Part 22

-- Mutta jos minun niin täytyy häntä peljätä, miten paljon suurempi syy onkaan teillä sitä tehdä? sanoin vakaasti päättäen etten jättäisi häntä, sillä nyt kun puna hänen kasvoiltaan katosi, huomasin vasta miten kalvakka ja riutunut hän oli ja nuo pelvon piirtämät tummat juovat silmäin alla, joiden katse nyt oli varttuneen naisen eikä enää lapsellinen.

-- Kuinka voittekaan pyytää minua jättämään teitä hänen mielivaltaansa?

Hän katsoi minuun kasvot kummallisen vakavina, enkä hänen vastaustaan koskaan unhoita.

-- Herra kreivi, sanoi hän hitaasti, -- pelkäsinkö St. Alais'n katolla, kun linna allamme paloi? Nythän minulla on enemmän suojeltavaa. Elkää peljätkö. Täälläkin on katto; usein siellä ylhäällä käyskentelenkin enkä koskaan ole puolisolleni antava häpeämisen syytä.

-- Mutta olinhan minä siellä, sanoin äkkiä. Tiennee taivas miksi sen sanoin; kyllä se vain oli kummallinen vastaus, mutta Denise'ä se ei näyttänyt kummastuttavan.

-- Niin, sanoi hän -- hymyillen, puna palasi hänen kasvoilleen, katse muuttui jälleen helläksi, käytöksestään katosi tuo tyyni arvokkaisuus ja hän katsoi minuun miellyttävällä ujoudella. Hetkeksi suljin hänet taas syliini.

Mutta hetkeksi vain. Melkein harmistuneena hän riuhtasihe irti. -- Menkää, menkää! Jos minua rakastatte, niin menkää.

-- Minä menen; mutta luvatkaa että ikkunaanne ripustatte nenäliinan, jos tarvitseisitte apua.

-- Ikkunaaniko?

-- Niin, sillä minä voin sen nähdä isä Benoit'n huoneesta.

Hänen kasvonsa loistivat ilosta. -- Minä lupaan sen, huudahti hän. -- Jumalan kiitos että olette niin lähellä! On minulla Françoise myöskin; hän on minulle uskollinen, ja niin kauan kuin minä --

Hän keskeytyi äkkiä kalman kalpeana kuuntelemaan. Katsoimme liikahtamatta ja ääneti toisiimme. Olin viipynyt liian kauan! Askeleita kuului portaista ja ulkoa äänten sorinaa, kohta kuulimme miten joku ovikin paiskattiin kiinni. Luulenpa ettemme ensihädässä uskaltaneet huokuakaan. Kamarineito tuli ensin tuntoihinsa. Hän juoksi ovelle, jonka hän hiljaa sulki.

-- Se on turhaa, sanoi Denise käheällä äänellä; hän nojasi pöytään, kasvonsa olivat lumivalkoset. -- Ne hakevat äitini tänne, ja sitten he tappavat teidät.

-- Eikö huoneessa ole muuta ovea? kysyin säikähtyneenä silmäillen seiniä, sillä nyt vasta oikein tajusin, minkälaiseen vaaraan olin antautunut.

Denise ravisti päätään.

-- Mikä tuo sitten on? kysyin osoittaen huoneen toiseen päähän, jossa sänky seisoi seinässä olevassa syvennyksessä.

-- Siellä on vaatekammio, sanoi kamarineito vapisevalla äänellä., -- Niin, niin, onhan se mahdollista etteivät ne huoneesta etsi. Pian, pian, minä suljen oven.

Tänlaisessa tilaisuudessa menettelee vain vaistomaisesti. Kuulin että joku tarttui lukkoon ja malttamattomasti naputti ovea; niin kauan vielä epäröin. Mutta kun naputettiin uudestaan ja kun ääni, jonka hyvin tunsin, käskevästi huusi: -- Françoise, avaa, avaa heti! silloin menin vaatekammioon. Tyttö, epätoivoisena asemastani ja kahden vaiheilla avaisiko tahi ei, seisoi silmänräpäyksen ajan epäröivänä keskellä huonetta. Mutta vihdoin täytyi hänen avata ovi ja minä suljin itse vaatehuoneen oven takanani.

