Part 6

-- Paljon kiitoksia, herra, sanoin vihdoin tointuen hämmästyksestäni. -- Jos teitä oikein ymmärrän, niin on tarkoituksenne pyytää minua valiokunnan jäseneksi yhdessä tuon miehen kanssa? sanoin osoittaen Buton'ia. -- Yhdessä talonpojan kanssa, joka on kartanossani syntynyt, ja joka vielä eilen kuului hallitukseni alle? Yhdessä tuon orjan kanssa, jonka esi-isäni ovat vapauttaneet? Yhdessä työntekijän kanssa, joka elää siitä palkasta, jonka minä hänelle annan?

Doury katsahti virkaveljeensä. -- Niin herra kreivi, sanoi hän ryäisten, -- ollakseen täydellisen täytyy valiokunnan edustaa kaikkia kansanluokkia.

-- Valiokunnan! huudahdin voimatta enää hillitä ylenkatsettani. -- Onhan se ihka uusi valtiolaitos Ranskassa se. Ja mikä on tämän täydellisen valiokunnan tehtävä?

Doury oikaisihe ja näytti paisuvan ylpeydestä.

-- Maaherra on paennut, sanoi hän, -- eikä kansa enää luota maistraatin jäseniin. Sitä paitsi huhutaan rosvoista ja kansalle pitää hankkia eloja. Kaikesta tästä tulee valiokunnan pitää huolta. Sen täytyy keksiä keinoja rauhan ylläpitämiseksi, sen tulee hankkia kaupungille ruokavaroja, maksaa sotamiehet ja aprikoida mitä tulevaisuudessa tulee tehdä. -- Sitä paitsi, herra kreivi, jatkoi hän, -- tulee se olemaan yhteydessä Pariisin kanssa ja --

-- Sanalla sanoen, vastasin rauhallisesti, -- se tulee hallitsemaan. Totta kai kuningas sitten on luopunut hallituksesta.

Doury säpsähti ja kalpeni hiukan.

-- Jumala sen toki estäköön, sanoi hän surkeasti. -- Valiokunta tekee tietysti kaikki hänen majesteettinsa nimessä.

-- Ja hänen suostumuksellaankin?

Ravintoloitsija tuijotti minuun hämmästyneenä ja kauhistuneena ja mutisi jotakin kansasta.

-- Vai niin, sanoin -- se on siis kansa, joka kutsuu minua hallitsemaan? Ja yhdessä ravintoloitsijan ja talonpojan kanssa? Kai siellä tulee olemaan muitakin ravintoloitsijoita ja talonpoikia? Ja hallitsemaan? Anastamaan vallan hänen majesteetiltaan, lahjomaan hänen virkakuntaansa. Sanalla sanoen, hyvä ystävä Doury, jatkoin kohteliaasti, -- kavaltamaan. Kavaltamaan, ymmärrättekö?

Nähtävästi ravintoloitsija ymmärsi, sillä hän pyyhki vapisevalla kädellä otsaansa ja tuijotti minuun surkeasti, saamatta sanaa suustaan. Taas vastasi seppä hänen puolestaan.

-- Herra, mutisi hän, pyyhkäisten partaansa suurella, päivettyneellä kädellään.

-- Älkää toki, Buton, keskeytin kohteliaasti. -- Ollaksenne hallituksen jäsen olette aivan liiaksi kohtelias.

-- Olette unhoittanut yhden asian, joka myöskin kuuluu valiokunnan tehtäviin, sanoi seppä käheällä äänellä, välttäen katsettani kuin arka ja itsepäinen koira.

-- Ja mikä se on?

-- Aatelin suojeleminen.

Tuijotin häneen harmistuneena ja ihmeissäni, tämä kun oli aivan uusi puoli asiasta.

-- Miltä sitten? kysyin hetken äänettömyyden perästä.

-- Omilta alustalaisiltaan, vastasi hän.

