Part 24

-- Mitä? huusi hän synkistyvin katsein tuijottaen minuun. -- Oletteko hullu? Ette suinkaan tarkoita että hän on mennyt ulos?

-- Hän ei ole täällä. Minulle sanottiin että hän äitinsä kera olisi mennyt kirkkoon, ja ettei hän vielä ole palannut.

-- Voi mielettömyyttä! huudahti hän kauheasti kiroten. -- Jumala heitä auttakoon! Jumala heitä auttakoon! Sitten katsoi hän minua äänetönnä silmiin, ja kun hän niissä luki sieluni kauheaa tuskaa, naurahti hän kylmästi. -- Siinä tapauksessa menemme molemmat perikatoon, mutta ollaan miehuulliset. Minä olen tehnyt voitavani. Kuuletteko tuota? Samassa muskettien laukaukset tärisyttivät taloa; Froment nosti kätensä ja antoi jonkun käskyn. Pienemmät ikkunat oli tukittu katukivillä, vastaava muuri oli revitty alas ja käytetty ovien sulkemiseksi. Päivä ei siis päässyt sisään, ja lampun valo teki pitkän etehisen valkoisine muureineen ja kivilattioineen kummallisen synkäksi. Vaikutti kai sitä nuo synkät kasvotkin ympärilläni.

-- Pelkään että St. Alais veljeksiltä on suljettu tie les Arènes'iin, sanoi Froment kylmäkiskoisesti. -- Eikä heillä ole kyllin väkeä muurilla. Nuo kirotut Cevenniläiset ovat voittaneet meidät. Ja mitä ystäviimme tulee, niin he ovat menetelleet aivan niinkuin jo aavistinkin, he näet ovat jättäneet minut piiritetyn härän tavalla kuolemaan. Hyvä, mutta kumminkin kuolemme miekka kädessä.

Mutta ihailuuni sekoittui nyt hiukan vastenmielisyyttä.

-- Entä Denise? huudahdin kiivaasti puuttuen häntä käsivarteen. -- Jätämmekö hänet oman onnensa nojaan?

Hän katsoi minuun ja hänen huulensa vääntyivät ivalliseen hymyyn. -- Se on totta, sanoi hän, -- unhotin että te ette ole puoluelaisiamme.

-- Minä ajattelen häntä enkä itseäni, huusin raivostuneena. Sillä hetkellä vihasin häntä.

Mutta hänen siinä katsellessa minua muuttui mielensä.

-- Olette oikeassa, herra kreivi, virkkoi hän aivan muuttuneella äänellä. -- Menkää! Voihan vielä olla joku pelastuksen mahdollisuus, -- mutta kirkko on Kapusiinilaisluostarin vieressä, ja meidän peräytyessä nuo katalat koirat jo haukkuivat sen ympärillä. Heitä on kymmenen yhtä kohti, mutta -- kenties joku mahdollisuus vielä on olemassa, jatkoi hän päättävästi. -- Menkää! Ja jos löydätte hänet ja onnistutte pakenemaan, niin muistakaa Froment'ia Nîmes'istä.

-- Takaoven kauttako? kysyin.

-- Niin -- ottakaa tämä, vastasi hän vetäisten pistoolin taskustaan ja painaen sen käteeni. -- Joutukaa, ja nyt täytyy minunkin jo mennä. Onnea matkalle, herra kreivi, ja hyvästi! Niin, haukkukaa te vain, mokomat koirat, lisäsi hän katkerasti. -- Vielä on härkä jaloillaan, ja vielä se puskee muutamia teistä kuoliaaksi, ennenkuin sen voitatte.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Tuhatvuotinen valtakunta.

Näillä sanoilla työnsi hän minua ovea kohti, josta pääsi sisempään etehiseen ja takaportille, ja ollessani tietoinen siitä, että jokainen hukattu hetki voi olla hengen vaarallinen, että talo jonkun minuutin kuluessa voi olla piiritetty ja kaikki pakenemisen mahdollisuus estetty, olisi luullut etten empien viivähtäisi.

