Part 12

Minä tein niin ja menin meluavan ihmisjoukon läpi, joka tunkeili rappusissa ja käytävässä, he puhelivat ja viittailivat ja näyttivät siksi päiväksi siihen asettuneen. Vihdoin pääsin tunkeutumaan joukon läpi perille, ovi aukeni, ja kovanlainen äänenpauhina kuului minulle vastaan astuessani huoneesen. Noin parikymmentä miestä istui suuren soikean pöydän ääressä, muutamat nousivat ylös tullakseen vastaani, vaan toiset jäivät paikoilleen; useat puhuivat yhtä aikaa eivätkä vaienneet sisälleastuessani. Pöydän toisessa päässä huomasin isä Benoit'n ja Buton'in, jotka tulivat minulle vastaan ja kapteeni Hugues'in, joka nousi seisalleen vaan jatkoi puhettaan. Paitsi näitä oli siellä eräitä alemmasta aatelista, jotka riemuiten tulivat minulle vastaan, ravintoloitsija Doury, joka useat kerrat nousi seisalleen ja taas uudelleen istuutui, pari kirkkoherraa ja muutamia muita samasta säädystä, jotka näöltä tunsin. Melu ja hälinä oli kovaa. Mutta pian he olivat asettaneet minut tuolille pöydän toiseen päähän, yhdellä puolellani oli kapteeni ja toisella eräs kirjuri Cahor'ista. Melun suojassa puhelin eräitä sanoja isä Benoit'n kanssa, joka hetken viipyi vierelläni.

-- Te ette voinut tulla kanssamme eilen? kysyi hän hiljaa silmissään harras katse, jonka minä yksin ymmärsin.

-- Mutta annoittehan tervehtää minua että odottaisin teitä!

-- Annoinko? Ei, päinvastoin käskin tervehtää ja kysyä tahtoisitteko seurata meitä.

-- Niitä terveisiä en saanut. André sanoi minulle --.

-- Hm, vai André, sanoi hän hiljaa ja pudisti päätään.

-- Se veijari! Hän siis valehteli minulle. Ja --

Mutta kirkkoherra kutsuttiin nyt takaisin paikoilleen, ja samassa useimmat puhujat vaikenivat, kaksi vain yhä saarnasi naapureilleen, toinen yhteisliitosta ja toinen merirosvoista, jotka kaikkialla polttivat viljat ja murhasivat kansaa.

Kun kapteeni kotvasen oli odottanut saadakseen suun vuoroa, keskeytti hän vihdoin toisen puhujista.

-- Hiljaa herra! sanoi hän. -- Nyt ei ole aika esittää teoriioja. Tuokaa esille todellisuutta penninkään arvosta --

-- Joka vastaisi kokonaisen markan arvoista teoriiaa! huusi kiivaasti se, joka oli puhunut merirosvoista -- hän oli maustekauppias luulen -- ja löi nyrkkiä pöytään.

-- Mutta nyt on paras aika muodostaa todellisuutta teoriiain mukaan! huusi toinen. -- On aika muodostaa täydellinen järjestelmä! On aika uudistaa maailmaa! On aika --

-- Henkiin herättää entinen juorupuhe! keskeytti hänen vastustajansa kiivaasti. -- Merirosvoin ollessa oviemme edessä! Kun peltomme hävitetään ja kotimme ryöstetään! Kun --

-- Herra, sanoi kapteeni minulle, -- sallitteko?

Ja saatuaan myöntävän vastauksen sanoi hän vakavalla äänellä kiistäjille:

-- Totta puhuakseni, en enempää usko merirosvoihin kuin noihin teoriioihinkaan.

Nyt oli maustekauppiaan vuoro huutaa: -- Kuinka? Ei uskoa, niitä kun niitä on nähty Figeac'in ja Cajarc'in ja Rodez'in luona ja --

-- Kuka niitä on nähnyt? keskeytti kiivaasti kapteeni.

