Part 19

-- Kadotin valtakirjani. Froment varasti sen minulta.

Parooni vihelteli.

-- Ja Villeraugues'sa ne pidättivät minut. Siitä lähtien olen ollut siellä.

-- Vai niin! sanoi hän kuivasti. Ne, herra kreivi, ovat seurauksia siitä kun matkustaa huonossa seurassa. Ja tänä iltana arvelen teidän --

-- Koettaneen paeta, vastasin avomielisesti. Mutta entäs te, minä luulin teidän aikaa sitten kulkeneen tästä ohi.

-- Minulle sattui esteitä. Mutta kun nyt olemme yhtyneet, neuvoisin teitä nousemaan hevosen selkään ja palaamaan takaisin kanssamme.

-- Sen teen aivan mielelläni, virkoin kiireesti. -- Ja te voitte sanoa heille kuka minä olen.

-- Minäkö? Sitä en suinkaan voi, enhän itsekään sitä tiedä. Tiedän vaan keneksi olette sanonut itseänne.

Tuo oli kova isku, ja minä seisoin hetkisen ja tuijotin häneen. Mutta hetkisen vain, sillä nyt kuului pimeästä ääni, joka sanoi: -- Elkää peljätkö, herra kreivi, kyllä minä puhun puolestanne.

Minä yhä vain tuijotin. -- Jumaliste! huudahdin vavisten. -- Kuka se oli joka puhui?

-- Se olin minä, Buton, kuului vastaus. -- Minulla on hevosenne, herra kreivi.

Ja se oli todellakin Buton, seppä, kapteeni Buton, turvallisuusvaliokunnan jäsen Cahors'ista.

* * * * *

Lienee tarpeetonta lisätä, että kun kymmenen minuuttia myöhemmin ratsastimme kylään, niin valiokunta heti hyväksyi Buton'in selitykset eikä sitten enää estänyt minua lähtemästä. Buton'in paperit ja valtakirja vaikuttivat ihmeesti heihin. Ja kahdentoista tunnin kuluttua me, jotka niin kummallisen sattuman kautta olimme yhtyneet jo olimme Suméne'ssa, Sauve'ssa vietimme yön, ja kohta oli vuoriston talvi lumineen ja sen hyinen halla takanamme ja pääsimme kulkemaan Rhônelaakson läntisiä, päiväpaisteisia rinteitä alas. Kaiken päivää oli mitä ihanin päiväpaiste ja matkamme kulki vehreiden ketojen, puutarhojen ja öljypuulehtojen läpi; valkeasta pölystä, valkoisista taloista ja kallioista huomasi selvästi, että olimme saapuneet päiväpaisteiseen etelään. Vähää ennen auringonlaskua oli Nîmes jo näkyvissämme ja niin olimme siis saapuneet matkamme päähän, jolla matkalla, ainakin minun suhteeni, oli ollut seikkailunsa.

Kahdeksastoista luku.

Nîmes'issä.

Nîmes'iin ratsastin kummallisten tunteiden vallassa. Villerauguessa jo olin kuullut kylliksi -- ja siihen oli parooni de Géol vielä lisännyt tuhansia seikkoja -- vakautuakseni siitä, että se oli täällä eikä pohjoisessa, täällä Gard'essa ja Bouches du Rhône'ssa, etelän öljypuulehtojen ja valkoisen pölyn keskellä, eikä maan pohjoisten vehnävainioiden ja niittyjen keskellä, kun kansan kohtalo tulisi ratkaistavaksi. Ettei Pariisissa -- jossa ihmiset sekä tahtoivat ja eivät tahtoneet, jossa Mirabeau ja Lafayette peljäten roistokansaa yhtenä päivänä ryhtyivät toimenpiteisin kuningasta vastaan ja seuraavana päivänä peruuttivat sen pelosta että kuningas, jos hän uudelleen pääsisi valtaan, rankaisisi heitä -- vaan täällä pantaisiin raja mullistuksille. Täällä, jossa provencelaisten rikas mielikuvitus yhä näki jotakin pyhää asioissa, joita ennen oli pyhänä pidetty, ja jossa puoluehenki kiinnitti ihmisiä uskoon.

