Part 2

-- Niin, mutta millä tavalla hän sitä saa?

-- Kuningas oli liian leväperäinen alussa, sanoi markiisitar hiukan ankarasti. -- Hänen olisi pitänyt antaa vahvistaa edikti. Mutta parlamentti on aina antanut perään ja tekee kaiketi niin nytkin.

-- Niin, parlamentti, vastasi apotti lempeällä hymyllä. Nyt ei ole kysymys enää parlamentista, ja kansalliskokous --

-- Kansalliskokous häviää, mutta kuningas pysyy paikoillaan, vastasi rouva ylpeästi.

-- Mutta jos levottomuuksia syntyy?

-- Eikä synny. Kuningas on kyllä sen estävä. -- Ja vaihdettuaan vielä muutaman sanan apotin kanssa, kääntyi markiisitar minun puoleeni ja läpsäytti kättäni viuhkallaan.

-- Karkuri, sanoi hän ankaralla ja samalla ystävällisellä katseella. En tiedä, mitä minun pitäisi teistä oikeastaan ajatella. Viktor'in palattua sieltä eilen en tosiaankaan tietänyt, odottaisinko teitä tänne tänään, vai enkö. Oletteko varma siitä, että se olette te, joka on täällä?

-- Tunnen sydämmeni tykkivän ja se on täällä, vastasin kohteliaalla kumarruksella.

Hän iski ystävällisesti silmää.

-- Niinpä laskekaa se sitte sen jalkojen juureen, jonka omakin se on, sanoi hän, otti kädestäni kiini ja vei minut tyttärensä luo.

-- Denise, tämä on kreivi de Saux, vanhan, hyvän ystävä-vainajani poika. Herra kreivi -- tyttäreni. Ehkä tahdotte jutella hänen kanssansa vähän aikaa, niin minä palaan apotin luo.

Neiti oli luultavasti viettänyt koko illan ujossa, levottomassa odotuksessa, sillä hän tervehti sanaakaan sanomatta niin syvään, että painui melkein lattiaan, ja näytti peräti hämmentyneeltä. Kun hän sitte vielä unehtui seisomaan ja minä pyysin häntä istautumaan, lisääntyi hämmennyksensä yhä. Asetuin hattu kourassa tuolinsa viereen, vaan miettiessäni sopivaa kohteliaisuutta ja koettaissani havaita jonkunlaista yhtäläisyyttä tämän neitosen ja vallattoman, ruskeaposkisen kolmetoistavuotiaan välillä, jonka olin neljä vuotta takaperin tuntenut, kävin itsekin aivan hämilleni.

-- Te tulitte kotiin eilen? sanoin viimein.

-- Niin, herra, -- vastasi hän hiljaa silmät maahan luotuina.

-- Se oli suuri muutos teille?

-- Niin, herra.

-- Ja kuitenkin teistä oli ikävää lähteä pois luostarikoulusta?

-- Niin, herra.

Mutta silloin hän lienee huomannut, miten typeriä vastauksensa olivat, sillä hän katsahti äkkiä minuun ja kävi tulipunaseksi. Ja ellen kovin paljoa erehtynyt, oli hän puhaltamaisillaan itkun. Se liikutti sydäntäni ja kumarruin hellästi puoleensa.

-- Neiti, sanoin innokkaasti, elkää pelätkö minua. Vaikka mitä tapahtuisi, ei teidän tarvitse koskaan minua pelätä. Pitäkää minua ystävänänne, veljenne ystävänä. Louis on minun --

Rats! Juuri kun olin sanonut nuo sanat, kuului rämähdys ja jokin paukahti selkääni niin, että olin kaatua; ympärillä kuului huutoa ja melua. Ensi hetkessä en voinut käsittää, mitä oli tapahtunut, olin lyönnistä melkein pyörryksissä. Sen vaan tajusin, että neiti riippui huolestuneena käsivarressani, että hän katseli minua säikähdyksestä kalpeana ja että soitto äkkiä taukosi. Vaan kun ihmiset tunkeutuivat ympärillemme ja minä aloin vähän selvitä, käännyin katsomaan taakseni ja näin, että ikkuna oli rikki ja että lasisirujen keskellä lattialla oli suuri kivi. Se se oli selkääni sattunut.

