Part 21

Siis en päässytkään tarkoitukseni perille, Froment kun pääsi pois näkyvistäni. Mutta en saanut siinä kauankaan harmitella, sillä seisoessani siinä katsellen ihmisiä, jotka lähtivät takaisin kaupungille sattui silmääni laiha, huonoon kaapuun puettu ja kallella päin kulkeva olento; hän aikoi nähtävästi kulkea kadun poikki, mutta pysähtyi silmänräpäykseksi päästäkseen kansanjoukon läpi. Tunsin hänet ensi silmänräpäyksellä, ja ilohuudolla tunkeusin joukon läpi hänen luokseen.

Se oli isä Benoit. Aluksi ei kumpikaan meistä saanut sanaa suustaan. Mutta katseltuamme toisiamme hetken aikaa ja lausuttuamme ilomme tästä kohtauksesta, huomasin hänenkin kasvoissaan saman levottoman ja murheellisen ilmeen kuin Louis de St. Alais'nkin.

-- Oi, Jumalani! mutisi hän ja väänsi salaisesti käsiään.

Mutta kun olin väsynyt kaikkeen tuohon salaperäisyyteen, niin sanoin kiivaasti: -- Teidän täytyy kaikessa tapauksessa sanoa minulle mitä se on, isä!

Muutamat ohikulkevat kuulivat sanani ja katsoivat meihin uteliaasti. Välttääkseen uteliaita silmäyksiä, veti isä Benoit minut porttikäytävään, mutta eräs mies seisoi yhä vielä tuijottamassa meihin.

-- Tulkaa ylös minun luokseni, siellä meitä ei häiritä, sanoi isä Benoit astuen edelläni ylös vanhoja likaisia kiviportaita, joita useat käyttivät, mutta joita ei kukaan huolinut puhdistaa.

-- Asutteko täällä?

-- Asun, vastasi hän, mutta vaikeni samassa ja kääntyi hämillään minuun. -- Mutta se on kurja pesä, herra kreivi, jatkoi hän aikoen jälleen astua alas; -- kenties olisi parasta että me --

-- Ei, ei! huudahdin kärsimättömästi, -- jos asutte tässä, niin mennään vain huoneesenne. Minä en voi odottaa. Kun kerran nyt olen löytänyt teidät, niin en halua hetkeäkään hukata; tahdon tietää totuuden.

Hän vain yhä empi ja alkoi taas estellä. Mutta yksi ainoa asia pyöri vain mielessäni ja vihdoin hän taipui ja astui hitaasti portaita ylös. Hänellä oli korkealla räystään alla pienonen huone, jossa ei ollut muuta kuin yksi alunen, tuoli ja pöytä, jossa oli muutamia kirjoja ja Vapahtajan kuva. Valo virtasi huoneesen pimeästä nelisnurkkaisesta ikkunasta ja kun astuimme sisään lensi kyyhkynen ylös lattialta ja ulos ikkunasta.

Isä Benoit huudahti närkästyneenä ja selitti että hänellä oli tapana ruokkia kyyhkysiä. -- Niistä on minulle seuraa, jota täällä muutoin aivan vähän olen löytänyt, selitti hän surumielin.

-- Ja kumminkin olette tullut tänne vapaasta tahdostanne, sanoin jyrkästi. Mielessäni olin kovasti ahdistettu, ja se teki minut katkeraksi.

-- Herätäkseni vain harhaluulosta, sanoi hän lempeästi. -- Te tiedätte, herra kreivi, että minä vuosikaudet olen ikävöinyt vapautta ja uudistuksia. Olenpa vielä muitakin opettanut niitä ikävöimään. Ja nyt kun olemme saaneet vapautta, niin ihmiset ensimäiseksi käyttävät sitä aseeksi uskontoa vastaan. Tulin tänne, koska minulle sanottiin että kirkko täällä olisi voimakas ja että sen puolustajat kokoontuisivat tänne vastarintaa tehdäkseen. Tulin tänne saadakseni luottamusta toisten esimerkistä. Ja mitäpä löysinkään täällä? Luuloiteltuja ihmeitä ja kaikenmoista petosta -- valhetta, viekkautta ja kavaluutta niin yhdessä kun toisessakin puolueessa ja väkivaltaa kaikkialla.