Näihin asti vallankumouksen virralle ei oltu esteitä pantu. Se oli temmannut mukaansa kuninkaan ja aateliston heidän tahtomattaan ja melkeinpä vastustelemattakin, tietämätöntä oli vain, pitäisikö kolmas ja viimeinen hallitsevista valloista, nimittäin kirkko, paremmin puoliaan. Jos Froment oli oikeassa sanoessaan että uskoa tuli uskolla vastustaa ja että ulkokultaisuutta vastaan piti panna ulkokultaisuutta toisessa muodossa, niin oli selvää että Rhônelaakso, jossa kirkko vielä vallitsi ihmisten mieliä, olisi se paikka, missä intoilijalla olisi paras vaikutusala. Siinä tapauksessa oli Nîmes se kaupunki, missä tulisoihtu sytytettäisiin, josta tuli sitten leviäisi yli koko Ranskan maan. Tämänlaisia mietteitä heräsi minussa kun ensi kerran näin kaupungin ja sen takana olevan laajan tasangon, joita laskeva aurinko valaisi. Täällä kenties sytytettäisiin se laaja tuli, joka yhä leviäisi ja etenisi Vendée'en, Bretagne'een ja pitkin pohjoista rannikkoa, kunnes liekit ympäröivät Pariisia.

Kun palo kerran vauhtia saisi. Mutta siinä juuri pulma olikin. Ja minä katselin uudelleen uteliaasti tuota kaupunkia, josta niin paljon odotettiin -- tuota laajaa kaupunkia, valkeine taloineen, tasaisine kattoineen; se sijaitsi rinteellä, joka Cevennien viimeisiltä kunnailta luisusti ulottui Rhône'n tasankoa kohti. Kaupungin pohjoispuolella ja sen ulkoreunassa oli kolme matalaa kunnasta, keskimäiseltä kohosi torni, ja itäisen varjo ulottui melkein kaukaiseen virtaan saakka; näiltä kunnailta vietti kaupunki itään ja etelään päin. Noilla kunnailla, teillä läheisyydessämme, vihannalla nurmikolla ja siellä täällä etukaupungeissa olevien suurten työpajojen ympärillä -- kaikkialla kihisi ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, joko yksin tahi ryhmissä, eräät astuskelivat lystikseen muurien ulkopuolella, toiset menivät kiirein askelin eteenpäin.

Kaikilla näillä ihmisillä oli jonkunlainen tunnusmerkki; monella oli trikolori, useammalla oli punainen nauha, punainen rusetti, punainen kokardi -- se merkki saattoi seuralaisteni kasvot synkistymään. Toinen asia, joka kiinnitti huomiotamme, oli se, että monen monet kellot soivat, kutsuen ihmisiä iltahartauteen -- minun korvissani kuului kellojen ääni suloiselta mutta seurajaisiini se näytti vaikuttavan hyvin vastenmielisesti. Ne ilmaisivat toisilleen suuttumustaan ja kannustivat hevosiaan, niin että tahtomattani tulin ratsastamaan hiukan jäljellä. Kun tulimme kaduille etenivät he yhä enemmän, tungoksen takia kun oli vaikea päästä eteenpäin ja kun minä tarkasti katselin joka puolelle ympärilleni. Ja vihdoin pitkä vaunujono ja komppania kansalliskaartia tuli välillemme, niin että jouduin heistä noin sadan askeleen päähän.

