Part 14

Puristettuna molemmin puolin ovea ympäröivää rauta-aitaa vastaan ja seisten erään pylvään suojassa onnistui minun töin tuskin pitää paikkani. En voinut liikahtaa enkä siis paeta, vaikka kuinka hartaasti olisin halunnut. Väkijoukko ympäröi minut joka puolelta ja odotin kauhusta kankeana mitä tuleman piti. Ja se tuli. Ovi antoi perään ja ne, jotka olivat lähinnä, työnsivät kaikin voimin, mutta vielä se riippui saranoillaan ja pidätti heitä. Pian kuitenkin poistui viimeinenkin este ja kun ovi kaatui sisään kovalla pamauksella heittäydyin minä virran mukaan ja jouduin onnellisesti rakennuksen sisään, vaikka moni muu kompastui tiellä ja poljettiin mäsäksi.

Toivoin, että ennättäisin kenties ennen muita ensimäiseen kerrokseen vieville portaille ja että saisin ainakin tapella neidin puolesta ellen voisikaan häntä pelastaa. Taistelunhalu oli tarttunut minuunkin, veri paloi kuin tuli suonissani. Ei kukaan koko joukossa ollut halukkaampi taistelemaan kuin minä. Hyökkäsin siis toisten muassa sisälle, vaan pysähdyin portaiden juurelle tultua niinkuin kaikki muutkin hämmästyneenä.

Portaiden yläpuolella seisoi herra de Gontaut, vanha herra de Gontaut, joka vaaran hetkellä oli muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän seisoi siinä yksin, katsoi alas hyökkääjiin ja hymyili -- hymyili vaan. Kaikki narrimaisuus ja kevytmielisyys oli hävinnyt hänen kasvoiltaan ja jälelle oli vaan jäänyt isiltä peritty rohkeus. Hän näki maailmansa horjuvan, näki yhteiskunnan hylkiöiden peittävän sen tulvallaan, näki kaiken, jota oli rakastanut ja joka muodosti hänen elämänsä, katoavan, näki kuoleman odottavan itseään muutaman askeleen päässä -- ja hymyili kuitenkin. Toisessa kädessä hänellä oli siro miekkansa, toisessa nuuskarasia -- eikä hän ollut enää mariseva, heikko, miltei halpamainen vanha ukko hovijuttuineen ja kevytmielisine maailmankatsantoineen, vaan hän seisoi siinä tyynenä, ylpeänä, silmät loistaen rohkeaa uskallusta.

-- No koirat, hän sanoi, -- haluttaako teitä joutua pakkotyöhön?

Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Vanhan ylimyksen pelkäämätön esiintyminen näytti vaikuttavan huonoimpaankin joukossa ja he tuijottivat häneen, katsettaan peläten. Silloin hän liikahti. Levollisella kädenliikkeellä, ikäänkuin tervehtien vastustajaa ennen kaksintaistelua, hän tarttui miekankahvaan ja käänsi kärjen maahan. -- Noo, jatkoi hän katkeralla ivalla, -- tehän olette tulleet tänne sitä varten! Kuka teistä siis haluaa ensimäisenä lähteä helvettiin? Sillä yhden teistä minä kuitenkin aina nitistän.

Lumous oli haihtunut. Petomaisella kiljunalla hyökkäsi tusina miehiä portaita ylös. Näin kirkkaan terän välähtävän kerran, pari, ja eräs miehistä vieri kuin kerä portaita alas. Mutta sitte heilahti raskas rautakanki ilmassa ja paiskautui hymyileville kasvoille; -- vanha ylimys vaipui maahan ääntä päästämättä, valituksetta, ja iskujen sataessa jotka parissa sekunnissa tekivät lopun, katkasivat heikon elämänlangan.