-- Mutta, taivaan nimessä, miksi ette mennyt tiehenne täältä, takaisin kotianne? virkoin äreästi.

-- Arvelin lähteä joku viikko sitten, mutta se ei saanut aikaan, ja --

-- Jättäkää jo se asia, sanoin maltittomasti. -- En minä siitä nyt välitä. Olen tavannut Louis de St. Alais'n, ja tiedän että jotakin on hullusti. Hän ei tahdo katsoa minua silmiin. Hän ei tahdo sanoa missä rouva de St. Alais asuu. Eikä hän tahdo olla missään tekemisissä minun kanssani, vaan kohtelee minua kuin rattotautista. Mitä se tietää? Te tiedätte sen, ja minunkin täytyy se tietää. Sanokaa se minulle nyt.

-- Hyvä Jumala! huudahti hän katsoen minuun kyynelsilmin. -- Aavistukseni ovat siis toteutuneet.

Aavistuksenne? Mitä sitten pelkäsitte?

Että sydämenne olisi osakkaana siinä, herra kreivi.

Missä? Missä? Puhukaa suunne puhtaaksi!

-- Neiti de St. Alais'n -- kihlauksessa.

Tuijotin häneen hetkisen kuin unessa. -- Hänen kihlauksessaan? Kuiskasin hiljaa. -- Ja kenelle hänet on kihlattu?

-- Herra de Fromentille

Kahdeskymmenes luku.

Kaksi kosijaa.

-- Froment'illeko? sanoin hitaasti. -- Se ei ole totta! Mutta jo tuota lausuessani tiesin valhettelevani, ja käännyin ikkunaan päin ettei isä Benoit näkisi kasvojani. Froment! Nimikin jo selitti asian kun kerran siitä vihiä sain. Hän oli ollut sekä matkatoverina että liittolaisena, samalla suojeltu ja suojeleva; näin selvästi edessäni hänen kasvonsa senlaisina kuin olin nähnyt ne vaunujen ikkunassa Villeraugues'sa, ja ihmettelin etten jo ennen ollut salaisuutta arvannut. Olihan hän kunnianhimoinen porvari, ja kun hän niin useasti oli neidin seurassa, niin olihan se aivan luonnollista että hän ennen tahi myöhemmin nostaisi silmänsä häneen. Ja toisaalta sekin oli aivan luonnollista että rouva de St, Alais, niin katkeroittuneena ja köyhtyneenä kun hän nyt oli ja sitäpaitsi puoluetaistelun pyörteesen joutuneena, suostuisi antamaan tyttärensä hänelle rohkeuden ja uskollisuuden palkinnoksi. Froment oli rikas ja menestys aateloisi hänet, sitäpaitsi älysin että hän, joka oli väkevä muiden ollessa heikkoja, uskalias kun muut horjuivat, päämäärästään tietoinen ja väsymätön pyrinnöissään kun muilla ei ollut päämäärää eikä pyrinnöitä, suuresti vaikuttaisi naiseen. Se pani minun tuskasta ja kiukusta hampaitani kiristämään.

Tuota kaikkea ajatellessani katselin ulos likaiseen, ahtaasen pihamaahan, jonka toisessa päässä oli leveä, luostarimainen portti, jossa oli koristuksena puuhun leikattu neitsy Maarian kuva. Vaikka ajattelin aivan toisia asioita, niin huomasin kumminkin kaksi miestä, jotka tulivat pihaan ja menivät sisään tuosta portista. He eivät soittaneet eivätkä kolkuttaneet, mutta toinen heistä pyyhkäsi kepillään kahdesti kivitystä, ja portti aukeni kuin itsestään ja molemmat miehet menivät siitä sisään.