Mutta minä en ollut siitä millänikään; ne kun huvittivat minua kaikki nuo vieraat kasvot, väen tungos, sotamiehet, talonpojat, työmiehet, naiset, ja vieläpä tuo eteläinen murrekin. Vielä vähemmin se minua harmitti kun eräs seikka tapahtui, jota tietämättäni olin toivonut kaiken aikaa matkan loppupuolella. Muutamassa kalteri-ikkunassa erään talon ensimmäisessä kerroksessa, johon sattumalta katsahdin, huomasin näet valkosen käden, joka heilutteli nenäliinaa. Se näkyi vain silmänräpäyksen ajan, niin että juuri ennätin huomata sen ja ajatella Denisea! Mutta samalla kun vetäsin ohjakset tiukemmalle oli liina jo kadonnut ja ikkuna oli tyhjä ja ihmiset liikkuivat ympärilläni kuin ennenkin.

Pidätin hevostani ja katselin sykkivin sydämin ympärilleni. En voinut läheisyydessäni huomata ketään, jolle tuo merkkiä olisi aiottu ja kumminkin -- kumminkin tuntui se oudolta. Tuskin voin uskoa senlaista onnea, että niin pian olisin löytänyt Denis'en. Mutta kun taas silmäilin ikkunaan näin uudestaan nenäliinan, ja tällä kertaa oli merkki niin varmasti minulle aiottu, että unhotin kaiken varovaisuuden, kannustin hevostani ihmistungoksen läpi, pysähdyin ovelle, astuin alas hevosen seljästä ja viskasin suitset muutamalle pojalle, joka oli läheisyydessä. En viitsinyt kysyä kuka talossa asui, ja vielä kerran tarkkaavasti katsottuani rakennuksen valkoista päätyä ja kalteri-ikkunoiden riviä balkongin alla, rohkasin itseäni ja kolkutin ovea.

Ovi avattiin heti, ja palvelija tuli esille. En ollut edeltäpäin ajatellut mitä sanoisin ja sentähden seisoin hetkisen äänetönnä tirkistäen häneen. Mutta sitten juolahti mieleeni kysyä vain umpimähkään ottiko rouva vastaan.

Palvelija myönsi kohteliaasti ja avasi oven laskeakseen minut sisään.

Kummastellen seurasin palvelijaa ensin suureen etehiseen, jonka lattia oli valkosesta ja mustasta marmorista, ja sitten portaita ylös. Kaikki mikä silmään sattui, palvelijan tummavaatteisesta livre-puvusta kalliisti koristettuun kattoon saakka, oli hienon ja komean näköistä. Portaiden nurkkauksissa oli patsaiden päällä marmorikuvia, etehisessä oli suunnattoman suurissa ruukuissa sitruunapuita ja seinillä oli vanhoja gobeliinikankaita. Mutta kaiken tämän huomasin vain sivumennen ja nyt olin saapunut portaiden päähän, jossa palvelija avasi oven.

Astuin säteilevin silmin huoneesen. Kävelin kuin unessa, ihmeellisessä unessa, joka hetkeksi lumosi minut -- odotin vain että Denise, ei rouva de St. Alais, vaan Denise, lemmittyni, jonka kanssa en koskaan ollut saanut kahden kesken olla, olisi huoneessa ja tulisi minulle vastaan. Mutta siihen sijaan nousikin vento vieras nainen ylös ikkunan äärestä ja astui empien vastaani. Se oli solakka, pitkä, hyvin kaunis ja vakavan näköinen nainen, hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti minuun, ja hienoja öljymarjan karvaisia poskia peitti vieno puna.

Kun huomasin että hän oli minulle outo aloin pyydellä anteeksi. Mutta hän tervehti kohteliaasti ja katkaisi pyytelemiseni hymyillen: -- Ei teidän tarvitse anteeksi anoa. Teitä on odotettu ja ruokakin on jo valmista. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata Gervaise'ta, niin hän vie teidät huoneesen, jossa voitte matkan pölystä puhdistautua.

-- Mutta, sanoin empien, minä pelkään tunkeutuvani --

Hän pudisti hymyillen päätään. -- Tehkää niin hyvin.

