Part 13

Käännyin katsomaan. Puhuja oli du Marc, tuo riitelijä, joka turhaan oli koettanut saada minut miekkasille. St. Alais'n molemmat veljekset ja lääkäri olivat hänen seurassaan, ja kaikki neljä tulivat siitä pienestä portista, josta olimme tulleet sisään pihalle. Ne menivät ohitseni minuun katsomatta ja kiiruhtivat vastamainitulle pienelle takaovelle, joka oli vanhan tornin lähellä ja johti linnanvallitukselle. Juuri kun he katosivat erään pylvään taakse, joka oli minun ja tuon pienen takaoven välillä, kumahti kirkonkello uudestaan, ja sen ääni kajahti uhkaavasti.

Silloin heräsin järkeeni ja ymmärsin, ettei tuo kumea ääni tullutkaan kirkonkellosta, vaan että se kuului torilta, josta vihastunut rahvaanjoukko lähestyi huutaen: "Hirteen! Hirteen!" Kirkonkaton rintavarustuksella, kupoolien savuaukoissa, edessäni kohoavan synkän, mahtavan rakennuksen jokaisessa ikkunassa oli miehiä, jotka tekivät merkkejä ja viittoivat käsillään ja puivat nyrkkiä -- minulle tahi kuolleelle ruumiille jalkaini juurella luulin ensin. Mutta sitten kuulin taas askeleita, käännyin ja näin nuo neljä miestä aivan takanani; molemmat St. Alais'n veljekset olivat kalpeat ja vakavat ja silmänsä säihkyivät, äskeinen riitelijä oli myöskin kalman kalpea ja hänen katseensa oli levoton ja harhaileva.

-- Nuo kirotut ovat jo ovellakin! huusi hän kimakasti. -- Ne ovat piirittäneet meidät. Ne murhaavat meidät! Totta jumaliste nuo konnat murhaavat meidät! Nuo -- minä otan teidät kaikki todistajiksi että se oli rehellinen taistelu! Pyydän teitä, herra kreivi, todistamaan että --

-- Kyllä maar se todistus meitä hyvinkin hyödyttää, sanoi St. Alais ivallisesti. -- Jospa olisin kotonani --

-- Niin, mutta kuinka voimme päästä sinne? kiljasi du Marc, pystymättä peljästystään salaamaan. -- Tiedättekö, vaikeroi hän, että meidät murhataan? Eikö ole mitään muuta ovea? Sanokaa, sanokaa!

Turhaan hän kauhistuksessaan kääntyi minun puoleeni. Tuskin olisin sormeanikaan liikuttanutkaan häntä auttaakseni. Mutta St. Alais'n veljekset säälittivät minua, kun he tuossa seisoivat kalpeina ja neuvottomina, sillä välin kun äänten hälinä yhä läheni. Hetken perästä roistot pääsisivät ryntäämään sisään ja jos ne löytäisivät meidät kapteenin ruumiin ääressä, ne ehkä murhaisivat meidät kaikki eroituksetta. Se saattoi kyllä tapahtua; ja ikäänkuin pelkoni vahvistukseksi kuulin miten yksi ovista, joka johti pihaan, rymähti rikki sisääntunkevan joukon edessä. Ja silloin melkein tahtomattani huusin, että oli olemassa toinenkin ovi, jos se vain olisi auki. En joutanut katsomaan seurasivatko toiset, kiiruhdin vaan edellä nurmikon poikki kirkkoa kohti.

Rahvaanjoukko oli jo hyökännyt pihaan, vaan muutamien korkeiden pensaiden suojassa pääsimme heiltä huomaamatta hiipimään pienelle, matalalle takaovelle, joka -- tiesin sen kun joku aika sitten olin kirkossa saatellut erästä englantilaista matkustajaa -- johti yhteen sakaristoon, joka oli yhteydessä luolakirkon kanssa. En toivonut oven auki olevan, ja jos olisin pysähtynyt pelastuksen mahdollisuutta arvelemaan, niin olisi se ollut hyvin epäiltävä. Mutta kun toiset kintereilläni tulin ovelle, aukeni se ilokseni melkein itsestään, ja aukossa näkyi erään papin kalju pää; hän viittasi meitä joutumaan. Eikä hänen tarvinnut kehoitustaan uudistaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä seisoimme jo läähättäen hänen vierellään ja kuulimme miten ovi takanamme suljettiin. Sillä hetkellä olimme turvatut.

