Part 18

Hän näytti tyytyvän siihen, sillä hän poistui sen enempää sanomatta ja sitten kuulin hänen hiljaa puhuvan tyttärensä kanssa uudinten takana. Vetäsin saappaat jalkaani, ja kun huoneessa oli kolkonlainen, lämmittelin hetkisen hiiloksen ääressä. Sitten solmesin kaulaliinani, panin miekan vyölleni ja olin niin valmis lähtemään. Näin aikainen lähtö oli minusta perin joutavaa, etenkin kun edellisenä päivänä myös olimme lähteneet varhain, vaan kun rouva niin tahtoi, niin tulihan minun myöntyä.

Seuraavalla hetkellä astui hän ulos vaatehuoneesta ja hiiloksen luomassa valossa huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat kiihkosta ja maltittomuudesta.

-- Voi milloin se kuski joutunee? virkkoi hän. -- Luulenpa että koko päivä kuluu hevosia valjastaissa. Herra kreivi, menkää kiirehtimään häntä! Menkää Jumalan tähden!

Oudoksuin tuota kiihkoa ja mielestäni oli tänlainen kiire sekä tarpeetonta että naurettavaa, mutta luullen että rouvan hermot olivat liiaksi ärtyneet edellisestä mielen jännityksestä, oli minusta kumminkin viisainta täyttää hänen tahtonsa. Hiivin siis varpaisillani nukkuvain miesten ohi ja saavuin ovelle. Avasin säpin ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo ulkona. Kylmä tuuli ajoi jäistä lunta vasten kasvojani, se tunki vaatteitteni läpi ja pani minut vilusta värisemään. Idässä näkyi aamun alkava koi, mutta kaikkialla muualla oli vielä yö ja niin pimeä, että olisi luullut olevan puolen yön ajan.

Tuntien kaikkea muuta paitsi hyväntahtoisuutta rouvaa kohtaan kun kompuroin talliin päin, joka talon tapaan oli vaan huono rähjä ja jonka ympärillä oli pohjaton likalätäkkö. Ovi oli kiinni, vaan kellertävästä valosta, joka näkyi tallin toisessa päässä olevasta ikkunasta, arvasin missä Jules työskenteli. Avasin oven ja huusin häntä. Hän ei vastannut ja sentähden olin pakoitettu menemään sisään, astuin neljän hevoskonin ohi omain hevostemme luo, jotka seisoivat rinnan tallin perällä; huonosti palava lyhty riippui pilttuussa.

Ehdin parhaiksi tuntea hevoset ja kummailla missä Jules oli, kun hän ei vastannut kun kasvoihini lensi musta esine, joka sokaisi minut. Heti sen perästä raskas kauhtana käärittiin ympärilleni ja kädet sidottiin lujaan kupeille. Koetin huutaa, mutta paksu vaate esti sen, ja kun suurten ponnistusten perästä sain kurkustani puoleksi tukehdutetun äänen, tunsin miten toiset kädet kuin ne, jotka käsiäni pitelivät, puuttuivat kauhtanaan ja painoivat sen suutani vasten. Kaikki ponnistukset päästä irti olivat turhat. Tunsin että joku kiireellä tutki taskuni ja ymmärsin että minut ryöstettiin. Kun yhä ponnistelin päästäkseni irti, tyrkkäsi joku minua takaapäin niin, että kaaduin suin päin maahan.

Onneksi kaaduin tikapuita vasten, mutta kumminkin menin melkein tainnuksiin lyönnistä ja uudessa asemassani oli kauhtana tukehduttaa minut. Hetken aikaa makasin aivan avutonna, sillä välin kun roistot köyttivät käteni ja jalkani. Sen tehtyä nostettiin minut ylös, kannettiin vähän matkaa ja viskattiin sitten pehmeälle vuoteelle -- joka hajusta päättäen oli heinistä. Sitten mätettiin päälleni heiniä kunnes todella luulin tukehtuvani. Koetin huutaa, mutta kauhtana oli kolminkerroin pantu pääni ympäri ja vaikka kuinka olisin ponnistellut voin vain heikosti parahtaa, ja paksu vaate esti senkin ilmoille pääsemästä.

