Part 20

-- Kuka on Minun puolellani? kuiskasi hän lempeästi. Kuka on minun puolellani?

Hengitin syvään. Huoneessa oli niin hiljaista, että voi kuulla hiiloksen liedellä karisevan ja kellon naksutuksen.

-- Jumalan puolesta! Jumalan puolesta! Jumalan ja kuninkaan puolesta! ja hän katsoi minuun säteilevin silmin.

Olisin halusta kiroillut tuskani lievitykseksi. -- Mitä varten? kysäsin melkein tylysti. -- Jos nyt myöntyisin, mitä apua siitä sitten olisi? Mitähän minä voisin tehdä auttaakseni teitä? Mitähän minä voisin tehdä, joka mistään arvosta olisi?

-- Kaikkea! Kaikkea! Olisittehan yksi liittolainen lisää! Yksi, joka olisi kääntynyt oikeuden puolelle. Kuunnelkaa minua, herra. Te tiedätte mitä on tulossa ja kuinka me olemme --

Tässä pysähtyi hän äkkiä ja kuunteli, kuunteli kasvoillaan aivan toinen ilme. Ovi ei ollut lukossa, ja alhaalta etehisestä kuului miehen ääni. Seuraavalla hetkellä kuului portaissa kiireitä askeleita. Mies tuli ylös.

Rouva tuijotti silmät seljällään minuun ja kuunteli, sitten seisoi hän hetkisen neuvotonna. Mutta viime hetkellä ja osottaen minua olemaan hiljaa kiiruhti hän ovelle, meni ulos ja pani oven kiinni mutta ei lukinnut sitä.

Älysin että mies jo oli oven takana, sillä hän huudahti hämmästyksestä rouvan äkillisestä tulosta ja sanoi sitten jotakin, jota minä en kuullut. En myöskään kuullut rouvan vastausta, mutta seuraavan keskustelun kuulin aivan selvästi.

-- Te ette tahdo avata ovea?

-- En siihen huoneesen, vastasi rouva rohkeasti. Te saatte puhutella minua toisessa huoneessa, ystäväni.

Nyt seurasi hetkellinen hiljaisuus. Kuulin melkein heidän hengityksensäkin ja kuvittelin miten ne uhkaavasti katsoivat toisiinsa. Minua poltteli.

-- Mutta onhan tämä kärsimätöntä! Pitääkö teidän ottaa vastaan jokaista kaupunkiin tulevaa muukalaista? Pitääkö teidän olla lukon takana heidän kanssaan, puhella heidän kanssaan, sillä välin kuin minä seison täällä ulkona ja harmittelen kuolijaaksi. Minä _tahdon_ tulla sisään.

-- Sitä ette saa! kiisteli rouva, mutta minusta tuntui ikäänkuin suuttumus olisi ollut teeskenneltyä ja niinkuin nauru olisi pyrkinyt voittamaan.

-- Siinä on jo kyllä että loukkaatte minua, sanoi hän ylpeästi, mutta jos uskallatte koskea minuun tahi loukata häntä --

-- Häntä! huudahti hän raivoisasti. -- Häntä, kas sitä muka! Rouva, minä sanon sen nyt kerran, että olen jo kyllältäni kärsinyt. Tänlaista olen saanut kärsiä useammin kuin kerran, mutta --

Mutta nyt en enää epäillyt, ja ennenkuin hän ennätti puhua loppuun, juoksin minä ovelle, viskasin sen auki ja katsoin vierasta silmästä silmään. Rouva peräytyi kiljahtaen, hänen äänessään oli sekä nuhdetta että iloa; mutta me vain seisoimme ja tuijotimme toisiimme.

Mies oli Louis de St. Alais.

Yhdeksästoista luku.

Tiedustelu.

