Part 3

-- Minäkö loukkasin häntä? puhkesin uudelleen sanomaan. Olimme väistyneet muutaman askeleen ovesta ja seisoimme katsellen toisiamme vihasta leimuavilla silmillä. -- Ja kuka oli syypää siihen? -- Te annoitte minun valita -- ei, te suorastaan pakoititte minut joko loukkaamaan häntä eli luopumaan periaatteista, joissa minut on kasvatettu ja jotka --

-- Periaatteista! huudahti Louis ankarammin kuin ennen. -- Mitä merkitsevät oikeastaan periaatteet. Suokaa anteeksi, näen että pahoitan teitä! Vaan minä en ole vähääkään filosoofi, enkä minä voi ymmärtää miestä, joka --

-- Uhraa jotain periaatteittensa vuoksi, keskeytin kylmästi. -- Ei, herra, sen kyllä uskon. Jos ei mies osaa pitää kiinni ystävistään, ei hän myöskään osaa pysyä periaatteilleen uskollisena. Yhteen niinkuin toiseenkin vaaditaan enemmän pontta kuin pelkurilla on.

Louis kalpeni ja katsoi minuun omituisella silmänluonnilla.

-- Vaiti, monsieur, sanoi hän - ehdottomasti, niinkuin näytti. Ja samalla värähtivät kasvonsa kuin kovasta tuskasta.

Vaan minä puhisin kiukusta. -- Enemmän kuin pelkurilla on, toistin. Ymmärrättekö, herra kreivi? Vai tahdotteko, että menen saliin ja kerron sen kaikille.

-- Ei ole tarvis, sanoi hän käyden yhtä punaseksi kuin juuri oli kalpea.

-- Ei todellakaan luulisi tarvitsevan sitä tehdä. Otaksun siis, että tappelette kanssani kokouksen päätyttyä.

Hän kumarsi vastaamatta ja silloin, vasta silloin, tunki vihani ja kiukkuni läpi tunne siitä, kuinka kärsivällinen, hyvä ja anteeksiantava hän oli. Vaan se oli liian myöhäistä; sanottua ei voinut enää koskaan saada sanomattomaksi. Tervehdin jäykästi, hän vastasi samalla tavalla, ja minä käännyin jälleen ovea kohti.

Mutta vieläkään en päässyt sisään.

Väänsin lukkoa ja avasin ovea tuuman verran, kun minut kiskaistiin takaperin sellaisella voimalla, että lukko rapsahti kiinni. Käännyin vimmastuneena katsomaan ja näin kummakseni, että se oli taasenkin Louis, -- mutta nyt aivan erilainen ilme kasvoilla. Ne olivat niin ihmeen liikutetut eikä hän päästänyt minua irti.

-- Ei, sähisi hän hampaittensa välistä, -- te sanoitte minua pelkuriksi, herra kreivi, ja minä en tahdo ruveta odottamaan sovitustanne. En tuntiakaan! Nyt on teidän tapeltava kanssani. Tuolla kartanon takana on puutarha ja --

Mutta minä olin yhtä kylmä kuin hän tulinen.

-- Sitä en minä suinkaan aijo tehdä, sanoin. Kokouksen jälestä --

Louis kohotti kätensä ja löi minua hansikkaallaan kasvoihin.

-- Tokko tämäkään riittää? Jos olette ylimys, täytyy teidän nyt taistella heti kanssani. Kartanon takapuolella on pieni puutarha ja kymmenessä minuutissa --

-- Kymmenessä minuutissa saattaa kokous ehkä hajota.

-- Minä en viivytä teitä kymmentäkään minuuttia, sanoi hän innokkaasti. Tulkaa, herra, vai pitääkö minun lyödä teitä kerran vielä?

-- Tulen, sanoin hitaasti. Astukaa edellä, herra.

Kolmas luku.

Kokous.