Mutta samassa juolahtikin mieleeni että jos minut keksittäisiin, olisi läsnäoloni häpeäksi Denise'lle, että jos minut löydettäisiin täältä vaatekammiosta hänen vaatteittensa seasta, vahingoittaisin häntä sata kertaa enemmän, kuin jos seisoisin keskellä lattiaa, rehellisesti ja pelvotonna heillä vastassa. Tuota mahdollisuutta ajatellessa poltteli kasvojani, avasin jälleen oven ja astuin ulos -- juuri aikanaan. Sillä kun huoneen ovi aukeni ja markiisi de St. Alais astui sisään, sattuivat hänen silmänsä aivan ensimäiseksi minuun.

Hänen perässään tuli muutamia miehiä, sekin jolta portaissa karkasin.

Markiisin vihasta säihkyvät silmät tapasivat katseeni. Toisiin ei huomioni joutanut kiintymään.

Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.

Korkea asema velvoittaa.

Mutta hän ei kumminkaan puhetta aloittanut. Muuan miehistä hänen takanaan astui esiin huudahtaen: -- Se on hän! Katsokaa, onhan hänellä vielä musketin peräkin kädessä.

-- Käykää sitten häneen käsiksi ja viekää pois, sanoi markiisi de S:t Alais, ja kääntyen minuun lisäsi hän tylysti: -- Ken lienettekin, herra, niin oletan olleenne tietoinen vaarasta, mihin antauduitte, ruvetessanne vakoojaksi. Miehet, viekää hänet pois!

Miehistä puuttui nyt kaksi käsivarsiini, ja minä olin niin hämmästynyt herra de S:t Alais'in äkillisestä ilmestymisestä ja hänen käsittämättömistä sanoistaan, etten muistanut vastustellakaan. Mutta tänlaisissa tapauksissa työskentelee ajatus nopeasti, ja seuraavalla hetkellä olin jo tajussani.

-- Onhan tuo puhe vallan tyhjää, herra de S:t Alais. Te hyvin tiedätte etten ole mikään vakooja. Te tiedätte mistä syystä täällä olen. Ja mitä siihen tulee että --

-- Minä en tiedä mitään, keskeytti hän minua.

-- Mutta --

-- Sanon vieläkin kerran, etten mitään tiedä! sanoi hän toistamiseen ivallisella liikkeellä. -- Paitsi sitä, että löysimme teidät täältä munkiksi puettuna, vaikka se on päivän selvää, että te ette ole munkki. Yhtä hyvin olisitte voinut koettaa nousuveden aikana uida Rhône virran yli kuin tänä yönä tunkeutua tähän taloon -- niinkuin sen vallan hyvin tiedättekin! Viekää hänet nyt pois. Hänen asiaansa käsitellään siellä alhaalla.

Tuo oli jo liikaa. Riuhtasin irti vangitsijoista ja ryntäsin markiisin eteen. -- Te valehtelette! Te tiedätte kuka minä olen ja tiedätte myöskin miksi täällä olen.

-- Minä en tunne teitä, kertoi hän taas jäätävällä kylmyydellä, -- enkä myöskään tiedä miksi täällä olette. Se on totta, että kerran tunsin näköisenne miehen, mutta hän oli ylimys, ja hän olisi ennemmin kuollut kuin koettanut henkeään pelastaa valheella -- keksityllä jutulla. Viekää pois hänet. Onhan hän peloittanut neidin melkein kuoliaaksi. Ovi oli luultavasti auki ja hän hiipi sisään luullen täällä olevansa turvassa.