-- Alanpa ymmärtää, heidän Buton'eiltaan siis. Aiotte ehkä polttaa meidät vuoteissamme?

Hän vaikeni jurosti.

-- Paljon kiitoksia, Buton, sanoin. -- Sekö siis on kiitoksenne talven elatuksesta. Onhan hyvän tekeminen todellakin kiitollista työtä tässä matoisessa maailmassa!

Sepän päivettyneet kasvot punastuivat ja äkkiä katsoi hän minua ensi kerran silmiin.

-- Nyt tiedätte että valehtelette, herra kreivi, sanoi hän.

-- Valehtelen, mies? huudahdin.

-- Niin, herra, vastasi hän. -- Te tiedätte että kuolisin edestänne, yhtä varmasti kuin jos kaularauta jo olisi kaulassani. Että ensin saisivat minut polttaa ennenkuin saisivat Sauxin sytyttää tuleen. Tiedätte että kuolemaani asti olen teidän armonne palvelija. Mutta, herra, pitkitti hän matalammalla äänellä ja arvokkaan vakavasti, niin että se hänen kaltaisensa miehen suusta hämmästytti, -- on olemassa väärinkäytöksiä, joitten täytyy loppua. On olemassa hirmuvaltioita, joitten täytyy hävitä. Miehet, vaimot ja lapset näkevät nälkää, ja sen täytyy loppua. Köyhiä poljetaan, herra, -- ei kyllä täällä, mutta kaikkialla muualla -- ja senkin täytyy loppua. Köyhät maksavat veroa ja rikkaat ovat vapaat, köyhät teitä ylläpitävät, rikkaat käyttävät niitä; köyhillä ei ole suolojakaan mutta kuningas syö kultaa. Kaiken tämän täytyy loppua -- hyvällä jos herrat niin haluavat -- mutta loppua sen täytyy, herra -- joskin meidän pitäisi linnoja polttaa, lisäsi hän jyrkästi.

Viides luku.

Eräs kohtaus tiellä.

Sepän odottamaton kaunopuheliaisuus ja se luottamus, joka hänen sanoissaan ilmeni, sekä senlaisten ajatusten ja tunteiden äkillinen ilmaiseminen, joita en luullut kenessäkään talonpojassa piilevän, saivat minun niin ällistymään, etten vähään aikaan saanut sanaa suustani.

Doury käytti tilaisuutta sanoakseen:

-- Kyllähän herra kreivi nyt jo huomaa senlaisen valiokunnan tarpeellisuuden. Kuninkaan rauhaa tulee säilyttää.

-- Minä huomaan, vastasin tuimasti, että hurjat roistot, jotka olisivat omiaan jalkapuuhun pantaviksi, käyvät irrallaan. Valiokunta? Antakaa kuninkaan virkamiesten pitää huolta kuninkaan rauhasta! Oikea koneisto --

-- On turmeltunut.

Nämä sanat lausui Doury, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä vapisi hän rohkeuttaan.

-- Antakaa sille sitten aikaa korjautua! ärjäsin minä. Hyvä Jumala, että joukko ravintolakokkeja ja alhaisia talonpoikia kävelevät ympäri maata kapinaan kehoittamassa -- ja tulevat minuakin siihen kehoittamaan! Poistukaa -- minä en tahdo olla missään tekemisissä valiokuntanne kanssa! Menkää, sanon minä!

-- Mutta -- pitkitti hän ykspäisesti, surullinen ilme kalpeissa kasvoissaan,--pitäisihän teillä, herra kreivi, sentään olla hiukan kärsivällisyyttä, sillä jos joku aatelista -- ja te etupäässä -- tahtoisi olla mukanamme, niin --.

-- Niin saisivat hirttää jonkun Douryn sijasta, keskeytin häntä. -- Niin olisi olemassa joku, jonka taakse hän ja te muut voisitte piiloutua. Mutta minä en halua olla narrinanne.

