Part 4

Hän ei puhunut pitkälti, vaan sanansa uhkuivat voimaa ja ne lausuttiin oikeaan aikaan. Suuri enemmistö, joka ei koskaan ole varustettu suuremmalla mielikuvituksella kuin tarvitaan kuvittamaan tulevaisuuden menneisyyden väreillä, oli kohta vakuutettu näiden johtopäätösten pätevyydestä ja harvat tarkkanäköisemmät, jotka vaistomaisesti eli järjen perusteilla tunsivat, ettei nykyoloilla ollut vertaa Ranskan historiassa, tempasi hänen luottamuksensa mukaansa. Innokkailla kättentaputuksilla palkittiin viimeisiä sanoja ja kaikki riensivät suurella melulla ovea kohti. Oltiin uteliaita näkemään ja kuulemaan, mitä oli tekeillä, vaikka oli hyvin luultavaa, ettei saataisi kuulla enempää kuin jo tiedettiin.

Olin itse saman tunteen vallassa ja kiiruhdin unohtaen osani päivän kinastuksissa niinkuin muutkin ovelle. Bastilji hävitetty? Kuvernööri surmattu? Pariisi roistoväen vallassa. Tällaiset tiedot olivat omiaan hämmentämään kaikki ajatukset ja saattamaan unhotuksiin tuoreimmatkin tapahtumat. Toiset näyttivät olevan hetken kiihtymyksessä yhtä lyhytmuistisia ja minä työntäydyin ulos heidän joukossaan.

Ovella satuin kuitenkin varomattomasti työkkäämään nuorta Harincourt'ia. Hän käänsi päätään, huomasi kuka häneen oli koskettanut ja tahtoi pysähtyä. Mutta hän luisui virran mukana, mukisten jotain käsittämätöntä. Aavistin kuitenkin tarkoituksensa ympäröivien pilkallisista katseista. Mietin juuri miten parhaiten suoriutuisin siitä, joka minua odotti, kun torille ehdittyämme siellä kohtaava näky veti kaikki ajatukset puoleensa.

Enkä minä ollut ainoa, joka tyrmistyin sen näön edessä. Vasta saamien tietojen valossa sillä oli erikoinen merkitys. Emme olleet vielä tottuneet laumakokouksiin hyvässä Ranskassamme. Vuosisatojen kuluessa oli yksi mies, kuningas, kardinaali tahi piispa ollut vallassa ja hänen edessään oli kansa kutistunut kokoon, kumartanut ja kadonnut.

Nyt näimme edessämme uuden päivän koiton. Ellemme olisi tienneet sitä, minkä tiesimme -- tärkeitä uutisia nimittäin -- ja jos ei kansa olisi tiennyt niitä, olisi kenties sen käytös ja sen vaikutus meihin ollut toisellainen. Mutta nyt ei ihmisjoukko, joka täytti torin laidasta laitaan ja seisoi äänetönnä, valppaana ja uhkaavana, väistynyt tuumaakaan, jota vastoin me peräydyimme hämmästyneinä, katsellen toisiamme ikäänkuin tutkiaksemme toistemme ajatuksia.

Yllämme kohosi mahtava holvi, jonka varjosta juuri astuimme. Joukossamme oli monta, jonka moittiva katse oli pannut talonpojat pelosta vapisemaan. Nyt oli silmänräpäyksessä asema muuttunut ikäänkuin Pariisi'sta tulleet uutiset olisivat saattaneet yhteiskunnan perustuksia myöten horjumaan. Kansa torilla ei vavissut. Äänetönnä se mittaili meitä katseillaan. Vaan ei siinä kyllin. Se ei näyttänyt tahtovan antaa meille tilaa. Edellä kulkeneet koettivat tunkeutua pitkin seinuksia ravintolan luo. Me, jotka tulimme jälkijoukossa näimme sen ja se pani miettimään. Olimme tosin koko maakunnan aatelisto, mutta meitä oli ainoastaan kaksisataa ja ravintolan ja meidän välillä, hevosiemme, palvelijaimme ja meidän välillämme seisoivat nämä synkät, uhkamieliset tuhansiin nousevat laumat.