Toinen luku.

Koetus.

Oli aivan merkillistä miten nopeasti huone täyttyi -- täyttyi vimmastuneilla ihmisillä. Ennenkuin oikein tajusin mitä tapahtunut oli, olin joutunut keskelle ihmislaumaa, jotka tutkivat asiata. Ja etumaisena oli markiisi de St. Alais. Kaikki puhuivat yhtaikaa, melu oli korvia särkevä, minun olisi ollut melkein mahdoton selittää mitään, mutta rikkinäinen ikkuna ja kivi permannolla puhuivat puolestaan ja kertoivat joutuisammin kuin minä olisin voinut tapahtumasta.

Silmänräpäyksessä oli tuo näky puhaltanut ilmi liekkiin intohimot, jotka kytivät useimman povessa. Kymmenkunta ääntä kirkui: "Aseisiin roistoja vastaan!" ja samassa huusi joku huoneen perältä: "Miekat, herrani, miekat esille!"

Salamana hyökkäsivät herrat ovelle, etunenässä St. Alais, joka paloi intoa päästä kostamaan juhlan häpäisijälle. He hyökkäsivät yhdessä laumassa kadulle ja alkoivat paljastetuin miekoin etsiä rauhanrikkojia. Soihduilla varustettuja palvelijoita oli tusina mukana etsinnässä, joten katu yhtäkkiä oli täynnä ihmisiä ja valkeita, jotka liehuivat edestakasin. Ikkunoista katsellen se näytti varsin omituiselta.

Mutta roistot, kiveniskijät, olivat paenneet ajoissa ja etsijät palasivat pian, toiset häveten kiihkoaan, toiset nauraen ja surkoen likaantuneita kenkiään ja silkkisukkiaan, ja toiset, vähemmistö, kiihkeästi puhellen solvauksesta ja uhkaillen kostoa. Muulloin olisi tuollainen teko tuntunut vähäpätöiseltä, lapselliselta loukkaukselta, mutta näinä kuohun aikoina sillä oli katkera ja uhkaava sivumaku, joka ei jäänyt valppaimmilta huomaamatta. Kadulle hyökätessä oli ilman veto hulmauttanut kynttilän liekkiä ja sytyttänyt uutimen, joka sentään saatiin nopeasti sammutetuksi. Vaan tuo revitty, karstautunut uudin, lasisirut, tyhjä ikkuna ja naisten pelokkaat kasvot tekivät äskettäin niin sirosta, juhlallisesti valaistusta huoneesta hävityksen pesän.

En sentähden ollenkaan ihmetellyt, että St. Alais'n vakaa muoto kävi vielä vakaammaksi kun hän katsahti ympärilleen huoneessa.

-- Missä sisareni on? kysyi hän lyhyesti, melkein tuimasti.

-- Täällä, vastasi markiisitar.

-- Loukkautuiko hän?

-- Ei, vastasi rouva hyväillen tytön kasvoja. Herra de Saux'lla on suurin syy valituksiin.

-- Jumala varjelkoon meitä ystävistämme -- vai kuinka, kreivi? sanoi St. Alais ilkeällä hymyllä.

Vavahdin. Eiväthän nuo sanat itsessään juuri olleet merkilliset, vaan niiden alla piilevä iva oli niin selvä, etten voinut olla sitä huomaamatta.

-- Jos luulette, että minulla oli tietoa tästä hyökkäyksestä, niin --

-- Tietoa? Eihän toki, vastasi hän kohteliaasti kieltävällä liikkeellä. -- Niin pitkälle ei kuitenkaan vielä ole menty, että kukaan ylimys tässä joukossa alentuisi toimimaan yhdessä roistoväen kanssa. Se on mahdotonta. Mutta minä luulen, herrani, että saamme ottaa tämän opiksemme, että saamme -- jatkoi hän kääntyen toisten puoleen -- oppia pitämään kiinni omastamme, ettemme kadota kaikkea.