-- Onhan aateli muissa maakunnissa ollut puolellamme, vastasi Doury, jonka pettymys yhä enemmän ilmeni, -- herra de Liancourt ja hra de Rochefoucauld eivät ole ylenkatsoneet --

-- Mutta minä kumminkin ylenkatson sitä! vastasin. -- Ja mikä on vielä enemmän, minä sanon sen teille nyt ja pyydän teidän panemaan se mieleenne, että itse saatte työstänne vastata, siitä työstä, jota nyt aloitatte. Olenhan sanonut teille että se on kavallusta. Se on kavallusta, enkä minä tahdo siihen osallinen olla. Ja nyt voitte mennä!

-- Tulee tapahtumaan onnettomuuksia, mutisi seppä.

-- Menkää! sanoin ankarasti. -- Ellette mene, niin -- --

-- Ennen aamua loistaa taivas punaiselta. Edesvastaus on teidän, herra, vastasi hän.

Yritin lyömään häntä kepilläni, mutta hän väisti lyöntiä jonkunmoisella arvokkaisuudella ja kääntyi lähtemään. Doury, jonka kalpeat kasvot huonosti soveltuivat hänen koreaan pukuunsa, seurasi häntä. Seisoin hetkisen katsellen heidän jälkeensä, sitten käännyin kirkkoherraan kuullakseni mitä hänellä olisi sanottavaa.

Mutta isä Benoit oli kadonnut. Hän oli kiiruhtanut linnan läpi tavatakseen heitä portilla ja luultavasti estääkseen heitä tuumiaan toteuttamasta. Kävelin edestakaisin terassilla häntä odotellen. Nyt näin hänen ilmestyvän nurkan takaa; hän piteli kädessään hattua, Ja kun juuri oli keskipäivän aika ei hänen pitkä, laiha vartalonsa luonut juuri mitään varjoa. Huomasin hänen liikuttavan huuliaan ikäänkuin itsekseen puhellen, mutta kun huusin häntä katsahti hän ylös iloisesti hymyillen.

-- Niin, vastasi hän kysymykseeni, -- menin linnan läpi seisauttaakseni heitä.

-- Se kai oli turha vaiva, sanoin. Miehet, jotka ovat kyllin hulluja uskomaan voivansa korvata hänen majesteettinsa hallitusta valiokunnalla, joka on kokoonpantu kokeista ja sepistä --

-- Olen ruvennut valiokunnan jäseneksi, sanoi hän hiukan hymyillen.

-- Mitä? Valiokunnan jäseneksikö! huudahdin ällistyneenä.

-- Aivan oikein.

-- Se on mahdotonta!

-- Minkätähden, vastasi hän rauhallisesti. -- Olenhan aina ennustanut tämän päivän tuloa. Onhan Rousseau saarnannut siitä "Contrat social'issa" ja Baumarchaise "Figaro'ssa" ja jokainen järkeisoppinut sitäpaitsi, joka edelliseen viittaa ja jok'ainoa hieno nainen, joka jälkimäiselle käsiään taputtaa. Niin, se on tullut nyt. Ja minä olen kehoittanut teitä, herra kreivi, pysymään säätynne puolella. Mutta minä, joka olen köyhä mies, minä pysyn säädyssäni ja rupean jäseneksi valiokuntaan, jonka perustaminen teidän mielestänne on hulluutta. -- Mutta, jatkoi hän lämpimämmästi ja ikäänkuin vakuuttaakseen itseään -- -- onhan joku hallituksen muoto parempi kuin ei mikään? Ajatelkaa, herra, että entinen koneisto on särkynyt. Maaherra on paennut, kansa ei tottele virkamiehiä, sotaväki on kansan puolella. Oikeudenpalvelijat ja rangaistuksen toimeenpanijat ovat Jumala ties missä.