Tuon huomasin aivan tiedottomasti, mutta kenties se kuitenkin oli tuo suljettu ovi, joka herätti minut mietteistäni.

-- Froment! Froment! huudahdin ääneen. Sitten käännyin isä Benoit'ilta kysymään:

-- Missä hän on?

Mutta isä Benoit vain ravisti päätään.

-- Teidän täytyy se tietää! huusin -- minä kun näin sen hänen kasvoistaan. -- Teidän täytyy se tietää!

-- Niin, kyllä minä sen tiedänkin, sanoi hän tuikeasti katsoen minuun. -- Mutta minä en voi sanoa sitä teille. Minä en voisi sitä, en henkeni edestä, herra kreivi. Se kun on salaripissä uskottu minulle.

Tuijotin jäykästi häneen, ja tuo vastaus lannisti rohkeuteni pahemmin kuin mikä muu hyvänsä. Minä näet tiesin että tuohon rautaiseen oveen, johon ei avainta ollut, saisin lyödä nyrkkini verisiksi ja purkaa vihaani aikojen loppuun saakka, mitään voittamatta.

-- Mutta miksi -- miksi sitten sanoitte minulle niin paljon? Olisitte ollut mitään virkkamatta.

-- Minä kun tahdon että lähdette Nîmes'istä, sanoi isä Benoit lempeästi, katsoen rukoilevasti minuun ja laskien kätensä käsivarrelleni. -- Neiti de St. Alais on kihlattu ja on siis ainaiseksi teiltä kadoksissa. Ja muutamien tuntien perästä kaupungissa kapina riehuu. Minä tunnen teidät, tunnen mielipiteenne ja tiedän että te ette kuulu kumpaiseenkaan puolueesen. Miksi siis tahdotte jäädä tänne, herra kreivi?

-- Miksi? huudahdin niin kiivaasti, että hänen kätensä vaipui alas, aivan kuin olisin lyönyt häntä. -- Siksi että aijon seurata neitiä kunnes hän on naimisissa, vaikka minun täytyisi mennä Turin'iin asti. Siksi että Froment menettelee typerästi sekoittamalla sotaa ja rakkautta, ja siksi että haluni nyt vetää minua hänelle vastakkaiseen puolueesen. Te kysytte miksi? Siksi että te tosin ette voi sanoa minulle missä neiti asuu, mutta niitä on toisia, jotka voivat ja ne minä aion käsiini etsiä!

Ja odottelematta hänen vastaustaan tahi kieltelemisiään -- ja vaikka hän huusi jälkeeni ja koetti pidättää minua -- otin hattuni ja juoksin portaita alas. Kadulle tultua kiiruhdin voimaini perästä siihen kaupunginosaan, josta juuri olin tullut. Kaduilla, joita myöten kuljin, tunkeili ihmisiä, mutta levottomuus ja odotus ei enää näyttänyt olevan niin kiihkeää. Kaupungin läpi kulkenut juhlasaatto näytti kaikkialle jälkiä jättäneen. Siellä täällä astuskeli sotamiehiä, kehoittaen kansaa pysymään rauhallisena, ja kaikkialla seisoskeli kaupunkilaisia, jotka ryhmissä innokkaasti ja kuiskaamalla puhelivat ja silmäilivät minua ohi kulkiessani. Joka kymmenes ihminen oli joko dominikaani- tahi kapusiini-munkki, ja vaikka kiihkeästi halusin saada parooni Géol'in ja Buton'in käsiini tiedustellakseni mitä he vihollisina tietäisivät Froment'in tuumista ja voimista, niin tajusin kumminkin että kaupunki oli kiihoitetussa tilassa, ja että, jos ennen levottomuuksien puhkeamista tahdoin saada jotakin aikaan, niin minun oli kiiruhtaminen.