-- Entä hevoseni? kysyin tointumatta hämmästyksestäni. -- Jätin sen portille.

-- Kyllä se tulee hoitoon. Tahdotteko nyt tehdä niin hyvin? sanoi hän, melkein käskevästi osoittaen oveen.

Lähdin pois huoneesta suuresti ihmeissäni. Palvelija, joka oli saattanut minut ylös, odotti oven takana. Hän vei minut leveän käytävän läpi erääsen makuuhuoneesen, jossa oli kaikkea mitä pukeutumista varten tarvitsin. Palvelija otti hattuni ja kauhtanani ja auttoi minua niin joutuisasti ja osavasti kuin konsanaan se, joka on tottunut senlaista palvelusta tekemään. Kun aloin tointua hämmästyksestäni rupesin kyselemään, mutta hän ehkäsi sen anteeksipyynnöllä, rouva kyllä selittäisi kaikki.

-- Rouva --? sanoin odottaen että hän mainitseisi nimen.

-- Niin, herra, rouva kyllä selittää kaikki, sanoi hän kohteliaasti ja vakaisena, ja nähtyään että olin valmis, saattoi hän minut takaisin, mutta ei siihen huoneesen, josta äsken läksin.

Astuin sisään kuin unessa kävijä, mutta olin varmasti vakuutettu että nyt saisin selvityksen arvoitukseen. Mutta en mitään selvitystä saanutkaan. Huoneessa oli parketti lattia ja kolme kapeaa, korkeaa ikkunaa, joista yksi oli raollaan, siitä kuului hälinä kadulta, joka häiritsi syvää hiljaisuutta. Vähäinen tuli paloi liedellä, joka oli kahden marmorisen patsaan keskessä, ja muutamassa nurkassa seisoi harppu ja nuottitelineet. Tulen lähellä seisoi katettu pöytä, joka kahden vanhan, hopeisen haarakkaan kynttiläjalan valossa näytti hyvin somalta, ja pöydän ääressä seisoi rouva, jonka jo ennen olin tavannut.

-- Kylmääkö teitä? kysyi hän tullen minua ystävällisesti vastaan.

-- Ei rouva.

-- Sitten heti istuudumme, sanoi hän osoittaen pöytää.

Istuuduin sille sijalle, jonka hän osoitti minulle, ja silloin ihmeekseni huomasin että pöytä oli vain kahdelle katettu. Hän huomasi kummastuneen katseeni ja punastui hiukan; huuletkin vavahtivat ikäänkuin hymy olisi pyrkinyt esille. Mutta hän ei virkkanut mitään, ja jos mieleeni olisi juolahtanut joku huono ajatus hänestä, niin hänen käytöksensä rauhallinen kohteliaisuus, talossa vallitseva komeus ja loisto sekä meitä palvelevan hovimestarin kunnioittava käytös heti kumosi sen.

-- Oletteko ratsastanut pitkän matkan tänään? kysyi hän hermostuneen levottomasti murentaen sormillaan leipäpalasta, ja katsahtaen melkein rukoilevasti minuun.

-- Sauve'sta saakka.

-- Ah! Ja aikomuksenne on matkustaa --?

-- En aio matkustaa tätä etemmä.

-- Se ilahduttaa minua, sanoi hän miellyttävällä hymyllä. -- Te olette muukalainen Nîmes'issä?

-- Minä olin muukalainen, mutta nyt en enää tunne itseäni siksi.

-- Kiitos, virkahti hän katsoen avomielisesti minuun. -- Ja että yhä paremmin kotiutuisitte, niin sanon kohta nimeni. Teidän nimeänne en tiedäkään, vielä.

-- Ettekö tiedä sitä? kysäsin kummeksien.

-- En, vastasi hän nauraen, ja nauraessaan näytti hän nuoremmalta kuin miksi häntä aluksi luulinkaan. Olisi voinut luulla häntä nuoreksi tyttöseksi vain. -- Voitte sanoa sen minulle jos tahdotte.