Ja kummiakin sitä tein. Froment'in puoluelaisten päävoima oli kiiruhtanut ylös taloon, jonka katolta ja ikkunoista he ampuivat. Itse seisoi hän yksin keskellä lattiaa, yksin ja nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena, muutamat niistä, joilla oli vihreitä nauhoja, ja jotka näyttivät olevan rohkeimpia hänen joukostaan, olivat kokoontuneet ryhmään telkityn oven eteen. Huoneen synkkä valaistus, telkityt ikkunat ja Froment'in yksinäinen asema, kun hän seisoi siinä keskellä lattiaa, liikutti minua niin, että astuin askeleen häntä kohti. Silloin katsahti hän ylös; kasvonsa synkistyivät ja melkein raivokkaalla liikkeellä hän viittasi minua menemään. Nyt tajusin, ettei minulla ollut sijaa hänen ajatuksissaan, ettei hän tällä hetkellä, jolloin se rakennus, jota hän niin huolellisesti ja uskaliaasti oli rakentanut, särkyi pirstaleiksi, ajatellut meitä, vaan niitä, jotka olivat luvanneet häntä auttaa, mutta nyt pettivät, niitä, jotka eivät kyllä kauniita lupauksia säästäneet, mutta nyt jättivät hänen yksin pulasta suoriutumaan. Ja minä menin. Mutta näytti siltä että tuosta lyhyestäkin epäröimisestä saisin kärsiä. Muutamien askelten päässä oli se matala ovi, jota Froment neuvoi minulle; se oli tehty muuriin, pääportaitten juureen. Eräs mies oli siihen juuri panemassa viimeistä salpaa. Huusin häntä avaamaan ovea.

-- Avaa! Avaa! Minun täytyy päästä ulos!

-- Hyvä Jumala, se on jo liian myöhäistä! vastasi mies synkistyvin katsein.

Rohkeuteni masentui, pelkäsin hänen olevan oikeassa. Mutta hartaasti pyydettyäni otti hän kumminkin pois salvat ja avasi oven.

Mies tähysteli oven raosta pitäen pistoolia kädessään, Ovi johti ahtaasen solaan, joka, Jumalan kiitos, vielä oli tyhjä. Mies päästi vitjat ha'asta, työnsi minut ulos ja ärjäsi: -- Vasemmalle! Päiväpaisteen häikäisemänä käännyin osoitettuun suuntaan; kuulin oven takanani läjähtävän kiinni ja vitjain helinän kun ne pantiin paikoilleen.

Välillä olevat talot estivät rahvaan joukon kirkunan ja laukauksien paukkeen selvästi kuulumasta, mutta kun paljain päin ja pistooli kädessä riensin solaa pitkin, kuulin kolinaa takanani, siitä älysin päällekarkaajain tunkeutuneen solaan sen vastaisesta päästä, ja että jos hetkenkään vielä olisin empinyt, olisi pako jo ollut myöhäistä.

Asemani oli sittenkin kyllin epäilyttävä, melkeinpä toivoton. Ollen yksin ja outo kaupungissa, hatuttomin päin, ilman mitään puoluemerkkiä, ja tietämätön katujen suunnasta, voin milloin hyvänsä tavata toisen tai toisen puolueen jäseniä. Hämärästi aavistin, että Kapusiinilaiskirkko kenties oli sama, jossa rouva Catinot'n kera olin käynyt, ja ensimäinen ajatukseni oli koettaa päästä sille pääkadulle, jonka varrella hänen talonsa oli. Mutta se ei ollut niinkään helppoa; sola, jossa olin, johti vain toiseen samanlaiseen kapeaan, synkkään solaan. Siihen päästyäni, käännyin hiukan aprikoituani vasempaan, mutta en päässytkään monen askeleen päähän ennenkuin takanani jo kuulin pyssyn laukauksia ja käännyin heti takasin. Kiiruhdin vastaiseen suuntaan ja jouduin kohta pieneen ahtaasen pihaan, josta nähdäkseni ei ollut toista uloskäytävää. Seisoin siinä tuokion läähättäen; se ajatus, että seisoessani tässä toimettomana, kenties ne, joita etsin, saisivat surmansa kun en päässyt auttamaan, teki minut melkein mielettömäksi.

Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, aioin koettaa päästä vimmatun joukon sivu, kirkunaa kuulin jo takanani, kun äkkiä huomasin avoimen ikkunan muutaman pihaa ympäröivien talojen alakerrassa. Ikkuna oli matalalla, ja tuokiossa päätin kiivetä siitä sisään, sillä täytyihän talosta päästä ulos kadulle. Juoksin pihan poikki, tartuin ikkunalautaan ja hyppäsin sisään, keikahdin kumoon tuolille ja siitä lattialle.