Onneksi löysin herra de Géol'in ja Buton'in huoneissaan ravintolassa. Parooni, jolla lienee ollut omat ajatuksensa äkillisestä katoamisestani, ja jota en ollut nähnyt tulomme jälkeen, tervehti minua yrmeästi ja purevalla ivasanalla, mutta kysyttyäni muutamia asioita, jolloin hän tuli todellisen mielialani huomaamaan, muuttui hänen käytöksensä tykkänään.

-- Te voitte kertoa hänelle kaikki, virkkoi hän nyökäyttäen päätään Buton'ille.

Silloin vasta huomasin miten kummankin mieli oli kuohuksissa, vaikka he pyrkivät sitä salaamaan.

-- Mitä on tapahtunut? kysäsin.

-- Froment'in puolue Avignon'issa nousi eilen kapinaan, vastasi Buton kiihkeästi. -- Mutta kun se oli liian aikaista, kukistettiin se heti. Tieto siitä saapui juuri tänne ja kiirehtii kenties hänen toimiaan.

-- Näin sotamiehiä kaduilla.

-- Kalviinilaiset ovat anoneet suojelusta.

-- Mutta nuo sotamiehet ja vahdit ovat vain puhdasta ilveilyä, sanoi parooni Géol katkerasti. -- Guiennen rykmentin, joka on mielialaltaan isänmaallinen, ja joka auttaisi protestantteja, upseerit pidättävät kasarmeissa, sekä pormestari että kaupunginhallitus kuuluvat punaisiin, niin etteivät ne suinkaan nosta lippua eivätkä kutsu ulos sotaväkeä. Katolilaiset viinimyymälät ovat täynnä aseellisia miehiä; sanalla sanoen, hyvä ystävä, jos Froment kolme päivää jaksaa hallita kaupunkia, niin herra d'Artois, Montpellier'in maaherra, ehtii tänne linnaväkensä kanssa ja --

-- Ja mitä?

-- Ja metelistä syntyy kapina. Mutta suuhun pannessa moni pala putoaa, herra kreivi, ja Cevennienvuoristossa on muutakin kuin lampaita!

Tuskin sai hän tuon sanotuksi ennenkuin muuan mies ryntäsi huoneesen tehden kädellään oudon liikkeen. -- Suokaa anteeksi, sanoi parooni kiireesti ja kiiruhti miehen perässä ulos huoneesta. Buton lähti myöskin, ja minä jäin yksin.

Luullen heidän tulevan takaisin, odotin heitä kärsimättömästi, mutta hetki toisensa perästä kului eikä heitä näkynyt. Vihdoin kyllästyin odottamiseen ja menin ihmetellen ulos ravintolan pihalle ja sieltä kadulle. Heitä vaan ei näkynyt missään. Mutta ravintolan portilla seisoi ryhmässä palvelijoita hiljaa kuunnellen. Kun menin heidän luokseen, katsahti heistä muuan varovasti ympärilleen ja laski sormen huulilleen kehoittaakseen minua äänettömyyteen.

Ennenkuin ehdin kysyä mitä se merkitsi, kuului etäältä kumea kanuunanlaukaus, ja sen perästä toinen ja kolmaskin. Sitten kuului kumea jyske, aivan kun jykeillä vaunuilla kivikatuja ajettaissa, sitten taas useita laukauksia, ne pamahtivat kovasti, lyhyeen ja varmasti. Meidän siinä kuulostellessa, laskevan auringon punertavan heijastuksen kadotessa huoneitten katoilta ja kadun jäädessä kolkoksi ja ikävännäköiseksi, alkoi kello kovasti soida, ja eräs mies kääntyi kadun kolkasta ja suuntasi askeleensa meitä kohti.

Mutta Hotel de l'Écun ravintoloitsija ei odottanut miestä. -- Sisään kaikki! kiljasi hän joukolle. -- Sulkekaa iso portti. Sinä, Pierre, suljet ikkunaluukut. Tekin, herra, sanoi hän minulle, -- tekisitte viisaimmin jos tulisitte sisään. Kaupungissa on levotonta, eikä muukalaisten ole hyvä kuljeskella kaduilla.