-- Sitä kyllä tahdon. Minä olen kreivi de Saux, Saux'sta Cahors'in läheisyydestä; nöyrin palvelijanne.

Hän oikasi kätensä ja tuijotti hetkisen minuun kovasti hämmästyneenä. Olipa tuossa katseessa jotakin pelonalaistakin. -- Saux'sta Cahors'in läheltä? sanoi hän vihdoin.

-- Aivan niin, rouva. Mutta nähdessäni mitä sanani vaikuttivat, lisäsin: -- Pelkäänpä olevani täällä jonkun toisen sijassa.

-- Ette suinkaan, sanoi hän, ja alkoi nauraa. -- Ei, herra, minä vakuutan, ettei se ole mikään erhetys! puhkesi hän iloisesti sanomaan. -- Päinvastoin, kun nyt tiedän kuka olette, niin tahdon juoda maljan kanssanne. Alphonse! Täytä herra kreivin lasi ja jätä meidät sitten. -- Noin! Ja nyt, herra kreivi, juokaa. Hän vaikeni ja silmäili minua veitikkamaisesti.

-- Olen pelkkänä korvana, sanoin kumartaen.

-- Kauniin Denis'en malja!

Nyt oli minun vuoroni joutua hämille. Mutta hän vaan nauroi lapsellisen vallattomasti, kehoittaen minua: -- Juokaa, herra, juokaa!

Kumarsin kohteliaasti ja tyhjensin maljan, mutta hänen veitikkamainen katseensa ajoi veren kasvoihini.

-- Se on oikein, herra, sanoi hän kun laskin tyhjän lasin pöydälle. -- Nyt voin asianomaiselle ilmoittaa uskollisuudestanne.

-- Mutta kuinka te, rouva, tunnette asianomaisen?

-- Niin kuinka? sanoi hän viattomasti, -- siinäpä se asia onkin!

Hän vältti vastata kysymykseeni, mutta siitä hetkestä saakka käyttäytyi hän aivan toisella tavalla. Umpimielisyys katosi ja hän alkoi laskea leikkipuheita ja sukkeluuksia, joita vastaan puolustauduin miten parhaiten taisin, kun hänellä oli puolellaan kaikki edut. Senlainen sanasota kauniin vastustajan kanssa on kyllä miellyttävää, mutta yhtä kaikki en tuntenut pettymystä kun kellon lyödessä kahdeksan hänessä kävi samanlainen muutos kuin äskenkin. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä väkäisiksi ja melkein synkkämielisiksi; hän huokasi syvään ja tuijotti miettiväisenä eteensä. Vihdoin rohkenin kysyä, mikä häntä huolestutti.

-- Se vain, herra kreivi, että minun nyt täytyy panna teidät koetukselle, jota te kenties ette kestä.

-- Haluatteko että auttaisin teitä jollakin tavoin?

-- Minä toivon että saatatte minut määrättyyn paikkaan ja sieltä taas takaisin.

-- Palvelen teitä mielelläni! Ellen sitä tekisi olisin todella uskoton. Mutta minä luulin että te, rouva, aiotte sanoa nimenne minulle?

-- Olen rouva Catinot, vastasi hän, mutta en ymmärrä minkä ilmeen hän lienee kasvoissani huomannut, kun hän heti punastuen lisäsi: -- Minä olen leski. Ja muutoin ette siitä sen enempää viisastu.

-- Kumminkin olen aina nöyrin palvelijanne.

-- Kiitos, virkkoi hän rauhallisesti. -- Siis tapaamme etehisessä.