Aivan loukkaantumattomana kavahdin seisaalleni; samassa kuului parahdus, ja näin edessäni naisen, tytön, joka kalpeine, kauhistuneine kasvoineen tuijotti minuun. Hän oli maannut polvillaan vuoteen vieressä luultavasti rukoilemassa ja minä olin melkein pudonnut hänen päällensä. Kun nousin seisaalleni, kiljahti hän kimeästi, mutta minä pyysin häntä Jumalan nimessä vaikenemaan.

-- Ovi! ovi! huusin minä. -- Näyttäkää minulle vain missä ovi on! Minä en aio kellekään mitään pahaa tehdä.

-- Kuka te olette? kysäsi hän katsoen minuun suurilla säikähtyneillä silmillään.

-- Hyvä Jumala! Eihän se mitään merkitse! huusin rajusti. -- Sanokaa vain missä ovi on! Ovi, josta kadulle pääsee!

Menin hänen luokseen, pelko, joka siihen saakka oli hervaissut häntä, sai hänet nyt tointumaan. Hän aukasi takanaan olevan oven ja osoitti minua menemään kapeaa käytävää myöten. Kiiruhdin tieheni iloiten aikeeni onnistumisesta, mutta ennenkuin ennätin avata oven, tuli toinen nainen muutamasta sivuovesta, hän huudahti kauhistuksesta minut nähdessään.

-- Mitä tietä pääsen Kapusiinilaiskirkkoon? kysyin. Hän kohotti kättään kauhistuneena, mutta vastasi kuitenkin:

-- Menkää ensin vasempaan ja sitten oikeaan! Joko ne tulevat?

En malttanut kysyä mitä hän tarkoitti, vaan riensin ulos niin pian kun sain oven auki. Mutta silmäiltyäni ympärilleni meninkin kiireesti takasin sisään ja suljin oven jälkeeni. Silmäni tapasivat naisen katseen ja sanaa sanomatta otti hän salvan ja pani sen oven eteen. Sen tehtyä hän kääntyi ja riensi yläkertaan, ja minä seurasin perästä.

Tultuamme muutamaan huoneesen yläkerrassa riensimme ikkunasta varovaisesti tähystelemään alas kadulle. Nyt ei hänen enää tarvinnut ihmetellä miksi niin kiireesti palasin takaisin. Tuokiossa täytti meluava ja kirkuva ihmisjoukko hiljaisen kadun, ja tuhansien askelten kopina pani ikkunaruudut tärisemään. Rivittäin kulki siinä roistojoukko ohitsemme; ensimäiset kulkivat lähekkäin tahdissa, ne olivat musketeilla varustetut, mutta jälkijoukko kulki sikin sokin, niillä oli keihäitä ja kirveitä tahi ei aseita ensinkään, ne heiluttivat nyrkkejään ja huusivat: 'Arènes'iin! Arènes'iin!'

Tämä joukko oli jo itsessäänkin senlainen, että se voi saada rohkeimmankin miehen vapisemaan, mutta ne kantoivat vielä keskessään jotakin mikä pani naisen vierelläni kauhistuksesta kiljaisemaan ja tarttumaan käsivarteeni. Heillä oli näet kuuden keihään nenässä kuusi poikkileikattua päätä -- joista yksi, eellimäinen oli iso ja paljas ja kauhea irvistys teki sen vielä kammottavammaksi. Kantajat kohottivat päitä ikkunoita kohti ja pudistivat niitä, niin että veriset suortuvat heiluivat. Näin ne marssivat ohi ja muutamien tuntien kuluttua oli katu yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

Nainen, joka vavisten vaipui tuolille, kertoi että roistojoukko oli ryöstänyt Cabaret Vierge'n ja että tuo paljas pää oli hänen lähimmän naapurinsa, erään raatimiehen. En malttanut jäädä hänen kertomustaan kuuntelemaan, vaan jättäin hänet huoneesen riensin portaita alas, avasin oven ja juoksin ulos. Kaikki oli taas niin kummallisen rauhallista. Aamun aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti alas pitkälle, autiolle kadulle, niin että tuo ikään silmäini edessä ollut kamala näky tuntui mielikuvituksen luomalta. Ei missään näkynyt elävää olentoa, ei yksiäkään kasvoja ikkunoissa. Hetkisen seisoin keskellä katua kirkkaan päiväpaisteen häikäisemänä ja epätietoisena mihin kääntyisin. Vihdoin muistin miten nainen oli neuvonut minua ja riensin joukon jälestä kunnes saavuin ensimäiselle, oikeaan vievälle kadulle. Käännyin sinne, enkä ehtinytkään kauvas, ennenkuin ilokseni keksin rouva Catinot'n talon.

