Part 16

Onneksi oli illallispöydässä, vaikkapa vaan silmänräpäykseksi, tämä uskomaton, hurja ajatus syntynyt minussa. Se oli kuitenkin osaksi valmistanut minut odottamattomaan kohtaukseen ja muutapa valmistus- tai ajatusaikaa ei ollutkaan. Huone oli täynnä tupakan savua ja höyryä uunin edessä riippuvista kosteista vaatteista, josta syystä pysähdyin hiukan ovelle rykimään ja seurasin sitte herra Flandre'a.

Paitsi pormestaria oli huoneessa neljä henkeä, vaan minä en joutanut liioin tarkastamaan renttumaista miestä ja naista, jotka pelasivat korttia pöydän ääressä. Näin vaan markiisitar ja neiti de St. Alais'n -- Denise'n -- ja katseeni imivät tuota näkyä. He istuivat molemmin puolin uunia; tyttö nojasi päätään seinään, silmät puoliummessa, mutta äiti istui suorana ja valppaana ja kohtasi ravintoloitsijan katseen halveksivalla hymyllä. Ei vankila eikä vaaraa eikä halpa seura kurjassa kopissa voinut masentaa hänen ylpeää luontoaan, mutta väistettyään katseensa ravintoloitsijasta minuun, kohosi hän pystyyn heikosti huudahtaen ja seisoi tuijottain kuin aaveeseen.

Eikä ollutkaan ihme, että hän ensi hetkellä luuli silmänsä pettävän. Mutta olipa lähellä toinen, joka ei epäillyt. Äidin huudahduksesta neiti säikähtyneenä kavahti seisaalleen ja sekunnin ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitte hän vaipui takasin tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin.

-- Ohoo! huudahti herra Flandre. -- Mitäs tämä merkitsee?

-- Erehdystä, luulen, sanoin käheästi. Olin jo punninnut mielessäni, miten tuli käyttäytyä. -- Olen iloinen, että kohtalo on tuonut minut tänne, madame, jatkoin kumartaen hänelle hyvin kohteliaasti ja niin huolettomasti kuin mahdollista.

Hän sopersi jotain vastaukseksi ja nojautui seinään. Hän ei ollut vielä tointunut.

-- Te tunnette nämä naiset? kysyi ravintolan isäntä karsaasti kääntyen minuun ja katsellen melkein epäluulolla. Ja sitte hän tarkasti toisia.

-- Tunnen.

-- He ovat Cahors'ista?

-- Läheltä Cahors'ia.

-- Mutta kerroinhan minä teille heistä ja mainitsin nimensä, mutta te sanoitte, ettette ollenkaan tunne heitä.

Epäilin hetken, mutta katsahdettuani rouvan kasvoihin näin niillä kuvastavan tuskaa ja enemmänkin -- kauhua. Ja silloin uskalsin tehdä hyppäyksen -- en voinut muuta.

-- Te sanoitte tämän naisen nimen olevan Corvas, sopersin.

-- Niin.

- Mutta hänen nimensä on Corréas.

-- Corréas? kertoi hän ja kasvonsa venyivät pitkiksi.

-- Niin juuri, Corréas. Mahdollisesti ovat naiset säikähdyksissään lausuneet sen epäselvästi, sanoin teeskennellyn luontevasti.

-- Ja nimensä on todellakin Corréas?

-- Sanoinhan sen teille, vastasi markiisitar ensi kerran avaten suunsa, -- ja senkin, etten tiedä mitään mistään kapusiinimunkista. Ja tämän, -- jatkoi hän vakaasti kiinnittäen pelokkaat, rukoilevat silmänsä minuun -- rukous, jota en voinut olla ymmärtämättä -- vakuutan nyt uudelleen kunniasanallani.

-- Käsitin, että viimeinen osa lausetta oli minua varten.

-- Niin, herra pormestari, sanoin painavasti. -- Kyllä te nyt olette erehtynyt. Vastaan tästä rouvasta niinkuin omasta itsestäni.