Uskalsimme taas hengittää. Huone, jossa olimme, oli hämärä, pitkä ja kapea, seinät ja katto olivat kivestä ja ikkunoiden asemesta oli siinä kolme kapeaa aukkoa. Du Marc puhui ensiksi:

-- Se oli, totta jumaliste, juuri viime hetkellä, sanoi hän pyyhkien otsaansa, joka oli kauhistavan kalpea. -- Me olemme --

-- Emme vielä vaaratta, keskeytti lääkäri vakaasti, vaikka meillä on suuri syy kiittää herra kreiviä. Mutta he ovat meidät jo keksineet! Ne roistot jo tulevat!

Luultavasti katolla olijat olivat pitäneet meitä silmällä ja ilmaisseet pakopaikkamme, sillä lääkärin puhuessa kuulimme miten joukko ryntäsi ovelle, joka kohta jytisi heidän iskuistaan ja aukoista näkyi nokisia, julmia kasvoja ja kuului kirouksia ja haukkumasanoja. Onneksi oli ovi tammesta ja raudoitettu, se kun oli tehty entisinä rauhattomina aikoina ja tämmöisten tapausten varalta, niin että olimme jotensakin hyvässä turvassa. Mutta kaikessa tapauksessa oli kauhistavaa kuulla roistojoukon julmia huutoja, tietää heidän olevan niin lähellä ja kuulla heidän iskujaan kiviseinään, ikäänkuin tahtoisivat he paljailla käsillään rikki repiä kiviset muurit, ja aavistaa kohtaloaan heidän käsissään!

Silmäilimme toisiimme ja -- lieneekö sen sitten huoneen hämäryys vaikuttanut -- kaikkien kasvot olivat kalpeat. Onneksi pääsimme kohta pois täältä. Pappi, joka oli meille oven avannut, aukaisi kiireesti meille toisen oven. -- Tätä tietä, sanoi hän -- mutta petojen kiljunta ulkona sekoitti ääntä -- jos tahdotte seurata minua, niin lasken teidät ulos eteläovesta. Mutta joutukaa, hyvät herrat, sanoi hän työntäen meitä eteenpäin, -- ennenkuin he aikeemme arvaavat ja ehättävät meistä edelle.

Emme sen enempää viivytelleet. Seurasimme häntä niin pian kuin taisimme kapean, maanalaisen, huonosti valaistun käytävän läpi, jonka päässä kuusi porrasta johti toiseen käytävään. Juoksimme sen läpi, ja kun eräs lukittu ovi esti kulkuamme, tuntui se aika kun avainta etsittiin äärettömän pitkältä, vaikka sitä kesti ehkä jonkun sekunnin verran vain. Mutta avain löytyi pian ja ovi aukeni. Nyt tulimme samanlaiseen huoneesen kun se, jossa ensin olimme. Pappi avasi etäisimmän oven, josta minä kurkotin ulos. Sola, joka pitkin tuomiokirkon seinää johti tuomiokapituliin, oli tyhjä.

-- Olemme tulleet ajoissa, sanoin keveästi huoaten; raittiin ilman hengittäminen tuntui suloiselta. Ja läähättäen kiireellisen kulun perästä käännyin kiittämään pappia, joka oli pelastanut meidät.

