Part 5

-- Jumala siunatkoon hänen majesteettiaan, sanoi kirkkoherra luottamuksella. Hän tarkoittaa hyvää, ja nyt hän saa tilaisuutta sitä myöskin käytännössä toteuttaa, kun kansa on hänen puolellaan. Mutta ilman kansaa, ilman rahaa ja ilman sotaväkeä on hän -- pelkkä nimi vain. Eikä nimi voinut Bastiljia pelastaa.

Nyt kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut -- kohtauksesta rouva de St. Alais'n luona, miekkavalasta, kiistasta kokouksessa, metelistä torilla ja vihdoin ne kovat sanat, joilla rouva kehoitti minua talostaan lähtemään. Isä Benoit kuunteli huomattavalla liikutuksella. Kun kerroin melskeestä kokouksessa, nousi hän astelemaan edes takaisin huoneessa, mutisten jotakin itsekseen. Ja kertoessani miten kansa huusi "Eläköön Saux!", kertoi hän hiljaa sanat ja katseli minua kiiltävin silmin. Mutta kun minä, usein keskeytyen ja murentaen leipäpalaista peittääkseni hämmästystäni, uskoin hänelle mietteeni kotimatkalla ja puhuin niistä kahdesta tiestä, joista minun tuli toinen valita, niin hän taas istuutui ja alkoi myöskin leipää murentaa.

Neljäs luku.

Lähetystö.

Näin hän istui kauvan äänetönnä silmäillen pöytää, minulta alkoi kärsivällisyys jo loppua ja rupesin ihmettelemään mikä häntä vaivasi ja miksei hän niitä sanoja lausunut, joita häneltä odotin. Hänen neuvojensa laadusta olin ollut niin varma, että jo alusta alkaen olin kertomukselleni antanut tarpeellisen värityksen. En ollut salannut katkeria tunteitani, en yhtä ainutta ivallista sanaa, vaan olin antanut hänelle kaiken mahdollisen tilaisuuden esittämään niitä neuvoja, joita luulin hänellä jo kielellä olevan.

Ja kuitenkin hän vaikeni. Satoja kertoja olin kuullut hänen julki lausuvan myötätuntoisuuttaan kansaa kohtaan, vihaansa hallituksen lahjomisesta, itsekkyydestä ja väärinkäytöksistä. Olinhan vielä joku hetki sitten nähnyt hänen silmänsä kiiltävän puhuessaan Bastiljin kukistumisesta. Hänen kehoituksestaanhan olin polttanut _le carcan'in_, hänen kehoituksestaan olin käyttänyt suuren rahasumman jyväin ostamiseen edellisen vuoden nälänhädän lieventämiseksi. Ja kumminkin -- kumminkin hän nyt istui äänetönnä, kun odotin että hän kehoittaisi minua ajamaan kansan asiaa omanani.

-- No, herra kirkkoherra? kysyin hiukan kärsimättömästi. Eikö teillä siihen ole mitään sanottavaa? Siirsin toista kynttilää, paremmin nähdäkseni hänen kasvojansa. Mutta hän vain yhä tuijotti pöytään ja vältti katsettani; hänen laihoissa kasvoissaan oli miettivä ilme ja hänen sormensa hypistelivät hajamielisesti leivänmuruja.

-- Herra kreivi, sanoi hän vihdoin, äitini kautta olen minäkin aatelissukua.

Tämä seikka oli minulle ennestään tunnettu, niin ett'en siitä hämmästynyt, mutta minua hämmästytti se johtopäätös, jota luulin hänen sanainsa tarkoittavan.

-- Ja siitä syystä siis tahdotte --

Hän nosti torjuvasti kättään. -- Ei, sanoi hän sävyisästi, sitä en tahdo. Sillä siitä huolimatta olen sukuni kautta kansan mies ja virkani kautta köyhäin ystävä. Mutta --

-- Mutta mitä? puhkesin sanomaan.