Seitsemästoista luku.

Kurja olento.

Minä en pitkään ponnistellut, sillä yritykseni vapautua miehistä ja tuo viimeinen huudon ponnistus oli ajanut veren päähäni ja niin uuvuttanut minut, että makasin siinä aivan voipuneena. Sydämeni sykki niin rajusti, että luulin tukehtuvani ja keuhkonikin vaativat jo enemmän ilmaa. Täydellisesti tajusin että tukehtumisen vaara oli suuri; vähää ennen olin ajatellessani kauheaa kohtaloani tehnyt hurjimpia ponnistuksia, mutta sama ajatus pani minut nyt makaamaan aivan liikkumattomana ja tekemään kaikki voitavani saadakseni niin paljon ilmaa kuin mahdollista.

Ruumistani poltteli kuin tulella ja hiki kohosi joka huokosesta. Mutta tukehtumisen kauhea tunne lieveni hiukan kun hetken aikaa olin maannut liikkumattomana ja kun onnistuin kääntämään päätä ja rintaa vähän syrjälleen, voin vapaammasti hengittää. Mutta yhtäkaikki oli tilani kauhea. Olin aivan avuton ja kun heinät painoivat minua aloin tuntea kipua. Nuorat kalvosissa alkoivat painua lihaan, miekan kahva painui kylkeeni, selkäni tuntui olevan katkeamaisillaan raskaan taakan alla ja hartioitani kovasti pakotti. Puristuin hitaasti kuoliaaksi pimeässä, kun vähäinenkin parahdus olisi voinut tuoda apua ja pelastusta -- kun vain olisin voinut sitä matkaansaattaa.

Se ajatus raivostutti minua niin, että kadotin kaiken mielenmalttini ja kun hetken kuluttua, joka tuntui minusta pitkältä kuin ijäisyys, kuulin tallissa liikettä, aloin uudelleen riehua pelastuakseni epätoivoisesta asemastani. Mutta parahduksen asemasta pääsi kurkustani vain kumajava ääni, ja rajuista ponnistuksista tunkivat nuorat lihaan. Tuo puuska teki kurjuuteni vain suuremmaksi; ja jos todella tallissa oli ketään, niin hän ei voinut kuulla minua, eikä sieltä sen enempää liikettä kuulunutkaan, veri, joka nousi päähäni ja paisutti suonet kaulassani melkein katkeamiseen saakka, esti minua kuulemastakin. Kauhea paino, jota silmänräpäyksen ajaksi onnistuin kohottamaan, painui päälleni uudelleen. Sen perästä jätin kaikki yritykset sikseen. Epäilin pelastuksestani ja makasin jonkinlaisessa horrostilassa, en pystynyt ajattelemaan, enkä toivonut pelastuvani.

Tällä tavalla olin kai jo kotvasen aikaa maannut, kun äkkiä kuulin kovaa kolinaa, jota aluksi kuuntelin tylsällä välinpitämättömyydellä. Mutta kolina kuului uudelleen ja äkkiä tunsin kovaa tuskaa oikeassa sääressä. Kiljahdin ja vaikka kauhtana ja heinät tukehduttivat äänen, niin kuului siitä kumminkin heikko kaiku. Sitten seurasi taas hiljaisuus.

Olin huumeuksissa ikäänkuin vasta unesta herännyt ja ajattelin ensin että sekä huuto että tuskan tunne olivat vain unennäköä, ja aloin voivotella kurjuudessani. Mutta sitten tunsin että heinät päältäni vähenemistään vähenivät ja vihdoin oli selkäni painosta aivan vapaa. Kuulin ääniä ja huutoja, näin tulen valoa ja nyt älysin että olin pelastettu. Seuraavassa hetkessä minut ihmetellen ja kummaillen nostettiin ylös. Kauhtana irroitettiin päästäni ja minä näin ympärilläni puolen tusinaa ihmetteleviä kasvoja, jotka töllöttivät minuun.