Se oli siinä niin hiljaisena ja autiona päiväpaisteessa; ikkunaluukut olivat kaikki kiinni, eikä missään näkynyt elon merkkiä. Mutta kun se kumminkin oli minulle jotakin tuttua, niin riensin portille ja kolkutin sitä kauan ja kovasti. Jyskytin niin, että kuolleetkin olisivat voineet siitä herätä, kaiku kantoi äänen pitkin hiljaista katua, jossa muutamia päiviä sitä ennen oli liikettä ja hälinää. Tuo ääni värisytti minua seistessäni siinä portaalla talon edustalla; odottelin ikkunoita aukeaviksi ja uteliaiden kasvojen katsovan ulos.

En ollut vielä oppinut täydellisesti tajuamaan miten suuressa määrässä pelko voi hervaista ja miten voimakas se pelkurimainen vaisto on, joka pidättää rauhallisen miehen oman lietensä ääressä kun kaduilla verta vuotaa. Ikkunoissa ei näkynyt ketään, ei yksikään ovi auennut ja mikä oli pahinta -- talokin, johon pyrin, pysyi kuolleena ja hiljaisena. Menin alas portailta ja tirkistelin ylöspäin, mutta riensin kohta taas takaisin ja aloin uudelleen kolkuttaa; nyt en enää ajatellut itseäni.

Mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Ja siinä kuunnellessani kuulin taas ääniä, jotka jo vallan hyvin tunsin. Roistojoukko palasi takaisin.

Kirosin mielettömyyttäni, kun niin kauan viivyin rouva Catinot'n talolla. Mutta äkkiä muistui mieleeni sola talon takana, kirkkoon johtava sola; tuokiossa riensin sinne ja juoksin voimaini perästä sitä pitkin. Melu läheni lähenemistään, mutta kun nyt jo näin kirkon matalan oven, hiljensin askeleitani. Samassa ovi aukeni ja muuan mies tirkisti ulos. Minä näin hänet ennenkuin hän näki minut; hänen karkeat kasvonsa ilmaisivat kauhistusta, häpeää ja raivoa ja kummallinen vaisto sanoi minulle mitä hänellä oli mielessä. Hetkisen tähysteli hän ympärilleen päiväpaisteessa varjostaen kädellä silmiään, mutta huomattuaan minut hiipi hän tiehensä luoden minuun kavalan katseen.

Hän jätti oven raolleen, aavistin että mies oli ovenvartija. Tuokiossa olin jo kirkon sisässä ja siellä oli minulla vastassa näky, jota en elämässäni unhoita, kaikki mitä ulkopuolella olin nähnyt ja viimeisinä hetkinä kokenut, se kaikki teki sen niin juhlalliseksi, ettei se kummallinen jumalanpalveluskaan, jossa sitä ennen täällä olin läsnä, sille vertoja vetänyt. Päivä ei päässyt paistamaan kirkon sisään, muutamat punaiset alttarilla palavat kynttelit levittivät synkkää valoansa patsaihin, kuviin, synkkiin holveihin ja varsinkin polvistuvaan naisjoukkoon, joka valittavalla äänellä veisasi pyhän Neitsyen litaniaa. Muutamat itkivät hiljaa, toiset makasivat liikkumattomina kuin patsaat otsa kiviin nojautuneena, toiset taas silmäilivät levottomina ympärilleen, kavahtivat pienimmästäkin äänestä ja rukoilivat hiljaa. Mutta vähitellen rohkeampien kiihko valtasi aremmatkin; yhä voimakkaampana ja selvempänä soi veisuu: 'Ora pro nobis! Ora pro nobis!' se kävi yhä hartaammaksi. Silmiini herahtivat kyyneleet, sääli ja ihmettely täytti sydämeni. Jopa huomasin Denisenkin.