Sanaa sanomatta hän nousi ylös, otti toisen kynttilöistä ja kääntyi teepöydän takana olevaan seinään, jossa riippui ruumiinkokoinen isäni kuva, omituisessa, vanhanaikaisesti koristetussa kehässä. Kehän alareunassa oli hänen nimensä.

-- Antoine du Pont, Saux'n kreivi, lausui kirkkoherra ikäänkuin itsekseen. -- Hän oli hyvä mies ja köyhäin ystävä. Suokoon Jumala hänelle rauhan.

Hetkisen seisoi hän katsellen isäni kauniita, vakavia kasvoja ja epäilemättä muistellen entisaikoja. Sitten siirtyi hän eteenpäin ja pysähtyi kohottaen kynttilää erään kuvan eteen, joka riippui vastapäätä pöytää; joka seinällä riippui näet yksi kuva. -- Adrien du Pont Saux'n kreivi, flaamilaisen rykmentin översti, hän luki. Ellen erehdy, niin hän kaatui Minden'in luona. St. Louis'n ritarikunnan jäsen. Kaunis mies ja epäilemättä urhoollinen aatelismies. Häntä en koskaan tuntenut.

En vastannut sanaakaan, vaan kasvojani alkoi polttaa, kun hän siirtyi kolmannen kuvan eteen.

-- Antoine du Pont, Saux'n kreivi, luki hän taas, Ranskan marsalkka ja pääri, St. Louis'n ritarikunnan jäsen ja kuninkaan neuvoskunnan jäsen. Kuoli ruttotautiin Genuassa 1710. Muistelen kuulleen hänen olleen naimisissa erään Rohan'in kanssa.

Hän seisoi kauvan katsellen kuvaa ja siirtyi sitten neljännen kuvan luo. -- Ja tällä, sanoi hän hetken äänettömyyden perästä, tällä on mielestäni heistä kaikista jaloimmat kasvot. Antoine, Pont'in ja Saux'n herra, pyhän Jerusalemin Johanneksen ritarikunnan jäsen. Kuoli La Valettan linnoituksessa suuren piirityksen jälkeisenä vuonna -- haavoistaan sanovat eräät, mutta ritarikunta sanoo: liiallisesta työstä ja rasituksista. Kristitty sotilas.

Se oli viimeinen kuva, ja katseltuaan sitä hetken aikaa, asetti kirkkoherra kynttilän takaisin kiiltävälle tammipöydälle, johon samoin kuin seinäin kiiltävän sileään laudoitukseenkin kaikki valonsäteet kokoontuivat, niin että ainoastaan kasvomme olivat selvästi valaistut ja ikäänkuin valokehän ympäröimät, mutta muu kaikki oli varjossa.

-- Herra kreivi, sanoi kirkkoherra kumartaen, te olette jalosta suvusta.

-- Onhan se tunnettu asia, vastasin olkapäätä kohauttaen. -- Mutta mistä syystä juuri nyt sen sanotte?

-- Minä en uskalla neuvoa teitä.

-- Mutta kun on kysymys hyvän asian menestyksistä! äännähdin kiivaasti.

-- Niin, vastasi hän epäröiden, sitä olen kyllä sanonut kaiken elämäni ajan, enkä nytkään tahdo sanoa muuta. Mutta -- kansan asia on kansan. Jättäkää se kansalle itselleen.

-- Ja sen sanotte te! puhkesin suuttuneena ja ihmeissäni sanomaan. -- Te, joka satoja kertoja olette sanonut minulle, että kuulun kansalle, että aateli kuuluu kansalle, että Ranskassa löytyy ainoastaan kaksi valtaa - kuningas ja kansa.

Kirkkoherra hymyili hiukan surumielisesti ja naputteli sormillaan pöytään.

-- Se oli vain teoriian kannalta, sanoi hän. Mutta kun koetan sitä käytännöllisesti toteuttaa, niin minulta puuttuu rohkeutta. Se kai tulee siitä, että minullakin on hiukan aatelisverta suonissani ja tiedän mitä se tahtoo sanoa.