Mutta ennenkuin hän sai viimeisen sanan suustaan olin minä jo kadun puolitiessä. Pakeneva mies tuli minulle vastaan, ja hän huusi minulle että roistoväki oli tulossa. Sitten tuli vastaani täyttä karkua hevonen ilman ratsastajaa, se säikähtyi minua ja oli vähällä livetä kumoon iljanteisella kadulla. Näihin kiinnitin huomiotani yhtä vähän kuin ravintoloitsijaankaan, juoksin vaan eteenpäin, kunnes parin sadan kyynärän päässä näin savu- ja pölypilven, jonka läpi häämöitti lauma sotamiehiä, jotka selin minuun, hitaasti väistyivät taajan ihmisjoukon edessä, joka tunki heidän päälleen. Mutta samalla kun minä heidät huomasin, niin ne näyttivät hajoovan ja katoovan ja kiljuen riemusta ryntäsi roistoväki eteenpäin.

Olin siksi tunnossani että huomasin tätä tietä olevan mahdoton päästä eteenpäin ja käännyin siitä syystä ahtaasen, pimeään solaan, jonka katonräystäät melkein kokonaan peittivät, niin että vaaleasta iltataivaasta vaan kapea raita näkyi. Siitä pääsin leveämmälle kadulle, jossa seisoi joukottain peljästyneen näköisiä naisia kuuntelemassa. Kiiruhdin heidän ohitsensa ja kun arvelin päässeeni siksi kauas etten enää kohtaisi rahvaanjoukkoa, käännyin menemään muutamaa solaa myöten, jonka arvelin vievän isä Benoit'n asunnolle päin. Onneksi joukko pysyttelihe vain suuremmilla kaduilla, solat olivat jotensakin tyhjät, ja niin pääsin vastuksitta pienelle aukealle kentälle Porte d'Auguste'n luona.

Luultavasti juuri täällä tahi ainakin tässä läheisyydessä oli alettu sotamiehiä ahdistaa, sillä kadun syrjässä makasi katkennut musketti, ja talojen yläkerroissa näkyi ihmisiä, jotka tarkoin huomasivat kaikkia liikkeitäni kulkiessani kentän poikki. Mutta kaduilla ei näkynyt ketään ja häiritsemättä pääsin isä Benoit'n ovelle ja astuin sisään.

Ulkona oli vielä päivä mutta sisällä jotensakin hämärä, enkä päässyt kahta askelta etemmä, ennenkuin jo kompastuin ja kaaduin tielläni olevaan esineesen. Loukkaannuin porraskäytävään, ja nousin kiroten seisaalleni, vaan kun portista tulevassa valossa huomasin mikä esine se oli, johon kompastuin, niin suuni sulkeutui ja töllötin siihen hengittämättä. Se oli näet kuollut ruumis.

Kuollut munkki oli puettu veljeskuntansa mustaan ja valkoiseen pukuun. Kului hetkinen ennenkuin toinnuin keksintöni vaikuttamasta kauhusta, mutta toinnuttuani oivalsin hyvin miten ruumis oli siihen joutunut. Epäilemättä oli munkki ammuttu kadulla jo melskeen alkaessa -- kenties oli hän ensimmäiseksi karannut vahdin kimppuun -- sitten oli ruumis laahattu tänne ja hänen puolueensa jatkoi kostoretkeään.

Kumarruin kunnioittaen korjaamaan kaapua, joka kaatuessani oli vetäytynyt pois ruumiin päältä; sen tehtyäni käännyin nousemaan ylös portaita; eihän nyt ollut aika heretä tunteelliseksi. Mutta kun pääsin isä Benoit'n huoneesen, oli se harmikseni tyhjä.