Oliko ihme, että tämä näky karkoitti ajatuksistani Harincourt'in ja hänen aikeensa. Tuijotin eteeni, ja hän teki samoin, myös unohtaen minut. Meidän täytyi työntäytyä torille, vaikka vastenmielisesti ja yksitellen, kunnes muodostimme kapean ketjun, joka luikerteli väkijoukon syrjää. Se oli kansan ensimäinen voitto Cahors'issa ja etuoikeutettujen ensimäinen tappio. Pari sanaa -- Bastilji on hävitetty -- oli yhdistänyt eri ryhmät ja muodostanut sen, minkä nyt näimme: kansan.

Sellaisissa oloissa ei tarvittu kuin pikkuruikkunen kipinä räjähdystä aikaansaamaan ja se kipinä tuli. Herra de Gontaut, pitkä laiha mies, joka muisti edellisen kuninkaan ensimäiset hallitusvuodet, kulki edelläni. Hän liikkasi ja piti sentähden tavallisesti palvelijan itseään taluttamassa. Tänään ei ollut palvelijaa saapuvilla ja häntä rasitti kovin kun täytyi kiertää tori sen sijaan että olisi päässyt suoraan sen poikki. Hän ei koettanutkaan tunkeutua väkijoukkoon ja kaikki olisi sentään mennyt hyvin, ellei muuan mies olisi, mahdollisesti vahingossa, työkännyt jalallaan paroonin keppiä. Tämä kääntyi kuin salama päin, rypisti tuimasti kulmiaan ja löi miestä.

-- Pois tieltä, lurjus, huusi hän ja nosti keppinsä toistamiseen. -- Jos minä saisin teidät käsiini, niin kyllä pian --

Silloin mies sylkäsi vasten hänen kasvojaan.

Herra de Gontaut kirosi ja löi raivostuneena miestä kaksi, kolme kertaa, en tiedäkään miten monasti, vaikka olin vaan parin askeleen päässä. Mies ei yrittänyt puolustautumaan, vaan vetäytyi takaperin säikähtäen vanhan paroonin raivoa. Vaan takana olevat työnsivät hänet eteenpäin huutaen: "Ettekö häpeä vähän! Pois aatelit! Pois aatelit!" Hänet survaistiin herra de Gontaut'n päälle ja tämä kaatui maahan.

Se tapahtui niin äkkiä, että vaan lähinnä olevat, St. Alais, Harincourt ja minä, näkivät hänen kaatuvan. Kansa ei luultavasti tarkoittanut pahaa, sillä se ei ollut vielä kadottanut kaikkea kunnioitusta aatelistoa kohtaan. Vaan korvissani soi vielä uutinen de Launay'n murhasta, minä luulin, että he aikoivat surmata hänetkin ja hyökkäsin, nähdessäni vanhan päänsä vaipuvan maahan, apuun.

St. Alais ennätti ennen. Raivolla, joka veti vertoja paroonin vimmalle, iski hän hyökkääjää kepillään, niin että mies singahti takaisin väkijoukkoon. Auttoi sitte jaloilleen herra de Gontaut'n, veti miekkansa ja sai muutamilla taitavilla iskuilla muodostetuksi vähän aukkoa ympärilleen ja työnnetyksi kiroilevan ja sadattelevan joukon taaemmaksi.

Valitettavasti hän sattui koskettamaan miekallaan erästä miestä. Tämä ei loukkautunut ensinkään, vaan vaipui kauheasti ulvahtaen maahan, ja samassa muuttui kansan käytös. Huudot venyivät kiljunnaksi, joku heitti kepillä markiisia rintaan. Hän tyrmistyi hiukan ensin, vaan heittäytyi seuraavassa silmänräpäyksessä miehen päälle ja olisi lävistänyt hänet miekallaan, ellei hän olisi paennut ja kansa voitonriemulla ympäröinyt häntä. St. Alais hillitsi itsensä, huusi heille pilkkasanan ja pisti miekan tuppeensa.