Hän oli polvistunut äitinsä ja rouva Catinot'n keskeen pääalttarin eteen. Paikaltani näin hänen kasvonsa sivulta kun hän haaveilevan innostuksen valtamaana ne kohotti, nuo kasvot, jotka kerran mielestäni olivat niin lapselliset. Ja ajatellessani että hän kenties siinä rukoili puolestani, että tuo puhdas, viaton olento, joka vielä oli melkein lapsi ja niin suloinen, lempeä ja kaino, oli niin rohkea vaaran hetkellä ja että hän rakasti minua, se teki minut sekä nöyräksi että ylpeäksi. Kyyneleet valuivat silmistäni, nyyhkytys kohotti rintaani ja vaivuin polvilleni -- juuri samassa räjähti oville kirkon toisessa päässä kovia iskuja ja äänekkäästi vaadittiin sisäänpääsöä.

Polvistuva joukko värähti kauhistuksesta, muutamat kiljahtivat ja toiset kavahtivat seisaalleen. Mutta veisuuta vielä hetken aikaa jatkettiin, intoisena, epätoivoisena se soi -- 'Ora pro nobis! Ora pro nobis!' Valittavat äänet värähtelivät niin kummallisesti, ne kun lähtivät sortuneista sydämistä. Vihdoin särkyi yksi oven puolisko, silloin useimmat nousivat huutaen seisaalleen, ani harvat vaan vielä lauloivat. Olin jo puolitiessä Denisen luona kun ovi antoi perään ja miehet pääsivät sisään ryntäämään. Näin vilahdukselta erään papin -- myöhemmin sain tietää että se oli isä Benoit -- joka risti kohotetuissa käsissään asettui heidän eteensä. Mutta vallitsevassa hämärässä huomasin kumminkin kohta, etteivät sisääntulijat olleetkaan roistokansan johtajia. Ensimäisenä olivat St. Alais'n veljekset, verisinä ja mustuneina ruudinsavusta, heillä oli käsissä paljastetut miekat, vaatteet riippuivat repaleina; jäljissä tuli parikymmentä heidän seuralaisistaan.

Mielihyvillään naiset juoksivat tulijain syliin, etempänä olijat alkoivat ääneensä itkeä. Suljettuaan ovet riensivät miehet solaan johtavalle takaovelle, muuan huusi että kaikki oli hukassa, toinen että itäinen portti oli auki, kolmas kehoitti naisia poistumaan, he olisivat muka turvassa läheisissä taloissa, mutta kirkko ryöstettäisiin. Tällä hetkellä Calvinistat olivat murtamassa luostarin portteja, josta pakolaiset olivat rientäneet kun heidät ahdistettiin ulos les Arènes'sta.

Tuokiossa kauhein sekasorto pääsi valloilleen kirkossa. Myöhemmin kuulin sanottavan, että murtautuminen kirkkoon oli pahinta mitä miehet voivat tehdä, että kun olisivat pysyneet poissa sieltä, niin ei naisilla olisi hätääkään ollut, eikä roistokansa kirkkoa ryöstänytkään. Mutta senlaisessa tilassa kuin Nîmes oli sinä aamuna, kun katuojissa veri virtana juoksi ja kun äkkiarvaamaton häviö miehiä kohtasi, lienee ollut vaikea päättää mitä tuli tehdä, enkä minä ketään syytä.

Kaikki ryntäsivät nyt takaportille, ja minä jouduin etemmä Denise'stä, mutta kun hän seuransa kanssa pysähtyi päästääkseen aremmat ja itsekkäämmät edelle, pääsin hänen luokseen. Hän oli vetäissyt päähineen silmilleen eikä huomannut minua ennenkuin liikutin hänen käsivarttaan. Silloin hän katsahti minua silmiin ja nojautui äänetönnä minuun; näin hänen kasvonsa kaapun alta, niissä oli onnellisuuden ilme tälläkin kauhun hetkellä.

