Part 23

Puolen yön aikana menivät kaikki alas. Kahteentoista tuntiin en ollut ruokaa maistanut, mutta toiminut hyvin paljon, ja arveluttavasta asemastani huolimatta pakoitti nälkä minun seuraamaan toisia. Menin siis virran mukana ja tuokion kuluttua seisoin pitkän, kirkkaasti valaistun huoneen kynnyksellä, jossa oli katettuja pöytiä noin kuudellekymmenelle hengelle. Olin huomaavinani huoneen toisessa päässä naisia, jalokiviä, säkenöiviä silmiä ja löyhytteleviä viuhkoja. Tämä se juuri teki vastakohdan pimeän, synkän tornin ja tämän iloisen, loistavan näkymön välillä niin suureksi. Mutta minulle ei suotu aikaa arveluihin, sillä edessäni seisova joukko hälveni äkkiä kun jokainen istui paikalleen pöytäin ääreen. Ja niin seisoin kohta tuijottamassa suoraan Deniseen, joka kalpeana, kuihtuneena ja surullisen näköisenä -- hiljaisen murheen perikuvana -- istui äitinsä rinnalla pöydän yläpäässä. Rouva Catinot, muutamia toisia naisia ja eräitä herroja istui heitä lähellä.

En tiedä vetikö katseeni hänen katseensa puoleeni, vai sattuiko hän muutoin katsomaan sinnepäin, mutta tuokiossa hän huomasi minut ja nousi hiljaa parahtaen pöydästä. Se kumminkin käänsi rouva de S:t Alais'n huomion minuun, ja sillä välin kun ne, jotka istuivat välillämme, iloisesti puhelivat mitään huomaamatta ja palvelijat tarjoilivat ruokia, näin, että kaikki pöydän yläpäässä olijat tuijottivat minuun. Onnettomuudeksi markiisi de S:t Alais, joka oli hiukan myöhästynyt, samassa astui huoneesen ja huomasi tietysti myöskin minut. Kuulin kirottavan selkäni takana, mutta huomioni oli niin kiintynyt Deniseen ja hänen ympärillään olijoihin että käännyin vasta kun markiisi laski kätensä käsivarrelleni ja huomasin hänet.

-- Herra, huusi hän kiroten -- huomasin että hän oli kalpeana vihasta ja hämmästyksestä -- tämä on jo liikaa.

Silmäilin häntä äänetönnä. Asema oli siksi arveluttava, etten keksinyt mitään pelastuskeinoa.

-- Kuinka te olette täällä? kysyi hän äänellä, joka veti kaikkein huomion puoleeni.

-- Enpä oikein sitä itsekään tiedä. Mutta --

-- Minä tiedän sen, sanoi ääni hänen takanaan. -- Ja jos haluatte tietää sitä, niin kreivi de Saux on täällä vieraanani.

Froment, joka juuri astui huoneesen, sanoi tuon. Markiisi kääntyi kun olisi häntä lyöty. -- Siinä tapauksessa en minä enää ole vieraananne! huusi hän.

-- Niinkuin haluatte, vastasi Froment rauhallisesti.

-- Mutta tämä ei ole minulle mieleen -- se ei ole minulle mieleen! huudahti markiisi ivallisella katseella ja äänellä, joka kaikui huoneessa. -- Se ei ole minulle mieleen.

Kuullessani hänen sanansa ja nähdessäni olevani kaikkien huomion esineenä, olisin voinut luulla olevani rouva S:t Alais'in salongissa tuota hullunkurista valaa kuulemassa, eikä että kolmeneljättäosaa vuotta jo oli kulunut siitä kun huolemme alkoivat. Mutta Froment'in ääni herätti minut haaveilemasta.