Se oli tapahtunut silmänräpäyksessä ja ennenkuin ennätin juosta väliin. Rajusti kirkuen juoksivat miehet ruumiin yli portaita ylös ja minä seurasin heitä. Oikealla ja vasemmalla oli suljettuja ovia, joihin Watteau oli maalannut viehättäviä kuviansa, mutta nämä ihmispedot mursivat auki ne ja hyökkäsivät loistavasti sisustettuihin huoneisiin rikkoen pelkästä ilkeydestä kaikki mikä tielle sattui -- vaasia, marmoripatsaita, lasia, pienoiskuvia. Riemusta ulvoen he täyttivät salin, jonka seinien sisällä oli monen sukupolven ajalla liikkunut vaan kauneus ja sulo, raskaat anturat paukuttivat kiiltäviä parkettipermantoja, joita ihanain naisten laahustimet olivat kauvan lakaisseet. Kaikki, josta ei heille ollut hyötyä, hävitettiin, suuret venetsialaiset kuvastimet rikottiin, taulut puhottiin ja revittiin riekaleiksi, kirjat nakattiin ikkunoista kadulle.

Näin vilahduksen hävityksestä pysähtyessäni kynnykselle. Samalla näin, etteivät pakolaiset olleet näissä huoneissa ja riensin sentähden yläkertaan. Mutta toiset olivat jo ennättäneet sinnekin ennen minua. Päästyäni puolitiehen portaita huomasin kolme miestä, jotka seisoivat kuunnellen eräällä ovella, ja ennenkuin ennätin perille, oikasi yksi heistä itsensä suoraksi. -- Tuolla ne ovat! huusi mies. Sieltä kuului naisen ääni! Pois tieltä! -- Ja hän kohotti rautakangin lyödäkseen oveen.

-- Seis! huusin minä silloin äänellä, joka sai hänet pysähtymään. -- Seis! Valiokunnan nimessä käsken minä teitä poistumaan tältä ovelta! Muu osa talosta on teidän. Menkää ja ryöstäkää se!

Miehet tuijottivat minuun. -- Hitto vieköön! huusi yksi. -- Kuka te olette?

-- Valiokunta!

Hän kohotti kauheasti kiroten kätensä.

-- Takasin! huusin rajusti, eli minä hirtätän teidät joka miehen!

-- Hahaa! Ylimys! Tänne, ystävät, tännepäin! Ylimys! Ylimys!

Pari kymmentä miestä hyökkäsi ylös portaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin ympäröity hurjistuneilta, nokisilta kasvoilta, kalpeilta, kuihtuneilta olennoilta, jotka kuuluivat kaupungin kaikista kurjimpaan köyhälistöön. Minuutti vielä ja he olisivat käyneet käsiksi minuun, vaan minä heittäydyin epätoivon rohkeudella rautakankia heiluttavan miehen päälle, tempasin sen ja kaadoin hänet yhdellä iskulla maahan.

Mutta samassa kadotin tasapainon ja kompastuin hänen ylitseen. Ja ennenkun ennätin nousta ylös, löi muuan miehistä puukengällään minua päähän. Menin melkein tunnottomaksi, mutta pääsin sentään jaloilleni ja sain pidetyksi kynnyksen vapaana lyömällä rajusti kangilla oikealle ja vasemmalle. Mutta olin puolipyörryksissä, kaikki aaltoili punasessa sumussa edessäni. Ihmiset hyppivät silmissäni enkä voinut vähääkään tähdätä, löin vaan sokeasti mihin sattui uhkausten ja kirousten suristessa korvissani. Joku nykäsi minua takista. Käännyin vaistomaisesti. Ja silloin he löivät minua -- mihin eli millä, en tiedä -- ja minä vaivuin tunnotonna, ja melkein niinkuin kuolleena, portaille.

Kolmastoista luku.

Kirkkoherran huolet.