-- Mutta minä en teitä ensinkään ymmärrä, sanoin melkein epätoivossa. Te, herra kirkkoherra, sekä kehoitatte että pidätätte minua. Kerroinhan vasta miten aateliskokouksessa puhuin kansan puolesta ja silloin hyväksyitte sen.

-- Se oli jalosti tehty.

-- Entä nyt sitten?

-- Nyt sanon samat sanat, sanoi isä Benoit ja hänen jalot kasvonsa loistivat innostuksesta, se oli jalosti tehty. Taistelkaa kansan puolesta, herra kreivi, mutta tehkää se vertaistenne joukossa. Antakaa äänenne kuulua siellä missä saatte kokea ainoastaan vastusta ja vihamielisyyttä. Mutta jos se tapahtuu tahi jo on tapahtunut, että syttyy taistelu säätynne ja kansan välillä, jos kysytään tuleeko aatelismiehen olla vertaistensa puolella tahi antautua kansan käskyläiseksi, silloin -- tässä rupesi isä Benoit'n ääni väräjämään, ja hänen lempeät kasvonsa muuttuivat huolestuneen näköisiksi -- näkisin teidät mieluummin vertaistenne joukossa.

-- Kansaa vastaan?

-- Niin, kansaa vastaan, vastasi hän väristen.

Olin aivan hämmästynyt. Mutta, hyvä Jumala, vähinkin loogillinen --

-- Niin, keskeytti hän minua, surullisesti pudistaen päätään ja katsellen minua ystävällisillä silmillään, -- tiedän kyllä, että logiikka on minua vastaan. Kansan asian, oikeuden, yhdenvertaisuuden, rehellisen asian täytyy olla hyvä asia. Ja sen, joka tätä asiaa edistää, täytyy tehdä oikein ja jalosti. Se on epäilemättä niin, herra kreivi, ja lisäksi tulee vielä se, että jos kansan annetaan yksin taistella asiansa puolesta, niin on väkivaltaisuuksien mahdollisuus vielä suurempi. Tämän kaiken tiedän vallan hyvin, vaan vaistomaisesti täytyy minun olla tätä tietoa noudattamatta.

-- Mutta, muistutin minä, olettehan sanonut herra Mirabeau'ta suureksi mieheksi.

-- Olen kyllä, vastasi isä Benoit kiinteästi katsellen minua ja yhä naputtaen pöytää sormillaan.

-- Olen kuullut teidän ihastuksella puhuvan hänestä.

-- Kyllä useastikin.

-- Ja myöskin herra de Lafayette'sta?

-- Niinpä kyllä.

-- Ja te ette moiti heitä?

-- Ei, sitä en tee.

-- Te päinvastoin ihailette heitä, te ihailette heitä, toistin itsepintaisesti.

-- Sitä kyllä teenkin. Tiedän että olen heikko ja houkkio ja kenties jotakin vielä pahempaakin, kun minulla ei ole rohkeutta seurata vakuutustani. Minä ihailen noita mainittuja miehiä, ja he ovat mielestäni kunnioitettavia ja suuria, mutta olenpa kuullut heitä aivan toisinkin arvosteltavan ja, -- vaikka se kyllä voi olla heikkoutta, mutta olenhan tuntenut teidät lapsuudesta saakka -- en tahtoisi että teitä niin arvosteltaisiin. -- Niitä on asioita, joita etäältä ihailemme, jatkoi hän hullunkurisesti vääntäen kasvojaan salatakseen hellyyttä, joka loisti hänen silmistään, joita emme kuitenkaan toivoisi huomaavamme niissä, joita rakastamme. Kun ventovieraalle syydetään herjauksia, niin se ei tunnu miltään, mutta kun ne koskevat ystävää, ovat ne kuolemaa pahemmat.