Ravintolan isäntä kynsi korvallistaan.

Viidestoista luku.

Kolme yksissä vaunuissa.

-- Luonnollisesti; ellei rouva -- ellei rouva tiedä munkista mitään, sanoi hän hämillään katsellen siivotonta huonetta, -- niin se tietysti on erhetys.

-- Siis ette voi muuta kuin --

-- Mutta -- mutta, keskeytti hän tekeytyen taas mahtavan näköiseksi, -- yhtä asiaa ei vielä ole minulle selitetty, tuota punaista kokardia näet. Mitäs te siitä virkatte, herra kreivi?

-- Punaisesta kokardistako?

-- Niin, kuinka sen tahdotte selittää, sanoi hän melkein kohteliaasti.

Tuota en ollutkaan ajatellut ja katsoin epätoivoisesti rouvaan. Kai hänen naisellinen älynsä keksisi jotakin selitystä tuolle punaiselle kokardille.

-- Oletteko kysynyt sitä rouva Corréas'elta itseltään? kysyin vihdoin, siten siirtäen taakan rouvan hartioille. -- Oletteko pyytänyt häntä selittämään mitä se merkitsee?

-- En ole.

-- Sen minä tiedän sijassanne tekisin.

-- Elkää kysykö minulta, vaan kysykää herra kreiviltä, minkäväriset reväärit Quercy'n kansalliskaartilla on, sanoi rouva välinpitämättömästi.

-- Punaiset, vastasin keveällä mielellä. -- Punaiset! Minä tiesin sen kun olin nähnyt Buton'in univormun. Mutta miten rouva de St. Alais sen tiesi, sitä minä en todellakaan ymmärrä.

-- Vai niin, virkkoi herra Flandre, mutta hänen kasvoissaan näkyi vielä epäilyksen ilme. -- Ja rouva kantaa siitä syystä punaista kokardia?

-- Ei, herra pormestari, vastasi rouva veitikkamaisella hymyllä. Minä huomasin että hän pyrki miehen suosioon. -- En minä kanna tuota kokardia, se on tyttäreni asia, ja jos haluatte sitä tietää, niin saatte kysyä sitä häneltä itseltään.

-- Herra Flandre oli kuin kaikki hänen virkaveljensäkin kovin utelias ja sitä paitsi hän hyvin ihaili naisia.

-- Jos neiti suvaitsee tehdä niin hyvin, sanoi hän hymyillen.

Tähän saakka oli neiti piiloutunut äitinsä selän taakse, mutta tämän kuultuaan astui hän epäröiden ja vastahakoisesti esille ja seisoi siinä edessämme kuin vanki tuomareinsa edessä. Mutta vasta hänen puhuttuaan ymmärsin minä sen muutoksen, joka hänessä nyt tapahtui. Vasta sitten ymmärsin miksi hän, joka vasta oli niin kalpea ja alakuloinen, nyt seisoi siinä tulipunaisena ja silmät kosteina ja säteilevinä.

-- Se on hyvin yksinkertainen asia, herra, sanoi hän matalalla äänellä. -- Sulhaseni kuuluu siihen rykmenttiin, herra pormestari.

-- Ja siitä syystä te kannatte punaista kokardia? sanoi ravintoloitsija ihastuneena.

-- Minä rakastan häntä, sanoi neiti hiljaa. Ja silmänräpäyksen ajan katseemme yhtyivät.