-- Sadat henget.

-- Mainitkaa yksi ainoa.

-- Onhan se yleisesti tunnettua!

-- On herra -- se on yleisesti tunnettu valhe! sanoi kapteeni ankarasti. -- Uskokaa minua, että ne merirosvot, joitten kanssa me olemme tekemisissä, ovat paljon lähempänä meitä. Koetetaanhan ensin saada jotakin toimeen niiden suhteen, älkääkä saattako herra kreiviä kuuroksi lörpötyksillänne. -- Kuulkaa! kuulkaa! huusi kirjuri.

Mutta maustekauppiaasta oli tuo puhe solvaavaa. Hän aloitti puheensa uudelleen, ja toiset yhtyivät siihen. Harmikseni näytti siltä kun kiista alkaisi uudelleen -- näytti siltä, että taas täytyi rauhaa rakentaa.

Tunnustan että tuo meteli, riita ja tora, tuo kaiken tavallisen kohteliaisuuden puute, jonka vertaista en ennen elämässäni ollut nähnyt, teki minut hyvin alakuloiseksi. Istuin siinä aivan huumauksissa ja hämmästyneenä, tällä hetkellä olin aivan yhtä vähäpätöinen kuin Buton'kin. Jopa vähäpätöisempikin; sillä sillä aikaa kun minä tuijotin ympärilleni ja kuuntelin, ihmetellen paikkaani tämän pöydän ääressä ja näitten ihmisten joukossa, jotka kuuluivat toiseen säätyluokkaan, ja joitten kanssa en sitä ennen ollut seurustellut -- paitsi ehkä sattumalta jonkun kerran ravintolapöydän ääressä ja silloin oli läsnäoloni pitänyt kaikkia tarpeellisten rajain sisällä -- oli Buton auttanut kapteenia saamaan aikaan äänettömyyttä.

-- Tähän saakka olette te puhuneet ja ehkä nyt suotte minullekin puhevaltaa, sanoi kapteeni tuimasti, niin pian kuin sai suunvuoroa. -- Teidän on kyllä hyvä puhua, te kun ette ole sotilaita ettekä lainkaan ymmärrä niitä vaikeuksia, joita minun täytyy voittaa. Mutta tämän pöydän ääressä on muita jotka ovat samassa asemassa kuin minäkin, ja ne kyllä käsittävät minua. Järjestäkää itsenne miten hyvänsä; mutta jos upseerit joka aamu temmataan teiltä pois niin ette pitkälle pääse.

-- Temmataanko ne pois? Ja millä tavalla? huusi kirjuri, täyttäen ilmalla ohuet poskensa. -- Valiokunnan jäsenet --

-- Millä tavalla? keskeytti kapteeni. -- Miekan kärjellä! Te ette ymmärrä sitä; mutta monet meistä eivät voi astua kolmeakaan askelta ulos tästä ovesta olematta vaarassa kuulla solvauksia tahi miekkasille vaatimusta.

-- Se on kyllä totta! huusi kaksi miestä pöydän toisesta päästä,

-- Se on totta ja enemmänkin, jatkoi kapteeni yhä kiivaammin. -- Eikä se ole satunnaista vaan se on määritelty ja järjestetty tuuma. Ne koettavat siten kukistaa meitä. Näin tänään kadulla kolme miestä, joista vannon, että ne olivat aatelismiehiksi puettuja miekkailun opettajia.

-- Salamurhaajia! huusi kirjuri kerskaavasti.

-- Tuo kaikki on nyt kyllä hyvä, sanoi Hugues malttavammin. -- Mutta mitä meidän pitää tehdä? Olemme hukassa jos emme voi kolmea askelta astua saamatta miekkailun vaatimusta niskoillemme. Kaikki johtajamme joutuvat ammuttaviksi.

-- Saatte olla varma siitä että kansa kostaa! sanoi kirjuri majesteetillisesti.

Kapteeni kohautti hartioitaan. -- Kyllä kaiketi, sanoi hän.