Vaan niin pian kun hän kääntyi selin, heitettiin häntä kivellä päähän. Hän horjahti ja kaatui. Ja muutamat miehet syöksyivät riemuhuudolla esille, polkeakseen hänet maahan.

Nyt kuvastivat katseet pahaa, paljastettu miekka oli pannut veret kuohumaan. Harincourt kaatoi etumaisen, mutta se vaan kiihoitti heitä. Harincourt viskattiin syrjään ja lauma syöksi uhrinsa kimppuun.

Samassa heittäydyin väliin. Tulin juuri ajoissa, ennätin työntää pari miestä takaisin, huutaen: "Hävetkää! Hävetkää!" Mutta sitte olisi minulle kai käynyt yhtä huonosti kuin St. Alais'lle eikä avustani olisi ollut mitään hyvää, elleivät olisi viime hetkessä, kun tusina käsiä jo ojentui kiinni tarttumaan, tunteneet minua. Seppä Buton, joka oli aivan eellimmäisiä, huusi nimeni ja kääntyi kädet levällään joukon eteen. Vaikka hänellä oli jättiläisvoimat, oli niin ja näin että sai virran pysähtymään ennenkun käsittivät ja kuulivat hänen hurjat huutonsa. Pari muuta miestä oli myös tuntenut minut ja kansa vetäytyi takaisin. Muutamat huusivat: "Eläköön Saux! Eläköön kauvan kansan ystävä!" Eri haaroilla tartuttiin siihen ja viimein kaikui koko tori yhtenä huutona.

En vielä tietänyt, miten häilyväistä kansa on, ja että "_vive_" sanasta on vaan askel "_à bas_" tuomioon, mutta vaikka halveksinkin itseäni siitä, täytti sydämmeni riemu sillä hetkellä.

"Eläköön Saux, kansan ystävä!" Vertaiseni olivat pilkanneet minua ja työntäneet luotaan, mutta kansa, kansa, joka tänään oli muuttunut aivan toisellaiseksi, saanut uutta eloa suoniinsa kahdesta sanasta "Bastilji hävitetty" -- kansa piti minua ystävänään. Huutaessani vielä heille, koettaessani saada heitä vaikenemaan, selvisi minulle äkkiä, mitä se oikeastaan merkitsi: valtaa ja mahtia. "Eläköön Saux! Kauvan eläköön kansani ystävä!" Nämä huudot täyttivät ilman, ne kimmahtivat takaisin tuomiokirkon seinistä; ne ikäänkuin tempasivat minut ylös maasta ja kohottivat paremmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi.

Mutta kun käännyin, kohtasin St. AIais'n katseen ja vaivuin takaisin maahan. Hän oli noussut jaloilleen, vihasta kalpeana, ja puisteli nenäliinalla tomua takistaan. Veri vuoti haavasta päässä, vaan hän ei sitä huomannut, tuijotti vaan minuun niin läpitunkevasti ja tuimasti kuin olisi tahtonut lävistää sieluni. Kun sain melun vähän taukoamaan, sanoi hän epävarmalla äänellä:

-- Jos ystävänne nyt ovat lopettaneet leikkinsä, niin saamme ehkä lähteä kotiin, herra Saux?

Änkytin jotain vastaukseksi ja käännyin jälkeensä, vaikka matkani kulki aivan päinvastaiseen suuntaan. Veljekset Harincourt ja herra de Gontaut olivat ainoat, jotka meitä seurasivat. Muut kokouksessa olleet olivat joko päässeet pakenemaan eli katselivat kahakkaa porttikäytävästä, eroitettuina meistä elävällä muurilla. Tarjouduin taluttamaan herra de Gontaut'ta, vaan hän kieltäytyi kylmällä kumarruksella ja nojautui Harincourt'in käsivarteen. Ja käännyttyäni markiisin puoleen, selitti tämä tylyllä hymyllä, etteivät tarvinneet enää apuani.