En ollut Louis'ta tavannut kaksintaistelun perästä Cahors'issa, kun kirkon portilla erotessamme kieltäydyin antamasta hänelle kättä. Silloin olin häneen hyvin vihastunut. Mutta suuttumustani oli aika, vanhat muistot ja uudet tapahtumat lauhduttaneet, ja kun nyt näin odottamatta taas tapasin hänet, kun muukalaisessa tunsin lapsuuteni ystävän, ilostuin niin, ettei mikään ollut mielestäni sen loitompana kuin vanhan vihan elvyttäminen. Ojensin hänelle käteni, kumarsin ja virkoin leikillisesti:

-- Kas sitä tuntematonta! Minähän tulin tänne teitä etsimään, ja nyt tapaankin teidät.

Hetken aikaa hän vielä hämmästyneenä tuijotti minuun; sitten tarttui hän käteeni, jota hän puristi ja katsoi minuun entinen ystävällinen ilme silmissään.

-- Adrien! Adrien! huudahti hän liikutettuna. -- Oletko se todellakin sinä?

-- Juuri minä se olen, ystäväni?

-- Ja täällä?

-- Täällä.

Mutta ihmeekseni hän nyt laski käteni irti ja hänen käytöksensä ja kasvojenkin ilme muuttui -- aivan kuin talon ulkonäkö muuttuu kun ikkunaluukut suljetaan.

-- Se pahoittaa minua, sanoi hän hitaasti ja lisäsi sitten vihan välke silmissään:

-- Mutta hyvä Jumala, miksi olette tullut tänne?

-- Miksikö olen tänne tullut?

-- Niin, miksi? kertoi hän katkerasti. -- Miksi? Miksi olette tullut -- meitä häiritsemään? Te ette tiedä miten paljon pahaa te matkaan saatatte! Te ette tiedä sitä.

-- Tiedän ainakin minkälaista onnea etsin, vastasin ihmeissäni tuosta äkillisestä ja selittämättömästä muutoksesta. -- Minä en ole salannut sitä, enkä sitä nytkään salaa. Teidän perheenne on mitä kehnoimmin kohdellut minua. Käytöksenne pakoittaa minun sanomaan sen. Mutta kun huomenna tapaan rouva markiisittaren, niin sanon hänelle, ettei sekään voi mieltäni muuttaa. Että --

-- Te ette saa tavata häntä!

-- Minun täytyy!

-- Te ette saa, vastasi hän jyrkästi.

Nyt rupesi rouva Catinot välittämään.

-- Lopettakaa jo! huudahti hän äänellä, jossa hänen pahoittunut mielensä selvään ilmeni. -- Minä luulin teitä ystävyksiksi. Ja nyt -- nyt kun sattuma saattoi teidät yhteen, niin --

-- Suokoon Jumala, ettei se koskaan olisi tapahtunut! virkahti Louis, ja hänen kätensä vaipuivat epätoivoisesti alas. Sitten asteli hän edes takaisin lattialla.

Rouva katseli häntä kummeksuen. -- Minä en luule teidän ennen tällä tavalla kohdelleen minua, sanoi hän katkerasti moittien. -- Ja jos se tulee siitä että -- tarkoitan, jatkoi hän rauhallisesti vaikka säkenöivin silmin, -- että löysitte herra kreivin talossani, niin te sillä loukkaatte sekä minua että ystäväänne.

-- Enhän toki, Jumal'auta! huudahti Louis.

Mutta nyt rouva todella suuttui. -- Eikä sillä hyvä vielä, sanoi hän ylpeästi ja vakavasti. -- Viikkokauden on tämä talo vielä minun, Louis, siitä lähtien on se teidän. Ja silloin kenties, lisäsi hän väräjävällä äänellä, -- ajattelen tätä iltaa ja ihmettelen etten varoituksesta välittänyt. Kenties ystävälliset sanat sen perästä ovat yhtä harvinaiset kuin kovat sanat ovat tähän asti olleet.

Nuo sanat ja surullisesti väräjävä ääni voitti hänet. Hän polvistui rouva Catinot'n eteen ja tarttui hänen käsiinsä.