En tiedä kumpiko meistä oli punaisempi, tahi kumpaisesta likainen huone tuntui enemmän palatsimaiselta ja sen tupakansavulla täytetty ilma suloisemmalta. En ollut aavistanutkaan mitä hän sanoisi ja vähimmin kaikesta olin aavistanut sitä mitä hänen silmänsä ilmaisivat, kun hän tällä hetkellä katsoi minuun ja saivat vereni kuohuksiin. En ymmärtänyt ravintoloitsijan vastausta enkä hänen kaakottavaa nauruaan ja tulin todellisuudesta tietoiseksi vasta kun neiti vetäytyi takaisin piiloittamaan hohtavia poskiaan ja minä hänen sijallaan näin rouva de St. Alais'n, joka nosti sormen huulilleen ja katsoi minun varoittavasti. Tuo varoitus olikin paikallaan, sillä ensi ihastuksessani olisin helposti voinut ilmaista itseni. Ravintoloitsija oli nyt paremmissa käsissä. Se romantillinen väritys, minkä neidin tunnustus oli asialle antanut, oli sekä poistanut hänen viimeiset epäilyksensä että vaikuttanut hänen sydämeensä. Hän kumarsi rouvalle ja hymyili neidille isällisen kohteliaasti. Ja sitten hän leikillisesti muistutti munkista.

-- Se oli kyllä erhetys, mutta sellainen erhetys, josta en pysty valittamaan, sanoi hän kömpelön kohteliaasti, -- se kun tuotti minulle ilon nähdä teitä.

-- No, elkäähän nyt, herra pormestari, änkytti rouva.

-- Mutta yleinen tila maassa on nyt todellakin sellainen, ettei naisten ole hyvä yksin matkustella -- ilman miehenpuolista turvaa. He joutuvat sen kautta alttiiksi --

-- Pahemmille onnettomuuksille kuin mitä tämä on, keskeytti rouva katsoen häneen kauniilla silmillään. -- Mutta eipä se olekaan pahinta mitä meillä naisraukoilla on peljättävänä! Ja hän katsoi uudestaan mielittelevästi ravintoloitsijaan.

-- Ah, hyvä rouva, puhkesi tämä ihastuneena sanomaan.

-- Meillä ei onnettomuudeksi ole matkatoveria.

Lihava ravintoloitsija huoahti. Luulenpa että hän hetken aikaa arveli itse tarjoutua seuraksi. Mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti mukava tuuma.

-- Kenties tämä herra tässä, sanoi hän kääntyen minuun. Olettehan te, herra kreivi, myöskin matkalla Nîmes'iin?

-- Olen, ja onhan se luonnollista, että jos rouva Corréas --

-- Pelkäänpä että siten liiaksi vaivaamme herra; kreiviä, sanoi rouva de St. Alais ja lähestyi herra Flandrea, aivan kuin tämän välttämättömästi pitäisi älytä hänen empimistään.

-- Olen vakuutettu ettei kukaan voi sitä vaivana pitää, vastasi hän kohteliaasti. Mutta mitä siihen tulee, sanoi hän laskien käden sydämelleen, -- niin varmaan minä, jos herra kreivillä on jotakin sitä vastaan, löydän jonkun --

-- Jonkun? kysyi rouva leikillisesti.

-- Minä itse, vastasi ravintoloitsija.

-- Jos te --

Mutta nyt luulin jo sopivaksi puuttua asiaan. -- Ei, ei suinkaan, herra pormestarihan saattaa minut hyvin huonoon valoon. Vakuutan teille, hyvä rouva, että jos mitenkään voin palvella teitä, niin siitä on minulle sekä kunniaa että iloa. Onhan meillä sama tie ja jos siis --

-- Olen hyvin kiitollinen -- jos nimittäin herra pormestari suostuu vapauttamaan vankiraukat, vastasi rouva miellyttävällä kumarruksella, -- jotka, niinkuin hän tietää, eivät ole sen pahempaa tehneet kuin olleet vain yksimieliset kansalliskaartin kanssa.