-- Hyvä, sanoi hän. -- Mutta etteköhän unohtane että --

-- Tehän juuri unohdattekin, huudahti S:t Alais raivostuneena. -- Tahi ette tajua -- ette tiedä -- että tämä herra tässä --

-- En unohda mitään, vastasi Froment ja hänen kasvonsa synkistyivät. -- En unohda muuta kuin sen että häiritsemme vieraitamme, ja vähimmän kaikista unohdan antamanne avun, herra markiisi. Mutta, jatkoi hän arvokkaasti, -- tänä yönä olen minä johtajana ja järjestäjänä. Minä olen tämänkin asian järjestänyt näin ja te saatte tyytyä siihen. Tiedän, että te ette vaaran hetkellä petä minua. Tiedän että onnettomuuden sattuessa autatte minua, mutta uskon myöskin, että jos kaikki käy niin hyvin kuin nyt näyttää, niin ette tahdo turhia esteitä tielleni asettaa. Kas niin, herra markiisi, tämä herra istuutuu siis tähän ja me istuudumme rouva de S:t Alais'n pöytään. Tehkää niin hyvin, herra.

Markiisin kasvot olivat synkät kuin syksyinen yö, mutta toinen oli mies ja hänen äänensä oli sekä kohtelias että käskevä; hitaasti ja ylpeän näköisenä seurasi häntä markiisi, joka tietääkseni ei milloinkaan ollut kenenkään mieltä noudattanut. Yksin jääneenä istuuduin ensimäiselle tyhjälle sijalle, toisten uteliaasti minua silmäillessä. Mielestäni oli tämä yöllinen juhlallisuus hyvin eriskummallinen, ja kun silmäilin juhlallisesti valaistua huonetta ja noita iloisia ihmisiä ja ajattelin kuolleita ja haavoitettuja kaupungilla, niin oli kaikki kuin unennäköä.

Kahdeskymmenes toinen luku.

Ratkaisu.

Kun päivä, jota niin monet kärsimättömyydellä odottivat, hitaasti valkeni, valaisi se Fromentin tornilla kalpeita kasvoja ja luulenpa että siellä oli monta, joiden sydämissä epätoivo vallitsi. Se on juuri tuo aamuhetki, jolloin kaikki, paitsi taivaslaki, on väritöntä ja pimeää, joka ihmisen rohkeutta kovimmin koettelee, aivan niinkuin se kylmä viima, joka silloin puhaltelee, tunkee läpi ruumiin. Vakavaksi muuttui nyt niiden silmäin katse, jotka vähää ennen säteilivät lasien kanssa kilpaa -- valvoimme näet pitkään ja joimme kuninkaan, kirkon, punaisen kokardin ja kreivi d'Artois'n maljoja; miehet, joiden kasvot viini vähää ennen pani hehkumaan, kalpenivat nyt, heitä värisytti katsellessaan ulos usvaiseen ilmaan ja kääriytyivät paremmin vaippoihinsa. Ja jos Nîmes'issä oli ketään, joka välinpitämättömyydellä näki tämän päivän valkenevan, niin ei senlaista ainakaan minun läheisyydessäni ollut.

Froment oli saarnannut uskoa, mutta uskoa löytyi parhaastaan vain kansassa tuolla kaduilla. Siellä oli epäilemättä monta, jotka uskoivat ja olivat valmiit sekä kuolemaan että säälittä tappamaan. Ja onhan mahdollista että joku senlainen löytyi meidänkin joukossamme. Mutta useimmat niistä, jotka tänä aamuna kanssani katselivat alas Nîmes'iin, olivat joko rohkeita seikkailijoita, Froment'in satunnaisia puoluelaisia tahi rykmenteistä eroitettuja upseereja. Aniharvat olivat Alais'n kaltaisia ylimyksiä. Kaikki olivat kyllä rohkeita ja viinin kiihoittamia, mutta Froment ei ollut ainoa, joka oli kuullut puhuttavan Favras'in hirttämisestä, Launay'n surmaamisesta ja miten Flesselles kylmäverisesti ammuttiin! Eikä hän ollut ainoa, joka oli selvillä siitä, miten tuo kummallinen olento, jota sanottiin kansaksi, kostaisi, kun sitä uhoiteltiin.