Älysin hänen tarkoituksensa, ja että hän vihastuksissaan ennemmin uhraisi minut kuin sekoittaisi asiaan sisarensa nimeä. Näin myös että hän tunsi julmaa vahingoniloa siitä, että luuli saattaneensa minut pahaan pälkähäsen. Otsalleni kohosi kylmä hiki ja katseeni harhaili hurjasti pitkin huoneen seiniä koetellessani pulmasta suoriutua. Meteli kadulla soi vielä korvissani, ja minä tiesin että miehillä, jotka tämmöisessä taistelussa panivat kaikki alttiiksi, ei olisi sääliväisyyttä eivätkä he tuntisi omantunnon soimauksia. Näin senkin että etenkin markiisi kärsimistään tappioista ja nöyryytyksistä oli raivostunut ja että minä olin hänen tuumainsa tiellä. Vaara oli olemassa, se ei ollut pelkkää uhkaa vain ja siihen antautuminen tuntui mielettömältä.

Ja yhtäkaikki -- yhtäkaikki minä epäröin. Annoinpa miesten viedä itseni jo puolitiehen ovelle, mutta silloin -- ja ties sen mitä muuten olisin tehnytkään, tahi olisinko edes voinut mitään päättääkään -- ratkesi asia aivan odottamattomalla tavalla. Siitä saakka kun veljensä tuli huoneesen, oli Denise puoleksi pyörtyneenä nojautunut seinään, mutta nyt hän kirkaisten riensi veljensä luo ja puuttui häntä käsivarteen.

-- Ei, ei! huusi hän tukehtuneella äänellä. -- Ei, te ette voi, te ette saa tehdä sitä! Säälikää toki! Minä --

-- Neiti, keskeytti häntä veljensä, vihan välke silmissään. -- Te olette säikähtynyt ettekä tiedä mitä sanotte. Tämä kohtaus on teitä liiaksi rasittanut. Ja kääntyen kamarineitiin sanoi hän tuikeasti: -- Pitäkää huolta emännästänne. Mies on vakooja, joka ei ansaitse hänen sääliään.

Mutta Denise ei hellittänyt. -- Hän ei ole vakooja! huusi hän sydäntä särkevällä äänellä. -- Hän ei ole vakooja ja te tiedätte sen.

-- Hiljaa, hiljaa, varoitti häntä veljensä, silmittömänä vihasta.

Mutta hän ei ottanut lukuun Denise'ssa tapahtunutta muutosta, jonka suhteen hänen oma muuttumisensa oli aivan vähäpätöinen.

-- Minä en tahdo! huusi Denise. -- Minä en tahdo! Ja ihmeekseni hän laski irti veljensä käsivarren, pudisti kasvoiltaan vaalean tukkansa, joka oli päässyt hajalleen hänen siinä pikaisesti liikkuessa ja asettui uhoittelevan näköisenä veljensä eteen. -- Minä en tahdo! Hän ei ole vakooja, ja te tiedätte sen. Hän on kihlattuni, ja hän tuli minua tapaamaan. Tajuatteko nyt? Hän on kihlattuni ja tuli minua tapaamaan!

Syvä hiljaisuus seurasi noita sanoja, kaikkein silmät kiintyivät nuoreen tyttöseen.

-- Oletteko mieletön? sähisi vihdoin markiisi.

-- En olekaan mieletön, vastasi Denise silmät hehkuvina kalpeissa kasvoissa.

- Mutta ettekö häpeä, ettekö pelkää? jatkoi markiisi vihasta vapisevalla äänellä.

-- En, sillä minä rakastan häntä, minä rakastan häntä!

On mahdoton kuvata mitä nuo sanat kuultuani tunsin kun itse olin siinä aivan voimatonna. Ensiksikin olin niin vihastunut, etten ollut selvillä tunteistani, ja toisekseen Denise tuskin sai viimeiset sanat lausutuksi ennenkuin markiisi jo laski kätensä hänen vyötäisilleen ja huolimatta vastarinnastaan vei hänet toiseen päähän huonetta.