Elokuu oli kulussa ja kastanjapuiden lehvät vielä viheriät, kun roistoväki ryösti St. Alais'n talon ja minä putosin tiedotonna portaille. Lehmukset olivat paljaat ja tammet kellastuneet, kun uudelleen aloin herätä elämään, kun vuoteeltani katselin harmaata syksyistä maailmaa ja jälleen otin hartioilleni olemisen taakan. Sittenkin kesti vielä monta päivää ennenkun tulin täyteen tuntoon, kun en enää tyytynyt vaan syömään, juomaan, makaamaan ja katselemaan isä Benoit'n ystävällisiä kasvoja vierelläni. Se hetki tuli kuitenkin viimein -- marraskuun lopulla -- jolloin ajatukseni heräsivät uuteen toimintaan, vastoin hoitajieni luuloa, ja kun selvä katseeni kohtasi kirkkoherran katseen, näin, että hän kääntyi toisaalle ja itki ilosta.

Viikon perästä tiesin kaikki sekä yleiset että yksityiset tapahtumat tämän muistettavan syksyn kuluessa, jonka olin maannut sängyssäni kuin puu aavistamatta mitä ympärilläni tapahtui. Aluksi isä Benoit karttoi puhua sellaisista asioista, jotka minua likemmin koskivat ja puheli sen sijaan Pariisista, kymmenestä levottomuuden ja jännityksen viikosta, jotka seurasivat Bastilj'in hävitystä, viikoista, jolla ajalla etukaupungit Lafayette'n ja hänen kansalliskaartinsa valvonnan alla pitivät tarkasti silmällä Versailles'ea; jossa Kansalliskokous istui; puutteesta tuona koetuksen aikana, alituisista huhuista vastavallankumouksesta hovin puolelta, kuningattaren onnettomasta iltamasta, josta tuli kipinä ruutitynnöriin, ja viimeksi naisten suuresta kulkueesta Versailles'iin viides päivä lokakuuta, joka pakoittamalla kuninkaan ja kansalliskokouksen tulemaan Pariisiin ja tekemällä kuninkaan vangiksi omassa linnassaan, teki lopun pitkällisestä epätietoisuudesta.

-- Entä sitte? kysyin hämmästyneenä, -- Tehän sanoitte nyt olevan kahdeskymmenes päivä marraskuuta?

-- Ei ole mitään tapahtunut. On vaan näkynyt merkkiä ja oireita.

-- Ja nämä?

Hän pudisti päätään. Joka asekuntoinen mies on kirjoitettu kansalliskaartiin. Täällä Quercy'ssä kuuluu siihen osastoon, jota herra Hugues alkoi muodostaa, monta tuhatta miestä. Kaikki ovat siis aseilla varustetut. Ja koska kaikki asetukset metsänriistan suojelemiseksi ovat kumotut, on joka mies metsästäjä. Ja niin monta aatelissukuista on muuttanut pois maasta, että täällä joko ei ollenkaan ole aatelistoa tai ovat kaikki aatelismiehiä.

-- Ja kuka hallitsee?

-- Kunnallishallitukset. Ja missä niitä ei ole, seisovat valiokunnat.

En voinut olla naurahtamatta.

-- Ja teidän valiokuntanne, herra pastori?

-- Minä en ole enää siinä jäsenenä. Minä en jaksa seurata mukana, kaikki luistaa liian nopeasti eteenpäin. Mutta minulla on vielä pahempia tietoja.

-- Mitä sitte?

-- Elokuun neljäntenä päivänä kielsi kansalliskokous kymmenykset papistolta ja tämän kuun alussa ehdotettiin, että kaikki kirkon omaisuus vedettäisiin valtiolle. Näihin aikoihin se luultavasti on jo hyväksytty.

-- Mitä ihmettä? Pitääkö papiston sitte kitua nälässä? puhkesin harmissani sanomaan.

-- Ei aivan, vastasi isä Benoit surullisella hymyllä. -- Valtio palkkaa papit -- niin kauvan kun he ovat valtiolle mieliksi.