-- Kenties tahdotte antaa käskyn, että päästävät meidät rauhassa menemään, niin se kyllä riittänee, sanoi hän purevasti.

Kumarsin vastaamatta; hän kumarsi jäykästi ja kääntyi menemään. Mutta väkijoukko oli joko oivaltanut, että välimme oli huono, tahi ei pitänyt käytöksestään, sillä se nosti kamalan melun paikalla kun hän yritti lähteä ja sinkautteli kiviä jälkeen huolimatta Buton'in estelyistä. Markiisi oli seuralaisineen ennättänyt noin kymmenen kyynärää, kun väki alkoi tunkea heidän päälleen. Eivätkä he voineet, herra de Gontaut kun oli haittana, ryhtyä mihinkään. Näin St. Alais'n seisovan vanhan ylimyksen suojana, veren virratessa pitkin kopeita kasvojaan. Riensin jälkeen; väki väistyi kohta tieltäni ja jälleen kaikuivat eläköön-huudot ja tori oli kuin rauhaton meri, kuohuna huiskavat liinat.

Herra de St. Alais kääntyi minuun. Hän saattoi yhä vielä hymyillä, hillitsi ihmeteltävällä lujuudella hämmennyksensä ja muutti samalla käytöstapaa.

-- Pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy vaivata teitä, sanoi hän kohteliaasti. Parooni ei ole enää nuori ja väkenne on hiukan kovakouraista, herra kreivi.

-- Mitäpä minä voin tehdä? vastasin kylmästi. Minulla ei ollut sydäntä jättää heitä oman onnensa nojaan, mutta yhtä vähän minua halutti ottaa niskoilleni kuormaa, jonka hän olisi sille sälyttänyt.

-- Saattakaa meidät kotiin, vastasi hän melkein hyväntahtoisesti, otti esille nuuskarasiansa ja pisti nenäänsä nuuskaa.

-- Jos luulette siitä olevan mitään hyötyä.

-- On kyllä, vakuutti St. Alais. Tiedättehän, herra kreivi, että joka minuutti syntyy ja kuolee yksi ihminen. Uskokaa pois -- kun kuningas kuolee, syntyy kohta toinen hänen sijaansa.

Sisuani viilsi pureva iva, joka hymyili vastaani silmistään, vaan kun en voinut muuta kuin myöntyä, kumarsin ja seurasin heitä. Kansa avasi meille kohta tien ja me poistuimme hurraa-huutojen ja sadatusten seuraamina. Olin aikonut saattaa heitä vaan torin päähän ja sitte syrjäkatua palata ravintolaan, mutta osa väkijoukosta tuli perässä ja esti sen. Ennenkun tiesinkään olimme St. Alais'n portilla pauhaava joukko kintereillämme.

Rouva ja neiti seisoivat parin kamarineitsyen kanssa balkongilla ja portilla oli ryhmä pelästyneitä palvelijoita. Huomattuaan meidät riensi rouva alas ja tuli portille, josta palvelijat väistyivät etemmäksi. Hän silmäili kummissaan vuoroin meitä ja vuoroin väkijoukkoa. Huomasi sitte, että St. Alais'n pitsirinnusta oli kaikki veressä ja kysyi huolestuneena, oliko hän haavoitettu.

-- Ei, rouva, vastasi poika. Mutta onnettomuudeksi kaatui herra de Gontaut.

-- Mitä siellä on tapahtunut? Kaupunkihan on ihan mieletönnä. Vähän aikaa sitte kuului kauheaa melua ja palvelijat kertoivat jonkun hassun jutun Bastiljista.

-- Joka on tosi.

-- Mitä? Että Bastilji --

-- On hävitetty roistoväeltä ja että herra de Launay on surmattu.

-- Mahdotonta! huusi rouva säihkyvin silmin. -- Niin vanha mies!

