Part 17

-- Epäilemättä. Sillä ensinnäkin matkustin aikasin aamulla ja rikoin lupaukseni hänelle. Ja kun hän päälle päätteeksi vielä saa tietää että minä matkustan äitini ja sisareni seurassa, joita ei vielä eilen ollut olemassakaan, niin --

Rouva katsahteli minuun tavalla, josta voi aavistaa että hän miellään löisi minua.

-- Mitä nyt aiotte tehdä? pukkesi hän sanomaan.

-- Sen jätän äitini päätösvaltaan, sanoin kohteliaasti ja leikkasin samalla viipaleen juustoa itselleni. Se on hän, joka on tämän juonen keksinyt.

Rouva oli kalpeana vihasta ja kenties myöskin pelvosta, ja minä riemuitsin hänen onnettomuudestaan. Mutta suuttuminen ei tässä suuresti auttanut; hänen oli pakko nöyrtyä. -- Mitä te neuvotte tekemään? kysyi hän vihdoin.

-- Löytyy vain yksi ainoa keino, sanoin. -- Meidän täytyy jatkaa ilveilyä loppuun asti.

Hän myönsi sen, mutta sitä oli vaikeampi työssä toteuttaa. Sen tulin huomaamaan kun hetken päästä menin ulos katsomaan olivatko vaunut valmiit lähdölle ja parooni de Géol seisoi ovella kasvot ankarana ja jäykkänä kuin kotiseutunsa vuoret. -- Aiotteko lähteä? kysyi hän.

Mutisin jotakin myöntävää vastaukseksi.

-- Kuulen että saan onnitella teitä, sanoi hän ilkeällä hymyllä.

-- Mistä syystä, herra parooni?

-- Että olette jälleen perheenne löytänyt, vastasi hän katkeran leikillisesti. -- Lienee se suuri onni kun neljänkolmatta tunnin kuluessa löytää sekä äitinsä että sisarensa. Mutta, herra kreivi, suvaitsetteko kuulla hyvää neuvoa?

-- Jos tahdotte tehdä niin hyvin, sanoin toivottoman rauhallisesti.

-- Niinpä neuvon teitä -- jolla on sellainen onni tehdä keksinnöitä -- että, jos vasta tapaatte herra Froment'in, Nîmes'in yllyttäjän ja valepuvussa olevan kapusiinilaismunkin, että te ette häntäkin ottaisi sukulaiseksenne. Siinä se!

-- Minä en tunne häntä, sanoin jäykästi. Parooni oli puhunut lämmöllä ja kiihkeästi.

-- Elkää sitten pyrkikökään hänen tuttavuuteensa, vastasi hän.

Kohoutin olkapäitäni, eikä hän sen pitempään puhettaan jatkanut. Samassa tulivat naisetkin ulos ja nousivat vaunuihin. Minä astuskelin rinnalla mäkeä ylös.

Rinne oli pitkä, jyrkkä ja väsyttävä ja meidän täytyi pysähtyä monet kerrat, että hevoset saivat puhaltaa. Joka kerran silmäilin takaisin pieneen, harmaasen vuoristoravintolaan, joka niin yksinäisenä sijaitsi allamme ylängöllä, ja aina vain näin paroonin seisovan ovessa tuijottamassa meihin päin, hän näytti kylmältä, harmaalta ja liikkumattomalta kuin vuoren seinä hänen takanaan. Ja minua vasten tahtoanikin värisytti.

Kuudestoista luku.

Froment Nîmes'istä.