Hän lähti kohta sen jälkeen pois ja minä jäin tuijottamaan ulos ikkunasta syviin ajatuksiin vaipuneena; koetin kuvailla miltä tämä muuttunut maailma mahtanee näyttää. Hetken kuluttua tuli André tuomaan lientä minulle. Se tuntui heikolta ja minä sanoin sen hänelle, sillä voimakas tuulahdus ulkomaailmasta, jonka isä Benoit'n uutiset olivat tuoneet sairashuoneeseni, oli herättänyt minussa ruokahalua ja vastenmielisyyttä kauraliemeen ja sairasruokiin.

Mutta vanhus pahastui hyvin moitteestani. -- Niin, mitäpä tässä tekee, herra? vaikeroi hän, kun ei melkein kukaan maksa vuokraansa, puolet kyyhkysistä on tapettu kyyhkyslakasta eikä ole enää ainoatakaan jänistä koko tienoolla. Koko maailma ampuu ja pyydystää, sepät ja räätälit ratsastavat ja kantavat miekkaa vyöllään, aateli on matkustanut tiehensä eli pysyttelee piilossa. Mitä kaiken tämän rinnalla merkitsee, jos liemi on vähän heikkoa? Jos herra kreivi rakastaa voimakasta ravintoa, olisi teidän pitänyt olla niin viisas, että olisitte pitänyt itse lehmänne sen sijaan että --

-- Vaiti, vaiti, ihminen, sanoin hiukan närkästyneenä. -- Mitä Buton nykyään toimii?

-- Kreivi tarkoittaa varmaan herra kapteeni Buton'ia? vastasi ukko katkeralla ivalla. -- Hän on Cahors'issa.

-- Rankaistiinko ketään -- St. Alais'n talon ryöstämisestä?

-- Nykyvallalla ei rankaista ketään, vastasi André terävästi, -- paitsi mylläriä, jotka hirtetään kun jauhot ovat liian kalliita.

-- Pääsikö Petit Jean'kin vapaaksi?

-- Petit Jean lähti Pariisiin. Hän on luultavasti majuuri eli eversti tähän aikaan.

Tämän viimeisen pistoksen perästä jätti vanhus minut -- jätti suurimman mielenliikutuksen valtaan. Sillä koko keskustelu-ajalla en ollut uskaltanut kysyä sitä, jota paraiten halusin tietää, sitä ainoata asiaa, joka oli sitä myöten kun voimat lisääntyivät kasvanut pahasta aavistuksesta, jota ajatus ei kyennyt tajuamaan, rajattomaksi ja liiankin selväksi tuskaksi, pelvoksi, joka vaivasi minua kuin painajainen, kulutti elämänlankaani ja hidastutti paranemista.

Olen lukenut, että kova kuume joskus polttaa rakkauden ja että ihminen nousee siitä ylös parantuneena ei ainoastaan sairaudestaan vaan rakkaudestakin, joka oli asunut sydämmessä. Niin ei minulle käynyt, sillä siitä hetkestä kun ahdistukseni sai määrätyn muodon, kun vihreillä vuoteeni uutimilla näin kalvakkaat lapsenkasvot, jotka vuoroin itkivät, vuoroin katselivat minua suruisilla anovilla silmillä -- siitä hetkestä ei Denise de St. Alais'n kohtalo antanut minulle rauhaa. Jumala yksin tietää, jos joku ajatus hänen puoleltaan, hiljainen huuto, joka nousi hänen sydämmestään minun sydämmeeni, oli tähän syypää. Olkoon se asia miten tahaan, minun ajatukseni eivät vaan eronneet hänestä hetkeksikään.

Seuraavana päivänä toki jo pääsin levottomuudestani. Otaksun, että isä Benoit oli päättänyt koskettaa tätä ainetta, sillä ensimäinen kysymyksensä tiedusteltuaan vointiani saattoi sen esille.

-- Te ette ole koskaan kysynyt, herra kreivi, mitä sen jälkeen tapahtui kun te haavoituitte? kysyi hän vähän arastellen. -- Muistatteko, mitä sitä ennen tapahtui?