Tuo teko antoi aihetta kohtaukseen, jota on mahdoton kertoa. Minä riensin Deniseä puolustamaan, mutta tuokiossa olivat miehetkin kimpussani ja veivät minut väkisin ovea kohti. Hirmustuneena käski de S:t Alais viemään minut pois, minä kirosin häntä, nimitin häntä katalaksi raukaksi ja koetin epäilyksen vimmassa kiskoutua irti. Hetkisen pidinkin puoltani vaikka heitä oli kolme yhtä vastaan; kamarineidin kirkuna vielä enensi melua. Lopulta kuitenkin ylivoima voitti, miehet veivät minut ulos ja sulkivat oven.

Olin aivan mieletönnä, hengästyksissä ja hurjistuneena. Mutta tuossa tuokiossa kun pääsimme ulos ja ovi lukittiin, rauhoituimme kaikki. Miehet hellittivät ja silmäilivät minua aivan rauhallisina, minäkin tuijotin heihin.

-- Kas niin, herraseni, elkää nyt enää vaivatko meitä, sanoi muuan heistä kohteliaasti. -- Olkaa rauhassa, niin pitelemme teitä hellävaroin, muutoin --

-- Hän on katala koira! huusin nyyhkyttäen.

-- Hiljaa, hiljaa!

Miehiä oli viisi, sillä kaksi oli jäänyt oven taakse. Käytävä oli pimeä, mutta eräällä miehellä oli lyhty, odotimme siinä äänettöminä hetkenaikaa. Sitten ovi avattiin raolleen ja se, joka näytti olevan johtaja meni sinne saamaan käskyjä; ne saatuaan palasi hän luoksemme.

-- Eteenpäin! sanoi hän. -- N:o 6:teen. Mene sinä Petitot avainta hakemaan.

Käskyn saanut kiiruhti tiehensä ja me muut menimme hitaammin perästä. Vartiat astuivat minusta molemmin puolin, ja jykeet askeleet kaikuivat kiviholveissa. Lyhdyn kellertävässä valossa näin oikealla valkoisen seinän, jossa oli pitkä rivi mataloita ovia, joiden luulin vievän koppeihin. Se ajatus rohkaisi minua; saisinhan näet siinä tapauksessa olla Denisen läheisyydessä. Mutta oven auettua näin vain kapeat portaat, joita myöten yksitellen astuimme alas, sitten tulimme samanlaiseen kapeaan käytävään kuin äskeinenkin. Päästyämme sen puolitiehen pysähdyimme muutaman avonaisen ikkunan ääreen, josta yöllinen tuuli niin vinhasti puhalti, että vartijan täytyi peittää lyhty nuttunsa liepeellä, ettei se sammuisi. Vaan ikkunasta ei yksin yöllinen tuuli tunkenut mutta myöskin hälinä levottomasta kaupungista, käheää kirkunaa ja riemuhuutoja, kellojen yksitoikkoinen, kimakka ääni, kuuluipa silloin tällöin pistoolin laukauskin -- kaikki nuo äänet selvästi kertoivat mitä katuja ja taloja kietovassa pimeydessä tuolla alhaalla puuhattiin. Muutamassa paikassa näkyi punainen tulipatsas, se kohosi katoilta ja siitä sateli säkeneitä tuiskuamalla -- se kai syntyi kaupungin keskellä palavasta suuresta tulesta, joka ikäänkuin taivaalle ilmoitteli niitä pimeyden töitä ja niitä kauhuja, joita sen alla harjoitettiin.