-- Se on totta, vastasi St. Alais kiusallisella kohteliaisuudella, kunnianarvoisa roskaväki ei juuri tee eroa henkilöillä. Onneksi -- kääntyen minuun ja hymyillen tavalla, joka ajoi kuumat veret kasvoilleni -- ovat sen johtajat viisaampia ja varovaisempia.

Rouva ei kuunnellut viime sanoja, ei ajatellut muuta kuin kauhunsanomaa Pariisista. Poskensa paloivat, silmät olivat vesissä. Hän oli tuntenut de Launay'n.

-- Mutta kuningas rankaisee rikolliset! Kurjat, kiittämättömät olennot! Ne ovat kaikki vedettävät hirsipuuhun!... Kaiketi on jo kuningas rangaissut heitä.

-- Sen hän kyllä pian tekee, ellei jo ole tehnyt, vastasi St. Alais. Mutta kuten voitte ymmärtää ovat asiat nykyään aivan mullin mallin. Ihmiset ovat suunniltaan eivätkä tunne enää omaa itseään. Meillä oli pieni ikävä seikkailu taannoin. Herra de Gontaut'ta pitelivät hiukan pahasti enkä minäkään päässyt ehjin nahoin pelistä. Jos ei herra de Saux'lla olisi sellainen valta väkeensä, olisi meille voinut käydä hyvinkin pahoin.

Rouva tuijotti minuun värähtämättä ja kun hän alkoi käsittää asian laidan, näytti hän kohmettuvan jääksi. Valo katosi kasvoiltaan ja katse muuttui ankaraksi. Näin vilaukselta neidin säikähtyneet silmät, jotka pilkistivät äidin olan yli, ja palvelijoiden uteliaat naamat. Vihdoin kysäsi rouva: "Kuuluvatko nämäkin sitte herra de Saux'n väkeen?" ja astui esiin osoittaen hurjaa laumaa, joka tarkasti meitä epäluuloisesti.

-- Siinä on vaan muutamia, vastasi St. Alais ivallisesti, -- henkivartijasto vain, madame. Elkää kuitenkaan puhuko kovin ankarasti hänestä, äitinäni on teidän kiittäminen häntä. Sillä herra de Saux pelasti, ellei juuri henkeni, niin kumminkin kauniin muotoni.

-- Noidenko avulla? kysyi rouva terävästi.

-- Pikemminkin noiden kynsistä, vastasi St. Alais nauraen. Sitäpaitse tarvitsemme ehkä parin päivän ajan hänen suojelustaan, jota hän ei tietysti voi meiltä kieltää, jos te sitä pyydätte.

Kiukku kiehui sydämmessäni, enkä voinut puolustautua myrkyllisiä sanoja vastaan. Ja koko ajan olivat rouva de St. Alais'n silmät minuun kiinnitetyt.

-- Onko mahdollista, sanoi hän viimein, että herra de Saux tahtoo olla tekemisissä tuollaisten kanssa? -- Ja hän osoitti syvästi halveksivalla liikkeellä kansajoukkoa. -- Tuollaisten roistojen, jotka --

-- Vaiti, madame, keskeytti markiisi yhtä halveksivasti. Nykyhetkellä ovat he meidän herrojamme ja herra de Saux on heidän herransa. Sentähden täytyy meidän --

-- Meidän ei täydy! huusi rouva kivakasti. -- Mitä ihmeitä? Tahtoisitko, että minä rupeaisin neuvottelemaan katurahvaan kanssa? Hylkyjen kanssa lokaviemäreistä? Ei ikään. Minulla ja minun omaisillani ei ole mitään tekemistä petturien kanssa!

-- Madame, huudahdin pakoitettuna puolustautumaan vääriä syytöksiään vastaan. Te ette tiedä mitä sanotte. Jos olinkin tilaisuudessa suojelemaan poikaanne, ei se tapahtunut niin kurjilla keinoilla kuin otaksutte.