Hän vaikeni nähtävästi liikutettuna, ja istuimme molemmat hetkisen hiljaa. Mutta minä kun en tahtonut ilmaista, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, sanoin sentähden hiukan kärsimättömästi:

-- Entä isäni sitten? Hänhän oli horjumaton edistyksen mies.

-- Niin, aatelin kanssa ja kansan puolesta.

-- Mutta aatelihan on hyljännyt minut! huudahdin. Sentähden että otin yhden ainoan askeleen, olen menettänyt kaikki. On kai silloin parasta että otan kaksi askelta ja voitan kaikki takaisin?

-- Voittaa kaikki, sanoi hän sävyisästi, mutta menettää -- miten paljon?

-- Mutta jos kansa voittaa, niinkuin toivotte sen tekevän?

-- Niin olette kyllä kansan tribuuni, mutta kuitenkin muukalainen.

Aivan samaa olin itsekin ajatellut kotimatkalla, ja tunsin nyt että hänen sanansa syvästi sattuivat minuun. Yhtäkkiä näin edessäni sen kuvan, jota ne edustivat ja nyt ymmärsin myöskin minkätähden isä Benoit minun suhteeni niin kauvan oli epäröinyt. Jaloimmat tarkoitukset ja puhtain sydänkään eivät voisi minua muuksi muuttaa. Jos ponnistukseni onnistuisivat, nousisin kyllä korkealle -- mutta seisoisin yksin, kansa, jonka hyväntekijä olin, epäilisi minua, ja aateli, josta olin luopunut, vihaisi ja kiroisi minua.

Tuollainen vastaisuuden kuva ehkä ei olisi muutamia peloittanut, ja toisia kai se olisi houkutellutkin. Mutta tämä päättämisen hetki osotti etten ollut mikään sankari. Vanhat ennakkoluulot olivat minulle synnynnäiset, satavuotisten etuoikeuksien synnyttämät traditsioonit heräsivät eloon minussa. Epäilyksen tunne, -- joka kaiketi on kalvanut jokaista uudistajaa ja saanut rohkeimmatkin horjumaan -- värisytti minua tällä hetkellä. Minä pelkäsin tuota tuntematonta kansaa. Korvissani kaikuivat taas ilohuudot Cahors'in torilla, se räikeä kiljunta, jolla herra de Gontaut'n sortumista tervehdittiin, ja minä peräydyin kuin se, joka seisoo syvyyden partaalla ja usvan hajotessa näkee edessään pohjattoman kuilun ja särmäkkäät kalliot, jotka häntä tuolla alhaalla odottavat.

Se oli kummallinen vastaisuuden kuva ja vaikka se oli vain hetkellinen ja heti hälveni, herättäen minut tietoisuuteen hiljaisesta huoneesta ja hyvästä kirkkoherrasta, joka oli niistävinään pitkiä kyntteliä, jäi siitä minulle kumminkin pysyväinen muisto. Isä Benoit'n mentyä, kun kaikki talossa oli hiljaista, astuskelin kauvan edestakaisin pähkinäpuupuistossa, väliin pysähtyen katsomaan rautaristikkoisen portin läpi ulos maantielle tahi vanhaa, harmajaa linnaa korkeine luisukattoineen ja torneineen.

Ja minä päätin tästä lähtien olla asiaan ryhtymättä. Tahdoin iloita kaikista uudistuksista ja omasta puolestani voimaini mukaan edistää niitä, mutta vertaisilleni en toista kertaa vastarintaa tekisi. Olihan minulla ollut rohkeutta lausua mielipiteeni. Ei kukaan voisi sanoa minun niitä salanneen, mutta tästä lähtein olin malttavaisesti odottava asiain kehkeytymistä.