-- Catherine! Antakaa minulle anteeksi! huudahti hän intohimoisesti, suudellen hänen käsiään ja läsnäolostani ensinkään välittämättä. -- Antakaa minulle anteeksi! Minä olen niin onneton, ja te olette ainoa lohdutukseni, ainoa palkintoni. Sitten kuin sain nähdä hänet tuolla, en tiedä mitä teenkään. Antakaa minulle anteeksi!

-- Minä annan teille anteeksi! vastasi rouva salaa pyyhkäisten pois kyyneleen, mutta samalla punastuen onnesta. -- Mutta rakkaani, minä en ymmärrä teitä. Tuonoin puhuitte niin ystävällisesti kreivi de Saux'sta ja -- suokaa anteeksi -- sisarestanne ja myöskin muista asioista. Ja nyt, kun kreivi on täällä, niin olette onneton.

-- Niin, minä olen onneton! huudahti Louis, katsahtaen surullisesti ja epätoivoisesti minuun.

-- Olkoonpa siis niin, vastasin ylpeästi olkapäitäni kohauttaen. -- Matta jos olenkin ystävän kadottanut, niin siitä ei seuraa että minun täytyisi kihlattunikin kadottaa. Olen tullut Nîmes'iin voittaakseni neiti de St. Alais'n, enkä aio lähteä täältä ennenkuin olen onnistunut.

-- Mutta onhan se mielettömyyttä, sanoi hän huo'aten.

-- Minkätähden?

-- Sentähden että se on mahdotonta! Sentähden että _te_ ette löydä rouva de St. Alais'ta Nîmes'issä.

-- Mutta hän on kumminkin Nîmes'issä.

-- Te ette koskaan voi löytää häntä.

-- Mutta onhan se lapsellista. Luuletteko, etten ensimäisessä paremmassa hotellissa voi saada tietää missä hän asuu?

-- Ei ensimmäisessä eikä viimeisessäkään.

-- Hän siis ei ole nimeään ilmoittanut?

-- Enhän sitä ole sanonut.

Ja taas katsoimme toisiamme silmästä silmään. Rouva Catinot vetäytyi syrjään. Huomasin selvästi että viimeisien kuukausien tapahtumat, jotka niin suuressa määrässä olivat muuttaneet ja paaduttaneet rouva de St. Alais'ta, olivat myöskin vaikuttaneet Louis'hin. Kun nyt seisoin siinä hänen edessään olisin voinut luulla, että se oli vanhempi veljeksistä markiisi, joka siinä niin ankarasti vastusteli minua -- ellei tuon näennäisen kovuuden takana olisi siintänyt entinen onneton ja epäröivä Louis.

Koetin toista tietä ja sanoin rauhallisesti, koettaen hillitä suuttumustani. -- En voi ensinkään uskoa teidän totta puhuvan, herra kreivi, kumpainenkin olemme vain kiivastelleet. Ennen aikaanhan me molemmat olimme hyvässä sovinnossa, ja silloin olisitte mielellänne ottanut minut langoksenne. Pitääkö nyt näiden kurjain erimielisyyksien --

-- Erimielisyyksien! huudahti hän tuimasti. -- Äitini talo Cahors'issa on puhtaaksi ryöstetty, ja veljeni linna St. Alais'issa on poroläjänä. Ja te puhutte erimielisyydestä!

-- Nimittäkää sitä sitten miksi hyvänsä.

-- Suokaa anteeksi, katkasi rouva Catinot äkkiä puheeni, -- mutta tiedättehän, herra de St. Alais, kuinka hyvin me tarvitsemme puoluelaisia. Herra kreivi on ylimys, ja hän on sekä tuntehikas että uskonnollinen. Tarvitaan vain vähän -- sangen vähän, sanoi hän hymyillen minulle, -- voittaaksemme häntä. Jos nyt rouva de St. Alais suostuisi antamaan hänelle sisarenne, niin saisimme hänet puolellemme -- kuinkahan se olisi?