Miehet tunkeilivat ikkunaan nähdäkseen ulos ja kuulostivat jännityksellä pienintäkin ääntä; eikä se ihme ollutkaan, että he niin tekivät. Eikä sekään ollut ihme että se mies, jonka kaikesta tästä oli vastattava, ja joka oli kaikki alttiiksi pannut, että hän nyt tuolla ylhäällä katolla levottomana asteli edes takaisin. Sillä taistelu tuolla alhaalla edusti maailman suurta taistelua, sitä taistelua, joka ei konsaan lakkaa, taistelua uuden ja vanhan välillä; ja se taistelu taisteltiin niin, kun ei monien vuosisatojen kuluessa oltu Nîmes'issä taisteltu, rajusti, hillittömästä ja kaduilla, joiden ojissa veri virtana juoksi. Eikä kukaan voinut sanoa miten se päättyisi, mutta sen verran voi kumminkin arvata, että melkein puolet koko Ranskanmaasta saisi kohtalonsa täällä ratkaistuksi. Me ikkunassa seisojat katselimme luonnollisilla silmillämme ulos pimeyteen, mutta Turin'issa, rajan toisella puolen ja lähempänäkin Sommières'issa ja Montpellier'issa odotti tuhansittain jalosukuisia ranskalaisia myöskin taistelun päättymistä; kaikki heidän ajatuksensa ja tunteensa olivat Nîmes'issä, ja heidän sydämensä sykki aivan yhtä levottomasti kuin meidänkin.

Miesten puheesta ymmärsin että Froment oli anastanut les Arenes'in, jonka hän linnoitti; että näkemämme liekit nousivat protestanttisesta kirkosta; että patriootit, jotka arvaamattomalla hyökkäyksellä voitettiin, olivat tähän asti aivan vähän vastarintaa tehneet, ja että jos punaiset neljäkolmatta tuntia voisivat anastuksiaan puolustaa, niin Montpellier'istä tuleva sotaväki tekisi heidän voittonsa varmaksi, ja se samalla myöskin osoittaisi, että korkeammat puolueet hyväksyivät liikkeen.

-- Mutta se riippui hiuskarvasta, sanoi muuan miehistä. -- Ellemme tänä iltana olisi panneet veistä heidän kurkulleen, niin he huomenna olisivat sen tehneet.

-- Ja nytkin vielä ei puoletkaan komppaniioista ole marssinut ulos, sanoi lyhdyn kantaja.

-- Niin, mutta kyläläiset tulevat aamusella tänne, huusi eräs kolmas kiihkeästi. -- Silloin soivat kaikki kellot täältä Rhône'en saakka.

-- Mutta jos Cevennien asukkaat ehtivät ennen heitä? Kuinka silloin käy?

Tähän kysymykseen ei vastattu ja kaikki tirkistelivät ulos ikkunasta, kunnes lähestyviä askeleita kuului, jolloin miehet peräytyivät. -- Nyt tuo Petitot avaimen, sanoi johtaja. -- Eteenpäin, herra!

Mutta tulija ei ollutkaan Petitot, vaan erinomaisen kookas mies, jolla oli väljä kauhtana yllään ja hattu silmille painettuna. Hän astui kiireesti käytävässä ja pari, kolme henkeä seurasi häntä. Tultuaan lähelle, huusi hän meille:

-- Onko Buzeaud siellä?

Mies, joka äsken oli puhunut, astui esiin ja sanoi kunnioittavasti: -- On, Herra.

-- Ottakaa puoli tusinaa vankimpia miehiänne sieltä alhaalta, virkkoi tulija, joka oli Froment itse; -- hankkikaa toisen verran lisää Cabaret Vierge'sta ja menkää sulkemaan katu, joka vie parakeista asehuoneelle. Apumiehiä on kyllä. Miehittäkää myös muutamia taloja, että voimme pitää kadun vallassamme. Ja -- mutta mitä tämä on? kysäsi hän äkkiä, kun katseensa sattui minuun. -- Kuinka tämä herra on tänne tullut? Ja tämmöisessä puvussa?

-- Markiisi vangitsi hänet tuolla ylhäällä, vastasi Buzeaud.

-- Markiisiko?

-- Niin, ja käski toistaiseksi sulkea hänet n:o 6:teen.