Viivähdin tuokioksi hämärään huoneesen, aprikoiden mitä oli tekeminen. Epätietoisuuden kiusoittamana menin ikkunan luo ja katsoin ulos. Pihamaan toisella puolen olevassa synkän näköisessä muurissa oli yksi ainoa ikkuna, joka oli yhtä korkealla kuin se, josta minä katsoin, mutta hiukan syrjemmässä. Ja siinä katsellessani näkyi tuosta ikkunasta äkkiä kirkas valo. Siellä sytytettiin näet lamppu ja sen valossa näin selvästi naisen pään ja hartiat.

Se oli Denise! Huusin hänen nimeänsä.

Mutta samassa hän eteni ikkunasta, uudin laskeusi alas ja kaikki oli jälleen pimeän peitossa. Vielä voi eroittaa ikkunan kehykset -- vaikka nekin kävivät yhä hämärämmiksi -- ja synkän, syvällä olevan pihamaan, joka eroitti minut hänestä.

Hetken aikaa nojasin ikkunan pieleen; sydän sykki rajusti ja ajatus seurasi nopeasti toistaan. Hän oli siis talossa tuolla vastapäätä. Se tuntui ihmeelliseltä, selittämättömältä. Mutta sitten juolahti mieleeni että talo oli aivan tuon vanhan portin korvassa, jonka kadulta käsin olin nähnyt ja olihan joku kertonut Froment'in asuvan Porte d'Auguste'n luona.

Se oli epäilemättä hänen talonsa, ja Denise oli täydellisesti hänen vallassaan. Kumarruin ulos ikkunasta viilistääkseni polttavia kasvojani ja myöskin paremmin nähdäkseni. Tutkin tarkoin vastapäätä olevan päädyn pienimmätkin erityiskohdat räystäältä porttikäytävään asti, jonka päällä veistetty kuva oli, ja josta olin nähnyt nuo kaksi miestä menevän sisään.

Ulkona kaupungilla yhä vielä taisteltiin. Kuulin etäältä kanuunain kumajavia laukauksia ja kellojen soittoa, kuulinpa huutoja ja ulvontaakin, ilma kun oli niin kuulakan selkeä. Mutta kaiken aikaa katselin vain porttia tuolla alhaalla, ja äkkiä meni mieleeni jotakin. Tutkin uudelleen päätyä silmilläni vaikka olikin jo niin pimeä, että sitä tuskin voin eroittaakaan, ja painoin mieleeni missä se ikkuna oli, jossa olin Denise'n nähnyt. Läksin sitten huoneesta ja hapuilin alas portaista.

Minulla kun ei ollut kyntteliä, niin minun täytyi käsikopelolla mennä likaisia seiniä myöten, mutta nyt tiesin missä munkin ruumis makasi, ja astun sen yli kompastumatta. Kun onnellisesti pääsin ovelle, kurkistin ulos ja tähystelin varovaisesti joka suunnalle.

Silloin juuri kiiruhti kaksi miestä kentän poikki ja vähän matkan päässä Porte d'Auguste'sta ne katosivat erääseen porttikäytävään oikealla. Korkeimman edessäni olevan pimeän talon räystäillä huomasin punertavaa, liekkuvaa valoa. Kuulin ääniä, joiden luulin tulevan tornista Porte d'Auguste'n luota, ja luulinpa sen päällä näkeväni ihmisenkin, jonka muoto kuvastui taivasta vasten. Muutoin oli kaikki seutuvilla rauhallista, ja minä vetäydyin ovelta takaisin sisään.

En mielelläni muistele mitä sitten pimeässä porstuassa tein. Olkoon siinä kyllä kun kerron, että parin minuutin kuluttua tulin ulos puettuna munkiksi, kaapu ja vyö ylläni. Sitten kiiruhdin vuorostani portille oikealle ja tulin kohta mainitsemaani pihaan. Edessäni oli Neitsy Maarian kuvalla koristettu portti, ja musketin perällä, jonka sivumennessä sieppasin käteeni, löin kahdesti kivitykseen.

Ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Ovi aukeni heti, astuin sisään ja ovi sulkeutui äänettä jälkeeni.