-- Silloin, huudahdin harmistuneena, -- on aika aatelinkin --

-- Ruveta johtamaan ja hallitsemaan? keskeytti hän minua. -- Mutta kenen avulla? Ehkä eräiden palvelijain ja metsänvahtien -- kansaa vastaan, senlaista kansankokousta vastaan, jonka näitte kokoutuneena Cahors'in torilla? Se on vallan mahdotonta, herra!

-- Mutta onko nyt maailma mennyt mullin mallin, huudahdin epäilyksissä.

-- Niinpä tarvitaankin vankkaa horjumatonta tukea, joka ei ole tästä maailmasta, vastasi kirkkoherra hartaasti nostaen hattuaan ja vaipuen ajatuksiin, Hetken kuluttua virkkoi hän: -- Asian laita on nyt kuitenkin näin. Kuulin Doury'ltä että aateli parhaallaan kokoutuu Cahorsiin luultavasti teidän ehdotuksenne mukaan kansaa kukistamaan. Mutta se on tietysti turha koetus ja siitä voi seurata jotakin pahempaakin, sillä se voi johtaa juuri niihin väkivaltaisuuksiin, joita he tahtovat estää.

-- Cahors'issako?

-- Ei, vaan maalla. Buton ei puhunut suotta. Hän itse on hyvä ja kunnon mies, mutta hän tuntee paljon senlaisia, jotka eivät sitä ole. Ja Quercy'ssä on paljon yksinäisiä linnoja ja hienoja naisia, joita eivät karkeat kädet koskaan ole liikuttaneet ja -- ja lapsia.

-- Mutta, hyvä Jumala, huudahdin kauhistuneena, -- pelkäättekö sitten "jaquerien" kauhun aikojen uudistumista?

-- Jumala tietää, vastasi hän juhlallisesti. -- Isät ovat syöneet happamia viinirypäleitä, niin että lasten hampaat ovat turmeltuneet. Onhan Versailles'ssa niin monena vuonna kiskottu talonpojilta kaikki luihin ja ytimiin asti -- niin että sen kerran saavat maksaa omalla nahkallaan. Sen estäköön kuitenkin armollinen Jumala. Mutta jos se hetki milloinkaan tulee -- niin se on nyt tullut.

* * * * *

Kirkkoherran mentyä olin kuumeentapaisesti kiihoitetussa tilassa. Hänen sanansa olivat minussa eleille herättäneet vakaisia mietteitä. Mitä kaikkea voikaan tapahtua minun täällä toimettomana ollessa? Ja tyydyttääkseni uutisia ikävöivää mieltäni nousin hevosen selkään ja ratsastin Cahors'iin päin vievää tietä. Päivä oli kuuma eikä aika suinkaan ollut ratsastukselle sopiva, mutta liikkuminen teki minulle kuitenkin hyvää. Aloin tointua siitä ajatusten kuohusta, jonka kirkkoherran pelko ja Butonin varoitukset olivat minussa herättäneet. Hetken aikaa olin heidän silmillään asioita katsellut, olin antautunut heidän mielikuvituksensa johdettavaksi, ja ajatus että joukko postiljooneja, ravintoloitsijoita ja talonpoikia hallitseisi Ranskaa tuntui minusta nyt kun rauhassa sain asiaa ajatella vielä hullunkurisemmalta. Vähää ennen sekään ei ollut minusta mikään mahdottomuus että aateli säikähtyneitten jänisten tavalla pakenisi talonpoikia.