Sen perästä ei rouva de St. Alais voinut pidättää minua, vaikka hän tervehtikin minua katkeralla ivalla. -- Te ymmärrätte pian hyötyä voitostanne, herra kreivi, sanoi hän purevan ivallisesti. Sen enempää hän ei virkkanut. Laskin käsivarteni Denisen vyötäisille ja seurasin Louis'ta ja rouva Catinot'a kintereillä; markiisi seurasi jäljestä puhuttuaan muutamia sanoja äitinsä kanssa. Kun hänen katseensa sattui minuun, hymyili hän ja virkkoi vastaukseksi äidilleen, joka oli hänelle jotakin lausunut: -- Hyvä Jumala! mitäpä siitä! Olemme panneet kaikki alttiiksi; tämä tappio oli viimeinen yrityksemme. Suokaamme nyt sijaa muille! Silloin vetäisi rouva de St. Alais päähineen silmilleen; vaikka hetki oli niin kauhistava, niin ennätin kumminkin tuossa liikkeessä älytä jotakin syvästi liikuttavaa ja syvä sääli valtasi sydämeni. Mutta nyt ei ollut aikaa tunteellisuuteen eikä surkuttelemiseen, sillä vainoojat eivät olleet etäällä meistä. Olimme vielä kirkossa muutamien askelten päässä solaan vievästä ovesta, kun kuului askeleita pääoven takana ja seuraavassa silmänräpäyksessä jysähteli jo iskuja siihen. Kaikki riippui siitä kestäisivätkö ovet kunnes ehtisimme ulos; tunsin miten Denisen hento vartalo vapisi, ja hän painautui yhä lähemmä minua. Mutta ovet kestivät kun kestivätkin; kohta joukko edessämme hajosi, pääsimme päivän valoon ja riensimme alas solaa pitkin rouva Catinot'n taloa kohti.

Olin mielihyvilläni kun ehdimme ulos kirkosta, tuntui aivan kuin nyt olisimme olleet jotakuinkin turvatut. Sola edessämme oli luisu, niin että näimme edellämme kulkevien päät; toisinaan kääntyivät kalpeat kasvot taakseen katsomaan. Molemminpuoliset korkeat muurit estivät roistojoukon metelin kovasti kuulumasta. Takanani kulki markiisi ja rouva St. Alais, ja heidän jäljessään muutamia markiisin seuralaisia, jotka olivat jälkijoukkona. Silmäilin heidän sivutsensa ja näin että kirkon edessä oleva osa solasta vielä oli tyhjä, vainoojat siis eivät vielä olleet ehtineet kirkon läpi ja kumarruin kuiskaamaan sitä lohdutukseksi Denise'lle. Taisin siinä viivähtää, sillä äkkiä kompastuin Louis'n kantapäihin. Vastaantuleva ihmisjoukko näet äkkiä peräytti häntä. Samassa kun lensimme vastakkain kuului solan alapäästä kauheita ääniä, se oli senlaista tuskan kiljunnan ja voivotushuutojen sekoitusta, etten konsaan enää senlaista toivoisi kuulevani. Toiset ryntäsivät rajusti kirkkoa kohti, sillä välin kun toiset, jotka eivät tajunneet mitä tekeillä oli, tunkeilivat eteenpäin, muutamat kaatuivat ja tallattiin; hetken aikaa oli tuo pitkä, kapea sola kuohuvan, lainehtivan meren kaltainen.

Koettelin vain suojata Deniseä ahdingolta, enkä sentähden aluksi tajunnut mitä kaikki tämä merkitsi. Ensiksi luulin että naiset -- ja kolmas osa meistä kaikista oli naisia -- olivat tulleet mielipuoliksi ja että häpeällinen, itsekäs pelko oli voittanut heidät. Mutta kun joukko tunki päällemme, niin että kadun alapää tyhjeni, kuulin kauheaa ulvontaa ja näin keihään kärkiä rouva Catinot'n talon edustalla. Ja silloin minä tajusin että Calvinistat olivat sulkeneet meiltä tien, ja sydämeni herkesi lyömästä.

Sillä meidän oli mahdoton palata takaisin. Käännyin taakseni katsomaan ja näin että sola kirkon edessä oli täpösen täynnä miehiä, jotka olivat tulleet kirkon läpi -- siinä oli kauhistava joukko ilkkuvia, irvisteleviä kasvoja ja julmia, verenhimoisia keihäitä. Olimme suljetut korkeitten muurien väliin eikä meillä ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin rouva Catinot'n talon kautta ja sitä vartioittiin. Edessämme ja takanamme kohosi keihäsmeri.

Väliin näen vielä unessa tuon näyn, kirkkaan, lämpimän päiväpaisteen, joka aaveen tapaisesti valaisi kalpeita, pelon vääristämiä kasvoja; polvilleen vaipuneita naisia, jotka kohottivat käsiään taivasta kohti, kun toiset huusivat ja mutisivat raivokkaita rukouksia, tahi riippuivat miesten kaulassa; koko tuon ihmisjoukon, jossa pelko kaikissa muodoissa ilmaantui; mutta ennen kaikkia voittajain pirullisen pilkkanaurun, kun ne huusivat miehiä esille ja naisille rumia sanoja.