Ja kun päivän toivottu koi alkoi näkyä, kun sen ensi hohde pani itäisen taivaan rusottamaan, kun se tunki Rhône-laaksoa peittävän usvan läpi ja kultaili vuorenhuiput lännessä, niin en läheisyydessäni huomannut ketään, jonka kasvot eivät olleet vakavat, ei yhtään, joka ei näyttänyt kalpealta, väsyneeltä ja huolestuneelta.

Paitsi Froment yksin. Mikä lieneekin ollut syynä siihen, mutta nyt päivän koitteessa osoittivat hänen kasvonsa sekä iloa että rohkeutta. Kaiken yötä oli hän ollut aivan itsekseen, mutta nyt hän tuli luoksemme kaupungille päin olevan rintavarustuksen luo ja alkoi vilkkaasti puhella. Hän rohkaisi arkoja, ja piti voiton varmana. Olen kuullut vihamiestensä sanovan, että hänen luonteensa oli senlainen, ja ettei se siis ole ansioksi luettava; että se oli turhamielisyys, joka kohotti hänet ihmisten tavallisia intohimoja ylemmäksi ja joka myöskin vaikutti sen, ettei hän koskaan pelkoa tuntenut; että hän intoisesti koettaen näytellä osaansa kaikkein ihastukseksi, unhoitti että se oli jotakin enempi kuin vain näyteltävä rooli; ja että hän pani kaikki alttiiksi ja antautui vaaroihin tuntematta sen suurempaa mielenliikutusta kuin näyttelijä, joka näyttelee Cid'iä tahi Mithridatena ottaa myrkkyä.

Mutta minun mielestäni se osoittaa, että hän luonteeltaan oli ei ainoastaan turhamainen vain myöskin erinomaisen urhea. Ja niin hän olikin. Ei kukaan, ken tuona aamuna näki hänet, voinut epäillä, ettei hän miljoonista ollut ainoa, joka silloisissa olosuhteissa parhaiten soveltui johtamaan. Ollen uskalias, luottavainen, jopa iloinenkin, ei hän peruuttanut annettuja käskyjä eikä ilmi lausunut epäilyksiä. Kun usva neljän tienoilla hajosi, niin että voimme eroittaa kukoistavan tasangon, kaupungin ja kukkulat, ja kun Rhône'n puolelta kuului ensimäinen kellonkumahdus, joka sai leivon laulun vaikenemaan, niin hän melkein iloisena kääntyi seuralaisiinsa.

-- Kas niin, hyvät herrat, virkkoi hän iloisesti ja pää pystyssä, -- lähdetään nyt liikkeelle. Meistä ei saa sanoa, että olemme piilossa, emmekä tohdi näyttäytyä ulkona, tahi että me saatuamme muut liikkeelle itse pysyttelemme syrjässä -- aivan niinkuin Kansalliskokouksen raukkamaiset jäsenet, jotka lähtiessään kuningasta vangitsemaan, asettivat naiset etunenään, että nekin olisivat vaarasta osalliset! Ylös siis! He veivät hänet Versailles'ista Paris'iin; me tuomme hänet sieltä takaisin. Ensimäinen askel on otettava tänään.

Ei mikään ole niin tarttuvaa kuin innostus. Hänen sanojaan tervehdittiin suostumuksella; katseet, jotka juuri ennen olivat synkät ja alakuloiset, kirkastuivat äkkiä. -- Alas kavaltajat! huusi muuan. -- Alas trikolori! huusi toinen.

Silloin Froment kohotti kätensä kehoittaen hiljaisuuteen. -- Ei, herra, sanoi hän äkkiä. -- Ei 'alas trikolori'! Päinvastoin tulee meidän tehdä itsellemme oma. Eläköön kuningas! Eläköön uskollisuus! Eläköön laki! Eläkööt nämä kolme!