-- Hyvä Jumala, onhan se sama herra, joka aamulla matkusti pois! huudahti eräs vaimo.

Katsahdin häneen. Se oli majatalon emäntä. Kurkkuni oli kuiva ja kokoon kuristunut ja huulet pöhöttyneet; vasta monen turhan yrityksen perästä sain sen verran sanotuksi että pyysin häntä nuoria aukomaan.

Hän täytti pyyntöni yhä ihmetellen, ja kun ruumiini oli aivan jäykkä ja voimaton, nostivat he minut ja kantoivat tallin oven eteen, johon joku joukosta nosti tuolin sillä välin kun toinen meni hakemaan vettä tuopilla. Vesi ja vilvakka ilma herätti voipuneet elonvoimat ja parin minuutin päästä jaksoin jo nousta istumaan. Sillä välin sateli kysymyksiä, mutta olin niin huumauksissa että hetkinen kului ennenkuin voin selvästi ajatella ja oikein vastata. Vihdoin tuli eräs mies, joka oli hyvin mahtavan näköinen ja työntäen pois töllöttävät palvelijat kysyi hän astuen eteeni:

-- Mitä tämä on? Kuinka laitanne on herra? Kuinka talliin tulitte?

Emäntä vastasi puolestani ettei hän tiennyt sitä, mutta että eräs tallirenki, jonka piti heiniä hakea, taikollaan oli pistänyt minua sääreen ja että he sitten keksivät minun.

-- Mutta kuka hän on? kysyi tuo uusi tulokas mahtavasti, tuikeasti tirkistäen minuun. Se oli laiha, pitkänläntä mies, kasvot tuiman näköiset, silmät pienet ja katse terävä.

Silloin sain äkkiä takaisin puhekykyni.

-- Olen Saux'n kreivi, sanoin.

-- Vai niin! vastasi hän pitkäveteisesti. -- Ja kuinka te, herra kreivi -- jos se todella olette -- talliin tulitte?

-- Minut on ryöstetty, mutisin.

-- Ryöstetty! virkahti hän epäillen. -- Lörpötystä vain, herra, kylässämme ei ole varkaita.

-- Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, mutta minut on kuitenkin ryöstetty, kiistin minä.

Vastauksen asemesta, luvan kysymättä ja ennenkuin ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, pisti hän kätensä taskuuni ja veti kukkaron esille. Hän nosti sen ylös kaikkein nähtäväksi. -- Ryöstettykö? sanoi hän purevasti. -- Sitä en usko herra, sitä en usko.

Ihmetellen katselin kukkaroa, ja sitten pistin koneellisesti käden taskuuni, otin esille yhden kappaleen: toisensa perästä ja tuijotin ihmeissäni niihin. Hän oli todella oikeassa, minua ei oltu ryöstetty. Nuuskarasia, nenäliina, kello ja sinettisormus, veitsi, pieni taskupeili ja eräs kirja, kaikki oli paikoillaan!

-- Nyt muistankin että tuolla sisällä on kaksi satulalaukkua, jotka eivät voi olla kenenkään muun kuin tämän herran. Juuri ikään arvelin kenenkä ne lienevät, sanoi emäntä.

-- Niin, kyllä ne ovat minun! virkahdin minä, sillä nyt alkoi jo muistini palata. -- Ne ovat minun. Mutta missä ovat naiset, jotka olivat minun seurassani? Eivät he suinkaan liene matkustaneet?

-- Ne matkustivat jo kolme tuntia sitten, vastasi emäntä tuijottaen minuun kummastellen. -- Ja minä olisin melkein voinut vannoa että te, herra, matkustitte heidän kanssaan. Mutta heidän lähtiessään oli vielä aivan pimeä, ja silloinhan voi helposti erehtyä.

