin monta kuin suinkin voi.

Vastaukseksi he avosuin tuijottivat minuun.

-- Entäs hevonen, herra kreivi? -- kysyi vihdoin hitaasti toinen heistä.

-- Älä välitä siitä, tollo! huusin. -- Mitä hevosesta! Ymmärrätkö! Linna on -- --

-- Ja te itse, herra?

-- Minä riennän linnaan puutarharakennuksen kautta. Ja miehet, matkaan nyt, -- jatkoin, -- sata livreä saatte kukin jos linna pelastuu.

Sanoin linna kun en uskaltanut lausua sisintä ajatustani, kun en uskaltanut ajatella nuorta, turvatonta tyttöä noitten petojen käsissä. Se se kuitenkin kiihoitti minua, se antoi minulle voimia tunkeutua pensaikon läpi, niinkuin se olisi vain hämähäkin verkkoa ollut. Päästyäni sen läpi riensin sen takana olevan kentän yli ja sitten toisen kedon poikki, joka oli kylän alla, ja suunnitin kulkuni kohti puutarhoja, jotka rajoittuivat itäiseen linnarakennukseen. Nämä puutarhat tunsin hyvin; niiden ulkoreuna, joka oli etäimmällä linnasta ja johon pääsy oli huokein, oli jonkunlaisena erämaana, jossa usein lapsena olin leikkinyt. Sitä ympäröi ainoastaan puinen säleaita, joka eroitti sen muusta hoidetusta puutarhasta, josta pienen oven kautta pääsi käytävään, joka johti linnan suureen etehiseen. Linnassa, joka oli markiisin isän rakentama pitkäläntä, säännöllinen rakennus, oli, paitsi päärakennusta, vielä kaksi sivurakennusta. Linnan etupuoli oli kylän kadun päähän päin, josta sen eroitti noin sadan askeleen pituinen, pölyinen ja huonosti hoidettu lehtokujanne, joka rautaportilta, mikä aina oli avoin, johti ylös linnan pääovelle.

Kapinallisilla oli siis vain aivan lyhyt tie kuljettavana, eikä mitään estettä ollut olemassa heidän ja linnan välillä; ja sinne päästyään oli heillä vastuksena vain tavalliset ovet ja ikkunaluukut, jos nämä nimittäin sattuivat olemaan suljetut. Kauhistuin ajatellessani linnan avutonta tilaa ja miten pian roistot särkisivät ovet, täyttäisivät komeat huoneet ja ryntäisivät ylös leveitä rappusia myöten.

Tuo ajatus kiiruhti askeleitani. Minulla oli pitempi matka kuin kapinallisilla, sitä paitsi oli tielläni pensaikkoja ja aitoja, mutta ennenkuin heidän läheneväin askeleittensa kolina kuului linnaan, olin minä jo mainitussa erämaassa, jonka läpi minä pölyisenä ja hiestä märkänä ryntäsin eteenpäin kompastuen puun juuriin ja pensaisiin, tuon tuostaan kaaduinkin. Mutta ei mikään voinut minua pidättää.

Vihdoin tulin oikeaan puutarhaan, varjoisine käytävineen, luonnottarineen ja eläinkuvineen ja katsahdin kylälle päin. Lehtokujan puiden välistä vilahteli punertava valo ja äänten jyminä kuului etäältä. He tulivat siis! En viivähtänyt enempää vaan juoksin käytävää myöten patsaiden sivu; silmänräpäyksen päästä olinkin siimeksessä linnan edessä ja ovella. Painoin kovasti olallani ovea vasten, vaan se ei auennut. Joka hetki oli kallis. Nyt muurin ulkoneva kolkka esti lähenevän tulen näkymästä ja kapinallisten ääntä kuulumasta, mutta mieleni kuvaili elävästi heidän jo olevan pääsisäänkäytävälläkin.

Koputin ovea nyrkilläni, sitten hapuilin säppiä ja löysinkin sen, se kohosi, mutta sittenkin ovi pysyi suljettuna. Aloin ravistaa sitä ja lopulta ravistin oikein rajusti; vihdoin unhoittaen kaiken varovaisuuden huusin yhä kovemmalla äänellä. Hetken päästä, joka tuntui minusta äärettömän pitkältä, kuulin liikkuvia askeleita käytävässä ja huomasin valosäteen, joka suureni ja loisti rakojen läpi ovessa. Vapiseva ääni kysyi:

-- Ken siellä?

-- Saux'n kreivi, vastasin kärsimättömästi. Aukaiskaa ovi. Kuuletteko, aukaiskaa ovi! Ja vihanvimmassa löin vielä kerran oveen nyrkilläni.

-- Herra, kysyi ääni yhä enemmän vavisten. Mitä nyt on tapahtunut?

-- Mitäkö on tapahtunut? He aikovat sytyttää linnan tuleen, hölmö! huusin. Avaa, avaa, ellette tahdo palaa vuoteissanne!

Silmänräpäyksen ajan luulin miehen vielä epäröivän. Sitten avasi hän. Tulin ahtaasen käytävään, jonka seinät olivat likaiset ja tahratut. Vastassani oli vanha, vapiseva ukko, talon vanha palvelija, jonka usein olin nähnyt vierashuoneessa jotakin työtä toimittamassa, hänellä oli kädessä rautainen kynttelijalka. Kyntteli vapisi hänen kädessään ja leuka vaipui alas kun hän katseli minua. Näin ettei häneltä osannut apua odottaa, sieppasin rautasalvan hänen kädestään ja panin sen paikoilleen oven sisäpuolelle. Sitten otin kynttelin.

-- Pian! sanoin kärsimättömästi. Ylös, emäntänne luo!

-- Mutta, Herra?

-- Ylös, ylös!

Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta minä en jäänyt sitä kuuntelemaan. Kun tunsin tien ja minulla oli kyntteli kädessä jätin hänet ja kiiruhdin käytävän läpi. Kompastuin lattialla oleviin palvelijain makuuvaatteisiin ja jouduin vihdoin etehiseen. Kädessäni oleva pieni vahakyntteli näytti vain pieneltä valopilkulta tässä yöllisen pimeässä holvissa, mutta sen valossa näin kuitenkin että ulko-oven päällä oli salpa ja käännyin porraskäytävään. Laskiessani jalkani ensimäiselle portaalle kuulin miten tuo vanha palvelija, joka seurasi minua niin kiireesti kuin hänen vapisevat jalkansa sallivat, kompastui muutamaan rukkiin, joka seisoi etehisessä. Se kaatui kolisten ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä meteliä ja kovia huutoja. Juoksin kiireesti portaita ylös ja löysin ylhäällä etehisessä pelästyneen joukon, jonka hämmästys ja levottomuus oli selvästi huomattavana, vaikka lattialla paloikin vaan yksi ainoa talikyntteli. Minua lähinnä seisoi eräs vanha palvelija ja poika; heidän kauhistuneet katseensa kohtasivat minua kun ennätin viimeiselle portaalle. Heidän takanaan kyyristyneinä matoilla päällystetylle penkille oli kolme, neljä naista, jotka kirkuen ja peljästyneinä kätkivät kasvonsa toistensa vaatteisiin. Ne eivät välittäneet katsoa minuun ja kirkuivat vain yhä.

Vanha palvelija koetti vapisevalla äänellään rauhottaa heitä.

-- Missä Gargouf on? kysyin häneltä.

-- Hän meni sulkemaan takaovet, herra, vastasi hän.

-- Entä neiti?

-- Hän on tuolla.