Isä Benoit astui väliin. -- Nykyjään, sanoi hän huolestuneesti, -- kuitenkin luulen yhden keinon löytyvän. Te, herra kapteeni, sanoitte juuri etteivät kaikki valiokunnan jäsenet ole sotilaita. Nyt tahtoisin kysyä minkätähden kenenkään meistä täytyy tapella ja siten antaa vastustajillemme valtti käteen?

-- Luulenpa teidän totisesti oikeassa olevan! vastasi Hugues suorasti. Ja hän silmäili ympärilleen nähdäkseen mitä muut arvelivat. -- Minkätähden me sitä tekisimme? Minä puolestani en ainakaan halua tapella. Olenhan osoittanut mihin kelpaan.

Syntyi hetkellinen äänettömyys, jolloin epätietoisina silmäilimme toisiamme. -- Niin, miksi ei? sanoi vihdoin kapteeni. -- Tämä ei ole leikkiä vaan täyttä totta. Emme enää ole omassa vallassamme, vaan kurin alla olevia sotilaita.

-- Niin, sanoin jäykästi, kun huomasin kaikkein katsovan minuun. -- Mutta, herra kapteeni, niitä on olemassa katsantotapoja, joista kunnon mies ei voi vapautua. Jos emme voi puolustautua solvauksia vastaan, niin vajoomme eläinten kannalle.

-- Älkää peljätkö, herra kreivi! huusi äkkiä Buton. -- Kansa ei sitä kärsi!

-- Ei, ei, kansa ei sitä kärsi! huudettiin nyt monelta taholta, ja hetken aikaa kaikui huoneessa vihaisia huutoja.

-- Kaikessa tapauksessa, sanoi kapteeni vihdoin, -- tietävät nyt kaikki olla varuillaan. Ja ken tämän perästä on kyllin kevytmielinen antautumaan taisteluun, hän on täysin tietoinen sen kautta auttavansa vihollista. Toivon kaikkein ymmärtävän tätä. Omasta puolestani, lisäsi hän kuivasti naurahtaen, saavat vaikka antaa raippoja minulle. Minä en tappele heidän kanssaan! Minä en ole mikään houkkio!

Yhdestoista luku.

Kaksintaistelu.

Helposti voinee ymmärtää miten vastenmielisesti tämä kaikki vaikutti minuun, miten pelokkaasti katselin ympäristöä, kirjurin kalpeita, ryppyisiä kasvoja, maustekauppiaan viekasta hymyä ja Buton'in karkeita kasvoja, miten alakuloisella mielellä yhtäkkiä huomasin olevani noitten miesten vertainen ja kuulin kuinka ne minua puhuttelivat milloin törkeän hävyttömästi, milloin luikertelevan nöyrästi; ja vihdoin miten epätoivoisena kuuntelin riitaa, jonka asettamiseksi tarvittiin niin suuria ponnistuksia kapteenin puolelta. Onneksi kokous pian päättyi. Puolen tunnin keskustelun perästä, jolloin tein kaikki voitavani auttaakseni niitä harvoja, jotka asiaa ymmärsivät, hajosi kokous; toiset menivät erityisiä tehtäviä toimittamaan, ja toiset jäivät juoksevia asioita päättämään. Minä olin niiden joukossa, joita pyydettiin jäämään; menin isä Benoit'in kanssa vähän syrjään ja, koettaen tukahduttaa sitä epätoivon tunnetta, joka pyrki minua valtaamaan, kysyin oliko hän kuullut seudussa muita levottomuuksia tapahtuneen.