Herra de St. Alais, joka kaiken aikaa oli meitä seurannut, kiitti häntä myöskin. Markiisi seisoi empien kynnyksellä, kun minä odotin että hän kiiruhtaisi pois. Vihdoin kääntyi hän puoleeni. -- Herra de Saux, sanoi hän vähemmin varmasti kuin tavallisesti -- mutta olimmehan kaikki liikutetut -- pitäisihän minun teitäkin kiittää. Mutta ehkä välisemme suhde --

-- Sitä minä en ajattele, vastasin äreästi. -- Mutta suhde, jossa juuri olimme --

-- Vai niin, keskeytti hän kohauttaen olkapäitään, -- jos se mielestämme niin on --

-- Niin se on, vastasin -- kapteenin veri oli tuskin vielä hänen miekkansa terältä kuivanut ja hän puhui tällä tavalla! -- Niin se on. Ja pyydän teitä, herra markiisi muistamaan, jatkoin ankarasti, -- että jos tuumianne edelleen toteutatte; tuumia, jotka jo kunnon miehelle maksoivat hänen henkensä, niin saatte sen kalliisti maksaa.

-- En ainakaan pyydä teidän suojelustanne, vastasi hän ylpeästi. Sitten pisti hän miekkansa tuppeen ja meni välinpitämättömänä tiehensä. Sola oli vielä tyhjä. Ei kukaan estänyt häntä.

Louis seurasi häntä; du Marc ja lääkäri olivat jo menneet. Luuloittelin että Louis, kun hän astui ohitseni, pysähtyi ja että hän olisi tahtonut puhua minulle ja puuttua käteeni jos olisin antanut hänelle tilaisuutta siihen. Mutta näin edessäni Hugues'n kuolleet kasvot ja sisäänpainuneet silmät, ja tekeydyn välinpitämättömän näköiseksi ja käännyin pois.

Kahdestoista luku.

Hirteen! Hirteen!

Kapteenin kuolema teki syvän vaikutuksen minuun, syvemmän kuin mikään muu tapahtuma valiokunnan kokoushuoneelta lähdettyäni. Olimme tulleet yhtä matkaa ravintolasta puutarhaan ja jakaneet vastahakoisuudet, jotka silloin täyttivät ajatukseni. Tämä molemminpuolinen myötätuntoisuus sekä muisto siitä, että hän äsken juuri käyskenteli elinvoimaisena rinnallani, teki hänen kuolemansa vielä kammottavammaksi ja luonnottomammaksi ja enensi vastenmielisyyttäni murhaajaa kohtaan.

Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki. En ollut tuntenut Hugues'tä kauvemmin kuin neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja ystävyytemme oli hetken lapsi, mutta minä tunsin hänen historiansa. Saatoin seurata askeleitaan kun hän lähti lainaamaan vähäistä rahasummaa, saatoin aavistaa, mitä toiveita hän siihen liitti. Saatoin nähdä hänen tulevan tänne rehellisyyttä, rohkeutta täynnä ja siinä uskossa, että täällä jotain eteensä aukeaisi. Hän oli voimakas, urhoollinen, älykäs mies, mieli täynnä tuumia ja toiveita -- ja tämä oli loppu. Hän oli toivonut, hän oli tuumaillut ja makasi nyt kuolleena nurmella kirkon takana.

Tämä tuntui minusta niin luonnottomalta ja surulliselta, ja näin kuolleen niin selvästi edessäni, että tuskin muistin St. Alais'n veljesten vaaraa ja pelastusta, joka kaikki tuntui, samoin kuin kiireinen pakommekin unennäöltä. Tyydyin siihen, että pysähdyin hetkeksi kirkon eteen kuuntelemaan ja kun tulin vakuutetuksi siitä, että väkijoukon rähinä vähitellen herkesi kuulumasta ja kaupunki jälleen alkoi tyyntyä, kiitin lämpimästi pappia auttavaisuudestaan ja lähdin astumaan katua alaspäin.