Tämä kohtaus ei parantanut mielialaani eikä rauhoittanut levottomuutta, joka yhä enemmän valtasi minut lähestyessämme tiheämpään asuttuja seutuja, joissa epäluuloja, jos ne kerran heräsivät, ei niin helposti saisi poistetuksi. Olihan se kyllä totta, ettei Géol ollut minua ilmaissut, mutta voihan hänellä olla syyssäkin siihen, eikä se seikka kuitenkaan tehnyt sitä tosiasiaa miellyttävämmäksi, että kintereillämme oli tuo synkkämielinen protestanttinen ylimys, jonka uudenaikaisten mielipiteiden takana piili senlainen fanatismi, jonka aikoja sitten luulin maailmasta kadonneen, ja joka uuden hallitusmuodon suojassa pyrki vanhoja vääryyksiä kostamaan. Synkkää mielialaani lisäsivät vielä alastomat rinteet ja rosoiset vuorenhuiput, jotka ilmenivät eteemme vaunujen hiljaa vieriessä eteenpäin kuoppaisella tiellä, sitä lisäsivät vielä tuuliset lakeudetkin, joilla hevoiset töin tuskin pääsivät eteenpäin ja yksitoikkoiset lumikentät molemmin puolin tietä. Minusta tuntui ikäänkuin parooni Géol olisi yhtä kotiseutunsa kunnaitten kanssa, ja sentähden hartaasti halusin päästä pois tästä seudusta, tästä autiosta erämaasta öljypuita kasvaville rinteille, jotka ulottuivat Välimerelle saakka.

Mutta kohtauksesta parooni de Géol'in kanssa oli vähäisen etuakin. Vaara, joka säikäytti minua, ei rouva de St. Alais'ltakaan jäänyt huomaamatta, se melkoisesti masenti häntä ja lievensi sitä ivallista mahtavuutta, millä hän siihen saakka oli minua kohdellut. Hän oli nyt levollisempi, istui äänetönnä kolkassaan tahi astuskeli vaunujen rinnalla, kun ne vaivalloisesti nousivat jyrkkiä rinteitä ylös, ja jätti minut omaan rauhaani. Minä huomasin että kuta kauemmas pääsimme ja kuta enemmän etenimme jäykästä paroonista sitä levottomammaksi hän kävi, sitä hartaammin hän katseli taakseen tielle ja sitä vähemmin hän huomasi minua.

Minulla oli siis vapaus käyttää silmiäni mieleni mukaan, ja vielä tänäkin päivänä muistan selvästi sen hetken, jonka vietin Mont Aigoual'in juurella. Väsyneenä matkan rasituksista oli neiti nukahtanut ja vaunujen tärinästä putosi päähine pois hänen kasvoiltaan. Hänen poskillaan oli hieno puna, aivan kuin hän nukkuessaankin olisi tuntenut hellät katseeni, ja vaikka kyynel hiljaa vierähti pitkien silmäripsien alta, niin kumminkin huulet hymyilivät -- se oli melkein lapsellinen tuo hymy, joka ei kyyneleen kadottuakaan haihtunut, se ikäänkuin ilmoitti että tämän kummallisen päivän tuottama ilo oli suurempi kuin sen tuottama tuska, ja ettei hänellä unessa ollut mitään valittamista. Hyvä Jumala, miten hartaasti toivoin että tuo hymy tarkoittaisi minua, ja miten hartaasti rukoilin hänen puolestaan! Ei koskaan ennen ollut se onni osakseni tullut, että olisin saanut häntä näin häiritsemättä katsella, rauhassa sain nyt tarkastella tasaista, hienoa hiusmartoa, puhdasta, valkoista otsaa, pyöreää, pehmoista poskea, suun kaunista muotoa, puoleksi peitettyä pientä korvaa ja hienosuonisia silmäluomia. Minä sekä pelkäsin että toivoin noiden silmäin aukenevan ja niiden katseen kohtaavan silmiäni.

Denise! Armas Denise! kuiskaili ääni hiljaa sydämessäni ja tunsin itseni kaikesta huolimatta onnelliseksi. Olin onnellinen huolimatta kylmyydestä ja ikävästä matkasta ja parooni Géol'ista ja rouva St. Alais'ta. Mutta kohta herätti minut unelmistani ääni, joka kysyi: "Onko se hän?"