-- Minä vastaan asiasta, rouva, sanoi herra Flandre mahtavan näköisenä. Nyt oli rouva saanut hänet juuri siihen, mihin hän pyrki. -- Onhan asia päivän selvä. Mutta -- hän vaikeni ja rykäsi neuvottomasti, kaiken harmin välttämiseksi olisi kenties parasta että matkustaisitte varhain aamulla. Lähdettyänne keksin kyllä tarpeelliset selitykset. Ja ell'ei teillä ole mitään sitä vastaan, että vietätte yön täällä, sanoi hän katsellen häpeillen ympärilleen, -- niin luulenpa että --

-- Nyt tulemme täällä paremmin toimeen kuin ennen, keskeytti rouva huoahtaen ja ystävällisesti katsahtaen herra Flandre'een. -- En pelkää nyt enää teidän täällä käytyänne. Sen sanottuaan ojenti hän ravintoloitsijalle kätensä, joka vielä oli pehmeä ja valkonen.

Hän suuteli sitä kunnioittaen.

* * * * *

Kun pari minuuttia myöhemmin menin torin poikki hapuillen eteenpäin lyhdyn valossa, ja herra Flandre'n kaapunliepeiden liehuessa ympärilläni -- tuo hyväsydäminen mies kun astui eteenpäin omissa ajatuksissaan hetkeksi unhoittaen seuralaisensa -- luuloittelin että kaikki mitä olin nähnyt oli vain unta; niin epätodelliselta tuntui minusta tuo likainen vankila, josta juuri tulin, noiden molempain naisten siellä olo ja niin mahdottomalta se tunnustus, jonka neiti kuulteni teki. Mutta kello pääni päällä ilmoitti jo yösydäntä ja jossakin läheisyydessä ilmoitti yövartija, että kello oli lyönyt yksitoista ja että ilma oli kaunis ja sitten kompastuin kiveen. Se ei voinut olla unennäkö.

Yhä vaikeampi oli minun uskoa todellisuudeksi sitä, kun seuraavana aamuna päivän ensi koetteessa astuskelin vaunujen rinnalla ravintolasta vankilaan ja jo etäältä näin rouva ja neiti de St. Alais'n seisovan sen oven edustalla väristen vilusta kosteassa aamuilmassa. Sekin oli kuin unennäköä, että kädestä autoin neitiä ylös vaunuihin ja sitten itse nousin ylös niihin ja asetuin istumaan häntä vastapäätä -- häntä vastapäätä, täysin tietoisena siitä, että saisin istua siinä monta päivää, ja että saisin olla hänen matkatoverinaan yhteisellä matkallamme Nîmes'iin.

Millä mielellä olinkaan! Mutta tässä matoisessa maailmassa ei mikään ole täydellistä; ihmiselämässä ei löydy hetkeäkään, jota voisi sanoa täydellisesti onnelliseksi; tänäkin aamuna pimensi onneani pelvon ja salamielisyyden varjo. Ravintoloitsija oli saapunut lähtöämme näkemään, ja luulenpa että hänen levottomat kasvonsa herättivät tuon tunteen. Mutta jo seuraavalla hetkellä hänen kasvonsa katosivat vaunujen ikkunasta ja vaunut vierivät rauhallisesti läpi kaupungin, istuimme jokainen nojautuen kolkkaamme, pimeys kun vielä esti meitä toisiamme näkemästä. Mutta kaupungin portista ja vahtien ohi oli meidän vielä kulkeminen; saattoihan tapahtua, että vahti estäisi meitä, tahi että joku aikainen kaupunkilainen pidättäisi meitä, tahi voi matkaamme estää joku muu syy. Sydämeni sykki rajusti.

Mutta kaikki meni kuin menikin hyvin. Viiden minuutin päästä olimme ajaneet kaupungin portin läpi ulos rauhalliselle maantielle. Päivä alkoi valeta ja puut kuvastuivat mustina taivasta vasten kun ajoimme Tarnjoen sillan poikki ja aloimme hiljalleen nousta ylöspäin Dourbie-laaksosta.

Kerroin jo ettemme voineet nähdä toisiamme. Mutta rouva alkoi pimeässä nurkassaan äkkiä nauraa. "Oh, Richard, oh mon roi!" hyräili hän. -- Lihava houkkio! huudahti hän sitten ja nauroi uudestaan.