Avasin oven hänelle ja hän meni ulos. Hetkisen astelin edestakaisin huoneessa ihmetellen ja miettien tätä kummallista kohtausta, sitten menin minäkin ulos. Kattolamppu valaisi etehistä, ja sen valossa näin hänen seisovan portaiden juurella. Hänellä oli päällään tumma väljä kauhtana, ja musta pitsihuntu peitti tukan. Sama palvelija, joka oli laskenut minut sisään, ojensi minulle äänetönnä hatun ja kauhtanan; rouva kulki aivan äänetönnä edelläni pitkän käytävän läpi. Sen toisessa päässä olevan oven päällä riippui toinen lamppu; olin juuri panemaisillani hattua päähäni kun lampun valossa huomasin jotakin, joka sai minut hämmästyksestä pysähtymään. Trikolorin asemesta oli näet siihen kiinnitetty pieni punainen kokardi!

Rouva kuuli että seisahduin ja kun hän kääntyi, huomasi hän syyn. Hän laski silloin kätensä käsivarrelleni, tunsin käden vapisevan. -- Tunniksi vain, herra, tunniksi vain, kuiskasi hän korvaani. -- Antakaa minulle käsivartenne.

Hiukan levottomana -- kun aloin aavistaa vaaraa -- panin hatun päähäni ja tarjosin rouvalle käsivarteni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme jo ulkona pienessä kapeassa solassa, jonka molemmin puolin oli korkeat muurit. Kohta käännyimme vasempaan ja astuimme äänetönnä eteenpäin noin sata tahi sataviisikymmentä askelta, kun tulimme matalalle portille, josta näkyi tulen valoa. Rouva johti minua keveästi painaen kädellään käsivarttani; menimme sisälle portista, josta tulimme ahtaasen etehiseen ja seuraavalla hetkellä saavuimme suureksi ihmeekseni kirkkoon, johon oli kokoontunut äänetön, harras ihmisjoukko.

Rouva laski sormen huulilleen, kehoittaakseen minua olemaan äänetönnä ja vei minut eteenpäin syrjäkäytävää myöten, kunnes löysimme tyhjän pienen penkin erään pylvään juurella. Hän antoi minulle merkin että seisoisin pylvään luona sillä aikaa kun hän polvistui.

Vapaana rouvan silmälläpidosta voin kiinnittää huomioni ympäristöön, jossa kaikki oli kuin unennäköä. Kirkon keskus oli vain heikosti valaistu ja polvistuvat mustat olennot tekivät sen yhä synkemmän näköiseksi. Joka hetki tuli kirkkoon lisää ihmisiä. Miehet seisoivat enimmäkseen patsaiden luona ja kirkon perällä, josta väliin kuului kumea jupina -- ainoa ääni, mikä painavaa hiljaisuutta häiritsi. Synkkyyttä ja salaperäisyyttä enensi vielä punainen lamppu, joka paloi alttarin edessä.

Tuo hiljaisuus, ihmisjoukko ja tyhjä kaareva kirkon laki painoivat minua kuin raskas taakka ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä ikäänkuin jotakin tietämätöntä odottaessa. Mutta tuosta synkästä hiljaisuudesta kohosi nyt ilmoille surumielisen latinalaisen virren ensi sävelet: Miserere Domine!

Niillä oli kummallinen vaikutus noilla säveleillä, jotka paisuivat ja hiljenivät tyhjissä, hiljaisissa holveissa polvistuvan joukon pään päällä; noilla säveleillä, jotka soivat milloin kirkkaina ja heleänä, milloin hiljenivät hiljaiseksi huokaukseksi kynttilöiden sammuessa ja pimeyden ja hiljaisuuden ja tyhjyyden vallitessa. Kun surumieliset, rukoilevat, melkeinpä epätoivoiset sävelet värähtelivät holveissa ja tunkivat kuuntelijain sykkiviin sydämiin, niin tuntui ikäänkuin näkymätön käsi olisi puristanut kurkkua, silmät kostuivat ja miehet painoivat päänsä alas. Miserere mei, Deus! Miserere Domine!