-- Minä muistan kaikki, vastasin koleasti.

Hän huokasi helpotuksesta. Luulen hänen vieläkin peljänneen, etteivät asiani olleet aivan oikein. -- Ettekä kuitenkaan ole kysynyt mitään? sanoi hän.

-- Mutta ettekö te käsitä miksi, miksi minä en ole kysynyt? huusin käheällä äänellä, ylös nousten ja jälleen vaipuen alas liikutuksen vallassa. -- Ettekö ymmärrä, että niin kauvan kun en kysynyt, toivoin vielä. Nyt -- nyt ette saa kiusata minua enää. Kertokaa kaikki -- kaikki, ja --

-- Minulla ei ole muuta kerrottavaa kuin hyvää, vastasi hän iloisesti koettaen jo ensi sanalla haihduttaa huoliani. -- Pahimman te jo tiedätte. Herra de Gontaut raukka surmattiin portaissa. Hän oli liian kunnoton pakenemaan. Kaikki muut talon asukkaat, alimpaan palvelijaan asti pääsivät pakoon viereisten talojen kattoja myöten.

-- Ja he pääsivät todellakin turvaan.

-- Pääsivät. Kaupunki oli kuohuksissa monta tuntia, mutta he olivat hyvässä kätkössä. Luulen heidän sitte matkustaneen pois.

-- Ette siis tiedä, missä he ovat?

-- En. Minä en tavannut ketään heistä kapinan jälkeen. Mutta minä kuulin heidän oleksineen milloin missäkin linnassa -- muun muassa Harincourt'ien luona. Sitte Harincourt'it lähtivät pois Ranskasta -- keskivälissä lokakuuta, luulen -- ja nähtävästi seurasi markiisi de St. Alais ja hänen perheensä heitä.

Makasin hiljaa hetken. Sydämmeni oli niin täynnä kiitollisuutta etten voinut puhua. -- Ja te ette tiedä mitään muuta? sanoin viimein.

-- En mitään, vastasi kirkkoherra.

Olinkin kuullut tarpeeksi. Kun hän ensi kerran tuli käymään, jaksoin hetkisen kävellä kanssaan penkereellä ja siitä päivin voimistuin nopeasti. Mutta pian huomasin, että sitä mukaan kuin mieleni liikkeestä ja raittiista ilmasta ilostui, näytti isä Benoit käyvän yhä synkemmäksi. Kirkkoherran hienot, suopeat kasvot muuttuivat päivä päivältä vakavammiksi ja tapahtui aina useammin, ettei hän pitkiin hetkiin hiiskunut sanaakaan. Kun tiedustelin syytä tähän, vastasi hän: -- Huonosti käy, huonosti käy! Jumala suokoon minulle anteeksi, että olin ollenkaan asian kanssa tekemisissä.

-- Kukapa ei sitä ollut? kysyin tyynesti.

-- Mutta minun olisi pitänyt olla tarkkanäköisempi, vastasi hän käsiään väännellen. -- Minun olisi pitänyt tietää, että Jumalan ensimäinen lahja ihmiselle oli laki ja järjestys. Mutta Cahors'issa ei ole enää järjestysvaltaa eikä tuomioistuinta. Entiset virkamiehet pelkäävät ja vanhoja asetuksia halveksitaan; ei edes pysty saataviaankaan ryöstämään! Pahin, mitä vankilaan heitetty rikoksentekijä saattaa peljätä, on että hänet unhoitetaan. Aseita näkee kaikkialla, miehet, jotka eivät osaa lukea, opettavat lukutaitoisia ja ne, jotka eivät maksa veroja, elävät niiden rahoilla, jotka maksavat! Kaupungissa vallitsee nälänhätä, mutta vuokraajat ja talonpojat eivät tee muuta kuin ampuvat metsänriistaa, sillä kukapa välittää työnteosta, kun tulevaisuus on niin epävarma. Rikkaiden talot ovat autiot, palvelijansa nälinkuoliaina, ja kaikki teollisuus, kaikki kauppa, paitsi kaikista välttämättömin, on lamassa. Näen tämän kaiken, herra kreivi, ja enkö silloin sanoisi: Mea culpa, mea culpa?

