Part 15

-- Minä aavistan sen, ja missä muutkin ovat. Nämä kapusiinilaismunkit eivät kiertele täällä tyhjän tähden. Kun varikset lentävät kotiinpäin, tietää se aina pahaa. Ja minä en soisi, että hänelle kävisi huonosti.

-- Minulla ei ole vähääkään aavistusta siitä, missä hän on tahi mitä te tarkoitatte, vastasin kylmästi. Sepän ääni oli muuttunut raa'aksi ja tylyksi.

-- Hän on lähtenyt Nîmes'iin! vastasi hän.

-- Nîmes'iin? huudahdin. Mistä te sen tiedätte?

-- Minä tiedän sen ja tiedän myös, mitä siellä on tekeillä. Ja on niitä muitakin kuin minä, jotka sen tietävät. Mutta tällä kertaa ei St. Alais ja hänen lahkolaisensa -- ne ovat kaikki siellä -- pääse puikahtamaan käsistämme. Nyt me muserramme heidät. Niin, herra kreivi, elkää tehkö mitään tuhmuuksia, elkääkä ruvetko heidän kanssaan mihinkään yhteyteen. Me olemme kansa! Kansa! Varokoon itseään se mies, joka asettuu meidän eteemme!

-- Mene! sanoin. Olen kuullut tarpeeksi! Mene!

Hetkisen hän katsoi minuun ikäänkuin vastatakseen, mutta vanhat tavat pääsivät voitolle ja lausuen hiljaisen hyvästin kääntyi hän pois ja katosi nurkan taa. Hetkisen kuluttua kuulin hevosensa ravaavan kujannetta veräjille päin.

Keskeytin hänet, vaan toivoin häntä jo samassa takaisin kyselläkseni tarkemmin mainitsemiaan asioita. St. Alais Nîmes'issä? Isä Benoit Nîmes'issä? Nämä uutiset avasivat ikkunat seposelälleen avarampaan maailmaan ja kun katselin ulos niistä, en enää ollut mielestäni niin yksinäinen ja hyljätty kaukaisessa linnassani ilman sukulaisia ja ystäviä. Näin suuren, valkosen, pölyisen kaupungin etelässä, näin levottomuuksien puhkeavan liekkiin siellä ja keskellä levottomuuksia näin Denise de St. Alais'n, joka katseli minua ikävöiden.

Isä Benoit oli matkustanut sinne. Miksi en minä voisi tehdä samoin?

Astelin edestakaisin pengermällä ja ajatukset temmelsivät päässäni. Ja kuta kauvemmin mietin, sitä enemmän siihen tuumaan miellyin, kuta enemmän ajattelin toimetonta elämääni kotona, ellen yhtyisi Buton'iin ja hänen vertaisiinsa, sitä innokkaammin halusin päästä pois.

Ja miksikä en sitte lähtisi? Mikä minua esti?

Olihan minulla taskussani valtakirja, jolla minut nimitettiin överstiluutnantiksi kansalliskaartissa, vieläpä mainittiin ennen olleen "puheenjohtajana valiokunnassa yleisen turvallisuuden säilyttämiseksi maakunnassa." Tämä paperi oli yhtä hyvä kuin passi ja tietysti suureksi hyödyksi matkalla. Pitkällisen sairauden jälkeen tarvitsin kyllä muutetta ja rahaa oli tarpeeksi. Ei ollut, sanalla sanoen, yhtään estettä olemassa; saatoin lähteä, minne mieli teki.

Päätös oli siis pian tehty. Seuraavana päivänä nousin hevosen selkään ensi kerran kostuttuani, ratsastin vähän matkaa ja palasin ylen uupuneena kotiin.

Huomenna ajoin aina St. Alais'n linnalle, katselin raunioita ja palasin takasin, mutta en ollut läheskään niin väsynyt kuin edellisenä päivänä.