Nyt juolahti mieleeni kauhea ajatus, jonka jo ennen olisi pitänyt tulla mieleeni. Pistin käteni povitaskuun ja vedin sen -- tyhjänä pois. Valtakirja -- valtakirja, johon olin kaiken luottamukseni pannut, oli kadonnut!

Huudahdin suuttuneena ja tuijotin ympärillä seisoviin. -- Mitä nyt? kysyi tuo juro mies, katsoen minuun.

-- Paperini! vastasin kiristäen hampaita kiukusta ajatellessani miten minua oli petetty ja houkuteltu ansaan.

-- Paperini!

-- No?

-- Ne ovat hävinneet. Ne on minulta varastettu!

-- Todellakin! sanoi hän kuivasti.

-- Se tulee teidän todistaa, herra.

Luulin hänen tarkoittavan, että olin erehtynyt niinkuin äskenkin ja vakuuttaakseni häntä käänsin taskuni nurin.

-- Niin, sanoi hän yhtä kuivasti kuin ennenkin, -- minä näen kyllä etteivät ne ole siellä. Mutta tulee todistaa, onko niitä siellä koskaan ollutkaan.

Minä vain tuijotin häneen.

-- Niin, virkkoi hän, -- siinä se juuri pulma onkin, herra. Missä ovat paperinne?

-- Mutta olenhan sanonut, että ne on minulta varastettu, huudahdin raivostuneena.

-- Ja minä sanon, että teidän tulee se todistaa. Ja kunnes sen teette, ette saa lähteä täältä. Siinä se, hyvä herra, ja se on hyvin yksinkertainen seikka.

-- Tahtoisinpa tietää kuka te olette, herra, virkkoin suuttuneena, -- kuka te olette, joka rohkenette pidättää matkustavaa yleisellä valtatiellä ja vaaditte heitä papereitaan näyttämään?

-- Ei kukaan muu kuin puheenjohtaja kylän valiokunnassa, sain vastaukseksi.

-- Ja uskotteko todellakin! puhkesin sanomaan kiukustuneena hänen typeryydestään, että minä tahallani olen köyttänyt käteni ja tukehduttanut itseni heinäin alle? Olisinko tehnyt sen vaan päästäkseni kulkemaan kylärähjänne kautta?

-- Minä en usko mitään, herra, vastasi hän kylmäkiskoisesti. -- Mutta tästä kautta tie menee Turin'iin, johon herra d'Artois'n sanotaan kokoovan tyytymättömiä ja Nîmes'iin, jossa epäluuloiset henkilöt ylvästelevät punaisella kokardilla. Ja sentähden ei kukaan, jolla ei ole passia, pääse kulkemaan tästä läpi.

-- Mutta mitä aiotte sitte tehdä kanssani? kysäsin, kun huomasin että ympärillä töllöttävät talonpojat pitivät häntä kuningas Salomonin vertaisena viisaudessa.

-- Saatte jäädä tänne, herra kreivi, kunnes voitte hankkia passin.

-- Hyvä Jumala, eihän se ole mikään helppo asia. Kukapa minut täällä tuntisi?

-- Herra ei saa passitta lähteä, siinä on se seikka, vastasi hän surkuttelevasti kohauttaen olkapäitään.

Ja siinä se seikka todella olikin. Turhaan latelin hänelle tosiasioita ja kysyin haluaisiko kukaan vapaaehtoisesti kärsiä mitä minä olin kärsinyt salatakseen vain sitä että passia puuttui; sanoin että olihan jo se tilakin, jossa minut löydettiin, aivan selvänä todistuksena siihen, että minut oli ryöstetty, eihän kukaan voi itse köyttää käsiään ja jalkojaan ja mättää semmoista heinäläjää päälleen. Ja turhaan sanoin myöskin, että tiesin kuka minut oli ryöstänyt; se tunnustus vain pahenti asiaa.