Vihdoin vaikeni laulu, viimeiset sävelet hiljenivät, ja sitä seuraavassa pimeydessä ja kuolonhiljaisuudessa sytytettiin äkkiä kyntteli, joka valaisi kalpeat, terävät kasvot palavine silmineen, jotka tuijottivat ei seurakuntaan vain ylös tyhjään avaruuteen ylhäällä, mistä holvikaareihin leikatut päät hämärästi häämöittivät. Ja nyt alkoi pappi saarnata.

Aluksi puhui hän matalalla äänellä ja ilman liikutusta. Hän puhui siitä, miten Jumala johdattaa luotuja olentoja, hän puhui menneisyyden suuruudesta ja nykyisyyden pienekkyydestä, hän puhui ijankaikkisesta Jumalasta, jonka suhteen aika, paikka ja ihmiset ovat mitättömät, hän puhui siitä tosiasiasta että ijankaikkisen, kaikkivaltiaan, kaikissa läsnäolevan Jumalan tahto aina ja kaikissa tapahtuu. Sitten kääntyi hän puhumaan kirkosta, joka oli Jumalan edustaja maan päällä, ja siitä työstä, jota se entisaikoina oli toimittanut kääntäen ja suojellen heikkoja ja tukien väkeviä, se oli kastanut, vihkinyt ja haudannut. Se oli Herran palvelija, Herran edustaja. Ja hänelle tulee kunnia siitä, jatkoi pappi kohottaen kätensä ja puhuen äänellä, joka kaikui kirkon korkeissa holveissa, että olemme eläimiä korkeammalla, siitä että me, tietäen Herran olevan esiripun takana, emme pelkää maallisia asioita, emmekä pidä kuolemaa pahimpana mahdollisuutena, niinkuin uskomattomat, vaan että meillä paitsi maailmaa ja sen ulkopuolella on jotakin, johon voimme luottaa, niin että rauhallisesti voimme kohdata pahintakin, mitä maailma voi tehdä meille. Me uskomme, ja siitä syystä olemme me vahvat. Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä me olemme maailmaa väkevämmät. Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä olemme Jumalasta eikä maailmasta. Me olemme maailmaa korkeammalla, ja Jumalan avulla ja voimalla me voitamme maailman.

Hän vaikeni ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: "Ja kumminkin -- miten pakanat raivoovat ja kansa uskoo valhetta. Ne polkevat Jumalaa. Ne sanovat, että tämä on olemassa koska minä näen sen, että tuo on olemassa koska minä kuulen sen, ja että vielä joku kolmas on olemassa koska minä voin sitä kädellä liikuttaa. Ja siinä se on kaikki. Mutta että joku ihminen tahtoo antaa henkensä veljensä edestä -- vaikuttakoon sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Ja että ihminen pannee henkensä alttiiksi jonkun aatteen puolesta -- vaikuttakoon sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Että hän tahtoo kuolla uskonsa puolesta? Että hän tahtoo kuolla kunnian puolesta? Sanalla sanoen että hän tahtoo uhrata henkensä kun hän saisi elää? Sitä en usko. Sen vaikuttaa Jumala -- ja yksin Jumala!

"Ja ne polkevat häntä! Kaduilla, senaatissa ja muissa ylhäisissä paikoissa! Ja Hän sanoo: 'Kuka seisoo Minun puolellani?' Lapseni, me olemme kauan saaneet elää turvassa ja rauhassa, pitkiin aikoihin ei meitä ole koeteltu muutoin kuin elämän tavallisilla vastoinkäymisillä, olemme tottumattomat taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta näinä maailman viimeisinä vuosina on Kaikkivaltias nähnyt hyväksi koetella meitä; ja kuka seisoo hänen puolellaan? Kuka on valmis asettamaan näkymättömän näkyväisen edelle, kunnian hengen edelle, Jumalan maailman edelle, jalouden halpamielisyyden edelle, kirkon valtion edelle? Kuka seisoo hänen puolellaan? Hänet on syrjäytetty tänne maailmansa pienimpään soppeen, häntä tallataan jaloilla, hän vuotaa verta ja kumminkin hän vallitsee taivasta ja maata, aikaa ja ijankaikkisuutta ja avaruuden lukemattomia maailmoita -- ja kumminkin Hän tulee! Hän tulee! Hän tulee, Jumala kaikkivaltias, joka oli, joka on ja joka on oleva kaikessa ijankaikkisuudessa. Ja kuka seisoo hänen puolellaan?"