Sen jälkeisen päivän, joka oli sunnuntai, lepäsin tykkänään, ja maanantaina ratsastin puoliväliin Cahors'iin vievää tietä ja takaisin jälleen. Samana iltana puhdistin pistoolit, katselin kun Gil täytti satulalaukkuja ja valikoin itselleni kaksi korutonta pukua, toisen matkalla toisen perillä käytettäväksi, ja kolmivärisellä pienellä kokardilla varustetun hatun. Seuraavana aamuna, maaliskuun kuudentena päivänä, lähdin kotoa ja kylän laiteella erottuani André'sta käänsin hevosen pään Figeac'ia kohti. Sydämmeni täytti vapauden tunne, toivo ja odotus, tehden ensimmäisen tunnin matkasta ihanaksi ja riemastuttaen minua vielä kun päivä kallistui lopulleen ja ilta tuli -- pimeä ja kolea ilta, joka vierailla paikoilla aina tuntuu niin kammottavalta.

Neljästoista luku.

Milhau'ssa.

Näin paljo ihmeellistä tällä matkalla. Omituista oli nähdä aseellisia talonpoikia tavallisessa peltotyössä, jokaikisessä kylässä sotatemppuja harjoittelevia miehiä ja ravintoloissa muutamia maalais-ukkoja, jotka nimittivät itseään valiokunnaksi, pöydän ympärillä istumassa, viinilasit ja kenties myös mustepullo edessä. Mutta kolmannen päivän illalla näin vielä kummallisemman näyn. Ratsastin ylöspäin Tarn'in jokilaaksoa, joka ulottuu Cevennervuoristoon lähellä Milhau'ta. Kylmä pohjoistuuli puhalsi tuimasti, taivas oli pilven peitossa, maisema harmaa ja kolkko. Noin puolen peninkulman päässä edessäni kohosivat valtavat tummansiniset vuoriryhmät. Väsynein askelin astellessani hevosen rinnalla kuulin yhtäkkiä ääniä, jotka lauloivat kuorossa, ja katsoin hämmästyneenä ympärilleni. Ääni, joka helähteli kirkkaana ja suloisena kuin keijukaissoitto, tuntui kohoavan maasta jalkojeni alla.

Kuljettuani vähän matkaa eteenpäin, selvisi arvoitus minulle. Tulin pienen laakson reunalle ja näin jalkaini alla ryhmän tuvan kattoja ja vähän syrjässä niistä joukon miehiä ja naisia, satakunta ehkä eli vähän enemmän. He lauloivat ja tanssivat karsitun, lipuilla koristetun puun ympärillä. Jotkut vanhemmat istuivat puun juurella piirin sisässä ja ellei ilma olisi ollut niin kolkko ja harmaa, olisin luullut heidän viettävän kevätjuhlaa.

Minut huomattuaan taukosivat he laulamasta. Kaksi vanhempaa talonpoikaa nousi ylös ja tuli käsi kädessä piirin läpi, vastaani.

-- Tervetultua tänne, Vlais'iin ja Giron'iin! sanoi toinen.

-- Tervetultua Giron'iin ja Vlais'iin! sanoi toinen.

Ja ennenkun kerkesin vastata, huusivat molemmat yhdestä suusta:

-- Te olette tullut onnellisella hetkellä!

En voinut olla hymyilemättä.

-- Sepä ilahduttavaa, sanoin. Uskallanko kysyä syytä tähän juhlallisuuteen?

-- Giron'in ja Vlais'n kunnat ovat tänään yhtyneet yhdeksi, vastasivat he puhuen yhtaikaa molemmat. Tänään häviävät vanhat rajamerkit ja unhotetaan vanha kauna. Giron'in ja Vlais'n jalot sydämmet tykkivät kuin samassa povessa.

Heidän luontaisuutensa tahtoi väkistenkin naurattaa minua, mutta samassa rupesi toki nuoriso jälleen laulamaan ja tanssimaan puun ympärillä ja se näytti ilmasta huolimatta hyvin somalta, aivan kuin joku juhla á la Watteau. Onnittelin molempia vanhuksia sen johdosta.