Lyönti ja sitä seuraavat loukkaavat sanat haihduttivat kaiken katumuksen mielestäni, mutta vaikka välimatka toisesta ovesta toiseen olikin lyhyt, antoi se kuitenkin minulle miettimisen aikaa. Muistin, että Louis'han se oli minua loukannut ja että, vaikka minulla olikin syytä moittia häntä ja epäillä muiden aseeksi, ei kukaan ystävä olisi voinut tehdä enempää hillitäkseen minua ja estääkseen minua heittäytymästä vaaralliseen yritykseen. Vihani lauhtui äkkiä ja käsitin huonosti palkinneeni hänelle siinä tapauksessa, että pelkkä ystävyys oli saattanut hänet tätä tekemään. Sanalla sanoen, ennenkuin ennätin ulko-ovelle oli mieleni taas muuttunut. Ja ennenkuin hän kerkesi estämään, hyökkäsin takaisin ja avasin kokoushuoneen oven.

Näin edessäni -- luultavasti olin avannut jokseenkin kiivaasti oven -- joukon minuun päin kääntyneitä hämmästyneitä kasvoja ja kuulin yhtenä surinana huudahduksia ja naurua. Vaelsin uhkamielisenä paikalleni, puheenjohtajan yksitoikkoisen äänen korvissani kaikuessa. Kohtaus hämärässä, hiljaisessa eteisessä oli niin suuri vastakohta tälle näkymölle, valoa, elämää ja tuijottavia silmiä täynnä, että vaivuin istuimelleni aivan huikaistuna ja melkein unhoittaen tuloni syyn.

Kasvoni kävivät vieläkin kuumemmiksi. Joka penkillä salissa oli tilaa kolmelle hengelle. Samalla kuin minä istuivat herrat Harincourt ja d'Aulnay ja minä istuin heidän keskellään. Mutta tuskin olin ennättänyt istuutua kun Harincourt nousi ylös ja -- poistui hitaasti. Hän asettui käytävään rivien väliin, nojautui pöytään ja lietsoi itseään hatullansa kääntämättä silmiään puheenjohtajasta. Kohta sen jälkeen teki d'Aulnay samoin. Sitte nousivat ne kolme, jotka istuivat takanani ja siirtyivät muuanne. Edestäni hävisivät myös pian istujat ja minä jäin siihen yksin niinkuin spitalinen, jota kaikki kammovat.

Olisihan minun pitänyt aavistaa, että he panevat toimeen jonkin mielenosoituksen, mutta tällaista en odottanut ja kasvoni polttivat kuin kaikki minua tähtäävät uteliaat katseet olisivat olleet tuliliekkiä. Ensi hämmästyksessä en voinut hillitä suuttumustani, sillä katsoinpa minne päin tahansa oli aina vastassa halveksivia kasvoja ja ylpeyteni kielsi minua painamasta päätäni alas. Hetken aikaan en nähnyt, en kuullut muuta kuin nuo polttavat katseet. En eroittanut edes mistä keskusteltiin; puheenjohtajan ääni kaikui korvissani yksitoikkoisena, sisällyksettömänä porinana.

Viha ja häpeä vahvisti minua kuitenkin yhä päätöksessäni; usva haihtui, joka oli samentanut aivojani, ja minä saatoin taas selvästi käsittää ja ajatella. Yksiääninen lukeminen, josta en kuullut sanaakaan, oli lopussa ja nyt seurasi lyhyitä, teräviä kysymyksiä ja vastauksia. Se herätti minut tuntoihini. Puheenjohtaja oli ensin lukenut ääneen protestin ja nyt siitä äänestettiin.