-- Vai niin!

-- Vakoojana!

Froment'in huulilta kuului hiljainen vihellys, ja hetken aikaa me kaksi katsoimme jäykästi toisiimme. Lyhdyn liekkuva valo ja kenties myöskin hänen kuohuksissa oleva mielensä tekivät rypyt hänen karkeissa kasvoissaan syvemmiksi ja varjot silmäin ja suun ympärillä synkemmiksi. Mutta äkkiä hän hengitti syvään ja hymyili aivan kuin olisi tämä kummallinen kohtaus häntä huvittanut.

-- Me tapaamme siis taas, herra kreivi, sanoi hän. -- Nyt muistankin, että minulla on jotakin, joka on teidän omaanne. Olette kai tullut sitä noutamaan?

-- Niin olenkin, vastasin uhallisesti ja katsoin häntä rauhallisesti silmiin, ja minä näin että hän ymmärsi minut.

-- Ja markiisi tapasi teidät tuolla ylhäällä?

-- Niin.

-- Ohoo! Hetken aikaa näytti hän miettivän, sitten kääntyi hän vartijain puoleen. -- Menkää, Buzeaud, ja ottakaa toverinne mukaan. Minä vastaan tästä herrasta -- joka kernaasti saa riisua valepukunsa. Ja te -- sanoi kääntyen seuralaisiinsa, -- voitte odottaa minua tuolla ylhäällä. Sanokaa herra Floudrin'ille -- ja se on viimeinen sanani -- ettei pormestari missään tapauksessa saa nostaa lippua merkiksi sotamiehille. Hän saa mielensä mukaan tervehtiä minulta -- että minä hirtän hänet tornin ylimpään ikkunaan eli mitä muuta tahansa -- mutta että sitä ehdottomasti ei saa tehdä. Ymmärrättekö?

-- Kyllä, herra.

-- Menkää siis! Minä tulen kohta jäljestä.

He menivät ja jättivät lyhdyn lattialle; nyt Froment ja minä olimme kahden. Odottelin mitä tuleman piti, mutta hän ei edes katsonutkaan minuun, meni vain ikkunan luo ja kurkoitti siitä ulos pimeään yöhön. Hetken aikaa hän seisoi siinä äänetönnä enkä voinut ratkaista olivatko äsken antamansa käskyt johtaneet hänen ajatuksensa pois minusta vai eikö hän vielä ollut päättänyt miten hän menettelisi kanssani. Mutta kuulin hänen useat kerrat syvään huokaavan, ja vihdoin hän äkkiä sanoi:

-- Ainoastaan kolme komppaniaa on marssinut ulos.

En ymmärrä mikä mieleeni juohtui, kun samaan tapaan vastasin:

-- Monestako?

-- Kolmestatoista. Ja se merkitsee että mieslukumme on paljon pienempi. Mutta kun ensin alotimme niin pääsimme etukynteen, ja nyt riippuu kaikki siitä, voimmeko siinä pysytellä. Ja kun kyläläiset tulevat aamusella --

-- Elleivät Cevennien vuoristolaiset ennen kerkiä.

-- Ja jos upseerit jaksavat pitää Guiennen rykmentin kasarmeissa, ja ellei pormestari nosta lippua kutsuakseen heitä ulos ja elleivät Calvinistat saa asehuonetta valtaansa -- niin luulenpa meidän siinä tapauksessa voivan tulla toimeen.

-- Näyttääkö se siltä?