Se oli rouvan ääni, minä käännyin häneen ikään kuin minua olisi lyöty; kasvoni polttivat kuin tuli. Olin näet aivan unhoittanut hänet mutta kun huomasin ettei hän minuun katsonut, niin rauhoituin. Hän oli noussut seisalleen ja tuijotti taakseen tielle. Vaunut pysähtyivät keskellä vuorisolaa, jossa korkeat kalliot kohosivat molemmin puolin tietä. En tiedä oliko ajajalle annettu käsky vai pysähtyivätkö vaunut itsestään.

-- Mitä se on? kysyin hämmästyneenä.

Rouva ei vastannut, vaan äkkiä kuulin vihellettävän laulun säveleet: "Oh Richard, oh mon roi!" Kaiku vastasi vuorenseinistä ja yksinäisessä vuorensolassa se teki aaveentapaisen vaikutuksen. Pistin pääni ulos toisesta ikkunasta ja huomasin miehen hitaasti astuvan vaunujen jäljessä, aivan kuin olisimme ajaneet hänen ohitsensa ja pysähtyneet odottamaan häntä. Hän oli isokasvuinen ja karkean näköinen, jalassa oli hänellä pitkävartiset saappaat ja hartioilla kulunut kauhtana, mutta siitä huolimatta ei hän näyttänyt maalaiselta.

-- Oletteko matkalla Ganges'iin? huusi rouva hänelle tervehtimättä.

-- Olen, rouva, vastasi mies ja astui rauhallisesti vaunujen luo sekä tervehti rouvaa.

-- Te saatte ajaa tässä kanssamme, sanoi rouva.

-- Tuhannen kiitosta, sanoi mies kummallisesti silmää iskien. -- Olette aivan liiaksi hyvä. Ellei tällä herralla ole mitään sitä vastaan, jatkoi hän hymyillen katsoen minuun.

-- Ei suinkaan, vastasi rouva hiukan ylenkatseellisesti, -- ei hänellä ole mitään sitä vastaan.

Mutta tuo ylenkatseellinen vastaus antoi minulle tarpeellista herätystä. Tämä kohtaus sattui selvästä tarkoituksesta, tuon miehen äkillinen ilmestyminen yksinäisessä paikassa kaukana ihmisasunnoista oli niin selvästi tuuman takeen tehty, etten voinut olla asiasta välittämättä, vaan minun täytyi joko täysin tietoisena ruveta heidän välikappaleekseen tahi heti paikalla ryhtyä asiaan. Tämä asiain tila herätti minut kummastuksestani. -- Odottakaa hiukan, hyvä rouva, sanoin. -- Minä en ensinkään tunne tätä herraa.

Rouva oli istuutunut tavalliselle sijalleen vaunuissa ja muukalainen oli astunut hänen vieressään olevan ikkunan luo ja katsoi siitä sisään. Hänen kasvonsa osottivat erinomaista tahdon lujuutta ja karkeutensa takia eivät ne olleet epämiellyttävät. Silmäin katse oli läpitunkeva ja eloisa ja huulet näyttivät mielellään hymyilevän. Vaunun ovella lepäävä käsi oli erinomaisen iso ja voimakas.

Samassa kun avasin suuni, kääntyi rouva kiivaasti minuun. -- Hullutuksia! huudahti hän käskevästi ja jatkoi kääntyen muukalaiseen: -- Astukaa sisään, herra.

-- Ei, virkahdin minä, nousten seisoalleni, -- tehkää hyvin ja pysykää paikallanne kunnes --

Mutta nyt rouva raivostui. -- Nämä vaunut ovat minun, sanoi hän.

-- Totta kyllä, mutta jos tämä herra nousee niihin, niin minä astun alas.

Hetken aikaa katsoimme äänetönnä toisiimme. Mutta kun hän huomasi järkähtämättömyyteni ja muisti että minun läsnäoloni oli heidän turvallisuudelleen välttämätön, masentui hän.

-- Minkätähden? kysyi hän syvään hengittäen. -- Minkätähden te astuisitte alas, sentähden että hän nousee vaunuihin?