-- Otaksun! Tarvitseeko tässä otaksua, kun näkee nämä roistot talonsa edustalla? Sekö vaan on petturi joka huutaa: "Maahan kuninkuus!" Eikö sekin ole syypää, joka kylvää petollisia toiveita ja johtaa harhaan tietämättömiä, joka antaa viittauksia asioista, joita ei uskalla julkilausua ja viettelee sellaisella, jota ei voi varmasti luvata? Eikö se ole pahin pettureista? Teidän sietäisi hävetä, herra kreivi! Jos isänne --

-- Tämähän on surkeaa! huudahdin.

-- Niin onkin! keskeytti rouva katkerasti. On masentavan surkeata, että kuninkaan linnoitukset joutuvat roistoväen haltuun ja vanhat jalosukuiset miehet murhataan! On surkuteltavaa, että ylimykset unohtavat sukuperänsä ja alentuvat roskaväen veroisiksi! On surkeaa, että kuninkaan nimi poljetaan jalkain alle ja korusanoja asetetaan sen sijalle. Tämä kaikki on surkean surkeaa, mutta me emme suinkaan ole siihen syypäät, vaan te itse herra kreivi. Ja mitä _teihin_ tulee, -- jatkoi rouva astuen miesjoukon eteen, joka irvistellen kuunteli puhetta -- niin neuvon minä teitä olemaan varuillanne. Tämä herra tässä on varmaan sanonut teille ettei Ranskalla enää ole kuningasta, ettei enää tarvitse maksaa veroa eikä ruununkappoja, että köyhät tulevat rikkaiksi ja kaikki yhdenarvoisiksi. No hyvä, uskokaa häntä, uskokaa omaksi vahingoksenne. On ollut maailman alusta olemassa köyhiä ja rikkaita, jalosukuisia ja talonpoikia, tuhlaria ja kitupiikkiä, ja Ranskalla on ollut kuningas myöskin. Mutta uskokaa häntä vaan, jos haluatte, uskokaa, kunhan menette tiehenne. Jättäkää tämä talo rauhaan, eli huudan palvelijani pieksämään teitä kuin koiria. Pois, pois, koirankoppeihinne menkää, sanon minä!

Hän potkasi jalkaa kiukuissaan -- ja miehet luimivat tiehensä, ikäänkuin koirat, vaikka luonnollisesti tiesivät, ettei hänen uhkauksensa mitään merkinnyt. Se oli käsittämätöntä, mutta hetken kuluttua oli katu tyhjä. Samat miehet, jotka juurikaan olivat murhaamaisillaan herra de Gontaut'n ja jotka kivittivät St. Alais'ta, pakenivat naisen uhkausta. Kun viimeinen heistä oli kadonnut näkyvistä kääntyi rouva de St. Alais jälleen puoleeni heleä puna kasvoilla ja silmät liekissä.

-- Pankaa tämä mieleenne, herra kreivi! Semmoista on uljas väkenne! Ja nyt soisin teidänkin poistuvan; tästä hetkestä on oveni teille suljettu. Minä en tahdo, minä en voi suosia kavaltajia -- en minuuttiakaan.

Samalla halveksivalla viittauksella kuin äsken väkijoukon hän aikoi ajaa minutkin luotaan. Mutta minä en voinut lähteä mitään virkkamatta.

-- Te olitte isäni ystävä, sanoin.

Hän rypisti kulmiaan vastaamatta.

-- Kauniimmin olisitte tehnyt, jos olisitte auttanut eikä sortanut minua. Vaikka olisin uskollisin hänen majesteettinsa alamaisista, olette te pakoittanut minut kavallukseen. Pankaa se mieleenne, rouva markiisitar!

Käänsin heille selkäni ja lähdin katkeramielisenä astumaan poispäin.

Sillä välin oli väkijoukko haihtunut torilta, mutta täytti sen sijaan kaikki kadut. Joka paikassa seisoi juttelevia ryhmiä. "Bastilji" oli kaikkien huulilla ja ohi kulkiessani väistyi kansa syrjään ja tervehti nöyrästi. "Herra siunatkoon teitä, kreivi! Te olette kunnon mies!" kuului yhtä mittaa. Aamullinen levottomuus näytti menneen ohi, mutta päättäväisiä ja vakavia olivat kaikki kasvot.