Tallipihassa lauloi kukko ja etäältä kuului koiran haukunta yön hiljaisuudessa. Kun seisoin siinä tuikkivien tähtien valossa kuunnellen, näin myöskin St. Alais'n herjauksen sen oikeassa valossa ja se supistui todelliseen kokoonsa. Ajattelin Denise neitiä, morsianta, jonka olin kadottanut, ja tunsin jonkunlaista heikkoa ikävöimistä, melkeinpä surkuttelua. Mitä hän ajattelisi tästä äkillisestä muutoksesta, ja siitä että niin äkkiä kadotti sulhasensa. Herättäisikö se hänen uteliaisuuttaan, huvittaisiko se häntä? Tahi luulisiko hän lapsellisessa tietämättömyydessään, että se oli maailman tavallinen meno vain se, että sulhaset tulivat ja menivät ja että vastaanotot päättyivät kahakkaan?

Hymyilin itsekseni tyytyväisenä päätökseeni. Mutta jos silloin, kun seisoin kuunnellen haapojen huminaa ja niitä ääniä, joita kuului pimeästä maailmasta niiden takana, olisin tiennyt mitä siellä tapahtui, niin olisin ollut vieläkin tyytyväisempi. Sillä nyt oli keskiviikko heinäkuun 22 päivä, ja sinä yönä vapisi Pariisi vielä hirmuisten tapahtumien kauhusta. Silloin oli ensi kerran kuultu tuo kamala huuto: "Lyhtypaaluun!" ja nähty vanhaa valkeahapsista miestä ylös ripustettavan ja kidutettavan kunnes kuolema lopetti hänen tuskansa. Oli nähty miten kaupungin kuvernööri tallattiin ja revittiin kappaleiksi oman kaupunkinsa kaduilla julkisesti, keskellä päivää ja tuhansien ihmisten läsnäollessa. Kaikkea tätä oli nähty ja vielä paljon muuta, mikä sai uudistajain kasvot kalpenemaan ja kaikille ajatteleville ihmisille ilmaisi, että Lafayetten ja Baillyn, kaupunginhallituksen ja vaalikomitean takana kuohui ja kohisi etukaupunkien irtilasketut vallat.

Mitä muuta voi odottaakaan kuin että senlaiset väkivaltaisuudet vaan leveneisivät, kun ne jäivät rankaisematta. Viikon kuluessa olivat maakunnat seuranneet Pariisin esimerkkiä. Ja heinäkuun 21 päivänä oli Strassburg'in roistoväki ryöstänyt Hotel de Ville'n ja hävittänyt arkistot, ja samalla viikolla oli Bordeaux'n ja Caen'in vankilat valloitettu ja pantu maan tasalle. Rouen'issä, Reims'issä, Lyon'issa ja St. Malo'ssa oli levottomuuksia syntynyt, ja lähempänä Pariisia, Passy'ssa ja St. Germain'issä olivat asukkaat hirttäneet myllärit. Cahors'issa ja sen ympäristössä ei kuulunut mitään levottomuuksia ennen kuin eräitä päiviä myöhemmin saimme hämmästyttävän sanoman kuninkaan tulosta kapinalliseen Pariisiin ja heti sen jälkeen kapinasta heinäkuun 22 päivänä sekä Fouchon'in ja Bertier'n kuolemasta. Se oli isä Benoit, joka huolestuneena saattoi minulle nämä sanomat; astuskelimme kauan edes takaisin terassilla haastellen niistä. Luultavasti oli jo sitä ennen enemmän tahi vähemmän luotettavia huhuja tapahtumista saapunut kaupunkiin ja pelastaneet minut enemmästä harmista kääntäen ihmisten ajatukset toiseen suuntaan. Mutta nämä huhut eivät olleet saapuneet linnaan saakka, jossa minulta viikko kului synkässä levottomassa mielentilassa ja usein aamusella purin edellisenä iltana tekemäni päätökset. En ollut mitään kuullut ennenkuin kirkkoherra tuli luokseni -- muistelen sen olleen aamusella heinäkuun 29 päivänä.

-- Mitäs nyt arvelette? kysyin kuultuani hänen kertomuksensa.