Hän oli mielestäni kiittämätön, melkeinpä julmakin, mutta kun hän oli neidin äiti, olin ääneti. Istuihan neiti minua vastapäätä ja minä olin onnellinen. Olin onnellinen ajatellessani mitä hän päivän tullen, kun ei enää voinut salata itseään minulta, sanoisi ja miten hän katsoisi minuun. Olin onnellinen ajatellessani että nuo hienot, kauniit kasvot, jotka jo häämöittivät pimeästä nurkasta, kohta ilmestyisivät ihailtavikseni ja että sitten pitkällä matkalla päiväkaudet saisin mielin määrin katsella häntä -- olisihan se taivaallinen matka!

Päivä alkoi jo valeta, eikä minun siis tarvitseisi kauan odottaa. Itäinen taivaanranta edessämme alkoi jo ruskottaa, lännen puolella se oli sinertävä ja rusottavien pilvien peitossa. Kohta kultasivat nousevan auringon ensi säteet vuorenhuiputkin edessämme, jotka näyttivät väikkyvän ylhäällä rusoittavassa avaruudessa.

Heitin hartaasti ikävöivän katseen neitiin ja näin hänen kasvoillaan hohteen, kauniimman kuin aamun koin; ja silmäinsä loiste oli kirkkaampi kuin auringon. Mutta sitten käännyin vavisten pois. Se oli kuin pyhyyden loukkaamista että pitempään katsoa sinne.

Äkkiä nauroi rouva taas nurkassaan, ja se nauru sai minut vavahtamaan ja ajoi veret kasvoihin.

-- Häntä ei ole nunnaksi luotu, vai kuinka herra kreivi? sanoi hän.

Käännyin kiivaasti. Rouvan keveän iloinen, loukkaava ääni sattui neitiin, vaan ei minuun, kuin ruoskan isku.

-- Sinulla, Denise, lienee ollut tilaisuutta harjoitella, sanoi äitinsä leppeästi. -- Minä rakastan, sinä rakastat, hän rakastaa -- oikeinhan sinä olet taitava. Harjoitteluko opettajasi kanssa vaiko suurten poikain kanssa muurin toiselta puolen?

-- Rouva! huudahdin.

Tyttö oli vetäissyt päähineen kasvoilleen, mutta hyvästi ymmärsin että hän oli kovasti häpeissään.

Mutta rouva vaan ei hellittänyt. -- Kuulepas Denise, luulenpa etten koskaan sanonut isällesi: 'Minä rakastan sinua.' En ainakaan ennenkuin hän oli suudellut minua. Mutta sinä kai käännät järjestyksen toisinpäin --

-- Rouva, änkytin minä, -- tuo on katalasti tehty.

-- Mitä, herraseni, enkö saisi rangaista tytärtäni oman mieleni mukaisesti? suvaitsi hän nyt vastata minulle.

-- Ei minun kuulten! puhkesin harmistuneena sanomaan. -- Se on julmaa, se on --

-- Ei teidän kuullen, herra kreivi, vastasi rouva ivallisesti, ja miksi ei, jos saan luvan kysyä? En voi häntä enemmän häväistä, kun hän jo on itseään häväissyt.

-- Se ei ole totta! huudahdin vihastuneena. Se on ilkeä valhe!

-- Vai niin, voin siis mielestänne vielä enemmän häväistä häntä? No, niinpä teen sen sitten, jos minua haluttaa, vastasi rouva leikillisellä ivalla. -- Ja te, herra kreivi, saatte hyväntahtoisesti istua kuuntelemassa. Mutta, jatkoi hän ja katsoi terävästi minuun, elkää sentään turhia toivoko, elkääkä luulko että minä, vaikka tässä läsnäollessanne häntä rankaisenkin pidän tahi koskaan tulen pitämään teitä perheesen kuuluvana. Tahi että tuo epänaisellinen, julkea --

Neiti huudahti tuskallisesti ja vetäytyi yhä etemmä nurkassaan.