Se vaikutti. Satakunta ääntä huusi: -- Eläkööt nämä kolme! Nuo sanat kerrottiin alempana katoilla, ikkunoissa ja kaduilla kunnes ne kuin tulen liekki levisivät ympäri kaupungin.

Froment kohotti kohteliaasti hattuaan. -- Kiitos, hyvät herrat, sanoi hän. -- Kuninkaan nimessä, hänen majesteettinsa nimessä minä kiitän teitä. Ennenkuin lopetamme saapuu se huuto Atlantin rannoille ja La Manche'ssa saakka se kaikuu. Ja Rhône vapauttaa mitä Seine on vanginnut. Tänä päivänä ovat koko Ranskanmaan silmät teihin luodut! Pitääkö roistoin ja tyhjäntoimittajain saada polkea vapaus jalkainsa alle -- pitääkö niiden saada anastaa oikeutemme elää, rukoilla ja vapaasti liikkua? Ne pilkkaavat Jumalaa ja ryöstävät hänen temppelinsä ja Ranskanmaan kuningas istuu vankina. Tarvitseeko minun sen enempää sanoa?

-- Ei! Ei! huusivat toiset hattujaan ja miekkojaan heiluttaen. -- Ei, Ei!

-- Niinpä en tahdo sanoja tuhlata, mutta minä tahdon osoittaa, että täällä Nîmes'issä kunnioitetaan Jumalaa ja kuningasta ja että heidän palvelijansa täällä ovat vapaat! Seuratkaa minua; mennään kaupungille tarkastamaan kuninkaan vahtipaikkoja, niin saamme nähdä uskaltaako kukaan huutaa: 'Alas kuningas!'

Hänelle vastattiin kaikuvilla, tornia tärisyttävillä suostumushuudoilla, tuokiossa he jo laskeutuivat tikapuita alas katolle ja sitten eteenpäin portaille. Istuin tornin rintavarustuksella katsellen miten ne pitkässä jonossa kulkivat katon poikki, miekkojen kahvat ja haarniskat kiilsivät päiväpaisteessa, nauhat liehuivat tuulessa ja ne puhuivat korkealla ja jyrkällä äänellä. Minun mielestäni se oli urhoollinen ja komea joukko; useimmat heistä olivat nuoria, heillä oli komea ryhti, ja kun he tuossa mies mieheltä laskeutuivat niitä samoja portaita myöten, joita minä edellisenä iltana tulin ylös, tunsin suurta myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Toinen puoli oli jo kadonnut näkyvistäni kun tunsin, että joku tarttui käsivarteeni. Se oli Froment, joka oli jäänyt viimeiseksi ja nyt seisoi siinä rinnallani.

-- Te jäätte tänne, herra, sanoi hän painavasti ja katsoen minua silmiin, -- ja jos huonosti käy, niin minun kai ei tarvinne pyytää teitä pitämään huolta neidistä.

-- Käynee miten hyvänsä, niin kyllä minä hänestä huolta pidän.

-- Kiitos vaan, vastasi hän ivallisesti hymyillen ja silmiin leimahti ilkeä ilme. -- Mutta jos hyvin käy niin minä kyllä itse pidän huolta hänestä. Elkää unohtako, herra kreivi, että jos voitan, niin meillä on toisillemme puhuttavaa.

-- Ja kuitenkin toivon Jumalan auttavan teitä voitolle! huudahtin melkein ehdottomasti.

-- Te luotatte taistelutaitoonne, sanoi hän hiukan ivallisesti, mutta jatkoi sitten aivan toisenlaisella äänellä: -- Se ei ole sen takia kun minä uskon teille niin tärkeän tehtävän, vaan se on siitä syystä, että te olette ranskalainen ylimys, kun minä arvelematta jätän neidin suojelukseenne. Jumalan haltuun!

-- Jumalan haltuun! sanoin minäkin. Sitten näin hänen menevän samaa tietä kun toisetkin.