Pian tuli minun vuoroni; se läheni yhä. Jokaisen vastauksen perästä -- kaikki tietysti myöntäviä -- kääntyi alati useampia kasvoja minuun päin ja yhä useammat silmät kiintyivät minuun, toiset vihamielisinä, toiset uteliaina ja toiset vilkkuen voitonriemua. Tämä tyly kohtelu monen puolelta, joka oli sanonut itseään ystäväkseni, nämä ivakatseet uusien aatelissukujen jäseniltä, jotka olivat olleet hyvinkin kiitollisia isävainajan suojeluksesta, ja se, että he olivat hyljänneet minut pelkästään siitä syystä, että käytännössä olin pitänyt kiinni samoista mielipiteistä, jotka enemmän kuin puolet heistä pohjaltaan hyväksyi -- se täytti minut niin syvällä ylenkatseella, ettei vastustajienikaan voinut olla suurempi. Ja tieto siitä, että peräytyminen tällä hetkellä olisi peittänyt minut ikuisella häpeällä, tukahdutti pienimmänkin myöntymyksen ajatuksen.

Toiselta puolen näytti kokous tuntevan aseman uutuuden. Oltiin vielä tottumattomia myrskyisiin keskusteluihin, sanasotiin, jotka olivat kuolettavampia kuin miekkataistelut; ja omituinen epäily, empiminen piti enemmistöä _in suspenso_, odottavalla kannalla. Sitäpaitsi näyttivät johtajat, sekä markiisi de St. Alais, innokkaamman, ylpeämmän hovipuolueen edustajana, että virkamiesaateliston edustajat, jotka vasta viime aikoina olivat huomanneet harrastustensa käyvän samaan suuntaan, häpeävän vastustuspuolueen vähyyttä. Vahvempi vähemmistö olisi täytynyt ottaa huomioon, pitää tosiasiana, mutta yhden miehen -- yksi ainoa mies, joka seisoi kokouksen yksimielisen päätöksen tiellä -- olisi kyllä voinut poistaa, kun vaan olisi tietänyt miten.

-- Herra kreivi de Cantal? huusi puheenjohtaja katsoen minuun eikä mainitsemaansa henkilöön.

-- Hyväksyn!

-- Herra kreivi de Marignac?

-- Hyväksyn!

Seuraavaa nimeä en kuullut, sillä hädässäni minusta tuntui kuin kaikki olisivat tuijottaneet minuun, kuin ääneni olisi väkisinkin pettänyt, kuin minun olisi täytynyt istua siinä mykkänä ja kivettyneenä ja kaikkein häpäisemänä. Ajattelin tätä eikä sitä, mitä ympärilläni tapahtui, mutta tuossa tuokiossa tulin taas tajuihini ja kuulin nimen, joka huudettiin minun edelläni ja kuulin vastauksen. Ja silloin kaikui minun nimeni haudanhiljaisessa huoneessa: herra kreivi de Saux!

Nousin ylös ja vastasin, mutta ääni tuntui tulevan muualta.

-- Panen vastalauseeni tätä kirjoitusta vastaan, -- sanoin.

Odotin raivon purkausta, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan remahti huoneessa naurunpuuska, joka ajoi veret kasvoilleni. Naurua kesti hetken aikaa, taukosi ja puhkesi uudelleen. Mutta sepä ei tehnytkään tarkoitettua vaikutusta. Vähäpuheisinkin voi joskus tulla kaunopuheliaaksi. Unhotin kaikki ulkoaopitut lauseet Rochefoucauld'ista ja Liancourt'ista, unhotin kaikki mitä Turgot oli sanonut ja pidin puheen, jota en ollut valmistanut enkä aavistanut pitäväni.