Leipurit olivat sulkeneet myymälänsä ja kauppiaat puotinsa, vaikkei kello vielä ollut kahtatoista. Tyyni, peloittavampi kuin myrskyn edellä, oli levinnyt kaupungin yli. Kokouksen jäsenet olivat haihtuneet pikemmittäin, en ainakaan minä nähnyt ketään eikä kukaan minua häirinnyt; Bastiljin kohtalo oli syössyt minut heidän mielestään.

Hyppäsin hevosen selkään ja ratsastin kotiin, tapaamatta edes Louis'ta.

Totta puhuen oli minulla jo hyvä halu päästä kotiin neuvottelemaan sen ainoan ihmisen kanssa, joka pystyi antamaan ohjauksia tässä tukalassa asiassa. Näin selvästi edessäni kaksi tietä, toisen leveän ja tasaisen, vaikka vaarallisenkin, toisen kaidan ja kivisen. Markiisitar oli sanonut minua kansan tribuuniksi, Retz'iksi, Mirabeau'ksi! Kansa oli huutanut nimeäni ja tervehtinyt minua pelastajanaan! Ottaisinko vaipan vastaan? Antautuisinko tehtävään? Säätyläiseni olivat hyljänneet minut. Ottaisinko vastaan vaarallisen kunnian, jota oli minulle tarjottu, seisoisinko tahi sortuisinko kansan kanssa?

Kansan kanssa! Kuuluihan tuo kyllä kauniilta, mutta siihen aikaan se oli enemmän kuin nyt epämääräinen lausetapa vain, ja kysyin itseltäni, oliko kukaan, joka oli antautunut sen asiaa ajamaan, onnistunut mitään kelvollista aikaan saamaan. Leipäkapinaa, melskeitä, väkirynnäköitä -- senlaisia, joissa de Launay'kin sai surmansa -- niitä oli kansa kyllä osoittautunut voivansa matkaansaattaa, mutta pysyväisempiä etuja se ei ollut voittanut. Aina oli kuninkaalle jäänyt valta ja aatelille etuoikeudet. Voisiko nytkään käydä toisin?

Oli kyllä syytä otaksua nyt käyvän paremmin, vaan siihen ei uskaltanut luottaa, ja kun sen nojalla tuli toimeen ryhtyä, tuntui tottumuksen voima suuremmalta. Eikä oman säätyni hylkääminen suinkaan ollut mikään vähäpätöinen asia. Näihin saakka olin ollut syytön ja heidän loukkauksensa ja karsaat katseensa olivat olleet perustusta vailla. Mutta jos suostuisin tekemään kansalle mieliksi, täytyisi minun valmistautua ei vain pahinta vastaanottamaan, jos emme onnistuisi, mutta myöskin kärsimään suurinta halveksimista jos onnistuisimme. Kansan tribuuni ja oman säätyni hylkäämä!

Koska ratsastin hyvin nopeasti, luulin varmasti olevani ensimmäinen, joka Saux'on saattoi sanoman tapahtumista. Mutta kummallisimpia ilmiöitä tähän aikaan oli se nopeus, millä tämänlaiset uutiset levisivät ympäri maata. Ne kulkivat suusta suuhun, tuntuipa melkein kuin tuuli olisi niitä kiidättänyt. Ne kulkivat nopeammin kuin nopein sanansaattaja.