Hyväksyvä mukina tervehti näitä sanoja.

-- Ylläpitämään etuoikeuksia, ettemme kadota oikeuksia.

Kaksikymmentä vakavaa ääntä vastasi hyväksyen.

-- Pitämään puoliamme nyt eli ei koskaan! jatkoi markiisi kovalla äänellä, kohotti kätensä ja silmänsä säihkyivät.

-- Nyt! Nyt!

Tämä huuto ei kajahtanut yhdestä vaan sadasta suusta, miesten ja naisten, ja silmänräpäyksessä täyttyi huone innostuksella ja päättäväisyydellä. Miesten silmät säkenöivät, kasvojen väri tummeni ja he huokuivat kiivaasti. Heikompiinkin tarttui innostus ja kaikki huusivat: nyt! nyt!

En ole koskaan voinut oikein selittää sitä, mitä nyt seurasi, enkä tiedä oliko se jo edeltäpäin suunniteltu vai tapahtuiko se hetken huumauksessa. Mutta huoneiden kajahdellessa huudoista ja kaikkien silmien seuraamana astui herra de St. Alais esille, ylimyksellisenä kiireestä kantapäähän, ja veti ylpeällä liikkeellä miekan tupestaan.

-- Herrat, lausui hän, olemmehan kaikki yksimielisiä. Näyttäkäämme se siis myös teossa. Jos me yksin pysymme toimettomina, nyt kun koko maailma taistelee, antaudumme me hyökkäykselle ja mikä vielä pahempi, tappiolle alttiiksi! Yhtykäämme siis niin kauvan kuin vielä on aikaa ja näyttäkäämme, että ainakin Quercy'ssä aateli seisoo ja kaatuu yhtenä miehenä. Luultavasti olette kaikki kuulleet puhuttavan valasta, joka tehtiin varastohuoneella ja kesäkuun kahdestakymmenennestä päivästä? Vannokaamme nytkin, heinäkuun kahtenakymmenentenätoisena päivänä vala; mutta ei kädet pystyssä niinkuin joukko suurisuisia kerskailijoita, jotka lupaavat kaikille kaikki, vaan miekat pystyssä. Vannokaamme ylimyksinä ja ritarismiehinä puolustaa säätymme oikeuksia ja etuja!

Kajahtava hyvähuuto, joka pani kynttilät hulmuamaan ja kieri kaikuna pitkin hiljaista katua, vastasi tähän ehdotukseen. Muutamat kiskasivat kohta miekkansa tupesta ja välkyttivät niitä ilmassa, naisten heiluttaessa nenäliinoja ja viuhkoja. Mutta enin osa huusi: "Saliin! Suurempaan huoneesen! Saliin!" Ja tuokiossa niinkuin käskystä kääntyivät kaikki ovelle ja tunkeutuivat saliin.

Joukossa oli kyllä vähemmin innostuneitakin ja sellaisia, jotka osoittivat enemmän kuin tunsivat, vaan tuskinpa lienee kukaan niin hitaasti, niin vastenmielisesti ja niin raskaalla sydämmellä kuin minä seurannut käskyä. Aavistin jo, että siellä oli pulma edessä, vaan kiukuissani, kuohuissani ja kahden vaiheilla ollen en keksinyt mitään keinoa päästä poispuikahtamaan.

Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt ilman vähintäkään omantunnonvaivaa, mutta ulko-ovi oli salin toisessa päässä ja taaja ihmisjoukko tukkesi tien. Sitäpaitsi tunsin St. Alais'n tarkastavan katseen seuraavan minua ja että, ellei juuri ollutkaan keksinyt tätä koetta minun tähteni, hän oli lujasti päättänyt, etten pääsisi siitä vapaaksi.