-- En ole kuullut, sanoi hän, salaa kättäni puristaen. -- Sen verran hyvää olemme kumminkin vaikuttaneet. Sitten sanoi hän matalammalla ja aivan toisenlaisella äänellä, joka ilmaisi miten hyvin hän ymmärsi mielentilani: -- Oi, herra kreivi, pyrkikäämme vain rauhaa ylläpitämään! Ryhtykäämme tärkeämpiin tehtäviin. Suojelkaamme viattomia, tapahtukoonpa sitten mitä tahansa. Nyt aavistan paljoa enempää kuin ennen milloinkaan. Paljon enemmän kuin luulinkaan, lienee nyt vaarassa. Pitäytykäämme sentähden vaan --

Hän vaikeni ja kääntyi peljästyneenä äkillisestä kolinasta. Se oli kapteeni, joka niin kiivaasti ryntäsi sisään, että pöydän ympärillä istujat kavahtivat seisaalleen. Kapteenin kasvot olivat tulipunaiset ja silmät säihkyivät kiukusta. Kirjuri, joka istui lähinnä ovea, kalpeni yhä enemmän ja änkytti jotakin kysymyksen tapaista. Mutta kapteeni kiiruhti hänen sivutsensa ylenkatseellisella silmäyksellä ja tuli suoraa päätä minun luokseni.

-- Herra kreivi, sanoi hän kiivaasti vihasta vapisevalla äänellä, -- te olette aatelismies. Te ymmärrätte minua. Tarvitsen apuanne.

Minä tuijotin häneen. -- Kyllä mielelläni autan. Mutta mistä on kysymys?

-- Minua on solvattu! sanoi hän viiksiään vääntäen.

-- Missä ja kuka on syyllinen?

-- Kadulla! Ja yksi noista tolloista sen teki Mutta kyllä minä häntä opetan! Minä olen sotilas, herra, ja minä --

-- Mutta, herra kapteeni, vastasin kummastuneena. -- Lienenkö oikein teitä käsittänyt että piti tappelua välttää? Ja luulin kuulleeni että varsinkin te --

-- Hiljaa! Hiljaa!

-- Ennemmin tahdoitte saada selkäänne kuin antautua taisteluun.

-- Tuhat tulimaista! ärjäsi hän. -- Ettekö usko, että minä olen kunnon mies vaikka olenkin palvellut Amerikassa enkä Ranskassa.

-- Totta kai, vastasin vaikeasti hilliten naurunhaluani. -- Mutta onhan se vihollisen auttamista. Niinhän itsekin juuri sanoitte, ja --

-- Tahdotteko auttaa minua, vai ettekö? sain vastaukseksi. Ja kun kirjuri koetti astua väliin, kääntyi kapteeni häntä vastaan niin kiivaasti, että hän väistyi muutamia askeleita taaksepäin. -- Olkaa te ääneti! ärjyi hän. -- Mitä näistä asioista ymmärrätte! te kurja, katala --

-- Hiljaa, hiljaa, herra kapteeni, sanoin ihmeissäni hänen kiukustaan ja peljäten siitä mahdollisesti seuraavaa toraa.

-- Tämä herra vain täyttää velvollisuuttaan, kun hän koettaa rauhoittaa teitä. Hän on aivan oikeassa, ja --

-- Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan! Ja mitä teihin tulee -- te siis ette halua auttaa minua?

-- Enhän ole sitä sanonut.

-- No hyvä, koska tahdotte sen tehdä niin käytän heti tilaisuutta, sanoi hän rauhallisemmin, vaikka hän yhä vielä kirjuriin nähden oli uhkaavan näköinen. -- Olen luvannut tulla tuonne tuomiokirkon taakse tapaamaan erästä. Jos tahdotte osoittaa minulle sen kunnian, niin minun täytyy pyytää teitä heti seuraamaan minua.

Huomasin puhumisen turhaksi; ja äänetönnä otin hatun lähteäkseni. Silmänräpäyksessä olimmekin jo molemmat valmiit lähtemään. Kirjuri, maustekauppias ja eräät muutkin kirosivat meitä ja tahtoivat pakoittaa meitä jäämään. Isä Benoit pysyi äänetönnä ja minä jatkoin matkaani rappusia alas ja talosta ulos. Astuttuamme ulos portista huomasi heti että ulkonakin oli kuultu tuo tora ja meteli. Koko auringon valaisema tori oli näet täynnä synkännäköisiä, odottavia, taajoja ihmisryhmiä.