-- Herrat! alotin äänellä, joka kajahti huoneessa. -- Minä vastustan tätä kirjoitusta syystä, että se on arvoton ja tarpeeton, jos ei muun vuoksi niin siksi että se aika on ollut ja mennyt, jolloin siitä olisi ollut hyötyä. Te julistatte oikeuksianne, ne ovat hävinneet; etuoikeuksianne -- joita ei enää ole. Te vastustatte edusmiestenne yhteistoimintaa kansan kanssa, mutta he ovat jo toimineet yhdessä ja yhtä vähän voitte tämän tehdä tekemättömäksi, kuin muuttaa nousu- ja pakoveden vaihtelua. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Koiralla oli nälkä ja te annoitte sille luun. Luuletteko nyt saavanne siltä luun takaisin koskematonna ja ehjänä? Siinä tapauksessa olette hulluja. Vaan tämä ei ole ainoa eikä ensimmäinen syy vastustamishaluuni. Meidän päiviemme Ranska seisoo alastonna, ryöstettynä, ilman raha-aittaa, ilman rahoja. Luuletteko voivanne auttaa sitä, voivanne vaatettaa ja elättää sitä pitämällä kiinni oikeuksistanne ja vaatimalla viimeiseen ropoon etuoikeuksianne? Ei, herrani! Nämä oikeudet ja edut annettiin esi-isillemme, jotka niistä saattoivat ylpeillä, ja syystä, sillä he olivat maansa turva. He ylläpitivät, varustivat aseilla ja komensivat sotamiehiä, ja kunta piti lopusta huolta. Mutta nyt täytyy kansan taistella, kansan maksaa, kansan tehdä kaikki. Niin, niin, herrani, totta on mitä on sanottu, että köyhä saa vastata kaikesta!

Vaikenin odottaen, että vihanpuuska varmaankin nyt puhkeaa ilmoille. Mutta ennenkuin kukaan ennätti virkkaa sanaakaan, kuului avoimista, torille antavista ikkunoista kaikuva riemuhuuto, kadun kirku, ensimmäinen kansan äännähdys. Se helisi riemastusta ja iloa, vaan ei mikään olisi voinut minua niin hämmentää. Seisoin sanatonna ja hämmästyneenä.

Se oli sentään vähäinen vastustajaini kummastukseen verraten. Äänekkäät vastalauseet, joita olivat juuri tekemäisillään, kuolivat huulilleen ja he tuijottivat toisiinsa kuin olisivat epäilleet omia korviaan.

Mutta sitä kesti vaan muutama hetki. Herra de St. Alais hyppäsi kuin ammuttuna tuoliltaan.

-- Mitä tämä tarkoittaa? huusi hän kasvot vihan liekissä. -- Onko kuningas ehkä käskenyt meitäkin toimimaan yhdessä kolmannen säädyn kanssa? Ellei niin ole -- ellei niin ole -- jatkoi hän vakavalla katseella, tukahduttaen muutamia heikkoja hyväksymishuutoja -- ja ellei tämä ole ennakolta sovittu juoni muutamien säätyläistemme ja rahvaan välillä, jotka tahtovat uutta jacqueriesotaa --

Puheenjohtaja, heikkoluonteinen mies, joka kuului virkamiesylimystöön, keskeytti hänet sanomalla:

-- Varokaa, varokaa, monsieur, ikkunat ovat vielä auki.

-- Auki?

Puheenjohtaja nyökkäsi.

-- Ja jos ovatkin, niin mikä sitte? vastasi herra de St. Alais tuimasti. Mikä sitte? jatkoi hän ympärilleen katsoen ikäänkuin kootakseen rohkeimpien ylenkatseen. -- Sitä parempi vaan! Olkoot avoinna. Antaa kansan kuulla molempia puolueita eikä ainoastaan niitä, jotka imartelevat sitä ja luottaen sen heikkouteen ja tietämättömyyteen ja saarnaamalla sen oikeuksista ja meidän väärinkäytöksistä luulevat saavuttavansa Retz'in eli Cromwell'in maineen. Niin, herrat, -- jatkoi hän, vaikka koetin minkä voin häntä keskeyttää ja puolet läsnäolevista nousivat hämmentyneinä paikoiltaan -- sanon sen vieläkin kerran, jotka Cromwell'in, Retz'in kunnianhimon ohella omistavat heidän arkailemattomuutensa, vaan ei heidän avujaan!

Ansaitsematon soimaus loukkasi minua.