Ei Nîmesissäkään, tuossa puoluetaistelujen ja melskeiden pesäpaikassa ole sen kauheampaa eikä pirullisempaa tapausta sattunut. Huomattuani että olimme satimessa ja niin sanoakseni kuoleman kidassa, en ensi hädässä voinut muuta kuin painaa Denisen syliini ja hänen kasvonsa rintaani vasten, itse nojauduin syvästi huoahtaen muuriin. Hyvä Jumala, ajattelin, naiset! naiset! Semmoisella hetkellä antaisi mies kaikki maailmassa, ettei naisia olisi olemassakaan, tahi ettei hän ainakaan ketään rakastaisi.

St. Alais tuli ensimäiseksi tuntoihinsa ja ensimäisenä hän ryhtyi toimimaan -- jos sitä voi toiminnaksi sanoa, sillä emmehän voineet muuta kuin puhua, kun olimme luvultamme niin paljon heikommat ja senlaisessa asemassa. Hän työnsi rouva de St. Alais'n selkänsä taakse ja huiskutti valkoista liinaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä meistä kirkon oven edessä seisoville miehille ja pyysi heitä laskemaan naiset kulkemaan. Sanoipa hän heitä kurjiksi raukoiksi, jotka eivät uskaltaneet taistella miehiä vastaan, jotka voivat puolustautua.

Mutta hän sai vastaukseksi ainoastaan ivasanoja, uhkauksia ja naurunrähäkkää.

-- Ei, ei, herra pappi, huusivat he ilkkuen. -- Ei, ei! Tulkaa te vain esille terästä maistamaan. Kenties sitten laskemme naiset menemään! Tahi kenties emme!

-- Katalat konnat!

Mutta ne vain heiluttivat aseitaan ja huusivat: Hirteen pettäjät! Hirteen papit! Hirteen herrat! Astukaa vain esille tahi me tulemme ja riistämme teidät naisilta, joitten taakse piiloudutte!

Hänen silmissään säihkyi rajaton raivo kun hän katsoi heihin. Silloin muuan vastapuolueen miehistä astui esille ja käski joukon vaikenemaan.

-- Kuulkaa! sanoi mies, joka oli iso kun jättiläinen, pitkä musta tukkansa riippui alas kelmeille kasvoille. -- Me annamme teille kolme minuuttia aikaa, ja jos te sen kuluessa astutte keihäiden eteen, niin naiset pääsevät menemään. Ellette sitä tee, niin ammumme teitä kaikkia, ja naisten veri tulkoon ylitsenne!

St. Alais seisoi mykkänä. -- Te olette hornan henkiä! huusi hän vihdoin kauhistuksesta värisevällä äänellä. -- Tahtoisitteko tappaa meidät heidän silmäinsä edessä?

-- Heidän sylissään! vastasi mies ja hänen sanojaan tervehdittiin naurunrähäkällä. -- Päättäkää pian, jatkoi hän kömpelösti käännähtäen ja keihästään heiluttaen. -- Kolme minuuttia kellon jälkeen tuolla. Astukaa esille tahi ammumme kaikkia. Siitä vasta maukas liemi tulee! Hieno katolilainen liemi, hyvät herrat!

St. Alais kääntyi minuun, kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät tuijottivat. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan.

En voi kertoa mitä sitten tapahtui, sillä hetken aikaa olin aivan tajutonna. Muistan vain että päivä kirkkaasti paistoi muuriin hänen takanaan ja että savikerrokset vanhain, ohuitten tiilikivien välissä näyttivät mustilta. Meitä oli noin kaksikymmentä miestä ja viisikymmentä naista sullottuina noin neljänkymmenen kyynärän pituiselle alalle. Valitushuutoja kuului miesten huulilta ja ne, joilla oli naisia sylissä, -- eivätkä ne olleet harvat -- nojautuivat muuriin ja koettivat lohduttaa heitä, koettivat irtautua heistä. Jotkut kirosivat murhaajia ja ojentelivat nyrkkejään heitä kohti, toiset taas kiihkeästi suutelivat rinnoillaan lepääviä kalpeita kasvoja -- useat naisista olivat näet onneksi pyörtyneet -- toiset taas St. Alais'n tavalla katselivat äänettömänä tuskasta toisiaan silmiin tahi armottomalle sinitaivaalle. Enkä minäkään muuta tehnyt, katselin vain Deniseä silmiin. Hän oli täydessä tajussaan ja oli täydellisesti selvillä siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.