-- Hän ei koskaan voi saada häntä, vastasi hän jurosti, ja minuun katsomatta.

-- Mutta sanoittehan te joku viikko sitten -- sanoi rouva Catinot kummeksien.

-- Niin, mutta viikko sitten ei ole nyt. Muutoin ei minulla ole mitään muuta sanottavaa, kuin että minua pahoittaa se, että näen teidät täällä, herra kreivi, ja että pyydän teitä mitä pikemmin palaamaan kotianne. Te ette voi millään tavoin hyödyttää, mutta teille saattaa käydä pahoin ja te voitte saada pahaa aikaan. Eikä teillä ole mitään mahdollisuutta päästä pyrintöjenne perille.

-- Sitä ei ole vielä todistettu, sanoin ykspäisesti ja vihaisena. -- Ja ensi aluksi, koska te sanotte etten voi neitiä löytää, niin käytän sitä yksinkertaista keinoa, että odotan kunnes te lähdette täältä ja sitten seuraan teitä kotiin.

-- Sitä te, herra, ette tee.

-- Olkaa vakuutettu siitä, että minä teen niin! vastasin uhallisesti.

Mutta nyt rupesi rouva taas välittämään. -- Ei herra kreivi, sanoi hän arvokkaasti, sitä te ette tee, olen varma siitä, että te ette tahtoisi tehdä sitä. Se kun olisi vierasvaraisuuteni väärinkäyttämistä.

-- Kiellättekö te sen?

-- Kiellän.

-- Siinä tapauksessa en sitä tietysti voi tehdä, mutta --

-- Ei mitään mutta! Sopikaa nyt jo. Mutta jos teidän välttämättä täytyy riidellä, niin elkää tehkö sitä täällä. Ja minä luulen -- minä luulen, jatkoi hän katsoen rukoilevasti minuun, -- että olisi parasta jos menisitte.

Katsahdin Louis'hin. Mutta hän kääntyi pois eikä ollut minua näkevinään. Silloin taivuin. Rouvaa oli mahdoton vastustaa, kun hän puhui tällä tavalla, ja yhtä mahdotonta oli jäädä taloon vasten hänen tahtoaan. Kumarsin sentähden äänetönnä ja niin huolettomasti kuin mahdollista. Mutta mielessäni olin sekä vihastunut että loukkaantunut ja menin ottamaan hattuani ja kaapuani, jotka olin laskenut tuolille.

-- Olen pahoillani tästä sanoi rouva ystävällisesti ja ojensi minulle kätensä, jota minä suutelin.

-- Huomenna kello kahdentoista aikana -- täällä! kuiskasi hän.

Nuo sanat minä paremmin aavistin kuin kuulin, niin hiljaa ne kuiskattiin, mutta silmät puhuivat siihen sijaan ymmärrettävää kieltä. Hän kääntyi pois, ja vielä kerran silmäiltyäni Louis'ta, joka yhä seisoi selin minuun, läksin menemään portaita alas.

Palvelija seisoi etehisessä.

-- Hevosenne löydätte Hôtel de Louvre'ssa, sanoi hän ovea avatessaan.

Annoin hänelle juomarahoja ja tultuani kadulle, kävelin umpimähkään eteenpäin ajatuksiin vaipuneena, kunnes menin pahki muutamaan mieheen, joka tuli vastaani. Se herätti minut tajuuni; silmäilin ympärilleni. Rouva Catinot'n luona olin tuskin kolmeakaan tuntia viipynyt, enkä juuri sen pitempään ollut koko kaupungissakaan ollut; mutta tällä lyhyellä ajalla oli niin paljon kerjennyt tapahtua että oudoksuin sitä, kun kadut tuntuivat niin vierailta ja sitä että kuljeskelin yksin ja tiestä epätietoisena. Vaikka kello jo oli kymmenen ja vain ani harvat lyhdyt himmeästi valaisivat kadun risteyksiä, oli kumminkin paljon väkeä liikkeellä kaduilla. Muutamat seisoivat puhellen ryhmissä, mutta useimmat kiiruhtivat eteenpäin samaan suuntaan, miehet olivat kääriytyneet kaapuihinsa ja naisilla oli hunnut ja huivit päässä.