-- Mutta vapaus, vastustin laimeasti. -- Te sanoitte kerran, että täytyy uhrata jotain sen eteen --

-- Oikeuttaako vapaus sitte vääryyttä harjoittamaan? sanoi hän kiihkeästi, enkä ole koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna. -- Sekö on vapautta, että ryöstetään ja pilkataan ja muutetaan naapurien rajamerkkiä? Eikö sorto olekaan sortoa silloin kuin ei enää ole yksi vaan monta sortajaa? Enkä tiedä, mitä minun pitää tehdä, herra kreivi, en tiedä, mitä pitäisi tehdä? Tahtoisin vaeltaa maailmalle ja ottaa takaisin mitä olen sanonut ja tehdä tehty tekemättömäksi. Sen tahtoisin, totisesti sen tahtoisin tehdä!

-- On tapahtunut muutakin, sanoin ihmetellen tätä purkausta. -- Jotakin, josta en vielä ole kuullut.

-- Kansalliskokous otti pois kymmenykset ja kirkon omaisuudet. Sen jo tiedätte. He julistivat, ettei ole olemassa mitään yhteistä kirkkoa. Sen myös tiedätte. Mutta sitä ette tiedä, että se nyt on käskenyt sulkea kaikki luostarit. Pian he kyllä sulkevat kaikki kirkotkin ja kappelit. Ja sitte meistä tulee pakanoita.

-- Mahdotonta! huudahdin.

-- Vaan totta kuitenkin.

-- Että luostarit suljetaan, niin, mutta mitä kirkkoihin tulee --

-- Miksi ei? sanoi hän katkerasti. -- Jumala tietää miten kehnouskoisia ihmiset ovat. Pelkään, että se tulee -- minä näen sen tulevan. Mutta sitä tärkeämpää on, että me, jotka uskomme, todistamme uskostamme.

En käsittänyt täydellisesti, mitä hän tarkoitti tahi mitä hänellä oli mielessä, mutta minä näin, että rehellinen, tunnollinen sielunsa kärsi siitä, että hän oli jouduttanut asiain kulkua, ja olin hyvin levoton kun ei hän seuraavana päivänä tullutkaan tavalliseen aikaan. Kolmantena päivänä hän kuitenkin tuli, vaan oli niin hiljainen ja alakuloinen ja katseli minua hyvästiä jättäessään niin lempeän surullisesti, että mieleni teki huutamaan häntä takaisin. Seuraavana päivänä häntä ei taasenkaan näkynyt eikä sen jälkeisenä, jolloin lähetin palvelijan tiedustamaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Vanha taloudenhoitajattarensa ei tietänyt sen enempää kuin että isä Benoit äkkiä oli lähtenyt matkoille sovittuaan naapuriseurakunnan papin kanssa, että tämä hoitaisi hänen virkaansa kuukauden ajan.

Kykenin jo kävelemään jonkun matkaa ja lähdin asunnolleen. Mutta en saanut minäkään muuta tietää kuin että muuan kapusiinimunkki oli ollut hänellä vieraana kaksi yötä ja että herra pastori oli matkustanut Cahors'iin muutamia tuntia sen jälkeen kun munkki lähti. Siinä kaikki, ja minä palasin kotiin tyytymättömänä ja alakuloisena. Vastaantulevat kyläläiset tervehtivät minua kunnioittavasti, jopa ystävällisestikin -- sairasvuoteelta noustuani olin ensi kerran kylässä asti käymässä. Mutta se epäilyksen ilme, jonka jo pari kuukautta sitten huomasin heidän kasvoillaan, oli syventynyt ja synkistynyt tällä ajalla. He eivät olleet enää varmoja minun asemastani tahi omastaan, minun oikeuksistani ja omistaan. He pelkäsivät minua eivätkä olleet itsestään varmoja ja näkivät sentähden ilolla minun poistuvan.