-- Samaa mitä ennenkin, vastasi hän rauhallisesti, että se on nyt tapahtunut. Mitä hallitus voi tehdä kun siltä puuttuu rahaa ja sotilaita, kun väestö näkee nälkää ja ihmisten mielissä vain teoriiat ja abstraktiset käsitteet kiehuvat.

-- Voihan se heretä hallitsemasta, vastasin pistävästi, mutta sitä se tietysti ei tahdo.

-- Levoton aika seuraa välttämättömästi, sanoi kirkkoherra, mutta hänen äänensä kuului vähemmän luottavaiselta. -- Lopulla on hallitus kumminkin aina saanut voiton. Enkä epäile ettei se nytkin sitä saisi.

-- Lyhytaikaisen levottomuuden perästä?

-- Niin, sanoi hän. Ja minä tunnustan, että toivoisin sen jo olevan ohitse. Mutta, herra kreivi, meidän pitää olla rohkeat, meidän täytyy luottaa kansaan, sen terveesen järkeen, sen itsensä hillitsemistaitoon ja maltillisuuteen --

-- Mitä nyt, Gil? kysyin, samassa tehden kirkkoherralle anteeksi pyytävän liikkeen kun katkasin hänen puheensa. Gil oli nimittäin tullut ulos linnasta ja vartosi saada minua puhutella.

-- Herra kreivi, herra Doury Cahors'ista on täällä, vastasi hän.

-- Ravintoloitsijako?

-- Niin herra, ja Buton myöskin. He pyytävät saada teitä puhutella.

-- Molemmatko? kysyin. Tuo yhteys kun tuntui niin kummalliselta.

-- Niin, herra.

-- No, pyydä heitä sitten tulemaan tänne ulos, vastasin, äänettömästi neuvoteltuani seuralaiseni kanssa. Mutta Doury? Maksoinhan minä laskuni hänelle. En ymmärrä mitä hän minusta tahtoo?

-- Senhän saamme nähdä, vastasi isä Benoit, joka alinomaa katseli ovea. Tässä he jo tulevatkin. Hm, herra kreivi, jatkoi hän matalammalla äänellä, alkaapa luottamukseni hiukan horjua.

Luultavasti hän arvasi asian jotenkin paikalleen, mutta minä puolestani en tiennyt mitä uskoisin. Ravintoloitsija, joka oli kohtelias, mielittelevä mies, ja josta, vaikka olin tuntenut häntä jo monta vuotta, harvoin olin nähnyt muuta kuin kaarevan päälaen, lähestyi nyt kummallisen arvokkaan ja alamaisen näköisenä, hän vuoroin oikasihe mahtavasti, vuoroin notkisti selkäänsä nöyrän ja neuvottoman näköisenä.

Hänen pukunsa oli yhtä kummallinen kuin käytöksensäkin, sillä hän oli vaihtanut tavallisen mustasta verasta tehdyn porvarillisen pukunsa siniseen, jossa oli kullatut napit ja heleän keltaiseen liiviin, ja kädessä oli hänellä kultanuppuinen sauva. Mutta suurinta huomiota herätti kaksi valkosesta, punaisesta ja sinisestä tehtyä nauhakokardia rinnalla ja hatussa.

Hänen seuralaisensa, joka astui parin askeleen päässä jäljessä oli hänen täydellinen vastakohtansa -- pitkä ja iso kuin jättiläinen, kasvot karkeat ja päivettyneet. Hänelläkin oli samanlainen kummallinen puku, mutta huolimatta nauhoista ja seurasta oli hän kumminkin Buton, Saux'n seppä. Hän punastui kun katseemme yhtyivät, ja koetti piiloittautua Doury'n lihavan selän taakse.

-- Hyvää huomenta, Doury, aloin minä. Minua nauratti miehen kömpelösti kohtelias käytös, mutta kirkkoherran vakavat kasvot pidättivät minua. -- Millä asialla olette? lisäsin. -- Ja millä voin olla teille avulias?