Oivalsin nyt, että minun täytyi hakea yökortteeri ja että minun hetkeksi täytyi sysätä syrjään kaikkea nielevän ajatuksen Louis'in käytöksestä; kysyin sentähden eräältä mieheltä, joka ei näyttänyt seuraavan muita, tietä Hôtel de Louvre'en. Hän neuvoi sen minulle ja mainitsi myöskin minkätähden kansa oli liikkeessä.

-- Juhlasaatto on ollut liikkeellä, sanoi hän äreästi. -- Mutta sehän teidän olisi pitänyt tietää, lisäsi hän silmäillen hattuani. Ja sen sanottuaan pyörähti hän tiehensä menemään.

Nyt vasta muistin hatussani olevan punaisen kokardin ja kiiruhdin ottamaan sen pois, ennenkuin menin eteenpäin. Astuttuani kappaleen matkaa, kuulin takanani nopeita askelia ja muuan mies pisti sivumennessään käteeni paperin. Ennenkuin ennätin sanaakaan sanoa oli hän jo kadonnut, mutta tuo vähäpätöinen sivuseikka sekä vilkas liike kaduilla esti minua mietteisiin vaipumasta. Kun tulin ravintolaan ja sain kuulla että kaikki huoneet oli vieraita täynnä, niin se seikka ei minua ensinkään kummastuttanut.

-- Hevoseni on täällä, sanoin, ajatellen että ravintoloitsija, kun näki minun jalkasin tulevan, kenties epäili että kukkaroni olisi tyhjä.

-- On, herra, ja jos haluatte niin saatte maata ruokailuhuoneessa sanoi hän kohteliaasti. -- Sen tarjoumuksen teen mielihyvällä ja epäilen teidän muuallakaan saavan sen parempaa yösijaa. Huoneet ovat jokapaikassa täynnä aivan kuin Beaucaire'ssa olisi markkinat. Kaupunki on täynnä muukalaisia. Niitä on melkein yhtä lukuisasti kuin noitakin, sanoi hän ylenkatseellisesti osoittaen paperia kädessäni.

Minä avasin sen ja näin nyt että se oli julistus, joka alkoi sanoilla: "Pyhyyden häväistys! Neitsy Maaria itkee!" Se pistettiin minulle käteen matkalla, sanoin.

-- Niin, senpä kyllä uskon. Muutamana aamuna oli herätessämme tuonlaisia julistuksia joka talon seinällä. Eräänä toisena päivänä ne lentelivät ilmassa.

-- Tiedättekö missä markiisi de St. Alais asuu? kysyin kun huomasin, että hän vasta oli aterioinut ja oli puheliaalla tuulella.

-- En, herra. Minä en tunne häntä.

-- Mutta hän on perheineen kaupungissa.

-- Niin, ken ei täällä olisi? virkahti hän kohauttaen olkapäitään ja jatkoi sitten matalammalla äänellä:

-- Kuuluuko hän noihin punaisiin, tahi -- toisiinko?

-- Punaisiin! vastasin empimättä.

-- Vai niin! Pari ylimystä on kyllä kulkenut Nîmesin ja Montpellier'in väliä herra Froment'in asioissa. Huhutaan että jos pormestari olisi tahtonut täyttää velvollisuuttaan, niin hänen aikoja sitten olisi pitänyt vangita ne. Mutta hänkin kuuluu noihin punaisiin, samoin kuin useimmat raatimiehistäkin. Minä puolestani en kuulu mihinkään puolueesen. Kenties se herra, jota etsitte, on yksi niistä?

-- Onhan se hyvin mahdollista. Herra Froment on siis täällä kaupungissa?