-- Pikku hupakko, pitkitti rouva tylysti ja ankarasti, -- jonka välttämättä keksittyään tuon hullunkurisen kokardi-jutun, täytyi lisätä: 'Minä rakastan häntä' -- minä rakastan häntä, ja sen saattaa kaino tyttönen sanoa! -- elkää luulko että tuon hupakon koskaan omaksenne saatte! Se suhde on jo aikaa sitten loppunut. Se loppui silloin kuin ystävänne polttivat linnamme Alais'ssa, kun ne ryöstivät talomme Cahors'issa, kun ne vangitsivat kuninkaan ja murhasivat ystävämme ja raastivat kirkkomme kuin orjan vain lokaan tallattavaksi voittoretkellään! Se suhde on ainaiseksi loppunut, eikä luuloitellut urotyöt voi sitä uudistaa. Teidän, herra kreivi, pitää tulla se selvästi käsittämään, jatkoi hän säälimättömästi. -- Mutta niinkuin kuulitte tyttäreni itseään häpäisevän, niin pitää teidän kuulla hänen rangaistuksensakin. Hän on ensimmäinen St. Alais'n suvusta, joka ihailijalle tarjoo rakkauttaan.

Tiesin perheestä yhtä ja toista, joka tämän väitteen olisi kumonnut, mutta kun neidin kuullen en voinut sitä kertoa, vaikenin ja nousin seisalleni.

-- Minä voin ainakin vapauttaa neidin harmillisesta läsnäolostani, sanoin kumartaen. -- Ja sen teenkin heti.

-- Te ette tule edes sitäkään tekemään, sanoi rouva välinpitämättömästi. -- Jos suvaitsette istua niin saatte kuulla syyn.

Istahdin, pakoitettuna hänen käskevältä ääneltään.

-- Te ette tee sitä, sanoi hän, -- sillä vaikka en enää pidä teistä, täytyy minun kuitenkin tunnustaa että olette ylimys.

-- Ja että minä siitä syystä olen velvollinen menemään tieheni.

-- Päinvastoin että teidän juuri siitä syystä täytyy jatkaa matkaa kanssamme.

-- Kuskillako?

-- Ei vain vaunujen sisässä, vastasi hän rauhallisesti, -- Meillä ei ole passia eikä muita todisteita, ja ilman teitä meitä estettäisiin jok'ainoassa kaupungissa, jonka läpi meidän on kulkeminen. Onnetonta se kyllä on, jatkoi hän kohauttaen olkapäätään, -- mutta minä en todellakaan tiennyt että maa on niin rauhattomassa tilassa, sillä muutoin olisin kyllä ryhtynyt varokeinoihin. Se on onnetonta, mutta niinkuin asian laita nyt on, niin olemme pakoitetut matkustamaan yhdessä.

Yhtäkkiä tunsin sydämmessäni iloa ja voitonriemua ja mieleeni juolahti koston tuuma.

-- Kiitän teitä, rouva, siitä ilmoituksesta, sanoin kumartaen. -- Näyttää siis siltä kun olisitte vallassani.

-- Mitä nyt?

-- Ja että minun kostaakseni neidille tuottamaanne tuskaa tarvitsee vain lähteä tieheni.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Näen tuolla edessämme pienen kaupungin; olemme siellä muutamien minuuttien päästä. Hyvä! Jos te, rouva, sanotte yhdenkään ainoan tylyn sanani tyttärellenne tahi loukkaatte häntä vähimmälläkään tavalla, niin jätän teidät siellä ja jatkan matkaa yksin.

Ihmeekseni puhkesi rouva St. Alais heleään nauruun.

-- Sitä te, herra, ette tee, sanoi hän. -- Ja kuitenkin kohtelen tytärtäni aivan oman mieleni mukaisesti.

-- Kyllä minä uhkaukseni toteutan.