-- Kun en tiedä syytä miksi ottaisimme tuntematonta muukalaista vaunuihin, rouva. Voihan tämä herra kyllä olla kunnon mies --

-- Hän ei ole tuntematon muukalainen, keskeytti rouva minua. -- Minä tunnen hänet. Onhan siinä jo kyllä?

-- Jos hän tahtoo mainita nimensä minulle, sanoin.

Vieras oli aivan välinpitämättömänä kuunnellut keskustelua ja hymyillen katsellut vuoroin minuun, vuoroin rouvaan. Mutta nyt puuttui hän puheeseen.

-- Aivan mielelläni, herra, sanoi hän. Nimeni on Aliban, ja minä olen asianajaja Montauban'ista, jolla toisella viikolla oli onni --

-- Sitä en usko, keskeytin häntä jyrkästi. Te ette ole Aliban Montauban'ista vaan Froment Nîmes'istä. Se kai lienee totuus.

Hänen takanaan kohosi luminen kukkula, jota laskeva aurinko valaisi, joten hänen kasvonsa olivat varjossa, niin etten voinut nähdä miten sanani häneen vaikuttivat, Hetkinen kului ennenkuin hän vastasi. Mutta kun hän puhui, oli ääni levollinen ja kuului se enemmän ylpeältä kuin suuttuneelta.

-- Mitäpä sitten, herra? Mitä sitten jos olenkin se mies?

-- Jos olette Froment, niin kieltäydyn kanssanne matkustamasta.

-- Ja siitä syystä täytyy rouvan, jonka vaunut nämä ovat, lähteä matkalle ilman minua?

-- Niin täytyykin, koska hän ei voi matkustaa ilman minua, vastasin tuimasti.

Luulen että vastaukseni sai hänen otsansa rypistymään, ja ääni kuului ivalliselta kun hän kysyi: -- Mitä teillä sitten on minua vastaan? Enkö ole kylliksi hieno matkustamaan teidän armonne seurassa?

-- Tässä nyt ei ole kysymys hienoudesta, sanoin tuimasti, -- vaan passista. Koska kysytte, niin vastaan, että minulla on valtakirja nykyiseltä hallitukselta, jonka etuja luulen teidän vastustavan. Olen valehdellut rouva de St. Alais'n ja hänen tyttärensä takia. He ovat naisia ja minun täytyi pelastaa heidät. Mutta minä en aio valehdella teidän tähtenne enkä suojella teitä. Ymmärrättekö nyt, herra?

-- Täydellisesti, vastasi hän. -- Mutta yhtäkaikki palvelen kuningasta. Ketä te, herra, palvelette?

Minä vaikenin.

-- Keneltä te, herra, olette saanut valtakirjanne, jota ei saa väärinkäyttää?

Hänen ivalliset sanansa sattuivat minuun kipeästi, mutta olin yhä vaan ääneti.

-- No, herra kreivi, jatkoi hän avosydämisesti ja aivan toisenlaisella äänellä. -- Tulkaa jo tuntoihinne. Te olette oikein arvannut. Minä olen Froment. Minäkin olen pakolainen, ja jos minut nähtäisiin Villerauguessa, niin minut heti hirtettäisiin. Samoin Ganges'issa. Olen siitä syystä pakoitettu turvautumaan jalomielisyyteenne ja anomaan suojelustanne. Antakaa minun seuraanne kuuluvana kulkea Suméne'n ja Gangesen läpi; siitä lähtien, sanoi hän ylpeästi, -- tulen toimeen omin neuvoin.