Oli niin hiljaista, että askeleeni kaikuivat talojen seinistä ja vähitellen alkoi tämä äänettömyys tuntua kummalliselta. Ihmettelin, ettei rahvas, joka muutamia minuuttia sitte oli niin kostonhaluista, osannut tänne ja miksi tämä kaupunginosa oli niin äkkiä tullut rauhalliseksi. Kiiruhdin askeleitani päästäkseni, asian perille ja olin silmänräpäyksessä torilla.

Hämmästyksekseni se oli siinä valoisana, hiljaisena ja autiona; koira juoksenteli häntä pystyssä ja nuuski jätteitä, muutamia vanhoja eukkoja istui myymäkopeissaan torin päässä ja muutamat miehet asettivat luukkuja ikkunoiden eteen ja sulkivat myymälöitä. Mutta kansanjoukko, joka hetki sitte täytti torin, loppumaton jono, joka odotti jauhojen jakamista, valkoiset kokardit, kaikki oli hävinnyt. Seisoin hämmästyksen valtaamana.

Ei kuitenkaan kauvan. Sillä luonnottoman hiljaisuuden sijaan alkoi kuulua omituinen kaukainen ääni, syvä kohina niinkuin aaltojen rantaa pieksäessä. Seisoin hiljaa ja kuuntelin. Mutta seuraavalla hetkellä riensin torin poikki ja olin ravintolan portilla. Hyökkäsin eteiseen ja ylös portaita sydämmeni rajusti lyödessä.

Ravintola, joka vastikään oli kiehunut ihmisiä, oli nyt autio ja tyhjä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Koko talo oli kuin kuollut, ja keskellä päivää, auringon kirkkaasti paistaessa. En nähnyt mitään, en kuullut mitään, kunnes viimein tempasin oven auki siihen huoneeseen, jossa valiokunta oli pitänyt kokousta. Täällä oli tosin ihmisiä, mutta sama hiljaisuus kuitenkin.

Pöydän ympärillä istui muutamia valiokunnan jäseniä. He säpsähtivät minut nähtyään niinkuin ihmiset, jotka on keksitty häpeällisestä teosta, vaan jäivät paikoilleen istumaan synkkinä ja yrmeinä, kyynärpäät pöydällä. Toiset istuivat ääneti, toiset supattelivat keskenään. Huomasin, että muutamat olivat kalpeita, mutta kaikki synkkämuotoisia, ja vaikka huoneessa oli aivan valoista, aurinko kun koko terällään säteili ikkunasta, oli kuitenkin jotain niin pimeää ja pahanenteistä tuossa äänettömyydessä ja odottavassa jännityksessä, että sydäntäni ahdisti.

Isä Benoit ei ollut läsnä, vaan näin sitä vastoin Buton'in, asianajajan, kauppiaan, molemmat ylimykset, erään papeista ja Doury'n, joka oli aivan kalpea ja näytti kovin pelokkaalta. Luulin ensi silmäyksellä, etteivät he tietäneet mitä kaupungilla oli tapahtunut, kaksintaistelusta ja kahakasta siellä, mutta toinen silmäys minut jo vakuutti siitä, että he tiesivät sen ja enemmänkin. Useimmat karttoivat katsettani.

-- Mitä on tapahtunut? kysyin jääden seisomaan oven ja pitkän pöydän välille.

-- Ettekö sitä tiedä?

-- En, vastasin heihin tuijottaen. Tänne saakka kuului kohina ulkoa.

-- Olittehan te todistajana kaksintaistelussa, herra kreivi? kysyi Buton.

-- Olin kyllä, vastasin hermostuneesti. -- Mikä sitten? Näin herra markiisin turvallisesti lähtevän kotiinsa ja luulin kansanjoukon jo hajonneen. Vaan nyt? -- vaikenin kuulostaen.

-- Ja nyt te kuulette sen jälleen? sanoi hän hymyillen.

-- Pelkään, että sillä on pahaa mielessä.

-- Sitä mekin pelkäämme, vastasi seppä lyhyesti nojaten pöytään ja minuun tuijottaen. -- Se ei ole mahdotonta.