-- Ei se näytä. Mutta jos niin kävisi -- tätä sanoessaan kääntyi hän ensi kerran minuun ja hänen pontevissa kasvoissaan oli ylpeä ilme, -- silloin sitä vasta _miestä_ kysytään! Sillä tiedättekö minkä puolesta me tuolla alhaalla taistelemme? Ranskan, Ranskan puolesta! huudahti hän katkerasti ja tuokioksi laskien liikutuksensa valloilleen. -- Ja minulla on vain satamäärä roistoja ja murhaajia ja pappeja tuota työtä toimittamaan, sillä välin kun te, hienot ylimykset, rauhassa ja levossa istutte rajan toisella puolen odottamassa mitä tuleman pitää. Minä teen kaikki omalla uskalluksellani, heidän etunsa eteen. Minä tapan karhun ja he vievät nahkan. Heillä ei ole hätääkään, mutta ellen minä onnistu, niin tulen Favras'in tavalla hirtetyksi. No! Riittäisihän tuo kaikki pakoittamaan ihmistä yhtymään patriooteihin ja heidän kanssaan huutamaan: "Eläköön kansa!"

Hän ei jäänyt vastaustani odottamaan, vaan sieppasi lyhdyn, viittasi minua tulemaan mukaansa ja astui edelläni käytävän läpi. Hän ei sanallakaan maininnut olostani talossa, suhteestani neitiin tahi mihin toimenpiteisiin hän minun suhteeni aikoi ryhtyä; tultuamme ovelle seisatin hänet kun olin aivan epätietoinen hänen aikeistaan.

-- Suokaa anteeksi, sanoin niin arvokkaasti kuin suinkin voin, -- mutta minä haluaisin tietää mitä aiotte tehdä kanssani. Lienee kai tarpeetonta sanoa etten vakoojana tänne tunkeutunut ja että --

-- Teidän ei ole tarvis sanoa minulle mitään, keskeytti hän minua melkein törkeästi. Ja mitä toimenpiteisiini tulee, niin ne on pian selvitetty. Aion pitää teidät luonani, niin että te asiain pahoin käydessä -- jossa tapauksessa minä en eläne tästä viikosta sivu -- voitte suojella neiti de St. Alais'ta ja viedä hänet turvalliseen paikkaan. Sitä varten saatte valtakirjanne takaisin. Se on minulla hyvässä tallessa. Mutta jos jaksamme puoltamme pitää ja jos meille onnistuu sytyttää tuli, joka polttaa nuo kylmäveriset mullistajat, silloin, herra kreivi, on minulla sana sanottava teille. Ja me sovimme asiasta kunnon miesten tavalla.

Tuokion seisoin mykkänä hämmästyksestä. Seisoimme ovella portaiden juuressa, joita myöten juuri olin kulkenut alas, ja lausuttuaan viimeisen sanan pani hän jo jalkansa ensimäiselle portaalle ikäänkuin hän ei olisi vastausta odottanut. Hän piteli lyhtyä niin että se valaisi portaita. Silloin laskin käteni hänen käsivarrelleen ja hän kääntyi suoraan minua kohti.

-- Hra Froment, mutisin minä, mutta sitten en parhaalla tahdollanikaan saanut sanaa suustani.

-- Ei tarvita sanoja, virkkoi hän jalomielisesti.

-- Mutta oletteko varma siitä -- että tiedätte kaikki?

-- Olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa teitä ja siitä, ettei hän minua rakasta, vastasi hän, ja huulensa vääntyivät ylenkatseelliseen hymyyn ja äänessä oli ivallinen sointu. -- Ja sitä paitsi olen varma vain yhdestä ainoasta asiasta.

-- Ja mikä se on?

-- Että jok'ainoalla kadulla Nîmes'issä neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa tulee verta vuotamaan, ja että porvari Froment'ista tulee joko parooni Froment tahi -- ei mitään. Edellisessä tapauksessa saamme vielä keskustella ja jälkimäisessähän -- hän kohautti hartioitaan -- se ei mitään merkitse.