Tämä tapahtui noin viiden tienoissa aamusella. Aurinko oli jo noussut, ja tornin katolla, jossa nyt yksin olin valtijaana, oli niin hiljaista, niin selkeää ja rauhallista ja tyyntä -- se oli tuota aamun varhaista tyyneyttä, jossa on senlaista viatonta puhtautta -- että silmäilin ympärilleni ihmeissäni ja ikäänkuin unessa. Olin korkealla levottomien katujen yläpuolella, joilta Froment'ia tervehtivät huudot kaikuivat luokseni ylös. Taas kuului huuto ja sen perästä vielä toinen, joka pani kyyhkyset säikähtyneinä lentoon lehahtamaan. Mutta sitten äänilaineet vierivät eteläänpäin kunnes korviini kuului vain uhkaavaa sorinaa. Mutta minä olin yksin tornilla korkealla taisteluista ja riidoista.

Niin, olin yksin ja oli aikaa vaipua synkkiin ajatuksiin. Missä oli nyt se suloinen yhteys, jota suurin osa kansasta jo monet viikot oli haaveillut? Missä oli se rauhan ja veljellisyyden valtakunta, jota isä Benoit ja Giron'en sekä Vlais'en asukkaat olivat toivoneet? Ja rajain tasoitus? Ja inhimilliset oikeudet? Ja ne tuhannet muut siunaukset, joita filosoofit ja teoreetikot olivat uskoitelleet tulevaksi -- inhimillisestä luonnosta huolimatta -- kun vaan heidän järjestelmänsä hyväksyttäisiin? Niin, missä? Ympäröivästä viljavasta maakunnasta kuului hätäkellojen uhkaava ääni. Kaduilta kuului kapinahuutoja ja riemuhuutoja. Teillä, jotka nauhan tavoin kiemurtelivat tasangolla, näkyi välkkyviä aseita kantavia miehiä ja puolen tunnin kuluttua räjähti etäisestä etukaupungista lännessä kiväärin laukauksia. Kyyhkyset lentelivät ympärilläni kuin valkoiset, hohtavat pilvenhattarat, tornilla ja alempana katolla, johon muutamia palvelijoita oli kokoontunut, oli vain päiväpaistetta, tyyntä ja rauhaa. Mutta minä tiesin, että alhaalla kaduilla käyskenteli kuolema.

* * * * *

Alussa en tuntenut innostusta enkä levottomuutta. Olihan vielä aikainen aamuhetki, en odottanut suoranaista ottelua, ja kuuntelin melkein välinpitämättömänä, jatkaen ajattelemista entiseen suuntaan ja vertaillen nykyistä levottomuutta ja sekasortoa siihen maailmaan, joka muutamia kuukausia sitä ennen silmissäni näytti niin valoisalta. Mutta vähitellen katolla olevien palvelijain levottomuus puuttui minuunkin. Kuuntelin tarkempaan ja olin huomaavinani taistelun lähenemistä, huudot ja laukaukset kuuluivat useammin ja kovemmin. Vihdoin huomasin kasarmien läheisyydessä valkoista savua, joka renkaina kohosi kattojen yli ja kahteen kertaan ikkunat tärähtivät kiväärien laukauksista, jotka myöskin kuuluivat sieltä päin. Ja nyt huomasin juuri allamme olevilla kaduilla, jotka pituudelleen olivat siinä silmäini edessä, ihmisjoukon, joka juoksi tornia kohti.

Huusin palvelijoille katolla, saadakseni tietää mitä tuo merkitsi.

-- Ne käyvät juuri asevarastohuoneen kimppuun herra, vastasi muuan heistä.

-- Kutka?