-- Herra markiisi, lausuin kiivaasti -- jos näillä sanoilla tarkoitatte minua --

-- Kuten haluatte, vastasi hän ivanaurulla.

-- Minä viskaan ne takasin, ärjäsin. -- Herra de St. Alais on sanonut minua Retz'iksi, Cromwell'iksi --

-- Suokaa anteeksi! Huonoksi kopiaksi Retz'istä!

-- Petturiksi kaikessa tapauksessa, vastasin palavin silmin, sillä uusi naurunremakka täytti huoneen. -- Vaan minä sanon teille, että se on petturi, joka nyt antaa kuninkaalle huonoja neuvoja.

-- Eikä se, joka tulee tänne lokaväen turvissa? Joka yksin tahtoo nousta satoja vastaan ja määrätä lakia tälle kokoukselle?

-- Herra markiisi uusii omia sanojaan, keskeytin vuorostani. Minä sanon, ettei se ole totta. Minä viskaan hänelle takasin syytöksensä. Sitä paitse vastustan kirjoitusta ja --

Nyt loppui kokouksen kärsivällisyys. Ääneni vajosi kuulumattomiin. Huudot: "hiljaa, hiljaa!" täyttivät huoneen, jossa äsken vallitsi arvokas levollisuus. Jotkut vanhemmat jäsenet istuivat paikoillaan, muut hyppäsivät pystyyn. Toiset olivat rientäneet ikkunoita sulkemaan, toiset ovelle estämään, ettei kukaan pääsisi sisään. Puheenjohtaja koki turhaan vaatia hiljaisuutta. Hänen ääntänsä ei kuulunut enemmän kuin minunkaan kauheassa melussa, joka kasvoi korkeimmilleen kun minä yritin puhua ja asettui vasta sitte kun vaikenin.

Viimein kohotti herra de St. Alais kätensä ja sai joukon vähitellen rauhoittumaan. En ennättänyt kuitenkaan käyttää tätä hyväkseni, sillä puheenjohtaja tarttui heti asiaan.

-- Aateliskokous Cahors'issa, lausui hän kiireisesti, on siis hyväksynyt kirjoituksen, jolla puolustamme etujamme ja oikeuksiamme. Kreivi de Saux on ainoa vastalauseen tekijä. Kirjoitus lähetetään kuninkaalle.

-- Vastustan! huusin jälleen.

-- Siitä on jo mainittu, sanoi puheenjohtaja pilkallisesti, ja taas kajahti huone naurusta ja hyvähuudoista. -- Kirjoitus lähetetään asianomaiseen paikkaan. Se on päätetty.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone niinkuin taikakäskystä entisellään. Paikoiltaan lähteneet tulivat takaisin, ikkunoiden sulkijat palasivat, muutamat lähtivät tiehensä, ja puheenjohtaja jatkoi jonkun ihka tavallisen asian esitystä. Myrskyn jäljet olivat poistetut, kädenkäänteessä vallitsi huoneessa taas tyyni arvokkaisuus. Myös mitä minuun itseenikin tuli, sillä yksinäisemmäksi ja hyljätymmäksi kuin ennen olin, en enää voinut tulla. Ennen oli minulla kuitenkin koston ase tiedossa, vaan nyt ei ollut enää. Olin tähdännyt nuoleni ja istuin siinä nyt onnettomana ja hiljaisuuden painamana ja vihamielisten kasvojen ympäröimänä. Mutta samalla kuin alakuloisuuteni lisääntyi, kasvoi ylpeyteni. Ja vaikka halusin lähteä tieheni, en tahtonut liikahtaa paikaltani, en edes ympärilleni katsoa.

Katkeraa oli ajatella ettei teoistani ollut mitään hyötyä, että olin kärsinyt luulotellun asian edestä ja olin ollut itsepäinen tyhjän tähden. Nyt kuin oli liian myöhäistä, huomasin että olisin voinut pysyä mielipiteessäni ja kuitenkin mukautua; olisin voinut lausua ajatukseni, mutta sitten taipua enemmistön mukaan.