Sen sanottuaan kääntyi hän menemään portaita ylös ja minä seurasin häntä. Menimme ylemmän käytävän läpi, sitten samoja portaita ylös, joissa karkasin oppaaltani, eteenpäin ylös katolle ja siitä lyhyitä puuportaita myöten torniin. Kun sieltä korkeudesta katsoimme alas, häämöitti syvällä jalkaimme alla Nîmes'in kaupunki; siellä täällä näkyi pieniä tuikkavia tulia ja perällä palava kirkko, joka loi haaveellisen valon ympäröiviin taloihin. Kolmessa eri paikassa huomasin pikisoihtuja, jotka valaisivat taivasta; yksi oli les Arénes'in muurin harjalla, toinen etäisen kirkon katolla ja kolmas kaupungin ulkopuolella olevalla tornilla. Muutoin suurin osa kaupungista oli rauhallisena, meteli oli laannut, kellot herenneet soimasta ja tuuli, joka raittiina puhalteli mereltä päin, vilvoitti kasvojamme.

Tornin päällä oli muutamia tummiin kauhtanoihin kääriytyneitä miehiä; toiset heistä katselivat äänettöminä kaupungille, toiset taas astelivat kiihkeästi puhellen edes takaisin, mutta pimeä kun oli, en voinut yhtään heistä tuntea. Muutamia ilmoituksia saatuaan meni Froment sille puolen tornia, joka oli maalle päin, ja asteli siellä yksin pää alaspainuneena. Ellen kokonaan erehdy, käyttäytyi hän niin enemmän arvokkaisuutensa takia kuin yksinäisyyden tarpeesta. Toiset kunnioittaen hänen tahtoaan jättivät hänet rauhaan; minä seurasin heidän esimerkkiään ja istuuduin muutamaan koloon rintavarustuksessa, josta voin nähdä tulen, joka nyt jo rupesi sammumaan.

En tiedä mitä muut ajattelivat. Muutamista kuulemistani sanoista kumminkin tajusin, että Louis de St. Alais oli päällikkönä les Arénes'sä ja että markiisi de St. Alais vain odotti voiton vakautumista lähteäkseen Sommières'iin, jonka linnanpäällikkö oli luvannut lähettää ratsuväkirykmentin Froment'ille avuksi ellei hän muutoin voisi suoriutua. Tämä tuuma tuntui minusta oudolta, mutta siirtolaiset pelkäsivät saattaa kuninkaalle ikävyyksiä ja Favras'inkin kohtalo heitä kammotti -- tämä kun puoluelaistensa hylkäämänä muutamia kuukausia sitä ennen oli menettänyt henkensä samanlaisessa vehkeessä ja olivat siitä syystä hyvin arkoja ja varovaisia. Ja jos niitä, jotka sinä iltana kerallani olivat tornilla, harmitti, niin ne eivät ainakaan sitä ilmaisseet.

Useimmat olivat äänettöminä tahi vaihtoivat muutamia kiivaita sanoja kun kaupungilta kuului huutoja tahi meteliä. Mitä minuun tulee, niin en ajatellut melskeitä alhaalla kaupungissa -- jossa molemmat puolueet vartioivat toisiaan odottaen huomispäivää -- ei huomispäivää eikä edes Deniseä vaan yksistään Froment'ia. Jos mies tarkoitti vaikuttaa minuun, niin hän oli onnistunut. Tunsin hänen vaikutusvoimaansa siinä pimeässä istuessani, ja tunsin ratkaisevan hetken lähestyvän kenties juuri siitä syystä, että hänkin sen tunsi. Minut valtasi sama kiihkeä jännitys, mikä pelaajankin, joka pelipöydän ääressä yhdelle heitolle uskaltaa kaikki. Seisoinhan siinä hänen kanssaan huimaavassa korkeudessa katsellen pimeään tulevaisuuteen, ja minä vapisin hänen puolestaan ja hänen kanssaan. Silmäni kääntyivät ehdottomasti pois toisista häneen, joka tuolla äänetönnä ja yksinäisenä asteli, minun täytyi vasten tahtoanikin kunnioittaa miestä, joka pysyi rauhallisena kadotuksen partaalla ja joka voi hillitä itseään vaikka kuolema alhaalla vaani.