-- Ah, hyvä herra, tämä ei ole mitään, vastasivat he suurimmalla vakavuudella. -- Nyt ei kysymys ole vain kuntien rajoista, vaan maakuntien. Nekin kuuluvat menneisiin aikoihin. Valence'ssa, tuolla vuorten takana, on kansa molemmin puolin Rheiniä ojentanut toisilleen kätensä ja vannonut ikuista ystävyyttä. Tästä puolin ovat kaikki ranskalaiset veljiä, asuivatpa sitte missä osassa maata tahansa.

-- Se on kaunis ajatus, sanoin.

-- Ranskalainen ei ole konsanaan enää vuodattava ranskalaista verta.

-- Tapahtukoon niin.

-- Katolinuskoiset ja protestantit elävät sovussa keskenään. Käräjäjutuista tulee loppu. Elintarpeita saa kuljettaa ilman tullia ja taksoja. Kaikki tulevat vapaiksi, monsieur, kaikki tulevat rikkaiksi.

He juttelivat vielä paljo muutakin samantapaista ja samalla lapsellisella luottamuksella, vaan minä en enää kuunnellut sitä. Huomioni oli kiintynyt erääseen mieheen, joka nähtävästi ei kuulunut talonpoikaissäätyyn, vaikka istuikin heidän joukossaan puun juurella. Hän oli pitkä ja laiha, suorukkeiset hivukset mustat, kasvonpiirteet ankarat ja terävät, eikä hänen ulkoasussaan ollut mitään muista eroavaa. Pukunsa, karkea metsästystakki ja housut, oli vanha ja paikattu, kannukset ruskeissa, liejun peittämissä saappaissaan ruosteiset ja käyrät. Mutta asento ja käytös oli huolettoman vapaata ja panin merkkiin, että hän katseli suopealla ylenkatseella tanssivaa rahvasta.

En huomannut hänen ollenkaan älyävän tutkivaa katsettani eli vastaavan siihen, mutta sanottuani hyvästit talonpojille ja ratsastettuani vähän matkaa kuulin askeleita takanani, ja kun käännyin katsomaan, näin muukalaisen rivakasti astuvan perässäni. Hän viittasi kädellään ja minä pysähdyin odottamaan.

-- Te olette matkalla Milhau'iin, sanoi hän heti lähelle tultuaan sen puolen maalaismurteella, mutta niin luontevasti kuin olisi puhutellut vertaistaan.

-- Niin olen, vastasin. Mutta pelkäänpä, etten joudu perille tänä iltana.

-- Minä olen myös sinne menossa, hevoseni on tässä kylässä.

Ja virkkamatta sen enempää kulki hän rinnallani kylään asti. Se oli ihka autio ja tyhjä, hän meni muutamaan vajaan ja talutti sieltä laihan hevoskaakin, jonka selkään nousi.

-- Mitä te arvelitte noiden raukkojen ilonpurkauksesta? sanoi hän äkkipäätä hetken aikaa ratsastettuamme.

-- Pelkäänpä, että he odottavat liikoja.

Hän nauroi äänekkäästi ja pilkallisesti.

-- He uskovat tuhatvuotisen valtakunnan jo tulleen, mutta kuukauden perästä on heidän latonsa porona ja henkensä vaarassa elleivät jo riipu hirsipuussa.

-- Niin huonosti ei kuitenkaan käyne, toivon minä!

-- Tietysti minäkin sitä toivon, vastasi hän kyynillisesti. -- Mutta kaikessa tapauksessa: eläköön kansa! eläköön vallankumous!

-- Kuinka? Vaikka se kantaisikin sellaisia hedelmiä?

-- Niin, miksei? vastasi hän, kääntäen minuun synkän katseensa. -- Jokainen on itseään lähinnä. Ja vanha hallitus ei suinkaan ole tehnyt minulle niin paljoa hyvää että pelkäisin koettaa uutta! Se on antanut minun kitua nälässä vanhassa rauniossa yksinäisellä kallionkielekkeellä, alastomien muurien suojassa ja syöden nokisesta padasta! Samalla aikaa ovat naiset ja rahapohatat, hajuvesissä liotetut narrit ja laiskurit papit paahtaneet itseään kuninkaallisen armon hohteessa! Ja miksi, herra? Siksi että minä olen pysynyt uskollisena opille, jonka puolet kansasta kerran tunnustivat oikeaksi.