Tarkemman harkinnan perästä alkoivat asiat näyttäytyä luonnollisessa valossaan, ja nimitin itseäni houkkioksi, kun olin voinut antaa kahden innottelijan vetää itseäni nenästä. "Jaquerien" uudistuminen! Olihan enemmän kuin kolme vuosisataa jo kulunut siitä kauhun ajasta. Eihän kutkaan muut kuin lapset yöllisissä unissaan tahi joku romantillinen nuori tyttö vuorilinnassaan voisi haaveksia moisia mahdollisuuksia. Olinhan tosin ratsastaissani St. Alais'n ohi, joka sijaitsee hiukan syrjässä tieltä, kylän edustalla nähnyt joukon ihmisiä, jotka olivat synkän ja uhkaavan näköisiä ja hehkuvin poskin ja silmät säihkyvinä rypistetyn otsan alla nähtävästi odottivat -- Jumala ties mitä. Mutta minä olin ennenkin nähnyt samanlaisia kansankokouksia huonoina aikoina, kun elot loppuivat tahi kun epäilys arentilaisten väkivaltaisuuksista pakoitti kansan lähtemään työstään ristissä käsin seisomaan. Mutta näistä kapinanyrityksistä ei ollut milloinkaan mitään seurauksia, paitsi kenties eräitä hirttämisrangaistuksia. Minkätähden siis nyt uskoisin sen paremmin onnistuvan ja pelkäsin että joku tulenkipinä Pariisista täälläkin tulen sytyttäisi?

Entinen rauhallisuuteni oli melkein palannut takaisin ja nauroin herkkäuskoisuuttani. Kirkkoherra oli antautunut pelkonsa valtaan ja Buton'in tietämättömyys ja herkkäuskoisuus olivat lopullisen vaikutuksen tehneet. Mikä oli sen hullumpaa kuin se otaksuminen, että Ranska, joka oli etevin, konservatiivisin ja sivistynein valtio Euroopassa, ja jossa parin vuosisadan kuluessa ei kukaan ollut uskaltanut tehdä vastarintaa kuningasvaltaa vastaan, nyt silmänräpäyksessä muuttuisi hurjain vallattomuuksien tantereeksi!

Tähän saakka olin päässyt mietteissäni, kun niitä äkkiä häiritsi kuomuvaunujen tulo edessäni olevan harjun yli. Parin minuutin ajan kuvastuivat kömpelöt vaunut selvästi taivaan rantaa vastaan, -- näin selvästi ajajan, joka istui korkealla istuimellaan ja kaksi lakeijaa, jotka seisoivat vaunun takana. Sitten vaunut alkoivat hiljalleen vieriä alas minua kohti. Lakeijat hyppäsivät alas kiinnittämään pyöriä, raskaat vaunut pyörivät naristen alaspäin promsseilta pidätettyinä ja hevoset liikuttivat levottomasti päätään. Puolen penikulman verran kulkee tie suoraan alaspäin, sen varsilla kasvaa molemmin puolin korkeat haavat ja läpi selkeän kesäisen ilman kuuli selvästi rattaitten ratinan ja valjaiden kolinan.

Vihdoin eroitin niiden olevan rouva de St. Alais'n vaunut, ja minua halutti suuresti kääntyä takaisin etten kohtaisi niitä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli ylpeys minulle avuksi; kannustin hevoseni ja ratsastin niitä vastaan.

Tapausten perästä Cahors'issa en ollut tavannut juuri ketään ihmistä paitsi isä Benoit'ta, ja veri syöksi kasvoihini ajatellessani odottavaa kohtausta. Siitä syystä minusta tuntui että vaunut lähestyivät erinomaisen hitaasti, mutta vihdoin ne kuitenkin olivat minun kohdallani, ratsastin hevosien ohitse, otin hatun päästäni ja katsoin sisälle vaunuihin, peljäten näkeväni rouva de St. Alais'n ja toivoen näkeväni Louis'ta mutta kaikessa tapauksessa päätin tervehtiä. Sen ainakin vaati kohteliaisuus.

Mutta kunniasijalla istuikin pieni, hento olento. Minut nähdessään lensivät hänen kalpeat, ihmettelevät kasvonsa tulipunaisiksi, silmät ammottivat seljällään pelvosta ja huulet vapisivat liikutuksesta. Se oli neiti de St. Alais.