Jäin seisomaan ovelle siinä toivossa, ettei minua sieltä huomattaisi. Vaan markiisipa nousi, päästyään keskellä huonetta, tuolille seisomaan, josta näki koko salin ja siis minutkin. Ylimykset keräytyivät hänen ympärillen, nuorempien ja kiihkeimpien huutaessa: "Eläköön aateli!" Naiset asettuivat piiriin heidän ympäri. Kynttilät, hohtavat puvut, innostuneet kasvot, liehuvat nenäliinat ja säteilevät silmät muodostivat kuvan, jota kyllä kannattaa muistella, vaikka minä en silloin tajunnut selvästi muuta kuin St. Alais'n katseen.

-- Herrat, huusi hän, tehkää hyvin ja paljastakaa miekkanne.

Heti välähtelivät säilät ilmassa ja St. Alais antoi katseensa hitaasti kiertää salia, kaikkien odottaessa hänen puhettaan. Viimein hän kiinnitti silmänsä minuun.

-- Monsieur de Saux, me odotamme teitä, sanoi hän kohteliaasti.

Kaikki kääntyivät minuunpäin. Koetin supista jotain ja pyytää viittaamalla jättämään minut rauhaan. Vaan olin niin hämmentynyt, en voinut selvästi ilmaista tarkoitustani ja ainoa toivoni oli, että hän varovaisuudesta antaisi minun olla.

Vaan sitä hän ei suinkaan aikonut tehdä.

-- Tahdotteko astua paikallenne, kreivi? kysyi hän yhtä kohteliaasti.

Silloin ei enää ollut mahdollista päästä asiasta vapaaksi. Kaikkien silmät tähtäsivät minua. Kasvoni polttivat kuin tuli.

-- Minä en voi sitä tehdä, vastasin.

Kaikki olivat ääneti.

-- Ja miksikä ei, jos saan kysyä?

-- Siksi, etten minä mielipiteiltäni ole -- aivan yksimielinen teidän kanssanne, sopersin ja koetin voimaini takaa tyynesti kohdata suuttumuksesta kiiltäviä katseita. -- Minun mielipiteeni ovat tunnetut, herra de St. Alais, enkä minä voi tehdä tätä valaa.

Muutamat nousivat heti minua vastaan, mutta St. Alais käski heidän vaikenemaan.

-- Rauhoittukaa, herrat, rauhoittukaa, sanoi hän ylpeän arvokkaalla liikkeellä. -- Tämä ei ole uhkauksille sopiva paikka. Herra de Saux on minun vieraani ja minä kunnioitan häntä siksi paljon, että myös tiedän antaa arvoa hänen mielipiteilleen. En edes tahdo itse koettaa ruveta ennakkoluulojaan kumoamaan. Mutta madame, -- jatkoi hän kääntyen hymyillen äitinsä puolen -- jos tahtoisitte antaa neiti de St. Alais'n tämän ainoan kerran ruveta värväyskersantiksi -- niin hänen ehkä onnistuisi värvätä vastahakoinen.

Nauru, pidätetyt suosion huudot ja huiskutukset vastasivat tähän. Vaan markiisitar seisoi hymyhuulin ja käsittämätönnä kuin sfinksi, eikä vastannut heti. Sitte hän kääntyi tyttäreensä, joka oli nimensä kuultuaan arasti vetäytynyt syrjään, ja sanoi koruttomasti:

-- Mene, Denise, mene ja pyydä, että herra de Saux rupeaa sinulle rekryytiksi.

Tyttö lähestyi verkalleen huomattavalla vavistuksella, eikä tule koskaan menemään mielestäni, miten onneton sillä hetkellä olin, miten mieleni kuohui harmia ja häpeää. Ajatus, salamaa nopeampi, näytti minulle, minkälaiseen satimeen olin mennyt, satimeen, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ja tyttö raukka itse, joka seisoi siinä kainona ja hämmentyneenä, sammaltaen rukoustaan niin hiljaa, että sanat tuskin kuuluivat, enensi vielä tuskaani.