Silloin ymmärsin. Kohtasin Doury'n katseen ennenkun hän ennätti kääntää sen pois, ja luin siinä kaikki. Kirkuna kuului nyt selvemmin kirkkaassa suvi-ilmassa; kasvot pöydän ympärillä kalpenivat vielä enemmän, muutamat vapisivat ja katsoivat alas.

-- Mutta, Jumalani, huusin mielenliikutuksesta vavisten. -- Ettekö aijo yrittää mitään? Tahdotteko istua täällä kädet ristissä ja antaa noiden paholaisten tehdä tehtävänsä? Sillä välin kun talot ryöstetään, ja naiset ja lapset --

-- Miksi ei? sanoi Buton.

-- Miksi ei? ärjyin.

-- Niin, miksikäs ei? toisti hän -- ja nyt ymmärsin, että se oli hän, joka vallitsi niitä muita, että hän ei tahtonut ja toiset eivät uskaltaneet. -- Tarkoituksemme oli ylläpitää rauhaa ja järjestystä ja pakoittaa muutkin sitä tekemään. Mutta teidän valkoset kokardinne, upseerinne ilman sotamiehiä -- en tahdo tällä teitä loukata, herra kreivi -- eivät halunneet sitä. He asettuvat vastakynteen ja jos eivät nyt saa pientä kuritusta, tekevät he sen taas uudelleen. Ei, herra hyvä, -- jatkoi hän ja katsoi ympärilleen jurolla hymyllä, sillä valta oli jo tehnyt muutoksen hänessä, -- antaa vaan kansan pysyä aloillaan puoli tuntia ja --

-- Kansan? huusin. -- Nimitättekö te näitä roistoja, kadunlakasijoita, voroja, kerjäläisiä ja vankeja kansaksi?

-- Se on yhdentekevää, sanoi Buton otsa rypyssä.

-- Vaan sehän on murha!

Paria läsnäolevista puistatti ja he käänsivät pois päänsä, mutta seppä ainoastaan kohautti olkapäitään. Aijoin juuri jatkaa, aijoin koettaa mitä uhkauksilla, kenties myös rukouksilla saisi aikaan, vaan ennenkun kerkesin sanoa sanaakaan kohotti lähinnä ikkunaa istuva mies kätensä ja me kuulimme melun vähitellen lakkaavan ja lyhyen hiljaisuuden kestäessä pyssyn laukauksen, ja sitte toisen, ja vielä kolmannen. Sitte puhkesi melu uudelleen -- uhkaavana, rajuna, loppumattomana.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoin vavisten, ympärilleni silmäillen. -- En jaksa tätä enää kestää. Eikö kukaan tahdo auttaa? Ryhtyä johonkin? Totta kai on joku, jolla on valtaa täällä, joka voi pitää kurissa kapinallisia, muuten ne pian katkaisevat teidän kaulanne, herra asianajaja, ja teidän, herra Doury.

-- Oli yksi, mutta hän on kuollut, vastasi Buton. Toiset kääntelivät itseään levottomasti.

-- Oliko hän sitte ainoa?

-- Hänet he ovat tappaneet, vastasi seppä jurosti, -- ja saavat nyt itse kantaa seuraukset.

-- He! huusin vihan vimmassa. -- Ja te myös, sanon minä. Te käytätte roskaväen kurjinta joukkoa korjaamaan vihollisianne tieltänne, mutta pian ne korjaavat teidätkin!

Mutta vieläkään ei kukaan liikahtanut paikaltaan, ei kukaan vastannut, ei kukaan katsonut minuun, ja minä älysin, ettei tässä sanat vaikuttaneet mitään. Ja heittämättä heihin silmäystäkään poistuin huoneesta ja riensin portaita alas. Tiesin jo, tahi aavistin ainakin, minne roistoväki oli lähtenyt ja mistä laukaukset kuuluivat. Torille päästyäni, käännyin arvelematta St. Alais'n talolle päin ja juoksin hiljaisia katuja pitkin, ikkunoiden ohi, joista kalpeita, uteliaita naiskasvoja katsoi alas, miesryhmien ohi, jotka tuijottivat jälkeeni, juoksin kirkkaassa päiväpaisteessa kauhea kirkuna korvissani ja sydän pelkoa ja ahdistusta täynnä.