Jos sekuntiakaan ennemmin olisin tiennyt hänen istuvan yksin vaunuissa, olisin sanan sanomatta ratsastanut ohi, joka varmaan olisi ollut viisaimmin tehty sen perästä mitä oli tapahtunut. Viimeisenähän toki minun piti tunkeilla hänen läheisyyteensä. Mutta ajaja, joka luultavasti salaa nauroi kohtausta -- sillä se tapa millä rouva de St. Alais oli minua kohdellut, oli luultavasti koko talonväellä puheaineena -- pysäytti hevoset, ja vaistomaisesti minäkin pidätin hevostani. Ja siten tapahtui että me, ennenkuin ennätin huomatakaan, että hän oli yksin lukuunottamatta kahta kamarineitsyttä, jotka istuivat selin hevoseen, tuijotimme toisiimme kuin hullut.

-- Neiti! sanoin.

-- Herra, vastasi hän melkein koneellisesti.

Minulla ei olisi ollut oikeutta sanoa sen enempää ja minun velvollisuuteni olisi ollut ratsastaa eteenpäin, mutta joku salaperäinen voima pakoitti minut sanomaan:

-- Neiti on matkalla St. Alais'iin?

Hänen huulensa liikkuivat mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ikään kuin lumottuna hän tuijotti minuun. Mutta vanhempi kamarineitsyistä vastasi hänen puolestaan iloisesti:

-- On, herra.

-- Ja rouva de St. Alais?

-- Hän jää Cahors'iin markiisin kera, jonka täytyy olla siellä.

Nyt ainakin olisi ollut aika lähteä, mutta tuon nuoren tytön näkeminen, joka istui siinä äänetönnä ja punastuen ja ajatus että hän yksin ja suojatta tulisi St, Alais'iin, jossa muistin nähneeni nuo uhkaavat kasvot, vaikutti sen, että pysähdyin ja vihdoin sanoin mitä ajattelin.

-- Neiti, puhkesin sanomaan, välittämättä hänen seuralaisistaan, -- jos huolitte minun neuvostani, niin käännytte takaisin.

Toinen kamarineitsyistä mutisi: -- Kunniani kautta! ja toinen heitti nenäkkäästi päätään taaksepäin ja kysyi -- Minkätähden? Mutta nyt neitikin sai takaisin puhelahjansa.

-- Minkätähden, herra? kysyi hän kirkkaalla miellyttävällä äänellään, ja hänen silmissään kuvastui hämmästys, joka hetkeksi voitti hänen ujoutensa.

-- Sentähden, vastasin vastahakoisesti, kun jo kaduin että olin ruvennut puheisille, -- että yleinen tila maassa on senlainen -- tarkoitan ettei rouva markiisitar luultavasti ymmärrä että -- että --

-- Mitä, herra? kysyi hän kankeasti.

-- Että St. Alais'ssa on hyvin levotonta ja että --

-- St. Alais'ssako? kysyi hän,

-- Minun olisi ehkä pitänyt sanoa sen seutuvilla, vastasin neuvottomasti. -- Ja -- ja, sanalla sanoen, minun arveluni mukaan olisi parasta, että neiti kääntyisi takaisin --

-- Ja seuraisi hra kreiviä kenties? virkahti toinen kamarineitsyistä pilkallisesti nauraen.

Neiti katsahti tuota uhkarohkeaa leimuavin silmin, niin että oikein hämmästyin. Ja sanoi sitten väräjävällä äänellä:

-- Aja eteenpäin!

Ja taaskin käyttäydyin typerästi.

-- Pyydän tuhatkertaa anteeksi neiti, mutta --

-- Aja eteenpäin! sanoi hän uudestaan äänellä, joka ei sietänyt vastaansanomista vaikka se vielä olikin kirkas ja vieno. Se kamarineitsyistä, joka ei ollut nenäkäs -- toinen oli jotenkin nolon näköinen -- kertoi käskyn, vaunut lähtivät liikkeelle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin yksin tiellä hattu kädessä tuijottaen nolona vaunujen perään.