Mutta sillä kadulla, jota myöten meidän piti mennä tullaksemme tuomiokirkolle, näimme vain noin kolmattakymmentä herrasmiestä, joilla kaikilla oli valkoiset kokardit, pienissä ryhmissä käyskentelevän edes takaisin. Rahvaanjoukko tarkasteli heitä äänetönnä, mutta he eivät näyttäneet sitä huomaavankaan. Siihen sijaan he välinpitämättömästi puhelivat ja naureskelivat, heiluttivat kävelykeppejään, tervehtivät toisiaan ja pysähtyivät silloin tällöin toisilleen nuuskaa tarjoomaan. Kaikkien käytöksessä ilmeni teeskenneltyä hävyttömyyttä, jota ihmisjoukon äänettömät ja melkein peljästyneet katseet näyttivät oikeuttavan.

Meidän täytyi melkein tunkeilemalla mennä heidän ohitsensa, ja tunsin punastuvani häpeästä. Useimmat noista herroista olin näet muutamia päiviä sitten tavannut rouva de St. Alais'n luona, he olivat nähneet minun rintaani kiinnittävän valkoisen kokardin, ja nyt he näkivät minun kantavan toisen puolueen tuntomerkkiä; heidän pois kääntyneistä kasvoistaan ja ylenkatseellisesta hymystään huomasin hyvin mitä he siitä ajattelivat. Toiset -- ja nämä katselivat minua hävyttömin katsein eivätkä mielineet minulle tietäkään antaa -- olivat muukalaisia, joilla oli sotilasmiekat ja St. Louis'n ritarimerkit.

Onneksi oli matkamme yhtä lyhyt kuin se oli harmillinenkin. Menimme kirkon pohjoispuolelle ja astuimme pienen portin kautta pihamaahan, jossa korkeat lehmukset suojasivat päivän paahtavalta kuumuudelta ja johon maailman melu ja hälinä ei päässyt tunkeumaan. Oikealla kohosivat tuomiokirkon holvit ja itämaalaiseen tapaan rakennetut kupoolit; edessämme oli koko rakennus mahtavassa suuruudessaan ja vasemmalla kohosi vanha, harmaa, puoleksi rappeutunut ja sammaltunut torni neljänneltätoista vuosisadalta. Siimeksessä tornin juurella seisoi pienellä tasaisella nurmikolla neljä henkilöä meitä odottamassa.

Yksi niistä oli herra de St. Alais, toinen Louis, toiset kaksi olivat muukalaisia. Äkillinen ajatus kauhistutti minua. -- Kenen kanssa aijotte tapella? mutisin minä.

-- Herra de St. Alais'n kanssa, vastasi kapteeni. Mutta kun jo olimme toisten kuuluvilla, en voinut virkkaa sen enempää. He astuivat esille meitä tervehtimään.

-- Herra kreivi? sanoi Louis. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen. Tuskin häntä tunsinkaan.

Nyökäytin koneellisesti päätäni, ja menimme hiukan syrjään toisista. -- Tätä asiaa kai ei voine hyvällä sopia? sanoi hän kumartaen.

-- En usko sitä, vastasin sortuneella äänellä.

Kauhistuksesta tuskin voin puhuakaan. Aloin vähitellen tointua tietoisuuteen siitä pulmasta, mihin oman käytökseni kautta olin joutunut. Jos markiisi de St. Alais kaatuisi, mitä hänen sisarensa silloin sanoisi, tahtoisiko hän sen perästä koskaan kättänikään koskettaa? Mutta voinko toisaalta hänellekään toivoa onnettomuutta, jonka apulaiseksi olin ruvennut? Voisinko sitä tehdä vaikkei tämän miehen rohkeus, käytännöllisyys ja suoruus olisikaan sydäntäni voittanut?