Hän ei vastannut, kohautti vain olkapäitään ja tähysteli yhä kiihkeämmin alas kaduille. Minä tein samoin, vaan aluksi ei mitään tapahtunut. Mutta sitten aivan äkkiä, ikäänkuin olisi ovi, joka siihen saakka esti melun kuulumasta, avautunut, kuului suoraan allani pirullinen ulvonta ja meteli, ja suuri väkijoukko ryntäsi kadulle. Sen keskessä oli joukko munkkeja, joilla oli Vapahtajan kuvia käsissä. Kauheasti kiljuen ja aseita heilutellen kääntyi rahvaanjoukko ensimäisestä kadunkulmasta ja katosi näkyvistäni. Hetken aikaa kuuluivat vielä huudot ja melu, siitä voin päätellä joukon menneen kasarmeille päin, mistä silloin tällöin musketin laukauksia kuului. Silloin ymmärsin, että se oli apujoukko, jota Froment oli lähettänyt hakemaan. Kun sitten katsoin alas, huomasin, että puolet palvelijoista oli mennyt tiehensä ja yksinäisiä olentoja hiipi kaduilla, jotka tähän saakka olivat olleet aivan autiot. Nyt alkoi levottomuus minussakin päästä valloilleen. Päättävä hetki oli tullut ennen kuin sitä odotinkaan.

Huusin muutamalle palvelijalle ja kysyin missä naiset olivat.

-- Sitä en tiedä, herra, vastasi hän hätäisesti ja käänsi kalpeat, pelokkaat kasvonsa minuun, sitten kääntyi hän taas pois.

-- Ovatko he tuolla alhaalla?

Mutta hän oli liiaksi innostunut vastatakseen kysymykseeni ja pudisti vain kärsimättömästi päätään. En olisi mielelläni lähtenyt katolta ja huusin sentähden miehelle, että hän veisi kunnioittavan tervehdykseni rouva de St. Alais'lle ja pyytäisi häntä tulemaan tänne ylös. Minua ihmetytti, ettei hän jo ollut tullut sinne, naiset kun ovat uteliaita näkemään mitä tapahtuu.

Mutta mies -- luullakseni eräs kokki -- oli niin peloissaan ettei hän ajatellut muuta kuin itseään eikä hän paikaltaan liikahtanut, mutta hänen toverinsa huusivat: -- Heti, herra, aivan heti!

Mutta nyt loppui kärsivällisyyteni, juoksin tikapuille ja niitä alas heidän luokseen. -- Katalat, huusin minä, -- sanotteko heti missä naiset ovat?

Kaksi heistä kääntyi äkkiä. -- Mitä, herra?

-- Missä naiset ovat? toistin kärsimättömästi.

-- Enhän äsken tajunnut kysymystänne, puolustelihe lähin. -- Ne ovat menneet kirkkoon rukoilemaan.

-- Kirkkoonko?

-- Niin, Kapusiinilaiskirkkoon.

-- Eivätkö he siis ole täällä?

-- Eivät, herra, vastasi hän hajamielisesti. -- Mutta -- mitä tämä on?

Huomionsa kiintyi johonkin muuhun ja kalpenevin kasvoin hiipi hän pois luotani. Menin katsomaan alas rintavarustukselta. Näköala ei ollut niin laaja kuin ylhäältä tornista, mutta länteenpäin viepä pääkatu näkyi selvästi, ja se oli täynnä ihmisiä, jotka eri ryhmissä kiiruhtivat tornia kohti; toiset juoksivat, toiset astuivat rivakasti, mutta kaikki katselivat vähä väliä taakseen.

Palvelijat eivät hetkeäkään epäilleet, mitä tämä merkitsi, ja huutaen: Olemme voitetut! juoksivat he päiväpaisteisen katon poikki portaille, ja niitä alas. Jäin sinne hetkeksi vielä huolestuneena tähystelemään alas kaduille, mutta kun pakenevien joukko yhä kasvoi, kun ne juoksivat yhä kiireemmin ja yhä useammin katsoivat taakseen heiluttaen aseitaan, kun huudot, ulvonta ja laukaukset tuntuivat lähenevän, niin päätin ryhtyä toimeen. Portaissa ei ollut ketään, ja minä kiiruhdin alas niitä myöten ovelle, joka oli ensimäisessä kerroksessa, ja josta edellisenä iltana olin tullut sisään. Mutta ovi olikin suljettu. Harmistuneena ja levottomana -- täällä pimeässä kun en tiennyt mitä ulkona tapahtui ja kun pelkäsin pahinta -- jatkoin matkaani alas luostarimaiseen etehiseen alakerrassa.