Voinko työntää hänet luotani koko tämän joukon nähden? Se olisi ollut yhtä halpamainen ja kurja teko kuin jos olisin lyönyt häntä, yhtä alentavaa ylimykselle kuin polkea tunteellinen, avuton olento maahan. Sen tunsin kiusallisen selvästi. Mutia minä tunsin myös, että myöntyminen oli samaa kuin luopuminen kaikesta lujuudesta, että siten tunnustaisin itseni voitetuksi ja satimeen houkutelluksi. Näin selvästi molemmat seikat ja horjuin hetken ajan suuttumuksen ja säälin välillä. Kynttelit, ivalliset kasvot, säkenöivät silmät, kaikki sulivat yhdeksi edessäni... Viimein rohkasin itseni.

-- Minä en voi, neiti, minä en voi.

-- Herra!

Tämä huuto pääsi markiisittarelta, ja se helähti kuin teräs huoneen läpi. Kiitin siitä taivasta, sillä se selvitti sekavat ajatukseni ja saattoi minut entiselleen.

Käännyin kumartaen puoleensa.

-- Ei, rouva, minä en voi, toistin päättävästi. Mielipiteeni ovat tunnetut, enkä minä saata edes neidinkään tähden niistä luopua.

Viimeisen sanan kaijuttua sattui kasvooni hansikas, näkymättömän käden heittämänä, ja samassa näyttivät kaikki joutuvan todelliseen raivoon. Sadatusten sataessa heilui parikymmentä miekkaa ilmassa ja yhtä monta kaksintaistelumanausta nakattiin vasten kasvojani. En ollut silloin vielä oppinut näkemään, kuinka kiukkuinen suuri ihmisjoukko on ja kuinka paljo armottomampi jokaista yksilöä erikseen. Hämmästyneenä ja melun huumaamana, jota naisten kirkunat vielä lisäsivät, vetäydyin pari askelta takaperin.

Silloin markiisi de St. Alais hyppäsi alas tuolilta, työnsi syrjään ne, jotka minua miekoillaan uhkailivat, ja asettui eteeni.

-- Kuulkaa, hyvät herrat, huusi hän niin kovalla äänellä, että se kuului mellakan yli. -- Kuunnelkaa minua! Tämä herra on vieraani. Hän ei kuulu enää meidän leiriimme, mutta hänen täytyy päästä häiritsemättä tästä talosta lähtemään. Tietä antakaa, tie auki kreivi de Saux'lle.

He tottelivat, vaikka tosin vastahakoisesti, ja vähitellen aukeni ura perästä ovelle. St. Alais kääntyi minuun ja teki kumarruksen -- todellisen hovimiehen kumarruksen.

-- Tätä tietä, jos suvaitsette, herra kreivi. Markiisitar ei tahdo kauvemmin kuluttaa kallista aikaanne.

Seurasin häntä sykkivin sydämmin ja posket polttavina huoneen toisesta päästä toiseen ivallisten kasvojen muodostamaa kujaa pitkin, eikä kukaan estänyt meitä. Äänetönnä saavuimme ovelle. Siinä pysähtyi St. Alais, teimme kumarruksen, ja minä poistuin kuin unessa.

Seisoin eteishuoneessa. Kokonainen lauma vakoilevia, virnisteleviä lakeijoja tuijotti minuun häpeämättömällä uteliaisuudella, mutta minä tuskin huomasin heidän läsnäoloansa, saatikka hävyttömyyttään. Kunnes pääsin kadulle raittiisen ilmaan, kuljin kuin pyörryksissä enkä kyennyt ajattelemaan. Isku oli tullut niin äkkiä, niin odottamatta.