En ensinkään ihmettele, että olin kahdella päällä, vaan se oli ihmeellisempää että vihdoin voin kieltäytyä. Hänen pyyntönsä tuntui niin vähäpätöiseltä ja kieltäytyminen luonnottomalta, niin että aloin arkaillen empiä, vaikka juuri vähää ennen olin tehnyt päätökseni. Kasvojani poltti, rouva katsoi minuun kiihkeällä malttamattomuudella. Tunsin että tuo äänetön hiljaisuus vaati vastausta. Olin juuri suostumaisillani, kun käteni sattumalta kosketti koteloa, jossa valtakirjani oli. Se kosketus saattoi mieleni entiselleen. Omatuntoni nousi vastustamaan tuonlaista tekoa.

-- Ei! sanoin kiivaasti. -- Minä en tahdo! Minä en tahdo!

-- Te olette pelkuri raukka! huudahti rouva suuttuneena ja kohottautui ikäänkuin lyödäkseen minua, mutta istuutui taas vavisten vihasta.

-- Mahdollista kyllä, mutta minä en sittenkään sitä tee.

-- Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? huusi hän.

-- Sentähden että minulla on hallituksen valtakirja, ja se olisi kehno teko käyttää sitä hänen suojakseen -- semmoiseen tekoon hän kai ei itsekään tahtoisi joutua syypääksi. Siinä se!

Herra Froment kohautti olkapäitään ja vaikeni jalomielisesti, mutta rouva raivosi.

-- Don Quixote! huusi hän. -- Teitä on mahdoton kärsiä! Mutta sen saatte totisesti maksaa! Sen saatte maksaa, olkaa varma siitä, herra! huudahti hän kiivaasti.

-- Se ei auta että uhkaatte minua, rouva. Sillä jos tahtoisinkin tehdä sitä, niin en voi. Te unhotatte että parooni Géol tuskin lienee puolen peninkulman päässä meistä ja että hän niinkuin mekin on matkalla Nîmes'iin. Voihan hän millä hetkellä hyvään saavuttaa meidät ja luultavaa on, että hän on yötä samassa ravintolassa kuin mekin. Ja jos hän näkee että perheeni on vielä veljellä lisäytynyt, niin en luule hänen jättävän asiaa sikseen.

Mutta rouva ei syistä välittänyt, vaikka hänen täytyi huomata niiden pätevyyden.

-- Teitä on mahdoton kärsiä! huudahti hän taas. -- Laskekaa ulos minut, herra, laskekaa ulos minut!

Viimeiset sanat hän virkkoi Froment'ille. Hän avasi oven, rouva astui ulos ja he astuskelivat vähän matkaa eteenpäin kiihkeästi puhellen.

Silmäni seurasivat heitä, ja kun nyt näin hänet yksin ja ikäänkuin eroitettuna maailmasta näillä yksinäisillä seuduilla -- yksinäisenä ja vaaralle alttiiksi annettuna, -- alkoi omatuntoni tuntua rauhattomalta. Hetken päästä ehkä jo olisin päätöstäni katunut, mutta samassa tunsin jonkun käsivarttani liikuttavan, käännyttyäni näin Denis'en kiihkeän ja huolestuneen näköisenä kumartuvan minuun päin.

-- Herra kreivi, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, puutuin minä hänen käteensä, jonka hän oli laskenut käsivarrelleni, ja suutelin sitä intohimoisesti.

-- Elkää, elkää! Ei nyt! kuiskasi hän punastuen ja tempasi pois kätensä, mutta avomielisesti katsoen minua silmiin. -- Minä tahdoin puhua teille, varoittaa teitä, pyytää teitä --

-- Ja minä, kuiskasin minä keskeyttäen häntä, -- minä tahdon siunata, kiittää teitä --

-- Suojelemaan itseänne, jatkoi hän, pudistaen närkästyneenä päätään saattaakseen minut vaikenemaan.

-- Kuunnelkaa minua! Teille viritetään varmaan joku ansa. Äitini ei tahtoisi vahingoittaa teitä, vaikka hän on vihastunut, mutta tuo mies on epätoivossa ja me olemme pahassa pulassa. Olkaa siis varovainen, herra, ja --

-- Elkää peljätkö.