-- Te ette tee sitä!

-- Miksi en? Mikä minua siitä estäisi?

-- Juuri se seikka, että olette ylimys, sanoi hän hiljaa nauraen, siitä syystä ette voi meitä jättää, ettekä heittää vaaralle alttiiksi. Siinä kaikki!

Vaivuin takaisin istuimelle, tuijottaen häneen äänetönnä vihasta; kuin salamalla iskien selveni minulle hänen valtansa ja oma voimattomuuteni. Vaunut polttivat minua, mutta lähteä en voinut.

Ja taas hän nauroi tyytyväisesti. -- Nyt, kun olen sanonut teille, mitä ette tule tekemään, sanoi hän, -- niin sanon myöskin mitä teidän tulee tehdä. Olen kuullut sanottavan että tuolla rajalla ollaan hyvin epäluuloisia, ja kenties siellä ei uskota juttua rouva Corvas'ista, vaikka te sitä puolustaisittekin. Sentähden on parasta että sanotte minua äidiksenne ja neitiä sisareksenne. Hän kai mieluummin kulkisi vaimonanne, sanoi hän katsoen murhaavasti tyttäreensä. -- Mutta se ei minua miellytä.

Sisuni kiehui vihasta, mutta olin voimaton kun vanki konsanaan, olin pakoitettu tottelemaan kuin konsanaan kurjin orja. Kunniantunto ja rakkaus yhtyivät estämään minua heitä jättämästä ja ilmaisemasta. Minun täytyi, huolimatta siitä oliko se mieluista tahi ei, hetki hetkeltä, päivä päivältä istua siinä kuuntelemassa ivallisia muistutuksia nuoresta tyttösestä, kuunnella hänen kainouttaan loukkaavia viittauksia ja sanoja, jotka kirventelivät kuin ruoskan iskut. Semmoinen se oli rouvan tuuma. Tytön täytyi matkustaa kanssani, meidän täytyi hengittää samaa ilmaa ja istua niin lähekkää että jalkani kosketti hänen helmojaan. Se oli niin oleva kaikkein meidän turvallisuutemme takia. Mutta sen jälkeen mitä oli tapahtunut ja mitä me molemmat nyt olimme kuulleet, eivät katseemme koskaan saisi yhtyä, ja jos hänen kätensä sattui koskettamaan minun kättäni, niin hänen häveten täytyi vetää se takaisin. Tästä lähtien oli välillämme juopa.

Ylpeys tuli kumminkin neidille avuksi ja hän istui siinä aivan levollisena itkemättä ja vastustelematta ja kertaakaan minuun silmäilemättä. Hän kantoi kaikki levollisella kärsivällisyydellä, katseli ulos ikkunasta kun minä olin nukkuvinani ja äitiinsä kun istuin suorana. Onhan se mahdollista että hän asemastamme sai salaista lohdutusta ja että hän sentähden kärsivällisesti kantoi rangaistuksensa. Mutta minä en sellaisia mahdollisuutta voinut ajatellakaan. Ehkä hän karsikin vähemmän kuin minä luulottelin, mutta epäilen, ettei hän nytkään vielä tahtoisi sitä tunnustaa.

Kaikessa tapauksessa hän oli kuullut minun asiaansa puolustavan, mutta me emme sanaakaan vaihtaneet, ja tässä omituisessa asemassa aloitimme ja jatkoimme kummallisinta matkaa mitä suinkin ajatella voi. Matkallamme oli kauniita laaksoja, jotka juuri olivat pukeutuneet keväimen vihantaan vaippaan, siellä oli alastomia, autioita vuorensolia, joissa vuorten huiput vielä olivat talvisessa lumipeitteessään, oli matkallamme päiväpaistetta ja puhalteli tuimat tunturituuletkin, mutta kaikkea tätä tuskin huomasimmekaan. Sydämemme ja ajatuksemme pysyivät vaunujen sisässä, joissa rouva de St. Alais istui rauhallisena ja hymyilevänä kun me jörömäisesti vaikenimme.