Kun ennätin hiukan tointua oli ensimäinen tunteeni palava harmi. Astuessani tänä iltana herra de St. Alais'n taloon omistin kaikki, tullessani sieltä nyt ei minulla enää ollut ystäviä, ei morsianta, ei arvoa. Olin luottanut ystävyyteensä, ystävyyteen, joka oli kestänyt polvesta polveen meidän perheidemme välillä, ja hän viekoitteli minut ansaan. Voihkin ääneen ajatellessani tätä, ajatellessani, miten he nolasivat minut, ja kuvitellessani, mikä minua odotti.

Aloin huomata, että olin käyttäytynyt kuin mieletön -- että minun olisi pitänyt antaa jälkeen. Sillä enhän voinut seistessäni siinä pimeällä kadulla aavistaa, minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi, eli tietää että vanha Ranska oli henkihievereissään ja että sille juuri samalla hetkellä oli annettu kuolinisku Pariisissa. Minä en nähnyt muuta kuin mitä oli silmäini alla ja vaeltaissani hiljaista katua pitkin neuvottelin itsekseni, miten huomenna käyttäytyisin, pakeneisinko, vai -- -- Sillä huomispäivän kokouksessa -- --

Kokous, niin! Tämä sana johti ajatukseni uudelle uralle. Siellä minä kostankin! He olivat koettaneet vietellä minut ansaan, etten vastustaisi heitä kokouksessa, ja kun se ei onnistunut loukkasivat he minua. Vaan siellä minä saatoin näyttää heille, ettei jälkimäinen tapa ollut edellistä parempi ja että he luullessaan taivuttaneensa Saux'n olivatkin henkiin herättäneet Mirabeau'n. Tämä ajatus kun kerran sai minut valtoihinsa, en saanut sitä enää irroitetuksi mielestäni, vaan vietin loppuyön kuumeentapaisessa jännityksessä. Harmi kiihoitti kunnianhimoani, harmi säätyäni kohtaan ja rakkaus kansaan. Muistelin jokaista nälän ja kurjuuden merkkiä, jonka olin päivän kuluessa nähnyt, ja se yhä vahvisti päätöstäni. Aamun koittaessa kävelin vielä edestakasin huoneessani miettien, suunnitellen, ja kun André, isän vanha kamaripalvelija, seitsemän aikaan tuli tuomaan kirjettä, en ollut yrittänytkään riisuutumaan.

Kasvojani kuumensi ajatellessa, että hän luultavasti oli saanut aivan nurinkurisen kertomuksen eilisistä tapahtumista. Vaan en ollut tietoinanikaan synkästä naamastaan, otin kirjeen ja luin. Se oli nimetön, mutta käsiala oli Louis'n.

"Lähde kotiisi, eläkä tule kokoukseen. He aikovat tapella kanssasi yksi toisensa perästä, ja tiedäthän, miten sinulle silloin käy. Lähde paikalla Cahors'ista eli olet kuoleman oma!"

Siinä kaikki! Naurahdin katkerasti hänen heikkoudelleen, kun ei voinut tehdä sen enempää ystävänsä puolesta!

-- Kuka tämän toi? kysyin André'lta.

-- Eräs palvelija, monsieur.

-- Kenen?

Hän ei ollut halukas vastaamaan, enkä kysellyt enää, vaan annoin hänen auttaa päälleni toiset vaatteet. Sen tehtyä André kysyi mihin aikaan hevoset pitää olla valjastetut.

-- Hevoset? Ja mitä varten? sanoin tuijottaen kasvoihinsa.

-- Kotimatkaa varten, herra.

-- Mutta minulla ei ole aikomus ratsastaa kotiin tänään, vastasin tyytymättömällä äänellä. -- Mitä sinulla oikeastaan on mielessä? Vastahan me eilen tänne tulimme.

-- Se on kyllä totta, herra, sopersi hän kääntyen selin minuun ja hypistellen vaatteitani. -- Mutta tänään olisi kumminkin sopivaa palata kotiin.