-- Vai niin, virkkoi hän ivallisesti. -- Kuka se sitten oli, jos saan luvan kysyä?

-- Sen teki Froment lurjus! Froment Nîmes'istä!

-- Hän ei ole näillä seuduilla!

-- On kyllä, minä näin hänet eilen, virkahdin varomattomasti.

-- Se ratkaisee asian, vastasi valiokunnan puheenjohtaja tylysti hymyillen, ja häntä ihaileva joukkokin hymyili hyväksyen. -- Sen ilmoituksen kuultua emme missään tapauksessa voi laskea herra kreiviä pois.

Ja hän täytti sanansa niin tunnollisesti, että kun menin sisään lämmittelemään ja istuuduin tulen ääreen tilaani aprikoimaan, niin kaksi miestä seurasi minua; ja kun hetken päästä menin ulos ja alakuloisena asetuin silmäilemään tielle päin, seisoi kuin taian tuomana kaksi muuta miestä vierelläni.

Mihin vain käännyin, sain olla varma vakoilijan ilmestymisestä, ja jos enemmän etenin talosta, tarttui hän käteeni ja käski minun palata takaisin. Ei itse Mont Aigoual'kaan, jonka alaston, luminen huippu kohosi laakson yli, ollut taipumattomampi ja kovempi kuin heidän valppautensa.

Mitä itseeni tulee, niin olin aluksi aivan epätoivossa. Astelin edestakaisin tiellä, joka oli vankilani, harmistuneena ja murheellisena siitä, että rouva de St. Alais oli minut pettänyt ja että Froment oli ryöstänyt minut, olin täydellisesti vakuutettu siitä että hän nyt istui paikallani vaunuissa ja parhaallaan kulki Suméne'n ja Ganges'en läpi paperini taskussaan. Rouvan kiittämättömyys, oma herkkäuskoisuuteni ja talonpoikain typeryys -- kaikki suututti minua, mutta enin kaikista se toimettomuus, johon olin tuomittu. Olisihan minun pitänyt olla kiitollinen siitä, että olin henkeni säilyttänyt, mutta en luule kenenkään mielellään myöntävän itseään petetyksi.

Näin kului pari, kolme päivää; ja sillä aikaa vaunut lähenemistään lähenivät Nîmes'iä, vieden armaani yhä kauemmas minusta, minun ollessa vankina tuossa kurjassa kylässä. Aloin vihata likaista majataloa, sen ohitse kulkevaa tietä, jopa niitä talonhökkeliäkin, joita he kyläksi nimittivät. Koko päivän seurasivat vartijat minua ja varsinkin ulos mennessäni -- se kai oli heistä erittäin hupaista; ja joka ilta tulivat valiokunnan jäsenet minua katsomaan ja tekemään kysymyksiään. Mökki kummallakin suunnalla oli kävelyretkieni rajana, sillä välin kun elämä ulkopuolella maailmassa virkeästi pulppuili ja Ranskassa yleisesti vallitsi levottomuus ja mielet olivat kuohuksissa. Enhän tiennyt mitä voisi tapahtuisi, joka kenties ainaiseksi eroittaisi minut Denis'estä. Eihän se siis ihme ollutkaan että kiusoitin itseäni hulluuden rajoille saakka.