-- Protestanttina?

-- Niin, herra, ja köyhänä ylimyksenä, vastasi hän katkerasti. -- Parooni de Géol, palvelijanne.

Esittelin vuorostani itseni.

-- Te kannatte kolmiväristä nauhaa, sanoi uusi tuttavani, ja väitätte kuitenkin minun menevän liiallisuuksiin. Mutta minä vastaan: teille se ehkä on yhdentekevää, me olemme niin erilaisissa elämänoloissa. Teillä on epäilemättä perhettä, herra kreivi, vaimo, joka --

-- Ei suinkaan, herra parooni.

-- No, äiti sitte tahi sisko?

-- Ei kumpaakaan, vastasin hymyillen. Olen aivan yksin maailmassa.

-- On teillä koti ainakin, intti hän. -- Koti, varallisuutta, ystäviä, toimiala, tai ainakin toivoa saada jotain tointa.

-- On, vastasin.

-- Jota vastoin minulla ei ole mitään -- ei mitään, sanoi de Géol ja äänensä kävi käheäksi liikutuksesta. -- Minä en voi astua sotajoukkoon -- sillä minä olen protestantti. Minä en voi ruveta lakimieheksi tahi tuomariksi -- sillä minä olen protestantti. Valtion virkoihin en kelpaa -- sillä minä olen protestantti. Kuninkaan koulut ovat minulle suljetut -- samasta syystä. Hoviin en ole kelvollinen pääsemään -- samasta, syystä. Lain edessä ei minua ole olemassakaan. Niin, herra, jatkoi hän hitaammin ja arvokkaalla liikkeellä, -- minua, jonka esi-isät hoitivat kuninkaan korkeimpia virkoja, ja jonka isoisän isoisä pelasti suuren Henrikin kuoleman kynsistä Coutras'in luona -- minua ei ole lain silmissä olemassakaan.

-- Vaan nyt? sanoin hämmästyneenä intohimon purkauksestaan.

-- Nyt, jatkoi hän katkerasti, -- nyt kääntyvät asiat toiselle uralle, elleivät vaan papit, senkin mustat korpit, väännä kelloa entiselle kohdalle jälleen. Siitä syystäpä minä nyt olenkin matkalla.

-- Milhau'iin, niinkö?

-- Minä asun lähellä Milhau'ta, vastasi hän. Olen ollut poissa ja palajan nyt kotiin. Mutta minä aijon matkustaa vielä etemmäksi -- Nîmes'iin.

-- Nîmes'iin! huudahdin hämmästyneenä.

-- Niin, sanoi hän ja katsoi minuun hiukan karsaasti, vaan ei sanonut mitään enää. Ilta alkoi pimetä. Tarnlaakso, jota myöten tie mutkaili, näytti tähän vuodenaikaan ja tässä valaistuksessa sekä synkältä että erämaan tapaiselta, vaikka se kesällä oli valoisa ja hedelmällinen. Korkeat vuoret kohosivat molemmin puolin ja kun tie joskus vei lähemmä virtaa kuului veden pauhina kallioita vastaan, joka yhä enensi maiseman synkkäluonteisuutta. Minua värisytti. Asiani epätietoisuus, sen onnistumisen epätietoisuus ahdisti minua kuin painajainen ja minä ihastuin vallan kun seuralaiseni heräsi synkistä mietteistään ja osoitti valopilkkuja, jotka tuikkivat pienellä tasangolla vuorten ja joen välillä.

-- Te ehkä aijotte viettää yönne ravintolassa, kysyi hän kaupunkia lähestyessämme. Nyökkäsin myöntävästi. -- Siinä tapauksessa eroavat tiemme tässä, jatkoi hän. Jos jatkatte matkaanne Nîmes'iin huomenna -- vaan ehkä kuljettekin mieluummin yksin?