Siellä tunkeili aseellisia, raivostuneita, ruudinsavun mustaamia miehiä, toisia tuli ehtimiseen kadulta. Tuokiota myöhemmin olisivat rappuset jo olleet täpösen täynnä katolle tunkeilevia miehiä, ja silloin olisi minun ollut mahdoton päästä minnekään. Nytkin kului muutamia minuuttia ennenkuin pääsin eteenpäin tungoksessa; minut työnnettiin muuatta seinää vasten enkä päässyt paikalta liikahtamaan. Viereeni sattui muuan samallaisessa pälkähässä oleva palvelija, jonka käsivarteen puutuin.

-- Missä naiset ovat? Ovatko he jo palanneet kirkosta? Missä he ovat?

-- En tiedä, vastasi hän lyhyesti, silmäillen rahvaanjoukkoa.

-- Vieläkö he ovat kirkossa?

-- En tiedä, herra, vastasi hän kärsimättömästi ja kun hän samassa huomasi sen, jota hän etsi, riuhtasi hän kätensä irti ja totellen pelkuruuden vaistoa tunkeutui hän joukkoon ja katosi.

Etehisessä vallitsi ääretön sekasorto, miehiä tuli ja meni, ne raivasivat kyynäspäillään itselleen tietä joukon läpi ja jakoivat käskyjä. En tiennyt mitä tekisin. Muutamat huusivat Froment'ia, toiset kehoittivat sulkemaan oveja; muuan sanoi, että kaikki oli hukassa ja eräs huusi että piti hankkia ruutia. Sekasorto pani pääni pyörälle; hetken aikaa seisoin tungoksen keskessä, ja minua tuupattiin sinne ja tänne. Missä naiset olivat? Missä naiset olivat? Tuo ajatus oli tehdä minut hulluksi. Kysyin muutamilta lähimpänä olevilta, mutta ne vain huusivat, etteivät he tiedä -- kuinkas he sen tietäisivät? -- tyrkkäsivät minut pois tieltään ja katosivat tungokseen aivan niinkuin palvelija äsken. Useimmat näistä miehistä näyttivät kuuluvan alhaisempiin kansanluokkiin. En nähnyt Froment'ia enkä St. Alais'n veljeksiä tahi ketään johtajista, pari heidän seurassaan ollutta aatelismiestä siellä vain oli.

En liene milloinkaan ollut tukalammassa tilassa. Denise voi olla kirkossa vaaralle alttiina tahi kaduilla alttiina senlaisille vaaroille, joita tuskin uskalsin ajatellakaan; tahi voi hän olla turvassa omassa huoneessaan, viereisessä huoneessa tahi katolla. Etehisessä vallitsevassa tungoksessa ja sekasorrossa oli aivan mahdoton saada tietää mitään, jopa mahdoton liikkuakin. Ainoa toivoni oli, että Froment kohta saapuisi; odoteltuani hetkisen, joka minusta tuntui tuiki pitkältä, ja kun häntä ei vieläkään näkynyt, loppui jo kärsivällisyyteni, ja tunkeuduin muutamalle ovelle, josta näytti pääsevän talon takapuolelle.

Päästyäni siitä ulos oli edessäni yhtäläinen epäjärjestys; kellarista tuli miehiä, jotka kantoivat ruutia ja tukkivat tien. Toiset taas näyttivät ryöstävän taloa. Täällä en osannut toivoa löytäväni niitä, joita etsin, ja silmäiltyäni ympärilleni joka taholle kuitenkaan mitään keksimättä, huomasin portaat, jotka johtivat yläkertoihin, niitä myöten kiiruhdin ylös Denise'n huoneesen, mutta ovi olikin lukossa.