Olipa sen laita kuinka tahansa, niin oli asia nyt tehty ja arpa heitetty. Olin noussut säätyäni vastaan ja luopunut oikeudesta heidän ystävyyteensä. En kuulunut enää heidän joukkoonsa. Ja tuskinpa oli näköhäiriö että ne, jotka astuivat ohitseni, vetivät takinliepeet lähemmä itseään ja kumarsivat jäykästi niinkuin vieraalle.

En tiedä miten kauan olisinkaan kärsinyt tuskallista tilaani, heitetyitä loukkauksia ja kohteliaisuutta, joka koski vielä syvemmin, ennen kuin sain rohkeutta lähteä pois, jos ei ulkonainen tapaus olisi häirinnyt lumousta. Muudan palvelija toi minulle kirjeen. Avasin sen vapisevin sormin vihaisten katseiden ristitulessa. Se oli Louis'lta:

"Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa niin tulette paikalla puutarhaan kartanon takana. Tehkää se niin voitte vielä kantaa ylimyksen nimeä. Mutta kieltäytykää tahi lykätkää taistelu vaikkapa vaan kymmenenkään minuuttia tuonnemma, niin minä julistan häpeänne koko Quercy'lle. Se ei saata enää olla herra kreivi Adrien du Pont de Saux, joka pitää hyvänään korvapuustin!"

Luin kirjeen kahteen kertaan palvelijan vieressä odottaessa. Sanat tuntuivat niin julmilta ja sydämettömiltä, ja ivallinen vaatimus oli melkein raa'an selvä. Vaan sittenkin pehmeni sydämeni sitä lukiessa ja kyyneleet tunkivat silmiini. Tällä kertaa ei Louis voinutkaan minua narrata. Tuo kirje, joka oli niin vieras hänen luonteelleen, koetus houkutella minut ulos pelastaakseen vielä armottomimmista vastustajista, oli liian läpikuultava minua pettääkseen, ja silmänräpäyksessä oli jääkuori sydämestäni sulanut. Istuin yksin, vaan en enää aivan hyljättynä. Saatoin jälleen kohottaa pääni pystyyn, sillä omistin ystävän. Muistin, että olinhan sentään Adrien du Pont de Saux ja viaton pahempaan rikokseen kuin että olin Quercy'ssä puoltanut mielipiteitä, joita suvut Lamotte, Mirabeau, Liancourt ja Rochefoucauld puolustivat maakunnissaan, viaton kaikkeen muuhun paitsi että seisoin oikeuden puolella.

Mutta palvelija odotti. Otin paperipalasen pöydältä ja kirjoitin vastaukseksi: "Adrien ei tappele Louis'n kanssa siitä syystä, että St. Alais löi Saux'ta."

Suljin kirjeen ja annoin sen palvelijalle. Istuin entiselle paikalleni, vaan olin nyt kuin toinen ihminen, karaistu kaikkia loukkauksia vastaan. Elihän maailmassa vielä ystävyys, jalomielisyys ja rakkaus, vaikka Quercy'n aatelisto karttoikin minua. Elämällä oli ehkä vielä montakin iloa minulle tarjota, vaikka heinä saikin kulumatta kasvaa Saux'n pähkinäkujassa eikä vaakunaani koskaan yhdistettäisi St. Alais'n vaakunaan.