Lähellä puistoveräjiä kohtasin erään tutun miehen, viinikauppiaan Aulnay'sta. Pysähdyin kysymään oliko hänen herrasväkensä kotona.

Hän katsoi minuun silmät suurina. -- Ei, herra kreivi, vastasi hän, he lähtivät Ranskasta monta viikkoa takaperin -- kohta sen jälkeen kun kuninkaan täytyi jättää Versailles.

-- Ja herra parooni?

-- Hän meni myös.

-- Pariisiinko he matkustivat?

Mies, kunnon porvari, katseli minua leveästi nauraen. -- Ei, herra kreivi, sitä en usko. Tietysti te sen parhaiten tiedätte, vaan jos arvaan heidän menneen Turin'iin, en taida aivan kiveen iskeä.

-- Olen ollut sairaana enkä tiedä asioista mitään.

-- Silloin teidän olisi pitänyt ajaa Cahors'iin, sanoi mies suoralla tavallaan. -- Useimmat aateliset ovat siellä -- elleivät ole etemmä lähteneet. Kaupungissa on turvallisempi nykyään kuin maalla. Niin, niin, jos isäni olisi elänyt ja nähnyt --

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan kohotti kulmiaan ja olkapäitään, tervehti ja ratsasti tiehensä. Mutta näki helposti, että muutos miellytti häntä vaikkei hän kohteliaisuudesta tahtonut sitä näyttää.

Palasin kotiin mieli hyvin masentuneena. Vanha linna huippuineen ja tornineen ja kyyhkyislakkoineen, jonka seinämiltä kesän viheriä lehtiverho oli karissut maahan, seisoi kujan päässä suurena ja alastonna ja tuntui omituisella tavalla ottavan osaa yksinäisyyteeni ja kertovan surullisista ajoista, jotka olivat kohdanneet meitä molempia. Astuskelin hautoen raskaita ajatuksiani ja tulin siitä syystä oikein iloiseksi, kun näin hevosen linnan portille sidottuna. Pistoolikotelot riippuivat satulasta ja jalustimet olivat liassa.

André oli eteisessä, mutta sen sijaan että olisi ilmoittanut kävijän, pyyhki hän vaan levollisesti tomua pöydältä selin minuun kääntyneenä.

-- Kuka täällä on? kysyin tuimasti.

-- Ei kukaan, vastasi André.

-- Ei kukaan. Kenenkä hevonen tuo sitte on?

-- Sepän.

-- Mitä ihmettä? Buton'in?

-- Niin, hänen juuri. Se on nyt taas joku uusi tapa, että sitoo sen portille, -- lisäsi hän ivallisesti.

-- Mitä hän sitte tekee? Missä hän on?

-- Hän on siellä missä hänen pitääkin olla, ja se on tallissa, vastasi vanhus äreästi. -- Lyönpä vetoa, ettei hän ole moneen Herran päivään toimittanut mitään niin hyödyllistä.

-- Kengittääkö hän hevosia?

-- Miksei sitte? Ehkä herra kreivi tahtoisi, että hän olisi tullut tänne päivälliselle.

Välittämättä ukosta lähdin talliin. Kuulin palkeen puhisevan ja käännyttyäni tallirakennuksen nurkalta näin Buton'in työskentelemässä kahden renkinsä kanssa pajassa. Seppä oli riisunut päältään takin ja liivit, käärinyt paidan hihat ylös ja sitonut suuren nahkaesiliinan eteensä ja oli aivan entisen Buton'in näköinen. Mutta pajan oven vieressä oli pieni kasa vaatteita, sininen takki punaisilla käänteillä, pitkät siniset liivit kiiltävillä napilla ja suurella kolmivärisellä kokardilla koristettu hattu. Ja kun Buton laski maahan hevosenkavion, jota parhaallaan kengitti, ja tervehti minua, oli kasvoissaan jotain aivan uutta, puoleksi rukoilevaa, puoleksi uhkamielistä.