Muistan vielä aivan selvästi suoran tien korkeine puuriveineen, hitaasti poisvierivät vaunut ja lakeijain vahingoniloiset kasvot, kun ne pölyn läpi kääntyivät minua katsomaan. Muististani on monta tärkeämpää ja merkillisempää kuvaa hälvennyt, vain tuo kuva on säilynyt niin erinomaisen selvänä ja kirkkaana.

Vereni kiehui, olin suutuksissa itseeni ja täysin tietoinen siitä, että olin käyttäytynyt sopimattomasti ja hyvin ansainnut saamani nenästyksen. Mutta kaikkeen tähän sekaantui aivan uusi tunne. Neitosen kasvot ja hänen vuoroin ihmettelevä ja ylenkatseellinen katseensa olivat alinomaa silmissäni. Ratsastaissani eteenpäin ajattelin yksinomaan häntä, enkä Doury'tä tahi Buton'ia, en valiokuntaa tahi kirkkoherraa, en kuumuutta tahi pölyistä maantietä. Unhotin kaiken muun paitsi talonpoikaiskapinan mahdollisuutta. Yhtäkkiä se näytti aivan uudelta ja kamalalta ja se tuntui sekä mahdolliselta että uhkaavaltakin. Nuo lapselliset kasvot olivat Buton'in varoituksille antaneet senlaisen todellisuuden, jota eivät kaikki kirkkoherran viittaukset olleet voineet niille antaa.

Tämä ajatus kiusasi minua niin, että minä, päästäkseni siitä, kannustin hevostani ja ratsastin eteenpäin Gil'en ja André'n seuraamana, jotka epäilemättä ihmettelivät etten palannut takaisin. Sepän sanain vaikuttamat kamalat näyt täyttivät ajatukseni niin, etten huomannut ajan kulkua; kun vihdoin niistä heräsin, olin jo puolitiessä Cahors'iin, joka on puolentoista peninkulman päässä Saux'sta. Silloin pysäytin hevoseni keskelle tietä epätietoisena mitä tekisin. Jos ratsastaisin eteenpäin, olisin tunnin kuluessa rouva de St. Alais'n portilla, ja silloin en tarvitseisi mitään katua. Mutta toisekseen tarvitseisin saman verran aikaa ollakseni turvassa kotonani.

Mitä nyt valitseisin? Se oli päättävä hetki, vaikk'en sitä silloin tiennyt. Neidin suloiset kasvot, hänen kauneutensa, viattomuutensa ja avuton tilansa ikäänkuin vetosivat parempaan itseeni ja houkuttelivat minua Cahors'iin -- varoittamaan. Toisaalta taas ylpeyteni houkutteli minua kääntymään takaisin välttääkseni senlaista vastaanottaa, jota syystä odotin.

Lopulta ratsastin kumminkin eteenpäin; ja vähemmässä kuin tunnissa olin ehtinyt Valandré-sillalle.

En kumminkaan tehnyt päätöstäni ilman epäilystä enkä jatkanut matkaani ilman levottomuutta. Elävästi muistin rouva de St. Alais'n ivalliset sanat ja herjaavat syytökset, niin että ylpeys monta kertaa oli pakoittaa minut palaamaan. Mutta aina minua estivät nuo tylyt kasvot ja julmat silmät, jotka olin nähnyt St. Alais'n kylän edustalla, muistin miten vihattu Gargouf, St. Alais'n vouti oli kaikilta alustalaisilta; mieleni kuvaili kaikkia hirmunäkyjä, jotka voivat tapahtua ennenkuin apua ehti saapua, ja se esti minua palaamasta.