Minä kolkutin voimaini perästä, odotin ja kuuntelin ja kolkutin uudelleen, mutta sisästä ei kuulunut äännähdystäkään. Vihdoinkin tulin vakuutetuksi ettei huoneessa ollut ketään ja menin kolkuttamaan lähimpiä oveja, mutta ei niidenkään sisäpuolelta kuulunut mitään. Kolmas ja neljäs ovi eivät olleet lukossa ja huoneet olivat tyhjät. Viimeinen, jossa kävin, oli joku miesten huone.

Huoneiden tutkimisessa ei pitkää aikaa kulunut, mutta kaiken aikaa kun kolkutin ja kuuntelin käytävässä, jossa vallitsi kuoleman hiljaisuus, kuului alakerrasta huutoja ja kiiruhtavia askeleita. Olin kuumeentapaisessa kiihkossa. Kenties rouva de St. Alais olikin katolla, ja niin kiiruhdin portaille aikoen lähteä takaisin ylös. Samassa juolahti kuitenkin mieleeni että jos menin ylös, niin kenties en enää pääsisikään takaisin kun näet portaat voitiin sulkea. Kiroten tuhmuuttani, kun läksin pois etehisestä, kiiruhdin takaisin samaa tietä, jota tulinkin, raivasin kyynäspäilläni tietä ihmisjoukon läpi, joka tunkeili ensimäisen kerroksen käytävässä ja pääsin vihdoin etehiseen.

Tulin juuri paraaseen aikaan, sillä Froment'kin astui samassa sisään toisesta ovesta, urhoollisen joukkonsa seuraamana. Huomasin että joillakuilla heistä oli vihreitä nauhoja -- se oli kreivi d'Artois'n väri. Froment piti päätään pystymmässä kuin ne toiset, näin myöskin että hän oli haavoitettu; veri vuoti pitkin toista kasvopuolta ja silmät kiilsivät melkein kuin mielettömällä. Mutta yhä vieläkin hän oli rauhallisena ja yhä vieläkin hän niin suuressa määrin hallitsi ei vaan itseään mutta myöskin toisia, että melu hänen sisäänastuessaan lakkasi. Miehet, jotka juuri vähää ennen vain estivät ja tyrkkivät toisiaan, pysyivät nyt rauhallisina paikoillaan, ja vaikka kadulta kuului vihamielisen joukon ulvonta ja melu, ja vaikka oli selvää että ylivoima oli pakoittanut häntä pakenemaan, niin hänen läsnäolonsa jo vaikutti sen, että hurja pelästys rauhoittui ja epätoivoi kääntyi toivoksi.

Froment pysähtyi kynnykselle ja jakeli lyhyeen ja jyrkästi käskyjä ovien sulkemisesta. Hänellä oli kädessä lauaistu pistooli, jolla osoitteli milloin minnekin, antaakseen käskyille enemmän painoa. Miehet lähetettiin eri suunnille täyttämään käskyjä, huone tyhjeni kuin taian kautta, ja kun Froment huomasi minut, viittasi hän minua luokseen.

Jos hän oli näyttelijä, niin hän ainakin näytteli jalosti, sillä tälläkin hetkellä kun aavistin että kaikki oli hukassa, en voinut hänen kasvoissaan huomata pelkoa enkä kateutta, eikä hän kerskaillut.

-- Joutukaa ulos, kuiskasi hän, viittauksella hilliten kaikki levottomat kysymykseni, -- tuon oven kautta tuolla ja sitten pienen takaoven kautta, joka on toisten portaitten juurella. Menkää ulos itäisestä portista, sen ulkopuolella, St. Geneviève'n luona on varustettu hevoisia teitä varten. Kaikki on mennyttä täällä! lisäsi hän kovasti puristaen kättäni ja työntäen minua ovea kohti.

-- Mutta entä neiti? huudahdin vavisten, ja kerroin hänelle ettei neiti enää ollut talossa.