Ne ryöstivät St. Alais'n taloa! Entä neiti? Entä hänen äitinsä? Vasta nyt muistin heidät, vaan kun sen tein, nieli se kaikki muut ajatukset. Se iski kiinni sydämmeeni eikä hellittänyt siitä enää kynsiään. Olinko pelastanut neidin tätä kohtaloa varten? Olinko uskaltanut kaikki pelastaakseni hänet vimmastuneilta talonpojilta vain sitä varten, että hän joutuisi vielä hirvittävämpien ihmisten käsiin?

Se oli kauhea ajatus, sillä minä rakastin häntä, tällä hetkellä tunsin, miten lämpimästi häntä rakastin. Jos en olisi sitä ennen tietänyt, olisi minun täytynyt se käsittää sanomattomasta tuskasta, joka värisytti minua ajatellessani hänen kauheaa tilaansa. Matka ravintolasta St. Alais'n talolle oli vaan noin neljäsataa kyynärää, mutta se tuntui minusta loppumattomalta. Olin kuin elänyt ijankaikkisuuden ennenkun hengästyneenä ja läähättäen pysähdyin väkijoukon laitaan ja koetin ihmismeren yli nähdä, mitä etupuolella tapahtui.

Ensi katsahduksella näin tarpeeksi tyyntyäkseni hiukan. Pahin pelkoni ei ollut toteutunut; kansanjoukko ei toki ollut vielä pannut aijettaan käytäntöön. He täyttivät kadun molemmin puolin taloa seinästä seinään, mutta edustan pitivät vielä laukaukset ikkunoista puhtaana. Vähä väliä juoksi muutamia miehiä esille joukosta, juoksivat tyhjän paikan poikki ovelle ja alkoivat sitä paukuttaa kirveillä, rautatangoilla ja yksinpä paljailla käsilläänkin. Mutta kohta tupsahti savupilvi ikkunalautojen koloista, sitte toinen, kolmas, ja miehet vetäytyivät takaisin tahi vaipuivat kiville, johon jäivät verissään makaamaan.

Se oli kamalaa nähdä. Lauman petomainen raivo, kun se näki johtajiensa kaatuvan eikä kuitenkaan uskaltanut tehdä joukkohyökkäystä, jolloin ehdottomasti olisivat päässeet voitolle, oli jo itsessään omiaan säikähdyttämään rohkeintakin, vaan kun siihen tuli vielä lisäksi haavoitettujen voivotus ja pyssynpauke -- muutamilla oli nimittäin ampuma-aseita mukana, joilla ampuivat viereisistä taloista St. Alais'n ikkunoihin -- oli vaikutus kammottava. Auringonpaiste, korkeat valkoset rakennukset ja rauhallinen ympäristö lisäsivät sitä yhä vaan, ja minusta tuntui hetken kuin kirkuva ihmisjoukko, aukea paikka haavoittuneineen, huudot, kiroukset ja laukaukset olisi ollut unta.

Tulin sokeassa kiihkossa uskaltaakseni kaikki -- ja pysähdyin kuitenkin epäröiden. Jos tämä oli Cahors, levollinen pikku kaupunki, jonka elämänikäni olin tuntenut, olimme tosiaankin joutuneet sangen pitkälle. Ja jos ei niin ollut, uneksin minä varmaankin.