-- Tunnetteko te häntä?

-- Tunnen vähän, virkoin kuivasti.

-- Hän sekä on että ei ole täällä, sanoi isäntä ravistaen päätään. -- Sitä on mahdoton sanoa.

-- Minkätähden? Eikö hän sitten asu täällä?

-- Kyllä hän asuu Port d'Augusten luona, vanhalla vallilla kapusiinilaisluostarin läheisyydessä. Mutta, herra, sanoi hän salaperäisesti ja varovaisesti silmäillen ympärilleen huoneessa, -- hän menee ulos sieltä, johon hän ei koskaan ole mennyt sisään! Hänellä on talo myöskin l'Amphitheâtre'ssa, ja siellä tapahtuu samoin. Eräät sanovat hänen oleskelevan kapusiinilaisluostarissakin, ja kun menette Cabaret Vierge'een ja tunnussanaksi mainitsette hänen nimensä, niin saatte maksutta aterioida.

Pään nyökkäyksillä ja silmää iskien kertoi isäntä tuon, mutta äkkiä näytti hän mielestään puhuneen liiaksi, ja kiiruhti jonkun tekosyyn nojalla pois huoneesta. Kun sitten tiedustelin parooni de Géol'ia ja Buton'ia, sain tietää heidän menneen Écu de France'een, kun eivät täällä saaneet kortteeria. Minulle oli mieleen että joksikin aikaa pääsin heidän seurastaan; käytin hyväkseni isännän tarjousta ja menin ruokailuhuoneesen, jossa koetin mukavuuttani hoitaa niin hyvin kuin pari puutuolia ja omat levottomat ajatukseni sen sallivat.

Louis'in käytös ja hänessä tapahtunut äkillinen ja outo muutos kiinnitti kokonaan huomioni, ja ajatukseni alinomaa sitä seikkaa pohtivat. Hän oli ihastunut nähdessään minut, kätensä oli hän laskenut käteeni, ja hänen silmissään olin huomannut entistä ystävyyttä; mutta aivan äkkiä oli hänen käytöksensä muuttunut katkeraksi ja tylyksi -- rouva Catinotkin oli oudoksunut tuota hänen kylmää käytöstään, jossa ilmeni omantunnon tuskaa, melkeinpä kauhuakin. Olisikoon Denise kuollut? Olisikoon mahdollista että Denise -- ei, järkeni kieltäytyi tuota ajatusta loppuun asti ajattelemasta. Mutta se ajoi minut kumminkin seisaalleni, ja minä astelin edes takaisin huoneessa kunnes aamu valkeni, kuunnellen yövahdin huutoja, kellojen soittoa ja kiiruhtavia askeleita, joita tuon tuostaankin kuului kadulta ja jotka ilmaisivat levottomuutta ja mielten kuohua. Mitäpä punainen, valkoinen tahi kolmivärinen kokardi mielestäni merkitsi Denise'n suhteen!

Vihdoin ravintolassakin liike ja elämä taas alkoi, mutta minun täytyi vielä odottaa kello kahteentoista ennenkuin saisin rouva Catinot'a tavata. Tällä odotusajalla astuskelin katuja ylös ja alas. Muulloin kai se mitä näin olisi pannut minut ihmettelemään, olisin kai muulloin ehdottomasti ihaillut les Arènes'in suuremmoisuutta, sen synkät holvit kohosivat korkeina ja kehänmuotoisesti siihen nojaavien likaisten kattojen yli, ja sen sisus näytti ikäänkuin olevan tukehtumaisillaan siellä olevain kurjain hökkelien paljoudesta -- tuo sisus, jossa muinoin maan mahtavilla oli ollut sijansa ja jossa keisarilliset värit olivat voittorikkaina liehuneet. Kaiketi olisin oudoksunut noita taajoja ihmisjoukkojakin, jotka täyttivät kadut, keräytyivät kapakoiden eteen ja lueksentelivat seinillä olevia julistuksia. Mutta nyt en mitään muuta ajatellut kuin Louista, rakkauttani ja aikaa, joka tuntui kuluvan niin armottoman hitaasti. Kun kello aloitti kahtatoista lyödä, kolkutin rouva Catinot'in porttia ja ennenkuin se herkesi lyömästä, seisoin jo hänen edessään.