Mutta yhtäkaikki olin niin kiintynyt ajattelemaan vastenmielistä ja ivallista vastaanottoa, etten aluksi huomannut Cahors'in kaduilla vallitsevaa hälinää ja levottomuutta. Kaikkialla oli ihmisryhmiä, jotka innokkaasti keskustelivat, ja parissa paikassa oli eräitä miehiä noussut tuoleille -- joka oli minulle jotakin aivan uutta -- ja puhuivat kansalle. Eräät puodit olivat suljetut, toisia sotamiehet vartioivat ja kaikki leipuripuodit olivat tarkkaan vartioidut. Monella oli kädessä sanomalehtiä ja lentokirjoja ja ne puhuivat äänekkäämmin kuin muut. Muutamin paikoin huomattiin minun tuloni, mutta se huomio oli hyvin epäilyttävää laatua; eräät kunnioittavasti tervehtivät minua, mutta useimmat tuijottivat minuun äänetönnä. Kysyivätpä muutamat sivumennen uutisiakin minulta, vaan kun en mitään tiennyt, nolostuivat he. Parissa paikassa kansa vihelsi ja huusi minulle.

Se suuresti suututti minua, mutta eräs ihmeteltävä seikka saattoi minun kohta unhoittamaan sen. Siinä ratsastaissani kuulin jonkun huutavan minua nimeltä, kääntyessäni näin herra de Gontaut'n kiiruhtavan jälessäni niin pian kuin hänen arvokkaisuutensa ja huonot jalkansa sallivat. Tavallisuuden mukaan hän nojautui palvelijansa käsivarteen, toisessa kädessä piteli hän nuuskarasiaa ja keppiä; kaksi voimakasta lakeijaa seurasi häntä. Minulla ei ollut syytä luulla hänen välittävän tekemästäni palveluksesta tahi luulla häntä kiitollisemmaksi kuin viimein tavatessamme; sitä suurempi oli hämmästykseni, kun hän tuli luokseni vanhat, ryppyiset kasvot mitä miellyttävimmässä hymyssä.

-- Eipä kaukaisin aikoin ole minulle mitään niin hauskaa tapahtunut, kuin tämä kohtaus, herra kreivi, sanoi hän tervehtien minua miellyttävän ystävällisesti. -- Kunniani kautta, herra kreivi, te olette vienyt voiton meiltä kaikilta! Mikä vastaanotto teitä odottaa! Tunnette kai tuon lauseen, jatkoi hän käheällä naurulla, -- taivaassa on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin -- haa, haa, haa! No niin, emme saa kadehtia teitä. Te olette läksyttänyt heitä, ja me olemme taas yhdistetyt.

-- Mutta, herra parooni, huudahdin aivan hämilläni, hänen pyynnöstään laskettuani hevoseni astumaan, ja hänen siinä rinnalla liikatessa, -- enhän ensinkään ymmärrä teitä!

-- Ettekö?

-- En.

-- Ahaa, ette kai luullut että me niin pian saisimme asiasta tiedon, sanoi hän salaperäisesti nyökäyttäen harmajaa päätään. -- Mutta voin vakuuttaa teille, että meillä on varmat tiedot. Sota on alkanut, eikä vakoomista ole laimiinlyöty. Meiltä jäävät harvat asiat huomaamatta ja kohta nuo katalat opetamme. Totta puhuen niin se oli tuo kirottu Doury lurjus, joka asiasta kertoi. Olen kuullut että te olette puhunut heille katkeraa totuutta. Valiokunta, aina toimessa oleva valiokunta -- ne häpeemättömät lurjukset! Ja aivan meidän nenämme edessä! Mutta kuulin teidän, herra kreivi, antaneen heille oivallisen läksyn. Jos heihin olisitte yhtynyt, niin silloin --

Hän seisattui äkkiä. Eräs mies, joka kulki kadun poikki, oli kovanlaisesti sysäissyt häntä. Vanhus suuttui ja nosti kiroten keppiään, mies vetäytyi syrjään mutisten kohteliaan anteeksipyynnön. Mutta herra de Gontaut ei niin vähällä ollut hyvitetty. -- Katala! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä, -- tahdot kai taas viskata minut kumoon. Mutta odotas, kyllä me vähitellen opetamme teitä tuntemaan paikkanne. Sen teemme, totta jumaliste. Minun nuoruuteni aikana --