Ja kuitenkin täytyi toisen heistä kaatua. Suuri kirkonkello pääni päällä ilmoitti hitaasti puolenpäivänaikaa, se ikäänkuin soitti totuuden järkeeni. Hetken aikaa olin kuin huumeuksissa, aurinko häikäisi minua, puut tanssivat silmäini edessä, ja maa näytti aaltoilevan. Toisten puheen sorina kuului korvissani. Mutta sen läpi kuulin Louis'n huomattavasti rauhallisen äänen, ja järkeni selveni taas.

-- Onko teillä mitään tätä paikkaa vastaan? kysyi hän. -- Ruoho on kuivaa eikä ensinkään liukasta. Ne miekkailevat siimeksessä, mutta valo on kuitenkin aivan riittävä.

-- Se sopii kyllä hyvin, sanoin matalalla äänellä.

-- Ehkä tahdotte tehdä hyvin ja tutkia sitä. Minun tietääkseni siinä ei ole mitään vikaa.

Olin niin tekevinäni.

-- En minäkään löydä siinä mitään vikaa, sanoin käheästi.

-- Ehkä nyt asetamme miekkailijat paikoilleen?

-- Tehdään niin.

En tuntenut kumpaisenkaan taitavuutta, mutta kun käännyin mennäkseni kapteeni Hugues'n luo, hämmästyin taistelijain suurta erilaisuutta kun he siinä seisoivat paitahihasillaan hiukan syrjempänä. Kapteeni oli vastustajaansa päätään lyhempi, mutta sitkeä ja voimakas, silmät olivat hänellä kirkkaat ja katse rohkea. Markiisi sitä vastoin oli pitkä ja notkea, hänen pitkät käsivartensa, ennustivat vastustajalle vaaraa, hän seisoi siinä huolettomasti hymyillen ja sekin näytti turmiota ennustavan. Arvelin, että jos hänen kylmäverisyytensä ja taitavuutensa olisivat yhtä suuret kuin hänen luontaiset lahjansa, niin kapteeni Hugues -- mutta uudelleen alkoi järkeni hämmentyä. Mitä toivoinkaan?

-- Olemme valmiit, sanoi Louis kärsimättömästi, ja huomasin hänen katsastavan portille päin. -- Tahdotteko tehdä hyvin ja mitata miekat, herra kreivi?

Nyökäytin päätäni ja ryhdyin juuri tehtävääni kun kapteeni merkillä ilmoitti minulle, että hän halusi puhua kanssani, ja välittämättä toisten vihaisista silmäyksistä menin syrjään hänen kanssaan.

Äskeinen kiihko oli hälvennyt hänen kasvoistaan, jotka nyt olivat kalpeat ja vakavat. -- Tämä on typerä hanke, sanoi hän lyhyesti. -- Se olisi aivan oikein minulle jos tuo pöllö lävistäisi minut. Tahdotteko tehdä minulle palveluksen, herra kreivi?

Mutisin että tahdoin tehdä mitä voin hänen puolestaan.

-- Tätä tointani varten, -- jatkoi hän välttäen katsettani, -- lainasin eräältä henkilöltä Pariisissa tuhat francs'ia, hänen nimensä löydätte kapsäkistäni ravintolassa. Jos minulle mitään tapahtuisi, niin olisin iloinen jos tahtoisitte hänelle lähettää jäljellä olevat rahat. Siinä kaikki.

-- Kyllä minä pidän huolen siitä, että hän saa koko summan, sanoin.

Hän puristi kättäni ja asettui sitten paikoilleen; Louis ja minä asetuimme paljastetut miekat kädessä molemmin puolin taistelijoita, valmiit tarpeen vaatiessa väliin astumaan. Merkki annettiin, taistelijat tervehtivät toisiaan, asettuivat asentoon ja seuraavassa silmänräpäyksessä mittelivät jo miekat toisiaan -- ja kyyhkyset lentelivät päämme ylitse ja pihan keskellä lähde hiljaa lirisi päiväpaisteessa.