-- Ei, kaukana siitä!

-- Hyvä, minä ratsastan itäisen portin ohi kahdeksan aikaan. Hyvää yötä, herra kreivi!

Toivotin hänelle samaa, erosin ja ratsastin eteenpäin ahtaita pimeitä katuja pitkin ja kolkkojen porttiholvien alaitse, joissa riippui natisevia, sinne tänne heiluvia lyhtyjä, jotka eivät kyenneet valaisemaan harmaata pimeyttä. Vaikka oli jo yö, liikkui ihmisiä tiheään kaduilla ja seisoskeli jutellen ovien edustoilla. Se tuntui oikein kaupunkimaiselta verraten autioon maisemaan, jonka kautta olin matkustanut, ja pian huomasin, että kokonainen kansankokous oli lähtenyt jälkeeni. Ennenkun ennätin ravintolan luo, joka sijaitsi huonosti valaistun torin varrella, oli se kasvanut suureksi kansan paljoudeksi, joka tungeskeli ympärilläni. Lähinnä kulkevat tirkistelivät uteliaasti minuun ja toiset etempänä olevat huusivat naapureilleen ja ikkunoista katsojille, että olin "hän".

Tämä heidän käytöksensä alkoi huolestuttaa minua. Eivät he kuitenkaan mitenkään häirinneet, vaan kun pysähdyin, pysähtyivät hekin, ja olin pakoitettu hevosen selästä laskeutumaan melkein heidän syliinsä.

-- Tässäkö ravintola on? kysyin lähinnä seisovilta ja koetin näyttää hyvin huolettomalta.

-- On, on, vastasivat he yhdestä suusta, -- tässä se on.

-- Hevoseni --

-- Kyllä me pidämme siitä huolta. Astukaa sisään vaan!

Joukko työntäytyi niin lähelle minua, etten voinut muuta kuin jättää hevoseni heidän huostaansa ja astuin välinpitämättömän näköisenä ravintolaan toivoen, etteivät he ainakaan sinne tulisi perässäni ja että saisin siellä tietää syyn heidän kummalliseen käytökseensä. Mutta tuskin olin kääntynyt selin kun he jälleen olivat kintereilläni ja niin lähellä, että melkein työnsivät minut kumoon, ja veivät minua edessään ahtaassa käytävässä, ollenkaan kysymättä mihin mielin. Yritin kääntyä ja vastustaa moista menettelyä, mutta etumaiset tukkesivat suuni huudoilla: "Herra Flandre! Herra Flandre!"

Onneksi ei herra Flandre ollut kaukana. Ovi käytävän toisessa päässä, jota kohti minua työnnettiin, avautui ja ravintoloitsija tuli näkyviin. Hän oli pyylevä, pyöreämuotoinen ukko ja hän tiirotti hetken aikaa meihin hämmästyneenä oudosta melusta. Sitte hän äkäisesti kysyi mitä oli tekeillä.

-- Hitto vieköön! kiljasi ukko. Onko tämä minun taloni vai teidän, roistot? Mikä mies tämä on?

-- Kapusiini munkki! Kapusiini munkki! huusi tusina ääniä.

-- Ohoo, äänsi taas ukko, ennenkun ennätin vastata. -- Kyntteli tänne!

Pari paljas käsivartista naista, jotka seisoivat keittiön ovella, riensivät noutamaan kyntteliä, jotka nostivat korkealle päänsä yli, ja katselivat minua uteliaasti.

-- Ohoo! sanoi isäntä vielä kerran. -- Onko tämä kapusiinimunkki? Olette siis saanut hänet käsiinne?

-- Olenko minä kapusiinimunkin näköinen? kysyin harmistuneena työntäen sivulle kaikista rohkeimmat. -- Herran nimessä, näinkö täällä otetaan vieraita vastaan, vai onko koko kaupunki tullut hulluksi?