Viimeinen ajatus oli kuitenkin niin mahdoton, ettei sitä voinut silmänräpäystäkään uskoa ja huudahtaen syöksyin ahdinkoon päättäen vaikka mistä hinnasta päästä perille ja avonaiselle paikalle talon edessä. Mitä siellä tekisin ja miten auttaisin, oli minulle vielä tietämätöntä. Mutta tuskin olin ottanut askeleen, kun joku tarttui käsivarteeni ja nyhtäsi minut takaperin. Käännyin palkitakseni korvapuustilla tämän hävittömyyden, mutta käteni vaipui alas, sillä edessäni seisoi isä Benoit. Ilohuudolla tartuin käteensä ja hän veti minut pois ahdingosta.

Isä Benoit'n kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat syvää surua ja hämmästystä, mutta ihmeellinen yhtymisemme antoi minulle kuitenkin uutta toivoa ja rohkeutta.

-- Te kyllä voitte jotain tehdä! huusin pusertaen kovasti hänen kättään. -- Valiokunta ei tahdo astua väliin, mutta tämähän on selvä murha. Murha, sanon minä!

-- Mitäpä minä voin tehdä? vaikeroi hän epätoivoisella liikkeellä. -- Luuletteko te, että hullut koirat tottelevat, jos niitä kieltää? Tahi että hullut koirat kuuntelevat järkevää puhetta? Miten näihin voisi vaikuttaa? Tahi mitä heille osaisi sanoa? Se on mahdotonta, herra. He kuristaisivat vanhempansa, jos nämä asettuisivat heidän ja heidän kostonhimonsa väliin.

-- Mutta mitä te sitte tahdotte tehdä? lausuin epätoivossani. Mitä tahdotte tehdä?

Hän pudisti päätään ja oivalsin, ettei hän aikonut yrittää niin mitään. Mutta silloin kuohahti vihani yli laitojen.

-- Teidän täytyy! Teidän pitää! huusin rajusti. Te olette laskenut hornan henget liikkeelle ja nyt teidän myös täytyy kytkeä. Nämäkö ovat ne vapaudet, joista puhuitte? Tämäkö se kansa, jonka puolta piditte? Vastatkaa, vastatkaa, mitä aijotte te tehdä? -- Ja minä pudistin häntä kaikin voimin.

Isä Benoit peitti kädellä kasvonsa. -- Jumala auttakoon meitä! Jumala antakoon meille anteeksi?

Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni katselin häntä ylenkatseella -- vieläpä vihalla.

-- Jumala auttakoon teitä, sanoin -- olin aivan suunniltani. -- Jumala auttaa niitä, jotka auttavat itseään! Te olette syypää tähän! Te! Te juuri! Te sitä heille saarnasitte! Tehkää nyt loppu tästä!

Isä Benoit vapisi eikä virkkanut mitään. Kasvosta kasvoihin väkijoukon kanssa laimeni rohkeutensa, sillä hänessä eivät kuohuneet samat intohimot kuin minussa.

-- Tehkää loppu tästä! kerroin yhä.

-- Minä en voi päästä heidän luokseen! sopersi isä Benoit.

-- Minä raivaan teille tietä! vastasin kiivaasti ja armottomasti. -- Seuratkaa minua! Kuulitteko? No hyvä, meidän täytyy rientää sinne ja koettaa saada ne vaikenemaan.

Melkein yhtaikaa oli pamahtanut kymmenkunta laukausta. Emme voineet nähdä, mitä siellä tapahtui, mutta väkijoukon käheät huudot saattoivat minut aivan raivoon ja käskien isä Benoit'n seuraamaan perässä, heittäydyin paraaseen ahdinkoon.

Hän tarttui kuitenkin uudelleen käsivarteeni ja riippui itsepäisesti kiinni minussa. -- Jos välttämättömästi tahdotte päästä tuonne, niin menkää rakennusten läpi, -- kuiskasi hän korvaani. Menkää johonkin taloon vastapäätä.