-- Sinä luit tämän kirjeen! ärjäsin. Muuten sinä et tietäisi. --

-- Sen tietää koko kaupunki, vastasi André nyreästi ja kohotti olkapäitään. -- Minä saan lakkaamatta kuulla: "André, toimita se herrasi paikalla täältä pois!" tahi "André, sinun isäntäsi on aika hurjapää". André'ta huudetaan sinne ja André'ta huudetaan tänne, niin että minä olen kohta ihan pyörällä päästä. Gil on saanut sinimarjan silmäänsä tapellessaan yöllä Harincourt'in rengin kanssa, joka sanoi kreiviä elukaksi; mutta mitä minuun tulee, en minä vanhoilla päivilläni enää rupea tappelemaan. Ja on vielä toinenkin asia, johon minä olen aivan liian vanha, ja se on: hautaamaan vielä yhden isännän.

-- Sinä luulet siis, että minä tulen tapetuksi?

-- Niin sanovat kaupungilla.

-- Olethan palvellut isääni, André? kysyin hetken mietittyäni.

-- Olen, herra kreivi.

-- Ja kuitenkin neuvot minua pakenemaan?

Hän ojensi molemmat kätensä epätoivoisella liikkeellä.

-- Jumalani, minä en tiedä, mitä tahdon. Tuo roistojoukko on ihan turmellut meidän maineemme. Niinkuin heidät olisi luotu muuta varten kuin maata kaivamaan. Jos ei kreivi olisi ruvennut heitä puoltamaan -- --.

-- Vait, mies, sanoin ankarasti; sitä et sinä ymmärrä. Mene tiehesi ja pidä vasta suusi kiini. Sinä puhut roistojoukosta ja köyhistä, mutta mikäs sinä itse olet?

-- Minäkö, herra?

-- Niin, sinä juuri.

Hän tuijotti minuun suurin hämmästys kasvoillaan. Pudisti sitte surullisesti päätään ja poistui huoneesta. Hän alkoi varmaankin minua pitää hupsuna.

Luultavaa oli, että jos näyttäydyin kaduilla ennen kokousta, pakoittaisivat he minut kaksintaisteluun. Odotin sentähden kunnes kokous oli alkanut, odottelin synkässä ravintolahuoneessa hautoen katkeria ajatuksia Louis'ta kohtaan, joka ei lausunut ainoatakaan sanaa puolustuksekseni. Ajattelin mitenkä epäjohdonmukaisia ihmiset monesti ovat, sillä useissa maakunnissa oli aatelisto samaa mieltä kuin minä. Sitte ajattelin vielä linnaani ja täytyy tunnustaa, että mieleni teki hiukan tottelemaan André'n neuvoa ja kaikessa hiljaisuudessa kääntymään kotiin päin. Sopisihan joskus toiste, kun mielet olivat hiukan tyyntyneet, näyttää heille rohkeuttaan. Mutta isältä peritty itsepintaisuus ei sallinut muutella tehtyä päätöstä. Neljänneksen yli kymmenen, jolloin otaksuin kaikkien jäsenten jo kokoontuneen, lähdin astumaan portaita alas. Kasvojani poltti, vaan silmät mahtoivat olla hyvin tuimat.

Gil ja André seisoivat portilla ja minä pyysin heitä saattamaan itseäni tuomiokapitulin talolle kirkon luona.

Sittemmin kuulin, että jos olisin katsellut enemmän sinä aamuna ympärilleni, niin olisin huomannut erityistä levottomuutta kaduilla, huomannut tiheän, mutta äänettömän ihmisjoukon torilla ja sen seutuvilla, suljetut kauppapuodit, ryhmät talojen ovilla ja sen odotuksen, joka ikäänkuin täytti ilman. Olin niin vaipunut itseeni ja siihen, mikä minua odotti, etten huomannut muuta kuin yhden seikan. Kun astuin torin poikki, huusi eräs mies: "Jumala teitä siunatkoon, herra!" ja toinen "Eläköön Saux!" jolloin muutamat ottivat lakit päästään ja heiluttivat niitä. Tämän havaitsin, mutta aivan koneellisesti senkin.