-- Te ette siis olekaan kapusiinimunkki? Kysyi isäntä hämillään.

-- Johan minä sanoin, etten ole. Käyttävätkö munkit ehkä saappaita ja kannuksia?

-- Näyttäkää sitte paperinne, vastasi isäntä lyhyesti. -- Paperinne! Sillä tietäkää, -- jatkoi hän oikaisten paksua vartaloaan -- että minä olen sekä pormestari että ravintoloitsija ja että minä hoidan sekä vankilaa että kapakkaa, ja jos pidätte jälkimäisen edellistä parempana, niin -- näyttäkää paikalla paperinne, herra!

-- Näiden ystävienne nähdenkö? kysyin pilkallisesti.

-- He ovat kunnon kansalaisia.

Aloin epäillä joutuneeni pulaan ja ettei valtakirjasta olisikaan toivottua hyötyä. Mutta eihän minulla ollut muuta neuvoa eikä ylipäätään juuri mitään peljättävääkään ja minä jätin sen siis esille. Onneksi se oli kohteliaasti ja sopivasti kirjoitettu ja herätti ravintolan isännässä sen luulon -- en tiedä, millä perustuksella -- että minä matkustelin valtion asioissa. Luettuaan paperin alkoi hän pyydellä anteeksi, toivotti nöyrin sanoin minut tervetulleeksi heidän kaupunkiinsa ja selitti kuuntelevalle joukolle, että olivat suuresti erehtyneet.

Panin erityisesti merkkiin, etteivät ihmiset ollenkaan tulleet hämilleen erehdyksestään. Päin vastoin. Riensivät vain kohta onnittelemaan minua vapaaksi pääsyn johdosta, jopa minua ylenpalttisessa ystävyydessään taputtelivat olallekin. Toiset kiiruhtivat ulos hoitamaan hevostani tai antamaan muita määräyksiä minun suhteeni ja muutkin hävisivät vähitellen, jättäen minut siihen vahvaan vakuutukseen, että he olisivat olleet yhtä valmiit hirttämäänkin minut lähimpään lyhtypaaluun.

Kun ainoastaan pari kolme enää oli jälellä, kysyin isännältä keneksi he minua luulivat.

-- Erääksi valepukuiseksi munkiksi, herra kreivi, vastasi isäntä. -- Hyvin vaarallinen mies, se sama munkki ja kuuluu olevan matkalla Nîmes'iin kahden naisen seurassa. On annettu ylemmistä piireistä käsky vangita heidät.

-- Vaan minähän olen ypö yksin, väittelin. Eihän minulla ole naisia seurassani.

Ravintoloitsija kohotti hartioitaan. -- Ei olekaan, herra kreivi, mutta asianlaita on se, että molemmat naiset jo ovat täällä hyvässä tallessa. Heidät vangittiin tänä aamuna aikoessaan vaunuilla kaupungin läpi. Tällä haavaa hän siis on yksin.

-- Ahaa! Nyt ei siis enää puutu muita kuin hän! Mutta mistä häntä siis syytetään? jatkoin muistaen kauhistuksella, että kapusiinimunkki oli käynyt isä Benoit'nkin luona ennen hänen lähtöään. Tuntui omituiselta, että täälläkin jouduin sellaisen jäljille.

-- Häntä syytetään valtiokavalluksesta, vastasi herra Flandre arvokkaasti. -- Hänet on nähty kaikkialla, Montpellier'ssa, Cette'ssä, Albi'ssa, vieläpä niinkin kaukana kuin Auch'issa ja kaikkialla hän on saarnannut taikauskosta ja kiihoittanut kansaa.

-- Ja naiset? kysyin hymyillen. Ovatko hekin --?

-- Eihän toki, herra kreivi. Mutta luullaan, että kun hän halusi palata Nîmes'iin ja kuuli että sinne vievä tie oli vartioittu, niin pukeutui hän valepukuun ja yhtyi molempiin naisiin. He ovat luultavasti hurskaita katoliikkia.