Olin jättänyt hevoseni Milhau'iin, josta ravintoloitsija oli luvannut sen parin päivän kuluttua lähettää Ganges'een erään tuttavan kera, jonka piti kulkea sitä tietä. Odotin siis joka hetki hevosta ja toivoin että sen tuoja voisi todistaa kuka minä olin, koska vähintään viisikymmentä henkeä Milhau'ssa oli nähnyt valtakirjani tahi kuullut sitä julkiluettavan. Mutta hevosta ei kuulunut eikä ketään matkustavaistakaan Milhau'sta; ja se arvelu, että naisten vapauttaminen kenties siellä oli tuottanut ikävyyksiä, oli riistää minulta kaiken rohkeuden. Minun oli hyvin vaikea saada sanaa Cahors'iin, eikä valiokunta talonpoikaisessa yksipäisyydessään ja tylyydessään tahtonut antaa minun matkustaa eikä edes vartioittuna lähteä Nîmes'iinkään, jossa kyllä olisin voinut todistuksia hankkia. Kaikki yritykset taivuttaa heitä olivat turhat.

-- Ei, ei vastasi valiokunnan tyly puheenjohtaja, kun tuota ensikerran esitin hänelle. -- Kyllä maar kohta tulee joku, joka tuntee teidät, mutta siihen saakka saatte olla kärsivällinen.

-- Kaiketi niitä on monta, jotka tuntevat sellaisen miehen kun herra kreivi, virkkoi emäntä kallella päin ja kädet esiliinan alla katsellen minuun.

-- Aivan niin! Aivan niin! myönsivät valiokunnan jäsenet, hieroen pohkeitaan ja tyytyväisesti silmäillen minuun, ikäänkuin heillä minusta olisi ollut suuri kunnia.

Tuo valiokunnan jäsenten hassu käytös oli saattaa minut raivoon, mutta mitäpä sekään auttoi.

-- Niin, onhan teidän vallan hyvä täällä ollaksenne, oli puheenjohtajalla tapana sanoa kuvaavalla liikkeellä. -- Teidän on vallan hyvä täällä olla.

-- Parempi kuin heinäsuovassa! virkahti sitten se mies, joka taikolla pisti minua sääreen.

Tätä pilapuhetta uudistettiin joka ilta, ja joka kerran sitä seurasi naurun rähäkkä. Ja aina uudelleen kehoittaen minua kärsivällisyyteen menivät valiokunnan jäsenet tiehensä.

Mutta toisinaan kääntyi puhe kyökissä vaarallisempiin asioihin. Yksi ja toinen alkoi huvikseni kertoa Villars'in rakuunoista ja Berwich'istä, jotka kertomukset saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä ja veren suonissa hyytymään. Ne olivat kertomuksia kauheista julmuuksista, vuoristolaisista, jotka uskonsa takia olivat saaneet kärsiä pahinta mitä kuninkaat ovat voineet keksiä; jalosta asiasta, jota sorrettiin, mutta ei voitu kukistaa; kokonaisesta kansakunnasta, jota maahan saakka poljettiin, mutta joka yhtä kaikki kasvoi ja eli.

-- Ja uskotteko vielä, herra, oli muutamalla tapana huutaa sittenkuin hän säihkyvin silmin oli kertonut minulle esi-isäinsä teoista ja kärsimisistä, -- uskotteko vielä ettemme välitä siitä mitä nyt maailmassa tapahtuu? Luuletteko, herra, että me nyt, kun monien vuosien kuluttua kosto on käsissämme ja kun sortajamme horjuvat, istuisimme kädet ristissä katsellen kuinka heitä uudelleen valtaan autetaan? Missä ovat nyt piispat ja kapteenit, papit ja kardinaalit? Missä ovat tilat, jotka he meiltä varastivat? Ne ovat hävinneet! Missä ovat kymmenykset, jotka he vereen saakka meiltä kiskoivat? Nekin ovat kadonneet! Missä on St. Etienne, jonka isää ne vainosivat? Hänen jalkansa on nyt heidän niskallaan! Ja uskotteko te, että he kaikilla juhlakuluillaan, pyhäin kuvilla ja Corpus Christillään voivat meitä uhotella tahi saada valtaansa takaisin? Ei, herra ei!

-- Mutta eihän senlaisesta nyt ole kysymyskään! virkahdin.