Rohkasin siis itseni, nousin ylös ja lähdin astumaan ovelle. Vaan samalla nousi useita kokouksen jäseniä, ja astuessani alas toista ovelle vievää käytävätä pitkin, riensivät he toista aivan avomielisesti ja selvästi osoittaen, että tahtoivat estää minua ulos pääsemästä. Melu oli niin suuri, että puheenjohtajan täytyi keskeyttää lukeminen ja ne, jotka istuivat paikoillaan, nousivat ylös paremmin nähdäkseen. Nähtävästi oli heidän tarkoituksensa julkisesti häväistä minua ja raju ilo voitti minussa kaikki muut tunteet. Astuin hitaasti, ei pelosta, vaan siksi, että nautin kohtauksesta enkä mistään hinnasta olisi tahtonut kiirehtiä loppusuoritusta. Nyt olin jo oven luona ja olisi tuossa tuokiossa törmätty yhteen, kun samassa kuului kadulta hurja kirkuna, myrskyävä riemuhuuto, joka sai meidät pysähtymään. Kuuntelimme jännitettynä ja puheenjohtaja epäluuloisesti tiedusteli mitä oli tapahtunut.

Vastaukseksi lisääntyi yhä melu kadulla, niin että ikkunaruudut tärisivät. Sitten se heikkeni hiukan paisuakseen jälleen.

Vähitellen eroitti yksityisiä sanoja, kunnes ilman täytti loppumaton huuto: "A bas la Bastille! A bas la Bastille!"

Saimme jälkeenpäin usein kuulla samallaista huutoa ja totuimme vähitellen siihen, totuimme kadun nälkäkirkunaan ja kovaan kolkutukseen ovellemme, joka meille ilmoitti kohtalon tuomion. Vaan silloin se oli uutta ja kokouksen jäsenet eivät osanneet muuta kuin tuijottaa puheenjohtajaansa ja sadatella roistojoukkoa, joka taasen tällä tavoin loukkasi heidän arvoaan. Mutta kansa, joka oli enemmän kuin vuosisadan madellut maassa, oli nyt käsittämättömällä tavalla muuttunut.

Yksi huusi yhtä, toinen toista -- että kadut tyhjennettäisiin, että lähetettäisiin sotaväkeä heidän niskaansa, että annettaisiin tieto kuvernöörille. Kaikki puhuivat yhteen ääneen kun ovi avautui ja Louis St. Alais astui sisään. Hän, joka tavallisesti oli levollisin ja vaatimattomin ihminen maan piirillä, astui esiin ja kohotti käskevästi kätensä.

-- Herrani, sanoi hän kovalla, selvällä äänellä, tuon teille ihmeellisiä tietoja! Sanantuoja, jolla on kirje veljelleni, on levittänyt hämmästyttäviä uutisia kaupungilla.

-- Mitä? Mitä? huusi joku,

-- Että Bastilji on kukistunut.

Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti -- eikä ihmekään! -- Mutta kaikki vaikenivat.

-- Mitä te oikein tarkoitatte? kysyi puheenjohtaja viimein aivan hämmennyksissään, kohottaen kätensä hänkin hiljaisuutta vaatiakseen. -- Bastilji kukistunut? Miten? Mitä tarkoitatte?

-- Sen hävitti eilen Pariisin roistoväki, vastasi Louis selvästi ja varmasti, omituinen loiste silmissä. Ja herra de Launay, kuvernööri, murhattiin julkeasti.

-- Bastilji valloitettu? Roistoväeltä? sanoi puheenjohtaja epäilevästi. -- Se on mahdotonta, herra. Te olette erehtynyt.

Louis pudisti päätään.

-- Pelkäänpä, että se on liiankin totta.

-- Ja herra de Launay?

-- Kyllä sekin on totta, herra puheenjohtaja.

Herrat katselivat jälleen toisiaan ihmetellen, kalvakkaina ja surkeina, melun kadulla yhä lisääntyessä ja kasvaessa. Kauhu ja ihmetys oli vallannut kaikki läsnäolevat. Bastilji hävitetty, Bastilji, joka oli seisonut niin monta vuosisataa? Kuvernööri surmattu? Mahdotonta, mahdotonta! -- Mitä kuningas sitte teki? Ja armeija ja Pariisin kuvernööri?

Vanha herra de Gontaut lausui julki nämä ajatukset.