-- Luvallanne, herra kreivi, alkoi Doury, vaan vaikeni ja oikasihe -- sillä tottumus oli koukistanut hänen selkänsä -- ja lisäsi sitten: yleiset asiat, herra. Ja kunnia saada neuvotella kanssanne.

-- Neuvotella kanssani, ja vieläpä yleisistä asioista! huudahdin hämmästyneenä.

Hän hymyili ujosti, vaan pysyi sanoissaan.

-- Aivan oikein, herra, sanoi hän. Suuria muutoksia on tapahtunut, ja olemme suuresti neuvon tarpeessa --

-- Ettei minun tule hämmästyä sitä, että herra Doury tulee sitä täältä minulta etsimään?

-- Niin aivan, herra.

Nyt en enää koettanut nauruani ja ylenkatsettani salata, vain kohautin olkapäitäni ja katsoin kysyvästi kirkkoherraan.

-- No, sanoin, mistä on kysymys? Oletteko myönyt huonoa viiniä? Eli tahdotteko, että kansalliskokous antaisi määräyksiä ruokalajien vähentämisestä. Tahi --

-- Herra, vastasi hän koettaen näyttää arvokkaalta, -- nyt ei ole aika leikkiä laskea. Nykyisellä murrosajalla ovat yhtä hyvin ravintoloitsijain kuin luvallanne sanoen aatelinkin edut vaarassa, ja kun ne, joitten tulisi olla heillä johtajina, ovat jättäneet heidät --

-- Mitä, ravintoloitsijatko! Huudahdin.

Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.

-- Herra kreivi tajuaa kyllä että tarkoitan kansaa, sanoi hän kankeasti. -- Sanon vieläkin että sen luonnolliset johtajat ovat sen jättäneet --

-- Kuka esimerkiksi?

-- Artois'n herttua, Conde'n prinssi, Polignac'in herttua.

-- Millä tavalla he sitten ovat hallituksesta luopuneet? kysyin.

-- Mutta, hyvä Jumala, eikö herra kreivi sitten ole kuullut mitään?

-- Mitä sitten?

-- Että he ovat lähteneet Ranskasta? Että kuningassuvun prinssit salaa ovat lähteneet Ranskasta kolme päivää Bastiljin valloituksen jälkeen ja että --

-- Mahdotonta! huudahdin.

-- Ja minkätähden?

-- Niin, sitä juuri tahdottaisiin tietää, herra kreivi, vastasi hän röyhkeästi. -- Eräät sanovat että he lähdöllään tahtoivat rangaista Pariisia; toiset taas että he siten tahtoivat osoittaa tyytymättömyyttään hänen majesteettinsa kuninkaan armollisesta yleisestä armahtamisjulistuksesta, joka sinä päivänä julistettiin. Toiset taas sanovat, että he ovat lähteneet pelosta, että joutuisivat Foulon'in kohtalon alaisiksi --

-- Houkkio, huusin minä tuimasti katsoen häneen, sillä tämä oli jo liikaa, houraattehan te! Palatkaa ruokainne luo. Mitä te tiedätte valtiollisista asioista? Jos isänisäni aikana näin olisitte puhunut kuninkaallisista prinsseistä, lisäsin harmistuneena, niin olisitte saanut syödä vettä leipää kuusi kuukautta ja olisitte kiittänyt Jumalaa jos raipoista pääsitte.

Ravintoloitsija ikäänkuin pieneni vihaisten katseitteni edessä, ja unhoittaen tehtävänsä änkytti hän anteeksipyynnön. Hän ei tarkoittanut loukata sanoi hän. Arvelin oikein läksyttää häntä, kun Buton ihmeekseni rupesi puolustamaan häntä.

-- Mutta onhan siitä jo kulunut kolmekymmentä vuotta, virkkoi hän äreästi.

-- Kuuleppas, lurjus, puhkesin sanomaan melkein tyrmistyneenä hämmästyksestä, -- mitä asiaa sinulla oli tänne?

-- Minä seuraan häntä, vastasi hän jurosti, osoittaen ravintoloitsijaa.