Ihmeekseni huomasin, että uutinen jo tunnettiin kaikkialla; sen tunsi kansa, joka jo monet päivät oli odotellut tien risteyksissä kuullakseen jotakin, josta se ei itsekään ollut oikein tietoinen; sen tiesivät nuo tylynmuotoiset miehet, jotka kylän sillalle kokoontuneina puhelivat matalalla äänellä linnan tornia katsellen; sen tunsivat voudit ja vuokraajat, Gargouf'in kaltaiset miehet, jotka epäillen hymyilivät tahi rouva de St. Alais'n tavalla puhuivat kuninkaan hyvyydestä ja millä tavalla hän oli kapinallisia rankaiseva. Tiesipä sen isä Benoit'kin, jonka kanssa juuri aijoin neuvotella asiasta. Hän tuli minua vastaan linnan portilla vastapäätä sitä paikkaa, missä _le carcan_ oli ollut. Pimeässä en voinut hänen kasvojaan eroittaa, vaan tunsin hänet kauhtanasta ja hatusta. Toimitin Gil'en ja André'n menemään edeltä ja isä Benoit astui vierelläni ylös pitkin lehtokujaa käsi hevosen kaulalla.

-- No, herra kreivi, se on siis kuitenkin tapahtunut, sanoi hän.

-- Olette siis jo kuullut?

-- Buton kertoi minulle kaikki.

-- Mitä? Onko hän jo täällä? Tuskin kolme tuntia sitten näin hänet Cahors'issa!

-- Senlaiset uutiset antavat ihmiselle siivet, vastasi isä Benoit elävästi. -- Sanon vieläkin kerran -- se on tapahtunut. Se on tapahtunut, herra kreivi.

-- Niin, jotakin, vastasin varovasti.

-- Kaikki, sanoi hän vakuuttavasti. Roistoväki on valloittanut Bastiljin, mutta kuka heitä johti? Sotilaat, ranskan kaarti. Ja, herra kreivi, kun sotaväkeen ei enää voi luottaa, niin loppuvat myöskin nylkemiset ja laittomat verot, nälkä ja kurjuus, --

Kirkkoherra ei ehtinyt pitkän luettelonsa puoliväliinkään, kun minä keskeytin häntä. -- Mutta jos sotaväki on roistoväen puolella, kuinka sitten käy? sanoin hiukan alakuloisesti. -- Siitä tulee meidän pitää huolta, vastasi hän.

-- Tulkaa kanssani illalliselle, sanoin. Minulla on jotakin sangen tärkeää kerrottavaa teille ja jotakin vielä tärkeämpää, josta haluaisin neuvojanne kuulla.

Hän alttiisti suostui.

-- En kumminkaan saa unta ensi yönä, arveli hän. Ovathan nämä suuria uutisia, jaloja uutisia. Herra kreivi, isänne olisi iloinnut niistä.

-- Mutta mitä sanotte herra de Launay'sta? kysyin astuen alas hevosen selästä.

-- Ei uudistuksia aikaansaada ilman että jotkut saavat kärsiä, vastasi hän rauhallisesti, vaikka hänen kasvoillensa tuli surullinen ilme. Hänen isänsä ovat syntiä tehneet ja hän sai kärsiä siitä. Armahtakoon Jumala hänen sieluansa! Olen kuullut hänen olleen hyvän miehen.

-- Joka kuoli paikallaan, lisäsin hiukan suuttuneesti.

-- Amen, vastasi isä Benoit.

Mutta vasta sitten kun yhdessä istuimme saksanpähkinäsalongissa (joksi palvelijat nimittivät englantilaista huonetta) syöden juustoa ja hedelmiä, tulin täydellisesti huomaamaan minkä vaikutuksen uutiset olivat kirkkoherraan tehneet. Silloin näin että hänen jäsenensä vapisivat ja että hänen laihat, kalpeat kasvonsa loistivat innostuksesta. -- Tämä on loppu, sanoi hän, -- olkaa vakuutettu siitä, että tämä on loppu. Isällänne oli usein tapana sanoa, että raha on vallan perustuksena. Sotaväki maksetaan rahalla, sanoi hän, ja sotajoukko suojaa kaikkia. Joku aika sitten loppuivat rahat, nyt pettää sotaväki eikä sitten ole enää mitään jäljellä.

-- Entä kuningas? kysäsin huomaamattani rouva de St. Alais'ta jäljitellen.