Puolenpäivän aikana levähdimme pienessä kyläravintolassa ylhäällä vuoristossa. Minusta se paikka oli kuin maailman perillä, sen yläpuolella kohosi vuoristo ja alempana näkyi vain liuskakivirinteitä. Mutta tähän yksinäiseen paikkaankin oli ajan levottomuus löytänyt tiensä. Ennenkuin olimme ehtineet nielaista kahtakaan suupalaa, tuli kylänvanhin vaatimaan papereitamme, jolloin minä sanoin -- Jumala tietää etten voinut toisin tehdä -- että rouva oli äitini ja neiti sisareni. Mutta sillä välin kun kylänvanhin tarkasteli papereitani ja koetti saada selkoa siitä, mitä ulkona maailmassa tapahtui, pysähtyi hevonen oven eteen, kuului miehevä ääni ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui parooni de Géol huoneesen. Ravintolassa oli vain yksi ainoa siisti huone, nimittäin se, jossa istuimme -- ja parooni luonnollisesti suuntasi askeleensa sinne.

Hän otti heti hatun päästään huomattuaan naiset, mutta kun hän samassa näki minut, pysähtyi hän kummastuneena ja hymyillen, vaikka tuo hymy tuntui hiukan happamelta. -- Herra kreivi lienee aikaiseen matkustanut, sanoi hän. -- Minä odotin teitä itäisellä portilla, vaan te ette tullut.

Punastuin ja pyysin nöyrimmästi anteeksi. Minulla oli paha omatunto, kun peräti olin unhoittanut hänet. Ei näät kertaakaan ollut mieleeni juohtunut kohtaus, josta olimme sopineet.

-- Te ette ratsastanutkaan, sanoi hän kummallisesti katsahtaen naisiin.

-- En, sanoin minä, mutta en löytänytkään sanoja jatkaakseni puhetta. Vieressäni seisoi kylänvanhin hymyilevänä ja kumarrellen, ja äkkiä huomasin sen syvyyden, jonka partaalla olin ja se sai kasvoni hehkumaan.

-- Olette tavannut ystäviä? sanoi parooni, yhä vain hattu kädessään katsoen rouvaan.

-- Olen, mutisin minä vastaukseksi. Kohteliaisuus olisi nyt vaatinut minua esittämään häntä, mutta minä en uskaltanut.

Hän näyttikin nyt huomaavan tarkoitukseni ja vetäytyi pois kylänvanhimman kera. He olivat tuskin lähteneet huoneesta ennenkuin rouva de St. Alais alkoi kiukkuaan purkaa.

-- Hölmö! puhkesi hän ujostelematta sanomaan, -- miksi ette esittänyt häntä? Ettekö ymmärrä että näin juuri parhaiten herätätte epäluuloja ja vahingoitatte meitä? Lapsikin voi ymmärtää että tahdoitte salata jotakin. Jos heti olisitte äitinänne esittänyt minut --

-- Niin?

-- Olisi se tyydyttänyt häntä eikä hän olisi päässyt mitään epäilemään.

-- Rohkenen epäillä sitä ja hyvin pätevästä syystä. Eilen kun juurta jaksain kerroin hänelle ettei minulla ollut äitiä eikä sisaria.

Tunsin vahingon iloa. Veret vaihtelivat rouva St. Alais'n kasvoilla, ja hän istui hetken aikaa aivan äänetönnä huulet yhteen puristettuna ja silmät pöytään luotuina. -- Kuka hän on? Mitä tiedätte hänestä? kysyi hän vihdoin.

-- Hän on köyhä ylimys ja ankara protestantti, vastasin kuivasti.

Rouva puri huultaan. -- Hyvä Jumala! mutisi hän. -- Ken olisi voinut aavistaa sellaista yhtymistä? Luuletteko hänen mitään epäilevän?