-- Kenties puhumaan valtiollisista asioista?

-- Niin juuri, herra.

-- Mutta, hyvä Jumala, kiivastelin tuijottaen häneen epäillen, -- jos se on totta, niin miksi ette ottanut mukaanne myöskin kartanokoiraa ja vuokraaja Jeans'in pässiä ja kätilön kissaa ja herra Doury'n paistinkääntäjää ja --

Isä Benoit laski kätensä käsivarrelleni.

-- Ehkä olisi parempi että kuuntelisitte mitä heillä on sanottavaa, sanoi hän lempeästi. -- Sitten, herra kreivi.

Nyökäytin jurosti päätäni. Mitä sitten tahdotte? sanoin. -- Kysykää kysyttävänne.

-- Kuvernööri on paennut, vastasi Doury, joka alkoi saada takaisin arvokkaisuutensa, -- olemme saaneet neuvoja Pariisista, ja muutoin, seurataksemme tämän kaupungin jaloa esimerkkiä, valitsemme parhaallaan valiokuntaa, jonka tulee hoitaa maakunnan asioita. Ja valiokunnan edustajina olemme me, minä ja ystäväni tässä, tulleet luoksenne, herra.

-- Mitä? huusin, voimatta enää hillitä itseäni. -- Mitä tuolla on tekemistä valiokunnan kanssa tahi maakunnan asiain kanssa?

Näin sanoen osoitin ivallisesti Buton'ia, jonka päivettyneet kasvot kävivät punaisiksi; hän liikutteli levottomasti suuria jalkojaan kumminkaan mitään sanomatta.

-- Hän on valiokunnan jäsen, vastasi ravintoloitsija tyytymättömästi silmäillen virkaveljeään. -- Herra kreivi kyllä käsittää, että valiokunnan ollakseen miten mahdollista täydellisen, täytyy käsittää edustajia kaikista säädyistä.

-- Siis arvattavasti minunkin säädystäni, sanoin ivallisesti.

-- Juuri siitä syystä olemme tänne tulleetkin, vastasi hän ujosti. -- Olemme sanalla sanoen tulleet kysymään, suvaitsetteko että teidät valitaan jäseneksi ja ei vaan jäseneksi mutta --

-- Mikä kunnia!

-- Mutta valiokunnan puheenjohtajaksikin.

Olihan tämä nyt juuri sitä, mitä olin aavistanut. Se oli tullut aivan yhtäkkiä, mutta pääasiassa se vaan oli todellisuudeksi muuttunut uneni. Kuuluihan se kauniilta, että tulla valituksi kansan edustajaksi, mutta että se tapahtui ravintoloitsija Doury'n kautta ja seppä Buton'in läsnäollessa, se oli minulle sangen vastenmielistä. Sen ei olisi pitänyt hämmästyttää minua, sillä täytyihän senlaista tapahtua maassa, jonka kuningas levollisesti katseli miten hänen linnoistaan toinen toisensa perästä valloitettiin ja miten hänen palvelijoitaan murhattiin, ja joka päälle päätteeksi vielä armahti kapinannostajia; olihan maaherra murhattu pääkaupungin kaduilla, olivathan kuningassuvun prinssit karanneet, mylläreitä hirtettiin, kuuluivathan levottomuudet ja kahakat kaikissa maakunnissa jokapäiväisiin tapahtumiin. Kaikkeen tähän nähden ehdotus ei ollut mitään niin ihmeellistä. Ja kun nyt jälestäpäin sitä ajattelen, niin ei se minustakaan enää mitään ihmeellistä ole. Olen nähnyt Doyry'n kaltaisten miesten tähtien ja kullan peittämänä seisovan lähellä valtaistuinta, olen nähnyt sepän, joka oli pajassa syntynyt, ruokailevan keisarien kera. Mutta tänä heinäkuun aamuna Saux'n terassilla tuntui tuo ehdotus minusta hullunkuriselta pilapuheelta, rohkeimmalta herjaukselta.