Minä huomasin pian suurta erilaisuutta heidän taistelutavassaan. Kapteeni teki kiivaita hyökkäyksiä, kumartui eteenpäin, juoksi milloin vastustajaansa vastaan, milloin viskautui syrjään ja kaiken aikaa piti hän käsivarttaan liikkumatonna ja liikutti kättään vain kalvoimesta. Mutta markiisi seisoi kaiken aikaa suorana ja rauhallisena, liikutti koko käsivartta, halveksi kaikkia mutkia ja osoitti erinomaista taitavuutta ja harjoitusta. Selvästi huomasi että markiisi oli heistä taitavin ja että kapteeni kohta väsyisi, hän kun alinomaa liikkui ja kun kalvoin väsyy pikemmin kuin käsivarsi; sitä paitsi näin myöskin ettei markiisi pannut kaikkia voimiaan liikkeelle, vaan koetti vastustajaansa väsyttää. Silmiäni poltti, kurkkuani kuivi kun siinä melkein hengittämättä odottelin iskua, joka taistelun lopettaisi. Mutta silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta. Kapteenin jalka näytti luiskahtavan, mutta hän ei kaatunut, vaan kumartui maahan saakka, johon hän nojasi vasenta kättään, ja tavoitti markiisia miekallaan, kärki melkein jo kosketti rintaa, kun markiisi äkkiä astuen taaksepäin töin tuskin pelastui. Ennenkuin kapteeni jaloilleen ennätti, löi Louis hänen miekkansa syrjään.

-- Petollista peliä! huusi hän vihastuneena. -- Petollista peliä! Pisto altapäin! Se ei ole sääntöjen mukaista.

Miekan kärki maata vasten seisoi kapteeni siinä läähättäen. -- Mutta, herra, minkätähden ei? kysyi hän ja katsoi sitten minuun.

-- Minä en oikein käsitä teitä, herra de St. Alais, sanoin kankeasti. -- Pisto --

-- Ei ole luvallinen.

-- Ehkä ei miekkailukouluissa, mutta tämä on kaksintaistelu.

-- En ole koskaan nähnyt sitä kaksintaistelussa käytettävän.

-- Se ei merkitse mitään, sanoin kiihkeästi. -- Se on naurettavaa että siitä syystä astua väliin.

-- Herra!

-- Se on naurettavaa, -- sanoin vakavasti. -- Semmoisen kohtelun perästä on velvollisuuteni viedä kapteeni pois täältä.

-- Ehkä tahdotte astua hänen sijalleen, -- sanoi takanani ivallinen ääni.

Käännyin pikaisesti. Se, joka puhui, oli toinen niistä henkilöistä, jotka olivat olleet St. Alais'n seurassa. Minä tervehdin häntä. -- Lääkärikö? kysyin.

-- Ei, vastasi hän äreästi. -- Minä olen herra du Marc, nöyrin palvelianne.

-- Mutta te ette ole apulaisena täällä, väitin vastaan. -- Ja siitä syystä teillä ei ole oikeutta olla tässä saapuvilla. Minun täytyy pyytää teitä hyväntahtoisesti poistumaan.

-- Minulla on ainakin yhtä suuri oikeus olla täällä kuin noilla tuolla, sanoi hän, osoittaen kirkon katolle, jonka rintavarustuksen yli joukko päitä näkyi kurkistelevan alas.

Tuijotin tuonne ylös.

-- Meidän ystävillämme lienee kai yhtä suuri oikeus kuin teidänkin, sanoi hän ivallisesti.

-- Mutta ne eivät sekaannu asiaan, vastasin vakavasti. -- Ettekä tekään saa sitä tehdä. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne.