Seuraavalla hetkellä olin jo käytävässä, joka pitkin kirkonseinää vie tuomiokapitulin talolle; palvelijat ja kirjurit, jotka täyttivät käytävän melkein seinästä seinään, astuivat syrjään katsellen minua hämmästyneillä ja uteliailla katseilla.

Astuin tyhjään eteishuoneesen. Ero kirkkaan päiväpaisteen ja täällä vallitsevan hämärän välillä oli niin suuri, että tunsin sydäntäni kylmävän. Hiljaisuudessa ja pimeässä vasta oikein käsitin, miten tärkeä se askel oli, jonka olin ottamaisillani, miten hullunrohkeata nousta yksin koko maakunnan aatelistoa vastaan, ja ellen olisi ärsyttänyt itseäni sellaiseen vimmaan, olisin luultavasti kääntynyt takasin. Mutta askeleeni kajahtelivat jo kivilattiaan; palaaminen oli mahdoton. Oven takaa kuului yksitoikkoinen ääni ja minä astuin sitä kohti, päättäen mielessäni esiytyä miehen tavalla, tapahtuipa sitte mitä tahansa.

Silmänräpäys vielä ja minä olisin ollut salissa. Tartuin jo lukkoon, kun joku hyökkäsi ylös penkiltä varjossa ja riensi luokseni. Se oli Louis de St. Alais. Ennenkun ennätin avata, oli hän jo luonani, työnsi pois käteni ja asettui oven eteen.

-- Pysähdy, pysähdy Jumalan tähden, kuiskutti hän. Mitä sinä mahdat kahdelle sadalle? Käänny pois, ihminen, käänny joutuun, ja minä -- --

-- _Ja te?_ vastasin purevalla ivalla vaikka yhtä hiljaa, sillä kirjurit tuijottivat meihin ovelta. -- Te teette luultavasti yhtä paljo kuin eilen illalla.

-- Elä siitä nyt puhu, vastasi Louis vakaasti, vaikka hän kyllä säpsähti ja kasvonsa tummuivat. -- Kunhan vaan menet pois täältä. Ratsasta maatilallesi ja --

-- Pysy piilossa!

-- Niin, pysy pois näkyvistä. Jos sen teet --

-- Ettäkö pysyn piilossa?

-- Niin; niin asia vähitellen unohtuu.

-- Kiitos paljon! sanoin vihasta vapisten. Ja uskallanko kysyä, kuinka paljo te, herra kreivi, saatte siitä hyvästä, että vapautatte kokouksen minun läsnäolostani?

Hän tuijotti hämmästyneenä minuun.

-- Adrien rakas!

Mutta minä en surkonut häntä.

-- Ei Adrien -- vaan herra kreivi! Adrien olen minä vaan ystävilleni.

-- Ja enkö minä enää kuulukaan heihin?

Kohotin ivallisesti kulmiani.

-- Senkö jälkeen, mitä illalla tapahtui? Onko mahdollista, monsieur, että luulette kohdelleenne minua ystävän tavalla? Tulin teidän taloonne vieraananne, ystävänänne, ja te virititte minulle paulan, teitte minut pilkan ja ivan esineeksi, ja --

-- Minäkö?

-- Ehkä ei, mutta te seisoitte vieressä ja katsoitte päältä. Te seisoitte vieressä, ettekä hiiskunut sanaakaan puolustuksekseni! Te seisoitte vieressä, ettekä nostanut sormeakaan minun avukseni. Sekö teistä on ystävyyttä?

Hän keskeytti minut arvokkaalla liikkeellä.

-- Te unohdatte jotain, herra kreivi.

-- Ja mitä se olisi?

-- Että neiti de St. Alais on sisareni.

-- Oh!

-- Ja että te, olipa syy sitte teidän eli ei, eilen illalla loukkasitte häntä kahden sadan ihmisen edessä. Sen unohdatte, herra kreivi.