Olin pitkässä, tyhjässä etehisessä tahi käytävässä, jonka seinät olivat valkoiseksi maalatut, siinä ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, kenties oli se muinoin ollut luostarikäytävänä. Seinällä riippui lamppu ja vastapäätä minua istui haastellen kaksi henkilöä kivipenkillä, toisia asteli edestakaisin lattialla. Sisään tullessani vaikenivat kaikki ja katsoivat minuun jännitettyinä ja uteliaina.

-- Veli, mistä tulette? kysyi eräs.

-- Cabaret Vierge'sta, vastasin umpimähkään. Tulen valo häikäisi minua ja kohotin sentähden käteni silmäin suojaksi.

-- Pyrittekö päällikön luo?

-- Pyrin.

-- Pitäkää sitten kiirettä; hän on tuolla katolla. Käykö kaikki hyvin? kysäsi hän hymyillen silmäillen rikottua asettani.

-- Käy vallan. Painoin pääni alas, niin että päähine varjosi kasvot.

-- Kuulen että ne alkavat sytytellä?

-- Niin tekevät.

Mies otti käteensä pienen lampun, avasi holvin tukena olevassa pylväässä oven ja astui edelläni muuriin tehtyjä kiertoportaita myöten ylös. Kohta kuljimme avatun oven läpi, sen panin tarkoin mieleeni, arvioidakseni matkaa sen mukaan. Tuo ovi johti näet ensimmäiseen kerrokseen. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli toinen ovi -- mutta se oli lukossa. Viidentoista askeleen päästä tulimme kolmanteen kerrokseen ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä, sillä tässä kerroksessa asui Denise. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni keksiäkseni tilaisuutta pakenemiseen. Mutta en huomannut pienintäkään lymypaikkaa, ympärilläni oli vain sileät, kiviset seinät, ja mies jatkoi matkaansa ylöspäin.

Vihdoin kumminkin pysähdyin. -- Mitä siellä teette? huusi hän minulle.

-- Olen kadottanut kirjeen, vastasin ja aloin hapuilla portailla.

-- Oliko se päällikölle?

-- Oli.

-- Ottakaa tämä lamppu, sanoi hän kiihkeästi. -- Ja joutukaa! Sillä jos kirje sisältää tärkeitä sanomia, niin tulee ne viivyttelemättä saattaa perille. Tuhat tulimaista, mitä teette siellä?

Olin pudottanut lampun, joka sammui, niin että oli pilkkoisen pimeä. Sillä välin kun oppaani toinnutteli hämmästyksestään, kuului korviini katolta miehen ääniä ja askelten kopinaa. Silloin kuului törkeä kirous ja seuralaiseni huusi äkäisesti: -- Menkää alas, menkää alas ja laskekaa minut edelle! Mokoma sanansaattaja -- odottakaa kunnes tuon kynttelin.

Hän tunkeutui ohitseni ja jätti minut juuri sille paikalle, jonka itsekin olisin valinnut, oven luo näet, jonka ohi juuri olimme kulkeneet. Ennenkuin oppaani ehti portaiden puolitiehenkään, olin jo löytänyt oven säpin. Ilokseni aukeni ovi, kun hiljaa painoin sitä. Menin siitä sisään ja suljin sen jälkeeni. Sitten käännyin oikeaan ja haparoin pimeässä pitkin muurin seinämää. Tiesin sen ulkomuuriksi ja perältä häämöitti ikkuna.

Nyt kun vaadittiin uskallusta, olin aivan rauhallinen. Kymmenen askeleen perästä tulin ikkunan luo; toiset kymmenen askelta astuttuani tulin taas ovelle. Sen täytyi viedä juuri siihen huoneesen, jota etsin, se kun oli viimeinen tällä puolen. Hetken kuulostelin tarkkaan, josko minua jo etsittäisiin, sitten hapuilin lukkoa, löysin sen ja koetin aukaista ovea. Taaskin oli onni myötäinen. Ovi aukesi, mutta ei sittenkään vielä tullut vastaani tulen valoa. Siihen seikkaan sain kuitenkin pian selityksen, kun äkkiä törmäsin muuatta ovea vastaan. Sen takaa kuului naisen parahdus ja joku kysyi terävästi:

-- Ken siellä?