-- Kyllä siitä on kysymys! kuului ankara vastaus. -- Sekä Nîmes'issä että Montauban'issa, Avignon'issa ja Arles'issa. Me vuoristolaiset olemme liian usein kuulleet myrskyn ulvontaa tasangolta, niin ettemme sen suhteen voi erehtyä. Kaikki nuo juhlakulut ja saarnat, nuo itkevät neitoset, tuo huuto Jumalan pilkasta -- mitä se kaikki merkitsee muuta kun verta -- verta! Mutta tällä kertaa ei sitä ainoastaan toinen puolue vuodata!

Kuuntelin tuota puhetta hämmästyksellä. Aloin nyt ymmärtää, että samat sanat merkitsivät toista toisen suussa, ja että se mikä pohjoisessa huokeasti ja vähällä vaivalla tapahtui, se oli etelässä toimitettava tulen ja miekan avulla. Quercyssä olimme kadottaneet pari linnaa, eräitä ihmisiä sai siinä surmansa ja muutamat tuntikaudet oli roistoväki ollut valloillaan -- mutta innostus oli ollut laimea. Mutta täällä luulin seisovani suuren sulatusuunin reunoilla, jossa vainon liekit vielä hehkuivat. Tunsin intohimon kuuman henkäyksen koskettavan kasvojani ja valkean vaahdon alla näin vanhan vihan kuohuvan, voimakkaan kunnianhimon, vanhojen puolueriitojen ja ulkokultaisuuden kera. Olin kuunnellut Froment'ia, nyt kuuntelin näitä; mutta oliko Froment'illa paljon puoluelaisia, sitä en vielä tiennyt.

Mutta odotellessani oli näistä ennustuksista vähän lohdutusta; toivon elähdyttäminä kului lähes kaksi viikkoa. Emäntä oli hyvin tyytyväinen siellä olooni, minä kun maksoin hänelle aina tarkalleen, eikä vieraista juuri ollut kylässä haittaa. Valiokunta piti siellä oloani kunniana, olinhan minä elävänä todistuksena heidän vallastaan ja heidän kylänsä mahtavuudesta. Mutta tämä minun sekä naurettava että surkea tilani yhteydessä sen levottomuuden kanssa, jonka Nîmes'istä tulevat tiedot herättivät minussa neidin suhteen, teki minut melkein mielettömäksi, ja minä päätin uskaltaa kaikki päästäkseni pakenemaan.

Näihin saakka oli minua pidättänyt se seikka ettei minulla ollut hevosta ja minut varmaan Suméne'ssa ja Ganges'ssa pidätettäisiin; mutta nyt en enää malttanut odottaa ja tarkoin kaikki asianhaarat aprikoituani päätin auringonlaskun aikana hiipiä tieheni ja jalkasin lähteä Milhau'iin. Otaksuin että kyläläiset ajaisivat minua takaa Nîmes'iin päin, johon he tiesivät minun olevan matkalla. Ja jos toisaallekin lähtisivät, niin toivoin pimeässä voivani välttää heidän huomiotaan. Arvelin joutuvani Milhau'iin heti päivän noustua ja jos ravintoloitsija edelleenkin olisi kohtaani yhtä ystävällinen, niin hän kai kirjoittaisi minulle passin, niin että pääsisin ratsastamaan Nîmes'iin Villeraugues'en sivu tahi sitten aivan toista tietä.

Tämä kaikki tuntui sangen otaksuttavalta, ja jo samana iltana tarjoutui otollinen tilaisuus koettaa tuumaani toteuttaa. Mies, jonka tuli minua vartioida, kaasi jalalleen kiehuvaa vettä ja ajattelematta minua tahi velvollisuuttaan kiiruhti hän voivotellen kotiinsa. Hetken päästä joku naapuri kutsui emännänkin ulos ja niin olin yksin juuri siihen aikaan, jonka itse olin valinnut. Mutta kun tiesin ettei ollut varaa hetkeäkään hukata, panin heti kauhtanan ylleni ja otin pistoolit hyllyltä, pistin taskuuni vähän ruokaa ja hiivin ulos takapihan kautta. Siellä makasi koira kopissaan, mutta kun se tunsi minut, niin se vain häntäänsä heilutti. Sitten hiivin huoneiden sivutse tielle ja minuutin päästä olin vapaa ja yksin.