-- Ihmisparat! sanoin väristen. Kaikki ihmiset näyttivät niin hyväntahtoisilta, vaan olivat kuitenkin samalla niin kovia ja julmia. -- Miten aiotte heidän kanssaan menetellä?

-- Minä lähetän noutamaan ylempää käskyä, vastasi hän. -- Mutta mitä munkkiin tulee, ei sellaisia tarvittaisi. Tässä tulee näemmä iltasenne, herra kreivi. Suokaa anteeksi, etten itse palvele teitä, mutta kaupungin korkeimpana viranomaisena täytyy minun hiukan pitää arvostani -- ymmärrättehän.

Vastasin kohteliaasti, että aivan hyvin ymmärsin sen ja pyysin häntä, kun illallispöytä oli katettu makuusuojaani niinkuin pienemmissä ravintoloissa on tapana, juomaan kanssani lasin viiniä. Aterioidessa sain kuulla paljo asiain tilasta niillä seuduin, kuohusta pitkin etelärannikkoa ja papeista, jotka yllyttivät kansaa saarnoilla ja kulkueilla. Hän tuli oikein kaunopuheliaaksi kuvatessaan tilaa Nîmes'issä, jonka asukkaat olivat suurimmaksi osaksi hurjia katoliikkia, mutta jossa myös oli protestanttisia perheitä, jotka saivat suojaa karaistuilta vuoristolaisilta.

-- Siellä tulee syttymään levottomuuksia, herra kreivi, aivan varmasti tuleekin, sanoi hän. -- Heidän asiansa sujuvat hyvin siellä alhaalla, mutta kyllä siitä loppu tehdään ja niin perinpohjin kuin mahdollista.

-- Ja munkki?

-- On heidän lähettiläitään.

Ajattelin isä Benoit'a ja huokasin.

-- Mutta kuulkaas, sanoi ravintoloitsija äkkiä ja tuijotti miettiväisenä minuun, -- sehän on kummallista.

-- Mikä niin?

-- Te tulette Cahors'ista?

-- Niin tulen.

-- Sieltä naisetkin tulevat eli ainakin sanovat tulevansa. Vangit --

-- Cahors'ista, sanoitte?

-- Niin, se on todellakin ihmeellistä, mutta valtakirjaanne lukiessani en ollenkaan sitä ajatellut.

Kohotin maltittomasti olkapäitäni. -- Ei suinkaan siitä seuraa, että minä olen liitossa heidän kanssaan, sanoin. -- Elkää nyt Jumalan tähden alottako uudelleen, herra pormestari. Olettehan nähnyt paperini.

-- Kas niin, kas niin! En minä ollenkaan sitä tarkoittanut; mutta tehän voitte tuntea nämä naiset.

-- Jahaa, sillä tavoinko? sanoin ja istuin sitte hetkisen tuijottaen häneen kynttilöiden välitse kahveli puolitiessä suuhun menossa. Hurja, mahdoton ajatus välähti aivoissani. Kaksi naista Cahors'ista? Ja miksi juuri Cahors'ista?

-- Mikä heidän nimensä on? kysyin.

-- Corvas.

-- Corvas, vai niin! sanoin pistäen kahvelin suuhuni ja jatkoin innokkaasti aterioimista.

-- Niin. Hän sanoo olevansa kauppiaan vaimo. Mutta te saatte itse nähdä hänet.

-- En muista kuulleeni tuota nimeä, sanoin.

-- Kenties kuitenkin tunnette heidät, vastasi isäntä sellaisella itsepintaisuudella, jolla on harvoja tuumia. -- -- Olemmehan mahdollisesti voineet erehtyä, sillä vaunuista ei löytynyt mitään paperia ja ainoastaan yksi ainoa epäiltävä kalu.

-- Ja se oli?

-- Punanen kokardi.

-- _Punanen_ kokardi?

-- Niin, vanhan liiton tuntomerkki.

-- Mutta eihän mikään nykyisistä puolueista ole valinnut sitä merkikseen.