Minä en vastannut, hapuilin vaan lukkoa ja sen löydettyäni avasin kiireesti oven. Tulen valo häikäisi minua aluksi, mutta näin kumminkin kuin sumun läpi kaksi tyttöä, jotka peloissaan syleilivät toisiaan; lähin heistä oli Denise.

Ilonhuudahduksella juoksin hänen luokseen, mutta hän peräytyi kauhistuneena.

-- Mitä tahdotte? änkytti hän. -- Te erehdytte. Me --

Silloin muistin valepukuni ja kädessäni olevan musketin. Kiireesti vetäisin päähineen pois silmiltäni ja seuraavassa silmänräpäyksessä -- se oli kaikista hämmästyttävistä kohtauksista riemuisin, sillä enhän ollut häntä nähnyt sittenkuin istuimme vastakkain vaunuissa, ja silloinhan olimme vain eräitä sanoja vaihtaneet -- seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän sylissäni ja painoi itkien päänsä rintaani, huuleni koskettivat hänen tukkaansa.

-- Ne sanoivat teitä kuolleeksi! puhkesi hän vihdoin sanomaan. -- Ne sanoivat teitä kuolleeksi!

Silloin tajusin kaikki; suljin hänet yhä lujemmin syliini ja sanoin -- niin Jumala ties mitä sanoinkaan. Ja hetken aikaa hän soi minun puhua, hetken aikaa oli kaikki unohduksissa -- uhkaava vaara, pimeä tulevaisuus ja huoneessa oleva kamarineitokin. Olimme sitä ennenkin jo olleet kihlatut eikä se ollut mitään merkinnyt, mutta kun hänen huulensa kohtasivat huuliani ja kun hän lepäsi siinä sylissäni, silloin vasta tiesin että se oli ainaiseksi ja ettei muu kuin kuolema meitä erottaisi.

Mutta se ei ollut meistä niin kaukana, että sen kauan olisimme voineet unohtaa. Kohta hän irtautui syleilystäni, silmänsä loistivat ja hän alkoi tutkia:

-- Kuinka tänne tulitte? Ja vielä tuossa valepuvussa?

-- Teitä tapaamaan. Sen sanottuani yritin taas häntä syleilemään, mutta hän työnsi minut pois.

-- Ei, ei! huudahti hän kauhistuen. -- Ei nyt! Ne tappavat teidät jos teidät täältä löytävät. Menkää, minä rukoilen teitä menemään niinkauan kun aikaa on!

-- Jättäisinkö teidät?

-- Niin, jättäkää minut, sanoi hän epätoivoisella liikkeellä. -- Minä pyydän teitä tekemään sen.

-- Jättäisinkö teidät Froment'ille?

Hän säpsähti ja katsoi minuun, silmissään aivan toinen ilme. -- Te siis tiedätte sen?

-- Tiedän.

-- No, tietäkää sitten sekin, sanoi hän katsoen minua tyynesti ja pelvotta silmiin, -- että tapahtukoonpa mitä tahansa, niin en koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Nuo sanat kuultuani olisin mielelläni polvistunut suutelemaan hänen vaatteittensa lievettä, mutta hän väistyi ja pyysi minua kiivaasti ja intoisesti menemään tieheni. -- Tässä talossa te ette ole turvassa, sanoi hän. -- Se on teille sama kuin kuolema -- kuolema. Äitini on säälimätön, veljeni on myöskin täällä, ja _hän_ -- talo on täynnä hänen liittolaisiaan. Viimein vaivoin pelastuitte hänen kynsistään, mutta jos hän teidät täältä löytää, niin hän tappaa teidät.