Kun hän sai viimeisen sanan sanotuksi ja tuli hänen päänsä päällä samassa sammui, niin että pimeys laskeutui äänettömään hiljaisuuteen, niin näytti sanomaton liikutus väräjävän hartaissa kuulijoissa. Miehet liikahtivat levottomasti, uhkaavasti, se liike oli kuin etäinen ukkosen jylinä; naiset nyyhkyttivät ja siellä täällä kuului huutoja ja rukouksia. Nyt astui alttarille pappi, joka liikutuksesta väräjävällä äänellä luki siunauksen seurakunnan yli. Juuri kun havahdin siitä lumouksesta, joka oli vallannut minut, liikutti rouva käsivarttani ja antoi minulle merkin että seuraisin häntä. Sitten lähti hän äkkiä pois käytävää alaspäin. Saarnaajan sanat kaikuivat vielä korvissani ja sydän värähteli vielä liikutuksesta tullessamme ulos loistavan tähtitaivaan alle, jossa yön vilpoinen tuuli kasvojamme viilisti. Parin minuutin päästä pääsimme jo perille ja kohta seisoimme taas siinä valoisassa salongissa, jossa rouva Catinot ensin vastaanotti minut.

Ennenkuin aavistinkaan mitä hän aikoi tehdä, kääntyi hän äkkiä minuun, laski molemmat kätensä käsivarrelleni ja huudahti itkien ja äänellä, joka tunki sielun syvyyteen -- Kuka seisoo Minun puolellani? Kuka seisoo Minun puolellani? Oi, varmaan te seisotte! Te, jonka esi-isät taistelivat Jumalan ja kuninkaan puolesta. Te, joka olette syntynyt johtamaan, teidänhän täytyy olla valkeuden puolella. Te, joka olette jalosta suvusta, ette koskaan voi tahtoa jättää maan hallitusta kansan käsiin. Oi, -- hän keskeytyi ennenkuin ennätin vastata ja kääntyen pois minusta pani hän kädet kasvoilleen ja huudahti: -- Oi Jumala, lahjoita minulle tämä mies palvelukseesi!

Sydämessäni taistelivat riitaiset tunteet; liikutettuna hänen kyyneleiltään, ja kenties sisällisen taistelunkin takia en saanut sanaa suustani.

Sain vihdoin epävakaisella äänellä sanotuksi: -- Kunpa vaan olisin tiennyt että te tätä tarkoititte! Te olette osoittanut minulle niin paljon ystävällisyyttä ja minä -- minä en voi sitä millään palkita.

-- Elkää sanoko niin! virkkoi hän kääntyen minuun rukoilevalla liikkeellä. -- Elkää sanoko niin! Ja hän pani kätensä ristiin käsivarteni ympäri ja hymyili kyynelten takaa. -- Antakaa anteeksi minulle, sanoi hän nöyrästi, -- antakaa anteeksi minulle. Minä en menetellyt oikealla tavalla. Tunteeni ovat liian kiihkeät. Kysyin liian pikaisesti. Mutta tahdottehan te? Eikö totta, herra kreivi, te tahdotte? Te tahdotte olla itsenne arvoinen?

-- Minulla on heidän valtakirjansa, änkytin minä.

-- Lähettäkää se takaisin!

-- Mutta siten en kuitenkaan pääse vapaaksi.