Mutta rohkeuteni katosi kun vain silmäilin hänen kasvojaan; kun katsoin häneen, niin kiitokset, joita yritin lausumaan, vaikenivat huulillani. Hänkin oli liikutettu. Hetkisen seisoimme molemmat äänetönnä.

-- Minä näen että teillä on minulle huonoja uutisia, sanoin vihdoin, koettaen hymyillä ja niin levollisesti kuin taisin.

-- Pelkäänpä että se on pahinta mitä olla osaa, sillä minulla ei ole minkäänlaista kerrottavaa, sanoi hän surullisesti lattiaan katsoen.

-- Mutta minä olen kuullut sanottavan, että ne juuri ovat parhaita uutisia?

Huulensa vapisivat mutta hän ei vastannut.

-- Mutta kai teillä on minulle muutakin sanottavaa, virkoin itsepäisesti, vaikka synkkä alakuloisuus pyrki minua valtaamaan. -- Te voitte ainakin sanoa missä rouva de St. Alais'ta saan tavata?

-- En, herra kreivi, minä en voi sitäkään sanoa, vastasi hän matalalla äänellä.

-- Ettekö sitäkään, miksi Louis'in käytös minua kohtaan muuttui niin vihamieliseksi?

-- En sitäkään. Ja ylimyksenä pyydän teitä jättämään kaikki kysymykset sikseen. Minä luulin voivani auttaa teitä ja siitä syystä kutsuin teidän luokseni tänään. Mutta minä voin vain saattaa teille surua.

-- Sekö on kaikki?

-- Se on kaikki, sanoi hän liikkeellä, joka sanoi enemmän kuin sanat.

Silmäilin ympärilleni hiljaisessa huoneessa ja menin jo puoli tiehen ovea kohti. Mutta käännyin taas takaisin. En voinut siihen vastaukseen tyytyä ja huudahdin kiivaasti:

-- Minä en voi lähteä tällä tavoin! Mitä teille on ilmoitettu, joka näin suunne sulkee? Mitä ne aikovat tehdä hänen kanssaan? Te pelkäätte ilmoittaa sitä minulle! Puhukaa! Minä tiedän, että te ette ole kutsunut minua tänne sanoaksenne vaan, että ette mitään tiedä.

-- Herra kreivi, sanoi hän katsahtaen moittivasti minuun. -- Minä tarkoitan hyvää teille, -- ja tämänkö nyt saan kiitokseksi?

Tuo oli jo liikaa. Sanan sanomatta käännyin ja menin tieheni.

Ulos tultuani, olin ikäänkuin lapsi pimeydessä; ainoa valoon ja vapauteen viepä tie oli minulta nyt suljettu. Tunsin haikeaa, hervaisevaa pettymystä, ja se voi milloin tahansa muuttua katkeraksi tuskaksi. Rouva Catinot oli muuttunut aivan samalla tavalla kuin Louis St. Alais. Mikähän siihen voi syynä olla? Mitähän hän oli saanut tietää? Mikähän salahanke tahi vaara se voikaan olla, joka heidät kaikki vieroitti minusta kuin konsanaan ruttotautisesta?

Ensi aluksi nuo ajatukset saattoivat minut epäilykseen. Mutta lämmin päiväpaiste, joka ennusti kesän tuloa, elvytti minussa vähitellen valoisampia ajatuksia. Kenties ei Nîmes'issä olisikaan niin erittäin vaikeaa saada selkoa jonkun henkilön asunnosta. Olinhan Louis'kin löytänyt niin pian. Elimmehän kahdeksannellatoista eikä kuudennellatoista vuosisadalla. Eihän entisaikain tavalla enää naisia sorrettu, eikä miehille tehty väkivaltaa niinkuin muinoin.