-- Entä kuningas? Kaiketi kuningas on rangaissut pahantekijät?

Vastaus tuli odottamattomalta taholta ja odottamattomassa muodossa. Herra de St. Alais nousi istuiltaan avoin kirje kädessä. Jos hän olisi malttanut ajatella, ei hän olisi niin varomattomasti julistanut kaikkia tietojaan. Mutta hämmästys ja kiukku vast'ikään saapuneista tiedoista, jotka kerrassaan kumosivat hänen vakuutuksensa, jotka panivat maaperän hyllymään varmimmankin jalkapohjan alla -- tukahdutti kaiken varovaisuuden.

-- En tiedä mitä kuningas toimittaa Versailles'ssa, lausui hän ivallisesti, -- mutta sen kyllä tiedän, mitä sotamiehet tekevät Pariisissa. Ranskan kaarti hyökkäsi ensimmäisenä Bastiljiin. Besenval on peräytynyt loppujoukkojen kanssa, jotka eivät ole karanneet. Kaupunki on roistojoukon vallassa. Ne ovat ampuneet Flesselles'n ja asettaneet Bailly'n pormestariksi hänen sijaansa. Ne ovat muodostaneet kansalliskaartin ja hankkineet sille aseita. Ne ovat nimittäneet Lafayette'n ylipäälliköksi. Ne ovat valinneet itselleen tunnusmerkin. Ne ovat --

-- Herra Jumala, huusi puheenjohtaja kauhistuneena. Tämähän on kapinaa.

-- Aivan niin, monsieur, vastasi St. Alais.

-- Ja mitä kuningas tekee?

-- Hän ei suvaitse -- tehdä mitään, kuului katkera vastaus.

-- Entä parlamentti -- ja kansalliskokous Versailles'ssa?

-- Oh, nekään eivät ole tehneet mitään.

-- Se on siis Pariisi?

-- Niin, se on Pariisi.

-- Mutta onhan siellä ollut rauhallista niin monta vuotta?

Tähän kysymykseen ei voinut mitään vastata. St. Alais istuutui jälleen ja kaikki muut olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei saattanut ajatellakaan parempaa selitystä äskeiseen keskusteluun. Aatelisto oli uneksinut oikeuksistaan ja heräsi näkemään Pariisin tulessa, sotajoukon ilmi kapinassa ja lain ja järjestyksen vaarassa.

Vaan St. Alais ei ollut se mies, joka hevillä luopui saavuttamastaan johtajan asemasta. Hän nousi jälleen pystyyn ja muistutti tulisella puheella läsnäolevia Frondenin päivistä.

-- Samallaisena kuin silloin on Pariisi nytkin! lausui hän. Oikullisena ja kapinallisena ja mahdottomana lahjoilla taivuttaa, vaan kuitenkin aina nälän pakolla mahdollinen valloittaa. Olkaa huoletta! Lihava porvari ei tule kauvan toimeen ilman Gonesse'n nisua eikä Juomaveikko ilman Arbois'n parasta viiniä. Antaa heidän paastota vähän aikaa, niin kyllä hupsu viisastuu ja uppiniskainen talttuu. Luuletteko heidän kansalaiskokouksensa ja tunnusmerkkinsä, pormestarinsa ja kenraalinsa voivan kauvankin vastustaa järjestettyjä joukkoja, kuningasta, aatelistoa, papistoa -- koko Ranskan maata? Ei, herrani, se on tuiki mahdotonta. Pariisi koetti syöstä valtaistuimelta suuren Henrikin ja ajaa maanpakoon Mazarin'in, vaan täytyi lopuksi nuoleksia heidän kenkiäänkin. Samaten käy nytkin, vaan meidän täytyy pysyä koossa kuin yksi mies. Meidän täytyy estää näitä vallattomuuksia laajemmalle leviämästä. Kuninkaan tehtävä on käskeä, kansan totella. Niin on aina ollut ja on loppuun asti oleva.