-- Pelkäänpä kyllä. Tuon virkkoi hän senlaisella äänellä ja katsoen minuun senlaisella tavalla joka -- vaikka hän heti käänsikin silmänsä pois kuin säikähtynyt lintu -- täytti sydämeni sanomattomalla onnella. Ja vaikka rouva samassa tuli takaisin, ja vaikka ei välillämme enää mitään tapahtunut, vaikka emme silmäystäkään vaihtaneet ja vaikka hätäisesti ehdimme siirtyä paikoillemme katsomaan ulos ikkunasta ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, tunsin itseni kuitenkin aivan muuttuneeksi. Onhan se luultavaa että nämä tunteet kuvastuivat kasvoissani, sillä kun rouva tuli takaisin katsahti hän epäilevästi ensin minuun ja sitte tyttäreensä. Se silmäys oli sekä tuikea että uhkaava. Froment ainoastaan puhui sulkiessaan vaunun oven rouvan jälkeen.

-- Herra kreivi, sanoi hän kohottaen hattuaan, -- jos koira tulisi ovellenne, niinkuin minä tulin tänään, niin te laskisitte sen sisään.

-- Te olisitte tehnyt aivan niinkuin minä.

-- En olisi, vastasi hän vakuutuksella, -- minä olisin laskenut sen sisään. Mutta kaikessa tapauksessa toivon voivani käännyttää teidät kun tapaamme Nimes'issä.

-- Käännyttää mihin? kysyin kylmästi.

-- Uskomaan. Uskomaan jotakin -- ja uskonne puolesta jotakin uskaltamaankin, herra. Tänään seison tässä yksinäisenä ja koditonna, enkä tiedä missä ensi yönä saan levätä. Ja mistä syystä, herra kreivi? Koska minä olen ainoa Ranskassa, joka uskon! Koska minä olen ainoa, joka uskon jotakin! Koska minä yksin uskon omaan voimaani. Luuletteko, että jos te ylimykset olisitte uskoneet aatelisuuteenne, teidät silloin olisi kukistettu? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka huudatte: 'Eläköön kuningas!' olisitte uskoneet kuninkaasen hänet silloin olisi syösty valtaistuimelta? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka sanotte tottelevanne kirkkoa, olisitte uskoneet kirkkoon, se silloin olisi kukistettu? Ei koskaan! Mutta te ette usko mitään, ette ihaile mitään, ette kunnioita mitään -- ja sentähden olette te tuomitut! Niin juuri, tuomitut, sillä niilläkin miehillä, joihin olette kohtalonne yhdistäneet, on jonkinlainen usko teoriioihinsa, viisauteensa ja parannuksiinsa, joilla he luulevat uudistavansa maailman. Mutta te -- te ette usko mitään ja te katoatte, niinkuin te nyt näkyvistäni katoatte.

Hän nosti kätensä uhkaavasti, ja ennenkuin ehdin vastata läksivät vaunut liikkeelle jättäen hänet yksin siihen ja hänen kasvojensa sijalla ikkunassa näkyi vain aukea, harmaa, synkkä maisema. Alkoi jo hämärtää ja Villeraugues'iin oli vielä noin puolen peninkulman matka. Iloitsin siitä kun pääsin hänestä; ja sydämeni oli lämmin, kun Denise istui siinä vastapäätä minua ja kun rakastin häntä. Mutta kumminkin -- ja vaikka vähän välitin rouva de St. Alais'n vihaisista katseista -- kiusasi minua se, että olin jättänyt Froment'in. Hänen sanansa kaikuivat alinomaa korvissani ja täyttivät mieleni tulevien onnettomuuksien aavistuksilla! Tuomitut! Tuomitut! Nuo sanat oli hän lausunut vakaana vakaumuksenaan. En enää epäillyt hänen kaunopuheliaisuuttaan enkä ihmetellyt että häntä nimitettiin Nîmes'in yllyttäjäksi. Tuon eteläisen kaupungin kuuma henkäys oli alkanut hänestä, vuosisatojen takaisten taistelujen vimma henki hänen sanoistaan. Levottomuudella ajattelin hänen sanojaan ja muistelin mitä isä Benoit ja parooni Géol olivat puhuneet samasta asiasta. Ja niin istuin nurkassani synkkiin ajatuksiin vaipuneena vaunujen täristessä eteenpäin ja pimeän tullessa, kunnes vihdoin pysähdyimme ravintolan eteen.