Sen verran oli minulla malttia, että käsitin tarkotuksensa, kun hän uudisti sanansa, ja tottelin neuvoa. Annoin hänen viedä itseni pois ahdingosta ja riensimme sitte solaan St. Alais'n taloa vastapäätä olevien talojen takana. Emme olleet ensimäiset, jotka sen keksivät tehdä. Muutamat uhkarohkeat miehet olivat sitä tietä päässeet ikkunoiden luo ja ampuivat nyt sieltä. Mutta me emme menneet pitkälti. Valitsin ensimäisen oven ja riennettyäni muutamien itkevien naisten ja lasten ohi -- talon asukkaita luultavasti -- juoksin eteisen läpi katuovelle.

Pari renttumaista ruudin savun mustaamaa miestä ammuskeli pohjakerroksen ikkunasta kadulle ja eräs heistä huomasi minut. Hän käski minun pysähtyä ja lisäsi kiroten, että jos menen kadulle ampuvat ylimykset minut kuin koiran. Kiihkoissani en kuunnellut varoitusta; tuokiossa avasin oven ja seisoin yksin kadulla -- yksin auringon valaisemalla avonaisella paikalla. Molemmin puolin minua ja tuskin viidenkymmenen askeleen päässä olivat roistoväen tiheät rivit, edessäni St. Alais'n talon valkonen etusivu, josta, samassa kun astuin kadulle tupsahti savupilvi.

Kansanjoukko, joka hämmästyi nähdessään minut siinä aivan yksin ja liikkumatonna, vaikeni äkkiä. Kohotin käteni. Pyssyn luoti suhahti pääni ylitse, toinen vielä; viheriäisestä ikkunaluukusta vastapäätä putosi sälö. Sitte huusi ääni väkijoukosta, että lopettaisivat ampumisen, ja hetken aikaa oli aivan hiljaista. Seisoin siinä yhä käsi koholla. Hetki oli tullut ja tullut niinkuin ihmeen kautta. Mutta kuitenkin seisoin ääneti, en osannut sanoa mitään.

Viimein kuului joukosta murinaa ja se herätti minut.

-- Cahors'in miehet! huusin. Kolmivärisen lipun nimessä kiellän minä teitä astumasta etemmäksi.

Liikutuksesta vavisten ja noudattaen tykkänään hetkellistä mielentilaani astuin kadun poikki piiritetyn talon ovelle, otin kaikkien nähden kolmivärisen nauhan hatustani ja kiinnitin sen portinsalpaan. Sitte käännyin heihin päin. -- Minä otan tämän talon huostaani, huusin niin kovasti, että sen kaikki kuulivat, -- tämän talon ja kaikki ne, jotka siinä ovat, ja minä teen sen kolmivärisen lippumme, kansamme ja valiokunnan nimessä. Tämän talon asukkaat ovat tutkittavat ja heille on tapahtuva oikeus. Mutta mitä teihin tulee, pyydän teitä hajoomaan ja palamaan koteihinne. Valiokunta on --

Pitemmälle en ehtinyt. Luoti vingahti ohitseni ihan korvani ohi ja pudotti savea seinältä. Ja ikäänkuin tämä ääni olisi päästänyt valloilleen kansan intohimot, kajahti vihainen ulvahdus ilman läpi. He vihelsivät, noituivat ja ärjyivät: "Hirteen, hirteen, lyhtypaaluun!" ja "Alas kavaltajat!" Ja nyt oli lumous katkaistu. Ikäänkuin näkymättömät tokeet olisivat auvenneet, hyökkäsi väkijoukko joka puolelta ovea kohti ja päälleni melkein.

Odotin, että repisivät minut kappaleeksi, vaan sen sijaan minua vaan työkittiin, survittiin ja puristettiin tuossa kauheassa mellakassa. Hyökkääjät heittäytyivät ovea vasten, kompastuivat toistensa yli ja loukkasivat toisiaan innoissaan. Haavoittuneet poljettiin maahan, mutta kukapa heidän huutoaan kuuli? Kaksi laukausta ammuttiin ikkunoista ja kumpikin sattui, vaan ahdinko oli niin suuri ja hyökkääjien raivo silmitön, niin että vahingoittuneet vaipuivat huomaamatta maahan ja joutuivat toverien jalkoihin.