Näitä ajatellessani kuulin kolinaa takanani kadulta, kuului kuin satojen askelten kopinaa ja epäselvää äänten sorinaa. Käännyttyäni näin taajan ihmisjoukon tulevan minua kohti. Juhlasaaton edellä kuljetettiin sinisiä lippuja, joissa oli viiden haavan kuvat. Muutamat saatossa olijat lauloivat, toiset huusivat, mutta kaikilla oli aseita ja nuijia. Ne kulkivat ravakasti eteenpäin ja ne täyttivät kadun laidasta toiseen; välttääkseni joukkoa pistäysin muutaman kaaren alle, joka onneksi sattui olemaan läheisyydessä.

Saatto kulki ohitseni kauheasti meluten. En voinut nähdä paljon muuta kuin huitovia käsiä ja aseita sekä mustan tymperiä kasvoja; satuin kumminkin rivissä olevan aukon läpi näkemään kolme miestä, jotka kulkivat erikseen joukon keskellä, mutta jotka kumminkin näyttivät olevan sen johtajia ja toimeenpanijoita. Keskimäinen näistä kolmesta oli Froment. Toisella oli päällä kauhtana ja kolmannella oli päässä hattu, jonka lieri oli sotamiehen tapaan käännetty. Sen verran minä näin; mutta sen perästä vain rivi riviltä huutavia, kiljuvia miehiä. Niitä seurasi satanen kaupungin kerjäläisiä ja muita kurjia olentoja.

Kun heidän ohitse mentyä käännyin, huomasin erään miehen seisovan aivan vierelläni, ja kummallisen sattuman ohjauksesta se oli sama mies, joka edellisenä iltana neuvoi minulle tietä Hôtel de Louvre'en. Kysyin häneltä, oliko se hra Froment, jonka olin nähnyt saatossa.

-- Oli, vastasi hän ivallisesti -- ja hänen veljensä myöskin.

-- Vai oli se hänen veljensä. Ja mitä ne aikovat toimittaa?

-- Tänään rähistä jonkun protestanttisen kirkon edustalla ja huomenna särkeä ikkunoita, vastasi hän alakuloisesti. -- Ja sitten niin pian kun ovat kylliksi rohkeat alkavat he ampua protestantteja ja kutsuvat tänne linnaväen Montpellier'istä. Sen perästä tulevat maanpakolaiset Turin'ista tänne ja silloin on kapina valmis. Elleivät Cevennien vuoristolaiset astu väliin, niin saattepa nähdä kummia tapahtuvan.

-- Mutta salliiko pormestari ja kansalliskaarti senlaista?

-- Edellinen kuuluu punaisiin, ja kaksi kolmatta osaa jälkimäisistäkin. Saattehan nähdä.

Ja nyökäyttäen päätään meni mies tiehensä, mutta minä katsoin vielä hetkisen saaton jälkeen. Äkkiä juolahti mieleeni, että missä Froment oli, siellä täytyi St. Alais'n olla, ja sitten kummailin etten ennen ollut tuota ajatellut. Kiiruhdin saaton jälkeen, joka juuri kääntyi muutamasta nurkasta, mutta vaikka se olikin näkyvistä kadonnut, voi helposti arvata sen matkan suuntaa, sillä kaikkialla missä se oli kulkenut, oli suljettuja ikkunaluukkuja ja peljästyneitä kasvoja. Kuulin miten saatto kerran seisattui kauheasti ulvoen ja huutaen, mutta ennenkuin ehdin sinne oli se taas lähtenyt liikkeelle, ja kun vihdoin sen saavutin -- muutamassa kohti, jossa katu leveni aukeaksi paikaksi, ennenkuin se loppui vanhaan ahtaasen porttiholviin -- oli joukon keskus jo hajonnut, ja rivitkin harvenemistaan harvenivat.