Ravintoloitsija hankasi miettiväisenä kaljua päälakeaan. -- Ei, sanoi ukko, se kyllä on totta. Mutta siitä väristä ei missään tapauksessa pidetä näillä seuduin. Ja naiset matkustavat yksin -- yksin, herra kreivi! Heidän ajajansa, puolihupsu mies, joka kertoi heidän pestanneen hänet Rodez'issa, kielsi tiukasti nähneensä kapusiinimunkkia, mutta puhui muuten ristiin moneen kertaan. Nyt, herra kreivi, minä vien teidät naisten luo, ellette halua syödä enempää. Te voitte ehkä todistaa heitä vastaan eli puolestaan.

-- Mutta eikö nyt jo ole kovin myöhäistä? kysyin, sillä ehdotuksensa ei ollenkaan miellyttänyt minua.

-- Vangit eivät saa olla niin hienotunteisia, vastasi hän ilkeällä naurulla ja huusi ovelta tuomaan takki ja lyhty keittiöstä.

-- Naiset eivät siis olekaan täällä?

-- Ei, vastasi isäntä silmää iskien. -- Ei voi koskaan olla liiaksi varovainen. Mutta ei heillä siltä ole mitään valittamisen syytä. Putkassa istuu pari raakaa junkkaria, jonka tähden vanginvartija Babet antoi heille oman huoneensa.

Lyhty tuotiin ja kiedottuaan takin mahtavan vartalonsa ympäri astuimme kadulle. Tori oli aivan pimeä, sillä nekin lyhdyt, jotka paloivat tullessani, olivat sammuneet, ehkä tuulesta, sillä se oli yltynyt ja puhalsi aika navakasti suojattomalla paikalla. Lyhty oli tuiki tarpeen vaikkei se valaissutkaan kuin muutaman askeleen eteenpäin, sen verran vaan, että osasimme astua. Takana oli pimeys sitä sankempi, niin musta, ettei eroittanut edes kattojen ulkopiirteitä. Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, mihin suuntaan olimme kulkeneet tahi miten pitkälti, kun herra Flandre äkkiä pysähtyi ja kohotti lyhtyä, niin että valo lankesi harmaalle kivimuurille ja raudoitetulle ovelle, jolle pari porrasta johti. Keskellä ovea riippui suuri kolkutin ja sen yläpuolella oli pieni ristikkoikkuna.

-- Ei voi koskaan olla liiaksi varovainen, sanoi herra Flandre vielä kerran samalla ilkeällä, käheällä naurulla ja veti, sen sijaan että olisi lyönyt kolkuttimella, kepillään ikkunan rautaristikkoa.

Oitis ymmärrettiin merkki, miehen kasvot pilkistivät ristikon läpi, ja kohta avattiin ovi. Herra Flandre meni edeltä ja me astuimme nyt pimeästä kylmän kolkosta yöstä umpinaiseen, lämpimään suojaan, josta käry, tupakansavu ja jos jonkinlaiset höyryt löyhähtivät vastaan. Vanginvartija sulki oven jälkeemme, otti ravintoloitsijalta lyhdyn ja näytti tietä likaisen, matalan käytävän kautta, joka oli niin kapeakin, että yksi vaan mahtui kerrallaan kulkemaan. Hän seisahtui ensimäiselle ovelle vasemmalla ja aukasi sen selko seljälleen.

Herra Flandre astui ensiksi sisälle ja seisahtuen hetkiseksi oven suuhun ottaessaan hattua päästänsä täytti hän koko oviaukon. Ennätin kuulla muutamia ääniä eräästä renkutuslaulusta, jotka kuuluivat huoneesta käytävän perällä, ja vankilakoiran kivakan haukunnan. Huomasin myös, että käytävän seinät olivat tahraiset ja ylen kosteat, mutta silloin kuulin jonkun vastaavan herra Flandre'n tervehdykseen ja se ääni sai vereni hämmästyksestä seisahtumaan.

Se oli rouva de St. Alais'n ääni.