Hän kieltäytyi ja koetti olla häpeemätönkin; mutta sitä Louis ei voinut sietää, hän astui kiivaasti väliin ja ensi sanalla lörpöttelijä, olkapäitään kohauttaen, lähti tiehensä. Sitten me neljä katsoimme toisiimme.

-- On kai parasta, että jatkamme, sanoi kapteeni. -- Jos pisto oli vastoin sääntöjä, niin tuolla herralla oli oikeus astua väliin. Ellei niin --

-- Olen valmis, sanoi herra de St. Alais.

Ja molemmat miehet asettuivat silmänräpäyksessä taas asentoon ja alottivat ottelun uudelleen, mutta tällä kertaa kiivaammin ja vähemmän varovasti. Minusta näytti että markiisi taisteli vähemmän taitavasti kuin äsken ja kapteenin hyökkäykset näyttivät usein saattavan häntä ymmälle. Aloin jo epäillä taistelun päätöstä, sydämeni sykki rajusti, kiiltävät miekanterät, kun ne ilmassa risteilivät, häikäisivät silmiäni. Silmäilin hetkisen Louis'ta ja silloin juuri sattui loppukohtaus. Kapteeni teki onnistumattoman hyökkäyksen, ja markiisin miekka sujahti kuin käärme hänen miekkansa alitse. Kapteeni horjui takaperin ja miekka putosi kädestä.

Ennätin kaapata hänet syliini ennenkuin hän kaatui maahan, mutta veri virtasi kaulan kupeella olevasta haavasta. Hän käänsi silmänsä minuun päin ja koetti puhua. Käsitin sanat: -- Tahdottehan -- sitten veri tukehdutti hänen äänensä ja silmät sulkeutuivat hitaasti. Hän oli kuollut tahi ainakin melkein kuollut, ennenkuin lääkäri ehti hänen luokseen ja ennenkuin ennätin laskea hänet alas nurmikolle.

Tämän äkillisen tapauksen valtaamana polvistuin hänen rinnalleen ja katselin kuin lumottuna miten lääkäri koetteli valtasuonen ja sydämen tykytystä ja peukalollaan koetti estää veren vuotoa. Hetken aikaa en kuullut, en nähnyt enkä ajatellut mitään muuta kuin noita kalpenevia kasvoja ja vapisevia silmäluomia edessäni. En voinut uskoa että tuo rohkea henki jo oli paennut; että tuo voimakas mies, joka niin äkkiä ja melkein huomaamatta oli voittanut myötätuntoisuuteni, siinä nyt jo kuolleena makasi; kuolleena ja kylmänä; -- ja kyyhkyset lentelivät päämme ylitse, varpuset visertelivät ja lähde lirisi päiväpaisteessa.

Tuskassani huusin: -- Ei suinkaan hän vielä liene kuollut näin äkkiä?

-- Kyllä hän on kuollut, herra kreivi; -- se vasta oli onnettomuus, vastasi lääkäri, laskien hengettömän pään veriselle nurmelle. -- Tuollaiselle haavalle ei mitään taida.

Puhuessaan hän nousi seisoalleen; mutta minä jäin polvistuneesen asemaani ja tuijotin synkkiin ajatuksiin vaipuneena noita lasinkaltaisia silmiä, joiden katse vain muutamia hetkiä sitten vielä oli niin vilkas ja rohkea. Sitten katsoin kauhistuen itseäni. Olin kokonaan verellä tahrattu, se valui alas pitkin rintaa, käsivarsia ja käsiä ja imeytyi vaatteisiini. Sitten siirtyivät ajatukseni luonnollisesti markiisiin, ja samassa kun vaistomaisesti käännyin katsomaan vieläkö hän oli siellä vai joko hän oli mennyt tiehensä, vavahdin peljästyksestä. Suuren kirkonkellon kumea ääni tärisytti ilmaa, ja tuon synkän äänen vielä värähdellessä kuului kiireitä askeleita ja karkea ääni: -- Tämähän totta jumaliste on murhaa! Ne murhaavat meidät!