-- Oho! sanoin pilkallisesti, tämähän on liian suuri kunnia, herra kapteeni. Valiokunnan jäsen kengittää minun hevosiani!

-- Onko herra kreivillä mitään muistuttamista? kysäsi Buton punastuen.

-- Minulla? Ei millään muotoa! Minä olen vaan aivan hämmästynyt kunniasta, jota minulle osoitetaan.

-- Olen käynyt kengittämässä hevosenne kerran kuukaudessa, sanoi hän nyreästi. -- Ovatko ne ehkä olleet huonommin kengitetyt kuin tavallisesti, vai kuinka?

-- Ei! Mutta --

-- Onko herra kreivin linnaa mitenkään uhattu? Onko poltettu ainoatakaan heinähaasiaa tahi varastettu yhtään varsaa niityltä eli munaa kanakopista?

-- Ei, sanoin.

Buton nyökkäsi synkästi.

-- Jos ei herralla siis ole mitään muistuttamista, niin sallitte minun ehkä lopettaa työni. Sitte on minulla toimitettavana eräs asia, mutta se on vaan teille itsellenne aijottu, ja paja --

-- Ei ole sovelias paikka salaisuuksille, vaikka seppä on sanan tuojana, vastasin ivallisesti. -- Tulkaa luokseni pengermälle, kun olette täällä lopettaneet.

Hän tuli tuntia myöhemmin kömpelönä ja ujontapaisena hienoissa vaatteissaan ja -- Jumala paratkoon -- miekka vyöllä. Ja nyt tuli esille asiansa: hän oli tullut tuomaan minulle överstiluutnantin valtakirjaa maakunnan kansalliskaartissa.

-- Se annettiin teille minun pyynnöstäni, sanoi Buton kömpelöllä ylpeydellä. -- Muutamien mielestä te ette ollut käyttäytynyt niinkuin olisi pitänyt kapinan aikana, mutta minä luin heille lakia. Sitä paitsi minä sanoin: 'Ilman överstiluutnanttia ei ole kapteeniakaan!' ja he eivät tule toimeen ilman minua. Minä ylläpidän rauhaa ja turvallisuutta näillä seuduin.

Mihin kummalliseen asemaan olinkaan joutunut! Ensi hetkellä en tietänyt, oliko se enemmän naurettava vai nöyryyttävä. Kuusi kuukautta aikasemmin olisin repinyt valtakirjan kappaleiksi, viskannut ne vasten sepän kasvoja ja hätyyttänyt hänet piiskalla talostani. Mutta sen jälkeen oli tapahtunut paljon, eikä edes haluni purskahtaa nauruun ollut enää voittamaton. Tukahdutin sen vähäisellä ponnistuksella, osaksi varovaisuudesta, osaksi ylevämmästä syystä -- Buton'han oli kuitenkin pysynyt minulle uskollisena näissä ylen vaikeissa ja omituisissa oloissa -- ja kiitin häntä, vaikka sanat melkein takertuivat kitaan kiinni, ja lupasin lähettää valiokunnalle kirjallisen vastauksen.

Vaikka Buton oli saanut tämän vastauksen, seisoi hän yhä ja liikutteli levottomasti suuria raskaita jalkojaan ja minä odotin ivallisella kohteliaisuudella, mitä hänellä olisi vielä lisättävää.

-- Tahtoisin vielä puhua eräästä asiasta, herra kreivi, sanoi hän vihdoin. -- Kirkkoherra on lähtenyt Saux'sta?

-- On.

-- Niin, hän on hurskas mies, eli oikeammin -- hän oli hurskas mies, jatkoi Buton vastenmielisesti. -- Mutta hän antautuu turhanpäiten vaaroihin ja teidän sietäisi varoittaa häntä.

-- Mistä? Tiedättekö sitte, missä hän on?