Kun rouva de St. Alais astui alas vaunuista tarjosin hänelle käsivarttani, vaan hän työnsi minut kiivaasti pois. -- En tahdo liikuttaakaan teitä, sanoi hän.

Luulen sen olleen hänen tarkoituksensa että antaa minun syödä iltaruokaa yksin ja että hän tyttärineen söisi eri huoneessa. Mutta majatalossa oli vain yksi ainoa suuri huone, jota käytettiin sekä kyökiksi että ruokailuhuoneeksi ja pieni vaatehuone, jonka likainen esirippu eroitti muusta huoneesta, ja jossa naiset voivat levätä jos niin halusivat, mutta ei syödä. Itse asiassa tämä oli surkein ravintola, missä koskaan olin ollut -- lattia oli savesta, ikkunat ruuduttomat, emäntä, joka palveli vieraita, oli likainen ja hätäilevä ja haisi navetalle, huoneessa oli kolme talonpoikaa. Rouva de St. Alais, joka oli tottunut matkustelemaan, näki kaiken tämän hienon naisen välinpitämättömällä rauhallisuudella, mutta Deniseä, joka vasta oli päässyt luostarikoulusta, näytti kammoittavan talonpoikain kiroukset ja raa'at sanat, ja hän istui tuolillaan kalpeana ja peljästyneenä.

Monet kerrat yritin nousta tukkimaan suun reuhaajilta, mutta joka kerran kun katseemme yhtyivät, näytti hän pyytävän minua luopumaan siitä. Ja kun miehet, jotka, päättäen heidän kerskailevasta puheestaan, olivat valtuusmiehiä Castres'sta, luultavasti heti olisivat huutaneet: 'Ylimyksiä!' niin hillitsin itseni; ja se kai lienee parasta ollutkin. Mutta parooni Géol'inkin tulo olisi minusta tuntunut mieluiselta.

Sanoin juuri ettei rouva näyttänyt välittävän rähinästä ja metelistä, mutta kohta huomasin erehtyneeni. Kun rähinä syötyämme nousi ylimmilleen, tuli hän luokseni sinne, missä istuin vähän syrjässä ja virkkoi äänellä, jossa ilmeni kaikki se viha ja inho, jonka hän niin hyvin osasi salata:

-- Meidän täytyy lähteä jo päivän koitteessa -- tahi vaikkapa ennemminkin jo. Tämähän on ilettävää, kauheaa! Näiden ihmisten seurassa oleminen inhoittaa minua. Lähtisin jo nyt huolimatta pimeästä ja pakkasesta, ellei --

-- Minä koetan puhua niille, sanoin ottaen askeleen pöytää kohti.

Mutta hän puuttui käsivarteeni ja puristi sitä niin että kirventeli.

-- Hölmö! huudahti hän. -- Tahdotteko saattaa meidät perikatoon? Yksi ainoa sana voi ilmaista meidät! Mutta päivän koitteessa täytyy meidän lähteä. Emme saa nukkua, ja heti kun päivä alkaa koittaa niin lähdemme.

Minä tietysti suostuin ja rouva meni kuskin luo, joka istui syömässä ja kuiskasi hänellekin muutamia sanoja. Sitten tuli hän takaisin luokseni pyytämään minua herättämään kuskia ellei hän heräisi itsestään. Sen sanottuaan yritti hän menemään vaatehuoneesen, johon neiti jo oli mennyt, mutta hänen liikkeensä olivat onnettomuudeksi herättäneet juojain huomion, ja yksi heistä nousi ylös ja asettui hänen eteensä.