Yö jo läheni, mutta ei ollut vielä aivan pimeä, ja peläten että minut löydettäisiin, kiiruhdin eteenpäin, hämärässä väliin pelokkaasti tirkistellen eteenpäin, väliin kuunnellen josko takaa ajajia jo kuului. Aluksi ajattelin vain ja pelkäsin takaa ajajia, mutta sitten kun viimeinen tuli kylästä katosi näkyvistäni ja kun pimeys ja yksinäisyys ikäänkuin nielasi minut, valtasi minut lamauttava yksinäisyyden tunne. Denise oli matkalla Nîmes'iin ja minä aioin kulkea aivan toiseen suuntaan; miten monenlaisille onnettomuuksille olinkaan alttiiksi annettu, ja miten monet asianhaarat voivatkaan takaisintuloani viivyttää. Ja sillä aikaa hän oli täydellisesti äitinsä ja veljeinsä mielivallassa, kaikki hänen perhe-traditsiooninsa, hänen naisellinen kainoutensa ja hänen kasvatuksensa olivat kosintaani vastustamassa. Näinä levottomina aikoina voitiin avioliittoa hänen kanssaan käyttää kaikenmoisiin tarkoituksiin. Ja jos sitä ei tehtäisikään, niin minkä kohtalon alaiseksi voisikaan nuori tyttö joutua kaupungissa, jossa levottomuus vallitsi ja jossa, talonpoikain kertomusten mukaan, vielä hurjempia melskeitä oli odotettavissa.

Kiiruhdin kuumeentapaisesti eteenpäin, noiden ajatusten kiidättämänä, ja olin ehkä ehtinyt noin puolen peninkulman päähän kun korvaani kuului ääni, ikäänkuin hevosenkengän kilahtaessa kiveen. Ääni kuului edestäpäin, ja minä hypähdin tien oheen ja kumarruin alas antaakseni ratsastajien kulkea ohi. Luulin kuulleeni kopinan kolmen hevosen jaloista, vaan kun ratsastajat tulivat siksi lähelle että hämärässä voin eroittaa ne, näin vain kaksi henkilöä.

Ehkäpä kohosin liian ylös eroittaakseni heitä; kaikessa tapauksessa en muistanut hevosia. Ensimäinen niistä säikähtyi minua kovasti ja hypähti syrjään niin äkkipikaa että ratsastaja oli pudota seljästä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän hevosen talttumaan ja ennenkuin ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, kannusti hän hevosta suoraan minua kohti. En uskaltanut liikahtaakaan, etten itseäni ilmaisisi, mutta ei sekään auttanut, sillä ratsastaja oli jo huomannut minut.

-- Kuka siellä! huudahti hän äreästi. -- Kuka te olette, joka makaatte siellä väijyksissä. Puhukaa tahi --

Mutta nyt tartuin minä hevosen suitsiin. -- Herra de Géol! huudahdin ja sydämeni alkoi kovasti sykkiä.

-- Takaisin! huusi hän kun ei äänestä tuntenut minua. -- Kuka te olette? Sanokaa heti kuka olette!

-- Minähän se olen, herra de Saux, vastasin iloisena.

-- Mitä? Minä luulin että te jo kymmenen päivää sitten olitte saapunut Nîmes'iin! virkkoi hän hämmästyneenä. -- Meillä on hevosenne mukanamme.

-- Onko hevoseni täällä?

-- On kyllä! Hyvä ystävänne on tuonut sen Milhau'sta. Mutta missä te olette ollut? Ja mitä te täällä teette? jatkoi hän epäillen.