-- Trikolorin malja! Juokaa trikolorin malja, rouva! huusi hän sammaltaen ja hoippuroi rouvaa kohti suuri viinipikari kädessään. -- Se malja täytyy jokaisen miehen, naisen ja lapsen juoda, taikka mennä helvettiin! Trikolorin malja! Juokaa rouva, juokaa sanon minä!

Ja tuo juopunut roisto koetti pakoittaa hänelle pikaria, toveriensa ulvoessa: -- Juokaa, juokaa trikolorin malja! jonka jälkeen seurasi sadatuksia ja raakoja pilapuheita, joita on mahdoton kertoa.

Tuota en enää jaksanut kärsiä ja kavahdin ylös kurittamaan roistoja. Mutta rouva, joka aivan ihmeellisesti säilytti mielenmalttinsa, ehkäisi minua silmäyksellä.

-- Ei, sanoi hän ylpeästi, -- minä en juo!

-- Ahaa, nauraa räkätti mies. -- Luulenpa että olemme ylimyksiä. Mutta juokaa kumminkin, muutoin minä opetan teitä --

-- Minä en juo! vastasi rouva rohkeasti, katsoen häntä silmiin. -- Ja kun parooni Géol tänä iltana tulee tänne, niin saatte hänelle tehdä tiliä käytöksestänne.

Mies näytti ällistyvän. -- Tunnetteko parooni Géol'in? kysyi hän.

-- Hän jäi meistä lähimpään kylään ja minä odotan häntä tänne tänä iltana, vastasi rouva kylmäkiskoisesti. -- Ja minä neuvoisin teitä itse juomaan maljanne ja antamaan muiden ihmisten olla rauhassa. Sillä parooni Géol ei ole se mies, joka kärsii loukkauksia.

Kerskailija kohautti olkapäitään salatakseen hämmästystään.

-- Vai olette te hänen ystäviään, mutisi hän kääntyen menemään takaisin paikalleen. Silloinhan on kaikki hyvin, tietääkseni. Hän on kunnon mies. Enkä minä mitään pahaa tarkoittanut. Ellette ole ylimys niin --

-- En ole enemmän ylimys kuin parooni Géolkaan, vastasi rouva. Sen sanottuaan nyökäytti hän päätään, kääntyi ja meni vaatehuoneesen.

Sen perästä taukosi rähinä; sillä rouva oli arvannut oikein, että paroonin nimeä vuoristossa tunnettiin ja kunnioitettiin. Hetken perästä miehet kääriytyivät kaapuihinsa ja rupesivat lattialle maata. Minä tein samoin ja vietin siten levollisemman yön kuin olin rohjennut toivoakaan.

Aluksi kyllä uni pakeni silmistäni, mutta sitten nukuin levottomasti. Untani häiritsivät ilkeät unet, jotka tietysti huoneessa vallitseva huono ilma vaikutti, kunnes heräsin siitä, että joku kumartui ylitseni. Nähtävästi oli vielä yö, sillä kaikki ympärilläni oli hiljaista, mutta liedellä kiiluvan hiiloksen valossa näin että se oli rouva de St. Alais, joka herätti minut. Hän osoitti miehiä, jotka vielä kuorsasivat.

-- Hiljaa! kuiskasi hän laskien sormen huulilleen. -- Kello on jo lyönyt viisi. Jules valmistaa lähtöä. Olen maksanut laskun emännälle ja me olemme viiden minuutin päästä valmiit lähtemään.

-- Mutta onhan vielä tunti aikaa auringon nousuun, sanoin. Tämähän oli ihmeen varhaista!

Rouva oli nähtävästi päättänyt lähteä mitä pikemmin.

-- Tahdotteko sitten saattaa meille vielä enemmän samanlaista harmia? kuiskasi hän närkästyneenä. -- Tahdotteko kenties pidättää meitä täällä kunnes parooni Géol tulee?

-- Olen valmis lähtemään, rouva, vastasin minä.